SEITSEMÄS KOHTAUS.
Vilho (yksinään).
VILHO. Tunnustaa hänelle kaikki! Sepä vasta olisi kaunista! Ei hän minulle ikänänsä antaisi anteeksi pitkällistä teeskentelemistäni ja hänen luottamuksensa ainiaaksi menettäisin. Ei, kun kerran olen valheen alkanut, täytyy minun sitä myöskin pitkittää, muuta neuvoa ei ole. Kyllä olin kuitenkin aika hölmö, kun en heti rehellisesti kertonut tuosta onnettomasta tavastani! (Istuu sohvaan). Niin, niin olin, mutta myöhäistä, liian myöhäistä on nyt katuminen. (Huomaa rasian). Kas, kun ukko unhotti tänne nuuskarasiansa! (Ottaa sen käteensä). Mitä nyt? Mitä aiot tehdä? No, en mitään, en niin mitään. Tätä rasiaa vaan aion katsella. Se näyttää olevan vanhanaikainen. Samanlainen oli minullakin ennenkuin hopeisen rasiani ostin — teki näet mieleni keikailla. (Aukaisee kannen). Ah, kuinka hyvälle se lemuaa! Ah!! (Panee rasian pöydälle ja nousee äkkiä ylös). E, ei — ei mitään heikkoutta, ei mitään heikkoutta! No, mitäpäs siitä! Ei ole vielä mikään onnettomuus tapahtunut. Minä en ole sanani syöjä, eikä minua kiusaukset saa vietellyksi. Mutta ensiksi täytyy minun valmistua niitä vastustamaan. Sitten ei ollenkaan ole vaikeata pysyä lujana. Tahdonpa lystinvuoksi oikein koetella itseäni. (Ottaa rasian). Kas tässä! Nyt pidän tuota pientä rasiaa kädessäni — minä aukaisen kannen — minä tunnen nuuskan lemun — ah! (Paiskaa kannen kiinni). No, otinkos hyppysellistäkään? Enpä, enpä ottanutkaan. Niin, minä en ole sellainen raukka, että antaisin himoilleni valtaa, sen voin sanoa. Rohkenenpa tehdä saman kokeen vielä uudestaankin. (Aukaisee rasian ja vetää nuuskan lemua nenäänsä). Ah! Ah! (Paiskaa kannen kiinni). Kas noin! — Teen sen vaikka vieläkin kerran. (Niinkuin ennen). Ah!! — No, tulkoonpa nyt joku sanomaan, ett'ei minulla ole mielen lujuutta! — Mutta on se kuitenkin naurettavaa, että moista mitätöntä asiaa kuin nuuskaamista niin tärkeänä pidän — oikein se tosiaankin on lapsellista. Olipa tuo nyt sitten jotakin, jos pistäisinkin joskus vähän nuuskaa nenääni! Mitä se tekisi, kun vaan olen varuillani, ettei se tavaksi tule? Ja nythän olen jo kokonaisen kuukauden ajan näyttänyt, että kyllä voin olla ilmankin, jos vaan tahdon. Ei se miksikään pahennukseksi ole, vaan päinvastoin osottaa se sitä suurempaa miehuutta, kun rohkenee jonkun kerran palata entiseen tapaansa, eikä tarvitse pelätä, että sen kautta uudelleen joutuisi tapansa orjaksi. Hm, ell'en olisi niin vakavasti päättänyt, ett'en ainoatakaan kertaa enää nuuskaa käytä, tahtoisin nyt suottakin koetella olenko jo tykkänään tuosta himostani päässyt. Ja tarkemmin asiata miettiessäni, vaatii *velvollisuutenikin* minua tähän kokeeseen, sillä eihän kukaan voi olla varma siitä, jota hän ei vielä tutkinut ole. Kun pikkuruisen vaan pistän nuuskaa nenääni, olen heti asiasta selvillä. Jos se minulle nautintoa tuottaa, tiedän samassa, että mun edeskinpäin tulee yhä olla varuillani, ja ellei se taas tuotakaan mitään nautintoa, saan olla varma siitä, että jo olen päässyt tuosta pahasta tavastani. — Mitähän, jos nyt todellakin pistäisin tuota rahtuisen nenääni? Koetteeksi vaan. Olisinkohan silloin sanani syöjä? Mitä vielä, kun en sitä kerran himon pakosta tee, vaan ainoastaan koetellakseni itseäni. Mutta jos sattuisi joku tulemaan? Eikös mitä, tuossa tuokiossa se on tehty. Noh, olkoon menneeksi! (Aikoo juuri nuuskata, kun Janne äkkiä astuu sisään. Vilho pistää nuuskarasian taskuunsa).