VIIDES KOHTAUS.
Blom. Vilho.
BLOM. Kyllä sinä vaan olet aika veitikka!
VILHO. Vaiti, herran tähden!
BLOM. Semmoinen riivattu veijari? Panee kokoon mokomankin valhejutun ja kertoo sen sitten niin tavattomalla viattomalla katsannolla.
VILHO. Älkää puhuko niin kovaa! Hän saattaisi kuulla.
BLOM. Rahakukkaroni olin unhottanut! Ha, ha, ha! No, otetaankos sitten pikkuinen penni rahakukkarostamme? Ha, ha, ha! (Tarjoo nuuskaa).
VILHO. Ei, en minä ota.
BLOM. Kyllä sinä nyt olet hieno olevinasi, mutta toista oli silloin, kun ensi kerran yksissä olimme. Mahdottoman suuren avun sinä kuitenkin minulle teit tuona klubi-iltana. — Olin juuri istunut pelipöydän ääreen ja aioin virkistää voimiani nuuskalla, kun suureksi harmikseni huomasinkin nuuskarasiani kadonneeksi. Minä, pöllö, olin jättänyt sen nuttua muuttaessani kotiin! Kun ei peluutoveristani kukaan nuuskaa käyttänyt, eikä kyypparikaan voinut sitä minulle hankkia, ei tullut muu eteen kuin tyytyä siihen, mitä ei auttaa voinut, ja seurata peliä niin hyvin kuin voi. Minä tietysti hävisin. Kumppalit nauroivat minulle, minä suutuin siitä vielä enemmän ja aioin juuri jättää koko seuran, kun sinä, veljeni, kohteliaasti kumartain lähestyit, esittelit itsesi, sanoit kuulleesi minun kadottaneen nuuskarasiani ja tarjosit minulle hienoimman hajuista havannaa sievimmästä, pienestä hopearasiasta koko maailmassa. Olinpa, totta tosiaankin, vähällä langeta kaulaasi pelkästä ihastuksesta. Siitä illasta se oli, josta ystävyytemme alkunsa sai. (Tarjoo taaskin nuuskaa). Kas niin, ota nyt sentään hyppysellinen sen illan muistoksi.
VILHO. En ota, en, tiedäthän setä, ett'en enää käytä nuuskaa.
BLOM. Olet sitä tosin vakuuttanut monta monituista kertaa, mutta en sitä lempo vieköön sittenkään voi uskoa. Koska oikeastaan teit tuon suuren päätöksen? (Nuuskaa, varovasti katsahtaen taakseen, laskee rasian pöydälle ja niistää kovalla äänellä nenäänsä).
VILHO. Samana päivänä sen tein, jona Marini opin tuntemaan. Olinhan jo sitä ennen teiltä kuullut, ettei hän voinut kärsiä niitä, jotka nuuskaavat ja tietysti tahdoin ennen kaikkea häntä miellyttää.
BLOM. Etkä sen koommin ole kertaakaan nuuskannut?
VILHO. En kertaakaan.
BLOM. Onko se oikein totta? Luota vain minuun ja sano totuus, en minä sitä Marille kerro.
VILHO. Uskotte tai ei, totta se kuitenkin on.
BLOM. Vaan eikö ollut hirveän vaikeata jättää tuo vanha, totuttu tapa?
VILHO (huoaten). Totta puhuakseni, tuntui se jotensakin vaikealta, setä hyvä.
BLOM. Sen hyvin arvaan, poika parka!
VILHO. Mutta siinä ei mikään auttanut; kuinka olisin muussa tapauksessa rohjennutkaan Maria kosia?
BLOM. Vaan millä tavalla siitä kuitenkin saatoit luopua? Kerroppa tuo minulle!
VILHO. Varsin yksinkertaisesti. Nuuskan viskasin pihalle, ja rasian lahjoitin eräälle ystävälle.
BLOM. Se oli huono keino. Vähitellen sinun olisi pitänyt siitä luopua, vähitellen. Saatpa nähdä, sinä vielä kerran aloitat uudestaan! Saatpa nähdä!
VILHO. Siitä ei ole pelkoa. Enhän sitä enää haluakaan.
BLOM. Joutavia! Kyllä sinun välistä vieläkin tekee mielesi nuuskaa.
VILHO. No, kyllä tosin. Mutta minä taistelen haluani vastaan, taistelen voimieni takaa.
BLOM. Poika poloinen! Eiköhän olisi parasta että tunnustaisit kaikki Marille? Kun hän saa tietää, kuinka paljon olet hänen tähtensä alttiiksi pannut, ei hän voi sinulta kieltää tuota viatonta nautintoa.
VILHO. Mitä ajattelette, setä! Nytkö sen ilmoittaisin, kun näin kauvan olen sen salassa pitänyt! Ei, myöhäistä jo olisi tunnustaa.