KAHDESKYMMENESNELJAS KOHTAUS.
Kamreeri. Rouva.
KAMREERI (pistää päänsä sisään): Mikä meteli täällä? Joko ne hirviöt —?
ROUVA (huomaa kamreerin; juhlallisesti): Kalle, minun laillisesti vihitty aviopuolisoni ja minun lapseni isä, astu sisään!
KAMREERI (tulee sisään, epävarmasti katsoen rouvaa; hän on heittänyt pois lautasliinan): No, täällähän minä —
ROUVA. Kalle, sinä laiminlyöt velvollisuutesi. Sinä olet unohtanut, tykkänään unhottanut, mitä pappi meille sanoi, kun seisoimme alttarin edessä: että miehen on kunnioittaminen ja rakastaminen vaimoansa sekä myötä- että vastoinkäymisessä.
KAMREERI. Mutta olenhan minä, tietääkseni —
ROUVA. Älä puhu — synti on sinut sokaissut. Sinä et enää tiedäkään, mitä on vaimonsa kunnioittaminen. Sinä et käsitä, ettei aviopuolisoiden välillä pidä oleman mitään hämärää, mitään epäselvää — että se on rikollista ja kiellettyä. Jaa-a, sinä olet syvästi langennut, Kalle parka!
KAMREERI. Hitto vieköön, jos minä tätä —?
ROUVA. Niin, sinä et sitä ymmärrä — sitähän minä jo sanoinkin. Mutta minä heikko nainen, minä olen pitänyt lupaukseni pyhinä, ja minä annan sinulle anteeksi, jos sinä nyt rehellisesti kerrot minulle kaikki. Sano, löitkö sinä kovasti?
KAMREERI. Josko löin —?
ROUVA. Niin — eilen illalla?
KAMREERI (erikseen): Peijakas, hänellä on vihiä asiasta!
ROUVA. Tunnusta nyt, löitkö kovasti!
KAMREERI. Enhän minä lyönyt häntä.
ROUVA. Etkö lyönyt?
KAMREERI. En, vähän vain rintaa vastaan tyrkkäsin.
ROUVA. Ja mistä syystä?
KAMREERI. No, muuten vain.
ROUVA. Tunnusta nyt yht'aikaa kaikki, niin se on sinulle helpompi,
Kalle!
KAMREERI. No, kun hän puhui semmoista jonninjoutavaa ja pilkkasi minua.
ROUVA. Pilkkasi sinua! Mitä hän sitten sanoi?
KAMREERI. Hän sanoi, että — No, se on nyt yhdentekevä, mitä hän —
ROUVA. Ei, sano vain — minä vaadin sitä!
KAMREERI. Hän sanoi, että minä muka olen kovasti tohvelin alla, ja että sinä oikeastaan olet herra talossamme.
ROUVA. Mutta mistä tuo mies sen tietää?
KAMREERI (erikseen): Mistäkö hän sen tietää? Sepä kysymys! (Ääneen:) Niin, en minäkään sitä ymmärrä, ja vastasinhan minäkin hänelle, että kyllä tuo on suuri erehdys ja että kyllä minä tässä —
ROUVA. No, olkoon nyt tuon asian laita kuinka tahansa, niin se on kummallista, että oudot ihmiset —. No, niistä sanoistako sinä sitten häntä tyrkkäsit, onneton?
KAMREERI. Niin tein kun teinkin.
ROUVA. Etkä yhtään ajatellut seurauksia, niitä hirveitä seurauksia?
KAMREERI. Kuka sitä nyt tuossa silmänräpäyksessä semmoista ehtii ajatella? Eikä ne seuraukset niin vaarallisia taida ollakaan.
ROUVA. Eikö vaarallisia? Mutta jos hän kuolee, niin joudut elinkautiseksi vangiksi.
KAMREERI. Jos hän kuolee?
ROUVA. Niin, pää kuuluu olevan vioitettu.
KAMREERI. No, jos hänellä on jotakin kipua päässään, niin kyllä se on kohmelo niinkuin minullakin; sillä en suinkaan minä —
ROUVA. Kalle, Kalle, älä puhu noin kevytmielisesti! Koeta ottaa tämä asia vakavammalta kannalta, ja ajattele, minkä rangaistuksen laki tuommoisesta määrää, sillä —
KAMREERI. Joutavia! Saanhan minä sen sovittaa —
ROUVA. Niinivedellä ja leivällä. Voi, voi, Kalle, se on hirmuista! Minä kuolen häpeästä ja surusta —!
KAMREERI. Vedellä ja leivällä? Niin, jos ne siihen tyytyisivät, mutta kun pitää olla biff — (Erikseen:) Perhana, kun aivan —!
ROUVA. Mitä pitää olla? Mitä sinä biffistä puhut?
KAMREERI. Biffistä? Olenko minä semmoista puhunut? No, se on luultavasti siitä syystä, että minulle rupeaa tulemaan nälkä, sillä onhan kello jo niin paljon että —
ROUVA. Vai nälkä, vaikka juuri söit voileipää ja silliä! Sinä puhut sekaisin, Kalle raukka! Omantunnon vaivat ja katumus sen vaikuttaa. Mutta istu nyt ja koeta kertoa minulle kaikki alusta loppuun, niin että —