VIIDESTOISTA KOHTAUS.
Kamreeri. Hilma.
HILMA (vasemmalta, raottaa ovea; erikseen): En, minä en erehtynyt — hän on todellakin poissa. (Tulee esille). Suuttuiko hän minuun ja meni ilman jäähyväisiä, vai olisiko papalla ollut jotakin —? (Ääneen). Joko Onni meni, pappa?
KAMREERI (muuttamatta asentoaan): Kyllä hän meni; mutta hän tulee kohta takaisin.
HILMA. Kohta takaisin? Minnekä hän sitten —?
KAMREERI. Minun asialleni vain. Hän käski sanoa, että hän tuossa paikassa on täällä taas. Kuule, se on hyvä mies, tuo sinun sulhosi, Hilma.
HILMA. Kyllä. Kuinka niin?
KAMREERI Muuten vain. Hän antaa sinulle tänään — —. Hm, jassoo — ei mitään. (Erikseen:) Kah, kun unohdinkin, kun pääni on niin sekaisin, etten —
HILMA. Mitä hän minulle antaa?
KAMREERI. Antaa! Kuka tässä on antamisesta puhunut? Kuulepas, kuinka monta paria veitsiä meillä on, tiedätkö sinä?
HILMA. Kuinka monta paria veitsiä?
KAMREERI (viittaa hänelle, ettei puhuisi niin kovaa): Hyss, hyss! Niin juuri, kuinka monta?
HILMA. Lieneekö niitä noin neljä- tai viisitoista, en minä ole lukenut, mutta —
KAMREERI (itsekseen mutisten): Neljä- tai viisitoista paria! Sitten minun osakseni tulee puukko. (Vähän korkeammalla äänellä:) Niin, ei auta — minun täytyy ottaa puukko.
HILMA. Mutta mitä sinä oikeastaan höpiset, pappa? Mitä ne puukot ja pöytäveitset —?
KAMREERI. Ole sinä vaiti äläkä seiso tässä ja urki minua! Mene kyökkiin auttamaan mammaa, se on paljon parempi.