TOINEN NÄYTÖS.
Sama huone kuin edellisessä näytöksessä, mutta loistavasti valaistu. Kello on noin 10. Ovi Jannen kamariin on auki. Vasemmalla puolella sohvassa istuvat patrunessa ja paroonitar, hänen vieressään tullinhoitajan rouva, vastapäätä heitä rovasti ja patrunessan vieressä etunäyttämöllä Laura. Perällä pöydän ääressä rovastin ja Vankkasen tyttäret sekä kontrollööri ja kasööri pelaten dominoa. Oikealla patruuna ja Janne keskustellen. On juuri syöty jäätelöä. Rovasti parhaillaan lopettelee annostansa.
LAURA (esitellen kuvia suurehkossa albumissa, jota patrunessa katselee): Mieheni nuoruuden ystäviä — Janne nuorena miehenä — minä itse morsiuspuvussani —
PATRUNESSA (noin 45 vuotta, ylpeän näköinen, nenälasit silmillä ja kiiltäviä sormuksia joka sormessa) Entäs tämä akka tässä nuuskarasia kädessä?
LAURA. Joku Jannen sukulainen — luulen minä.
PATRUNESSA. Julmasti sivistymättömän näköinen! Ja tuo korkea upseeri tähdet rinnalla?
LAURA. Se on kenraali — setäni, jonka luona asuin, kun oleskelin
Helsingissä. Häneltä sainkin tämän albumin syntymäpäivälahjaksi.
PATRUNESSA. Vai niin, sievänlainen albumihan tämä onkin. Anderson toi minulle viime viikolla Pietarista melkein samanlaisen, mutta koristukset siinä ovat hopeasta ja kullasta. Se maksoikin yli 50 ruplaa.
LAURA. Niin, tietäähän sen. Herrasväki kun on niin hirmuisen rikkaita, ja voitte ostaa, mitä vain haluatte —
PAROONITAR (noin 50 vuoden vanha, ommellen): Niin, juuri niin, Sohvi on aivan oikeassa — ne käyvät turskimmiksi ja hävittömämmiksi vuosi vuodelta. Jos kyökkipiian voin pitää köyriin asti, niin en tunne itseäni, sen sanon.
TULLINHOITAJAN ROUVA (saman ikäinen, kutoo sukkaa kuumeentapaisella innolla): No, mitä minä sitten sanon Maristani? Enhän minä tohdi häntä puhutellakaan, kun hän on sillä tuulella, ja iltasilla valvoo hän ja lukee, ettemme hirviä nukkua valkean vaaran tähden. Niin, tuo on seuraus lukusaleista, kansansivistyksestä ja kaikesta tuommoisesta. Vai mitä sanoo herra rovasti?
ROVASTI (hymyillen): Ajan henki, ajan henki, kunnioitettavat rouvat!
TULLINHOITAJAN ROUVA. Mutta minä olen tykkänään unohtanut kysyä, kuinka rovastinna voi?
ROVASTI. Kiitos, asianhaarain mukaan, he, he, he!
PAROONITAR. Kuinka mones se on — en muista oikein —?
ROVASTI. Puuttuu vielä yksi tusinasta, luvallanne. (Panee pois asettinsa ja pyyhkii suutansa tyytyväisen näköisenä.) Kiitos ja kunnia emännälle, jäätelö oli mainiota!
PAROONITAR. Niin, pikku ystävämme täällä on todellakin nähnyt liian paljon vaivaa meidän tähtemme.
LAURA. Oh, minä pyydän — kun kerran halvalla talollani on tämmöinen suuri kunnia —
NEITI VANKKANEN. Ei, ei, kasööri ei saa tehdä vääryyttä; nyt on minun vuoroni.
TOISET TYTÖT. Mitä, yrittikö hän tehdä vääryyttä? Semmoinen veitikka!
KASÖÖRI. Ei suinkaan — minä vakuutan — se oli vaan hajamielisyyttä.
KONTROLLÖÖRI. Vai niin, ketä silloin ajattelit? Kai Blomströmin lihavaa leskeä, jonka kanssa tanssit franseesin viime tanssiaissa, ha, ha!
KASÖÖRI. No, kauniimpi hän kuitenkin on kuin sinun ideaalisi, ontuva
Sanna, joka ei osaa tanssia askeltakaan.
TYTÖT. Ontuva Sanna! Voi, voi, kuinka nuo herrat aina ovat lystiä ja sukkelia, ha, ha, ha!
PATRUUNA (noin 40 vuoden vanha, mahtavan ja itsetyytyväisen näköinen): Niin, katsokaapas herra vaprikööri, ankara, järkähtämätön rehellisyys, se se on pääasia; jolta se puuttuu, sillä ei ole mitään menestystä toimissaan ja afääreissään.
JANNE. Se onkin aina ollut päämaalini, herra patruuna, mutta —
PATRUUNA. Minä tiedän sen, minä tiedän sen. Juuri senvuoksi olenkin tuntenut vetoa teihin, herra vaprikööri. Sen vuoksi en myöskään tahtonut kieltää teiltä tuota vähäistä summaa joku aika takaperin. (Janne kumartaa.) Niin, minun täytyy sanoa, se on todellakin eräs minun ominaisuuksistani, että kun tapaan rehellisen ja eteenpäin pyrkivän miehen, niin en voi olla häntä auttamatta ja tukematta. (Nauraa lyhyesti ja kuivasti.) Hehe!
JANNE. Mutta minä aion sanoa, että huonoina aikoma kuten nyt esimerkiksi on usein vaikea rehellisimmällekin noin aivan päivän päälle —
PATRUUNA. Minä ymmärrän, mitä tarkoitatte. No, no, enhän minä ole niin julma vaatimuksissani. (Taputtaa häntä olkapäälle.) Olkaa huoletta, olkaa aivan huoletta, herra vaprikööri.
NEITI VANKKANEN. Kas niin, nyt olen voittanut. Minä voitan aina.
KASÖÖRI. Niin, siltäpä tuo näyttää. Mutta kuinka sanoo sananlasku: »jolla on onni pelissä —»
ROVASTIN VANHEMPI TYTÄR — »sillä ei ole onnea rakkaudessa». Niin, mutta tuo ei yhtään sovi Selmalle, sillä tietäähän jokainen, mitkä tuumat pormestarilla —
NEITI VANKKANEN. Ai jestan, että sinä kehtaat! Niinkuin ei kaikki ihmiset näkisi, että se on sinua, jota hän —
ROVASTIN TYTÄR. Vai minua! No, kyllä minun täytyy sanoa, että se on — —
KASÖÖRI. Kaksintaistelu, kaksintaistelu, hyvät naiset — muu ei auta, ha ha ha!
(Nauraa).
ROVASTI (nousee hymyillen ja menee nuorten luo, joiden peliä hän seisoen katselee): Nuorisolla on hupaista luulen minä.
JANNE (patruunalle): Minä ajattelin, että jos noin parin tai kolmen viikon päästä, korkeintaan kuukauden —
PATRUUNA. Niin, niin, kyllähän sitten tuosta sovimme. Älkäämme nyt tämmöisillä ikävillä puheilla häiritkö tätä hauskaa tilaisuutta.
PORMESTARI (Jannen kamarista, nuorenlainen ja iloisen velikullan näköinen mies; nykäisee patruunaa hihasta ja sanoo puoliääneen): Veli Anderson, sinua odotetaan tuolla sisällä.
PATRUUNA. Vai niin, täytyyhän sitten — vaikka en juuri mielelläni pelaa näin mitättömällä peliyksiköllä.
(Nousee arvokkaasti ja menee oikealle.)
JANNE. No, kuinka onnistui peli?
PORMESTARI. Hyvin, veliseni, erittäin hyvin! Minä nyljin heitä aikalailla. Pappa tullin-nuuskarilta voitin 100 markkaa ja paroonilta yli 200, ha, ha! Mutta kuulepas, paroonista johtuu mieleeni, että eiköhän olisi parasta viedä ukkoa kotiin kaikessa hiljaisuudessa, sillä miesparka on jo niin päissään, ettei hän enää pysy tuolillakaan.
JANNE. Vai niin — pitää sitten panna hänet makaamaan sohvalle niin kauaksi kuin —
PORMESTARI. Niin, tee se, muuten voi hän kenties saada aikaan skandaalin. No, veli kulta, olethan sinä ja pikku vaimosi, perhana vieköön, toimittanut täällä oikein loistavat pidot tänä iltana. Jatka vain samalla tavalla, jatka vain, ha, ha! Mutta nyt pitää mennä seurustelemaan naisten kanssa — huomaanpa että jo heittävätkin salaisia silmäyksiä tännepäin. — Kylmäkiskoiset kaunottaret! Saako tämmöinen kuiva lakimieskin olla vähän osallisena nuorten ilossa ja leikissä?
TYTÖT (väistyvät kikattaen ja nykäisten toisiaan): Hi, hi, hi! Aina hän on niin lystikäs, tuo pormestari!
ROVASTI (heristää sormellaan): Ai, ai, pormestari, pormestari!
LAURA (on mennyt Jannen luokse): No, Janne, mitä sanot? Etkö ole tyytyväinen? Kaikkihan on onnistunut hyvin, ja vieraat ovat olleet niin kohteliaita ja ystävällisiä. Voi voi, Janne, en voi sanoakaan, kuinka onnellinen ja iloinen nyt olen!
JANNE. Mutta ajattelepas, jos äiti —?
LAURA. No, kaikkia! Onhan hän lähettänyt sanan, että hän jää Heimoseen yöksi. Mutta kuulepas, tarjotaanko jo samppanjaa vai odotetaanko vielä vähäsen?
JANNE. Hm, parasta taitaa olla että annat avata pullot, sillä minä luulen, että rovasti kohta tahtoo pitää puheen.
LAURA. Hyvä, tehdään niin sitten.
(Menee vasemmalle, Janne oikealle.)
PAROONITAR (pilkallisesti): No, hyvät ystävät, oletteko hiljakkoin olleet näin hienoissa pidoissa? Minä vain kysyn.
TULLINHOITAJAN ROUVA. Niin, tämä on suoraan sanoen hävytöntä! Halvat käsityöläiset rupeevat tässä kilpailemaan kaupungin parhaimpain perheiden kanssa! Huomasitteko, että oli neljä lajia leipää teen kanssa?
PATRUNESSA. Niitä oli viisi.
PAROONITAR. Aivan oikein, sinä et muistanut pikkurinkeliä, kultaseni.
TULLINHOITAJAN ROUVA. Vai niin, sen pahempi. Ja sitten vielä tämä jäätelö tässä! Se on hirmuista! Me olimmekin kauan kahdella päällä, Fredrik ja minä, tulisimmeko tänne vai ei; mutta sitten päätimme kuitenkin, että oli parasta mennä, sillä muutenhan olisi sanottu että ollaan ylpeitä ja että virkamiehet tahtovat erota porvareista tahi jotain tuommoista, josta nyt kirjoitetaan ja melutaan niin julmasti sekä sanomalehdissä että muualla.
PAROONITAR (kohottaen päätään): No, hyvä Sohvi, jos aina vain hakisimme seuraamme siitä piiristä, johon itse syntyämme kuulumme, niin — Mutta tuosta nyt en tahdo puhua; tahtoisin vain, että joku ymmärtäväinen ihminen huomauttaisi tälle nuorelle pariskunnalle sopimattomuudesta tuommoisissa turhissa ponnistuksissa, ja —
TULLINHOITAJAN ROUVA. Niin, menköön heille sanomaan se, joka tohtii.
Rouva on yhtä äkäinen kuin hän on ylpeäkin.
PAROONITAR. Ja miehensä on leväperäinen yömyssy.
TULLINHOITAJAN ROUVA. Hänen liikeasiansa kuuluvat olevan aivan päin mäntyyn, sanoi mieheni.
PAROONITAR. Ja Alfons kertoi minulle, että joku aika takaperin oli jo vähällä tulla heille kalikkamarkkinat, mutta että he saivat apua viimeisessä hetkessä.
PATRUNESSA. Ja se oli Andersonilta, se.
PAROONITAR. Soo-o! No, siinä tapauksessa saa patruuna luultavasti maksaa koko summan.
PATRUNESSA. Hyvin mahdollista. Se ei paljon tunnu meidän asioissamme.
PAROONITAR (nykäisee tullinh. rouvaa ja rykii): Hm, Hm!
(Tullinhoitaja ja Vankkanen oikealta.)
TULLINHOITAJA. Veli on siis lukenut tuon häijyn artikkelin. No, eikö se ole hirveätä, eikö se ole skandaali! Noin soimata virkamiestä, kruunun virkamiestä!
VANKKANEN (vanhempi porvari, lyhyt piippu hampaissa): Niin, semmoisethan ne ovat, nuo sanomalehtikirjoittajat — renttuherroja, jotka eivät parempaan kelpaa! Eikö sama mies myös ole ehdottanut rautatietä kaupunkiimme? Mitä hittoa sillä tehtäisiin, kun meillä on höyryvenheitä, ja kuka sitten ostaisi osakkeitamme, sen tahtoisin tietää? Mutta kuinka se kuuluikaan taas, tuon artikkelin päällekirjoitus? »Onko tullinhoitaja velvoitettu —?»
TULLINHOITAJA. »Onko tullinhoitaja velvoitettu kohtelemaan yleisöä siivosti vai ei?» Huomaa ivaa! Oh, minä voin pakahtua harmista, kun tuota ajattelen! Ja jos vielä muistaa, että tuon häväistyskirjoittajan oma isä myöskin oli virkamies, niin kysyn nöyrimmästi: löytyykö hänen mielessään enää mitään suurta ja pyhää tässä maailmassa, löytyykö sitä, hä?
VANKKANEN. Koirain nalkutusta vain. Parasta olla välittämättä koko asiasta.
TULLINHOITAJA. Niin, kyllä se on helppo veljelle sanoa, mutta minulle, joka — — (jatkaa hiljaa innokkaasti viitaten).
(Miina vasemmalta, kantaen tarjottimella täytetyitä samppanjalaseja. Laura seuraa häntä, viitaten, että ensiksi on tarjottava patrunessalle. Janne ja patruuna tulevat myös samalla oikealta).
VANKKANEN. Mitä, tuleeko vielä samppanjaa?
TULLINHOITAJA. No, katsos perhana!
ROVASTI (pyyhkii suutansa): Ah, samppanjaa!
TULLINHOITAJAN ROUVA. Ei, tämä on toden totta loukkaavata!
LAURA. Hyvä herrasväki, vähän virvoketta! Olkaa niin hyvät!
JANNE. Niin, olkaa niin hyvät! Herra patruuna — herra tullinhoitaja — setä Vankkanen — (kumartaa kaikille puolille).
PAROONI (noin 55 vuoden vanha, lihava ja punaposkinen, tukka pörröllään ja kaulus auki; näyttäytyy oikeanpuolisessa ovessa ja katselee seuraa sumussa silmin): Puh, puh!
PAROONITAR (menee hänen luokseen; puoliääneen): Taivas, Alfons, olethan sinä kauhean näköinen! Nyt olet taas juonut enemmän kuin kestät.
PAROONI. Ke-kest — — Ei, mutta minua on nyljetty — hä-hä-hävyttömästi ny-nyljetty.
PAROONITAR. Ole nyt hiljaa ja istu tuohon, minä laitan kauluksesi.
PAROONI (istuutuu tuolille): Se oli tuo pormestari; tuo juuttaan po-pormestari.
PAROONITAR. Alfons, etkö kuule, älä häpäise itseäsi; ajattele säätyäsi, aatelisuuttasi!
PAROONI. No, älä nyt joutavia lörpöttele, Lovisa!
ROVASTI (lasi kädessä): Hyvät naiset ja herrat!
PAROONI (rouvalleen): Mitä sinä sanoit?
PAROONITAR. Vait, se on rovasti, joka pitää puhetta.
PAROONI. No, että hän viitsii. (Vaipuu kokoon.) Puh, puh!
ROVASTI. Hyvät naiset ja herrat! (Kaikki seisovat hyvin juhlallisina lasit kädessä). Kun me nyt olemme tänne kokoontuneet ja kun minä, jos niin sopii sanoa, olen —
PAROONI (omissa tuumissaan): Pata-ässä —
ROVASTI. Hm! kun olen vanha ystävä tässä talossa, niin rohkenen minä, sekä omasta että kunnioitettavain vieraitten puolesta, kiittää sinua, veli Janne, ja rakasta vaimoasi Lauraa kaikesta siitä kohteliaisuudesta, siitä ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta, jota tänään niin runsain määrin olette meille osoittaneet. Vilpittömästä, liikutetusta sydämestä toivotan minä teille — —
PAROONI (kuin edellä): Kolme trikkiä ja kaksi honnööriä —
ROVASTI. — toivotan minä teille onnea ja menestystä vastedeskin ja
Herran siunausta ja —
PAROONI (haukottelee): Grande misère!
ROVASTI (rykii): Hm, hm! Ja että me vielä monta, monta kertaa saisimme tilaisuuden yhtyä tämmöiseen viattomaan ja veljelliseen ajan viettoon tässä teidän kauniissa, hauskassa ja onnellisessa kodissanne. Eläköön, kauan eläköön kunnioitettava isäntämme Janne Pukkinen ja hänen herttainen puolisonsa Laura! Hurraa!
VIERAAT. Hurraa!
ROVASTI. Vielä kerran hurraa!
(Nostaa lasiansa).
VIERAAT. Hurraa! (Yleinen kilisteleminen ja sorina. Kuullaan huudahduksia: »Paljon kiitoksia! Erittäin hupainen ilta! Minun on kunnia! Maljanne!» j.n.e.)
ROVASTI (nauraen): Hurraa vielä kolmas kerta — ja se niin, että seinät raikuu ja katto kaikuu! Hurraa!
VIERAAT. Hurraa-a!
Anna-muori ilmestyy perä-ovesta ja yhtyy hurraahuutoihin.
Kaikki vaikenevat ja kääntyvät hämmästyneinä ovea kohden.
ANNA (vanhanaikaisissa, koomillisissa juhlavaatteissa): Kas niin, tässä nyt olen! Hyvää iltaa, lapset, hyvää iltaa koko konkkaronki! Minä tulen vähän myöhään, »mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan», sanoo sananlasku. Vai niin, ette minua tunne! Janne poikani, resanteera, resanteera! Mitä hittoa! Luulenpa että olet mykkä? Vai oletko niin liikutettu nähdessäsi minut täällä, ettet saa sanaakaan suustasi? Niin, hyvä herrasväki, se on semmoinen oiva poika, tuo minun Janneni, niin hyvä äidilleen. Tuskin olin saapunut kaupunkiin, ennenkuin hän paikalla valmistaa minulle tämmöiset komeat kekkerit, ja kaikki lisäksi suurimmassa salaisuudessa. Veitikka sinä!
(Tuuppaa häntä ystävällisesti kupeeseen.)
JANNE. Miina, tu-tule tänne — tarjoo rouvalle samppanjaa —
ANNA. Vai sampanjaako? Voi jestampoo, semmoista en ole juonut sitten kuin olin vallesmannin häitä kuokkimassa! (Ottaa lasin, mutta ei maista; Miina menee.) Niin, Janne, et sinä tuota voi muistaa — se oli samana kesänä kuin pappilan härkä puski kuoliaaksi mustan sikamme. Sinä olit silloin vielä pikkuinen piimäsuu — tuon kokoinen vaan — eikä sulla ollut housujakaan vielä, sinä pitkä hongankolistaja tuossa, ha ha! Mutta, hyvät herskaapit, istukaa toki, älkää minua kursailko, onhan tässä tuolia kylliksi.
(Istuutuu sohvaan, jossa hän levitteleikse niin, ettei kukaan muu saa siellä sijaa. Vieraat katsovat toisiaan epäilevinä; toiset istuvat, toiset jäävät seisomaan).
LAURA (hiljaa miehelleen): Janne, minä kuolen!
JANNE (samoin): — Ole vaiti, äläkä virka mitään —
ANNA. Niin, niin, Janneseni, kuka olisi koskaan uskonut sinun tulevan näin hienoksi herraksi ja joutuvan tämmöisten suurien herrojen ja rouvien seuraan! Voi voi, minä muistan vielä päivän selvään, kun sinä sunnuntai-iltoina tanssit enkeliskaa hollituvassa. Kuinka silloin pyöritit tyttöjä ja kummastutit kaikkia hyppäyksilläsi ja vehkeilläsi. Hoh, hoh, vielä täytyy nauraa, kun tuota ajattelen! Mutta ei sentään! Näkihän kaikesta, että olit käynyt oppia kaupungissa, ja siltavoudin rouvakin, joka on oleskellut Helsingissä ja jonka veli on kaartisti vai mikä lienee sersantti, sanoi että sinä olit sivistynyt nuoriso ja että sinulla oli avertissemangia, ja tuohan pitäisi olla jotakin fiiniä, jos oikein asian ymmärrän.
JANNE. Mutta hyvä mamma —
ANNA. Niin, ei sinun tarvitse tuota hävetä, ei suinkaan! Sinä olit aina kiltti poika ja ahkera ja ansaitseva myöskin. Muistatko kuinka sinulla oli tapana myydä nekkuja kirkonmäellä pennistä tai napista? Sinä tienasit aikalailla välistä, etenkin nappia ja sinua nimitettiinkin Nekka-Janneksi.
JANNE. Mutta, mamma hyvä, nuo jutut eivät yhtään huvita vieraitamme.
Eikö siis —?
ANNA. Puhu sinä! Eikö parhaimpia ystäviäsi huvittaisi saada tietoa elämänvaiheistasi? Vai mitä sanot sinä, Laura? Mutta, taivas varjelkoon, kuinka sinä olet vaalea ja totinen kuin tynnyrin tappi! Oletko sairas vai miksi et mitään sano, kultaseni?
LAURA. Eihän tuota tarvitse olla sairas, vaikkei ole punainen kuin kukko, ja mitä puhumiseen tulee, niin näkyy mamma kyllä pitävän huolta siitä yksinänsäkin.
ANNA. Siinä olet oikeassa, minä tarjoon mielelläni apuani, kun näen että sitä jossain tarvitaan. Niin niin, onni sinullakin on ollut, sinä pikku hätikkö, sillä kun ajattelee tuota aikaa, jolloin sinä vielä —
LAURA. Kas niin, mamma on nyt hyvä ja juo! Maljasi, mamman malja —!
JANNE. Niin, maistakaamme — (Kumartelee vieraille.) Hyvä herrasväki —!
ANNA (ei maista): Kiitos! Yritin vain sanoa että kun muistaa —
LAURA. Minä tiedän, tahdot johdattaa mieleeni tuon ajan, jolloin en vielä tuntenut Janneani, ja kuinka onnelliseksi tulin, kun tutustuin häneen ja huomasin että hän rakasti minua, köyhää tyttöä, joka —
ANNA. Niin niin, kyllä muistan, kun sinä ensimmäisen kerran tulit kotia Helsingistä. Jestan, kuinka silloin olit fiini ja herramainen, ja kuin sipsuttelit ja tipsuttelit ja viskasit venskaakin! — »Te vara so trookit heer po lante» ja »fyy, fyy, te rapakkona po lansvääkana, o te sviinen!» (Nauraa.) Niin, semmoinen hieno ryökkynä sinä olit, ha, ha! Ihmekö siis, jos Janne parka hävitti järkensä ja pyöri jälestäsi kuin takkiainen hevosen hännässä. Mutta —
LAURA. Niin, ajat ovat muuttuneet ja me myös niiden kanssa. Mamma yksin on vielä muuttumaton, niin reipas ja lystikäs ja — —
ANNA. Mutta sepä nyt perhana, kun sinä et anna minun puhua loppuun, kun aioin sanoa, että jos ajattelee noita vuosia, jolloin olit kenraalissa piikana —
LAURA. Se on vale, jyrkkä vale! Piikana en ole milloinkaan ollut, minä olin huushollerska, oikea huushollerska, ja se on hävytöntä mammalta, että noin —
ANNA (nuuskaa): Taivas siunatkoon, hyvä ystävä, kuinka sinä minua säikähytit! Piika ja huushollerska, onhan tuo yhdentekevää, ja piikahan minäkin olin ennenkuin —
PATRUUNA (hattu kädessä ja hyvin loukkaantuneen näköisenä): Herra vaprikööri, minä luulin että tänne oli kutsuttu ainoastaan sivistyneitä ihmisiä, mutta minä huomaan valitettavasti että —
JANNE. Herra patruuna, minä vakuutan — minä en tiennyt — en voinut uskoa —
TULLINHOITAJAN ROUVA (miehelleen): Fredrik, ota hattusi; tämä on skandaali —!
TULLINHOITAJA. No, enkö sitä jo edeltäpäin arvannut, vaikket sinä —
(Juo lasin pohjaan.)
TULLINHOITAJAN ROUVA. Vai minäkö? Aina sinä minua syytät! Vaikka sinä itse totihalusta pakotit minut —
ANNA. Niin, riidelkää, riidelkää, olkaa niinkuin kotonanne vain —
PAROONITAR. Alfons, älä nuku, meidän pitää mennä kotiin. Kuuletkos —?
PAROONI (silmät kiinni): Puh, puh!
ANNA (osoittaa sormellaan paroonia): Ei, mutta katsokaapas vaan, eikö tuo vanha, paksu herra tuossa, hitto vieköön, jo ole nukkunut pois meistä ja koko tästä syntisestä maailmasta! Hi, hi, hi!
PAROONITAR (pudistaa paroonia kovasti): Alfons, etkö kuule, että kilpesi, sukusi —!
PAROONI. No, no, pelaa sinä vain ulos, kyllä minä sitten —
TYTÖT (jotka kauan ovat koettaneet hillitä itseään, purskahtavat nauruun): Ha, ha, ha!
ANNA. Niin, pienet harakat, naurakaa vain, lystiähän se on kuulla! Mutta osaatteko muuta kuin kaakotella? Olettehan herrasväen lapsia, osaatteko katkismuksenne? Missä pääkappaleessa meidät käsketään —?
ROVASTIN TYTTÄRET. Pappa, lähdetään pois! Meneväthän muutkin.
ROVASTI. Jos vaan tietäisimme varmaan, ettei tarjota illallista —
ANNA. No, kas provasti! Morjens, morjens, koska rehvattiin! Muistatteko vielä Anna-muorin ja hänen Pekka-vainajansa hääpäivää, herra provasti?
ROVASTI. Hyvä rouva, papilla on niin suuret ja tärkeät asiat ajateltavina, ettei tuommoiset maalliset seikat —
ANNA. Vai ette muista? Se oli semmoinen hassu juttu. Kerronko minä sen herrasväelle, ha, ha, ha! Niin, juurikuin paraikaa letkutimme Hollolan polskaa aika vauhtia, kuulimme ruokakammarista hirmuisen mölinän, niinkuin olisi sikoja tapettu. Mekös sinne miehissä, ja, voi Taavetti, provasti seisoi ja vonkui kuin teurastettava härkä! Hän oli niellyt sennamoosia ja pelkäsi sen olevan myrkkyä. Piikaletukkamme — se oli nyt semmoinen hävytön kappale — väitti että provastilla oli tapana aina käydä ruokakonttorissa, kun oli vieraissa, ja siellä vähän tullata sylttipurkkia; ja nyt oli hän muka erehdyksestä syltin sijaan saanut sennamoosia. Tuo nyt tietysti oli ilmeinen valhe, senhän jokainen ymmärtää, herra provasti, mutta siinäpäs tekemistä, ennenkuin saimme teidät rauhoitetuksi, muistatteko? Ensin annoimme Thilemannin roppia, ja kun ne ei auttaneet, niin —
PATRUNESSA. Todella, tämä konversationi —!
ANNA (kääntyen häneen): Niin, eikö totta, se oli lystiä, vaikka juuri ei provastille, ha, ha, ha! Mutta mikä teidän on, rouva-kulta? Te näytätte niin synkkämieliseltä. Oletteko siukka, vai onko teillä ollut harmia? Kas tuossa, ottakaa vähän nuuskaa! Se priskaa!
PATRUNESSA (nousee): Mitä uskallatte —!
(Patruuna lähestyy.)
ANNA. No, tuhat tulimaista, mitä näen minä! Eikö tuo pulska herra tuossa ole se rikas Anderson? No, kas vaan, kun en yrittänyt tunteakaan, mehän olemme vanhoja tuttuja. Olemmehan olleet samoissa käräjissä. Simppulan emäntä oli vienyt minut oikeuteen, kun vanha vahtini oli purrut hänen mustalta kissaltaan hännän poikki —
PATRUUNA. Amelie, käsivartesi —
ANNA. Ja nuo ulkomaalaiset tukkiherrat syyttivät samana käräjäpäivänä patruuna Andersonia siitä, että hän oli käyttänyt vääriä mittoja, ja tuosta sitten tukkimiehet antoivat hänelle haukkumanimen »koijari-Anderson» —
PATRUUNA. Amelie, älä ole milläsikään — kyllä minä heitä kaikkia käräjissä — — Herra vaprikööri, olkaa vakuutettu siitä, etten koskaan tämmöistä loukkausta unohda, ja mitä tuohon toiseen asiaan tulee, niin ymmärrätte kai itsestännekin, että on parasta, ettemme nyt enää siitä puhu. Hyvät naiset, hyvät herrat!
(Kumartelee kylmästi ja virallisesti ja menee rouvineen.)
JANNE. Mutta, hyvä herra patruuna —
LAURA (erikseen): Jumala, nyt on kaikki hukassa! Ei auta muuta kuin
— — (On pyörtyvinään.) Ah, päätäni! Minä en voi hyvin; minä pyörryn.
Ah!
(Laskeutuu tuolille.)
ANNA (erikseen): Lorun loppu, sanoi Lööperin Lotta.
(Nuuskaa.)
JANNE. Laura, rauhoitu! Herra patruuna, hyvä herrasväki, vaimoni on sairastunut; en luule että hän —
TULLINHOITAJAN ROUVA. Hm, kyllä ymmärrämme yskän. Saamme siis vain kiittää ja sanoa jäähyväiset.
ROVASTI (ottaen jäähyväiset): Veliseni, minä surkuttelen sydämellisesti, että — —
VANKKANEN (samoin): Niin olihan tämä vähän ikävätä sinulle, mutta mitä siihen —
(Yleiset jäähyväiset.)
PORMESTARI (on paroonittaren kanssa nostanut paroonin seisaalleen ja pannut hatun hänen päähänsä): Hyvästi, hyvästi, veli Pukkinen! Minulla on tässä kädet kiinni niinkuin näet, ha, ha!
PAROONI (talutetaan ulos): Ei, ei — ei vielä; antakaa minun olla; minä tahdon ottaa revanchen — minä —
(Sorina ja puoliäänistä huudahduksia »skandaalista», paroonin
ääni »revanchesta» ylitse kaikkia ja viimeiseksi).
ANNA. No, katsopas noita kummallisia ihmisiä! Tuossa nyt pötkivät tiehensä jok'ainoa sorkka, niinkuin minua pelkäisivät. No, hyvästi sitten! Ditta boo, ditta boo!
(Nuuskaa)
JANNE (joka on saattanut vieraita ovelle): Oh, mikä kirottu, mikä onnettomuuden päivä! Jos tietäisit, äiti, mitä nyt olet saanut aikaan, niin —
LAURA (nousee): Tuhlaatko vielä sanoja hänelle, Janne! Ei, ulos, ulos tuossa silmänräpäyksessä, äläkä koskaan enää näytä itseäsi tässä talossa, johon et kuulu ja johon — —
ANNA (nousee myös): »Johon olen ainoa, joka kuulun», sano niin, niin puhut totta. Lääkkeeni olivat karvaat, sen myönnän, mutta pitiväthän semmoiset olla, jos apua niistä lähtisi. Kuinka monta monituista kertaa enkö teitä molempia erittäin sinua, Laura, varoittanut —
LAURA. Se on tarpeetonta! Me emme yhtään tarvitse —
ANNA. — varoittanut kaikesta laiskuudesta ja turhamielisyydestä, ja kuinka olette neuvojani seuranneet! Hyi saakeli! Voitteko katsoa rehellisiä ihmisiä silmiin, sen kysyn teiltä? Ja sitten lisäksi ylenkatsotte ja halveksitte kunniallisia sukulaisianne, vieläpä omaa äitiännekin! No, sen vuoksi päätin kun päätinkin kaikesta tuosta antaa teille läksyn, jota ette niin pian unohtaisi. Ja jos siis tänään olen käyttäytynyt vielä pöllömäisemmin kuin olisi tarvinnutkaan, niin tiedätte, että se kuului asiaan ja on se senvuoksi anteeksi annettava.
LAURA. Anteeksi! Kun olet tehnyt meidät naurun alaisiksi kaikkien silmissä ja loukannut vieraitamme, etteivät he koskaan enää tohdi meille tulla.
ANNA. Niin, kyllä uskon, etteivät niin pian tule takaisin, kyllä sen uskon.
JANNE. No, muista en juuri niin paljon välittäisi, mutta kun tuo patruuna, josta minä olen niin riippuvainen, josta minä — Niin, Laura, sinä et vielä tiedä että —
LAURA. Mitä en tiedä? Luuletko että olen niin sokea ja tuhma, etten mitään huomaa ja ymmärrä? Minä tiedän kaikki, minä kuuntelin oven takana kun asia päätettiin, ja —
JANNE. Mitä? Tiedät siis, että jos en huomenna voi maksaa noita 2000 markkaa, niin ottaa patruuna kaikki raaka-aineeni pantiksi ja silloin olemme me — —
LAURA. Tiedän, tiedän! Johan olen sen sanonu —
JANNE. Ja kuitenkin annoit minun olla siinä luulossa, ettet mitään tiennyt etkä aavistanut. Lauraa, tuo ei ollut oikein — —
LAURA. Niin, kun luulin, kun toivoin, että nämä pidot kaikki parantaisi. Ja nyt — voi voi! Mutta tätä en voi kärsiä: sitä en voi! Minä lopetan elämäni, minä hyppään kaivoon, sen teen ihan varmaan — —
JANNE. (synkästi): Jaa-a, mitäpä tässä on muuta jälelläkään! Niin, kas tuossa äiti, nyt olet saanut kostaa.
ANNA. Olenpa niinkin.
JANNE. Me olemme häviössä.
ANNA. Siltähän tuo kuuluu.
JANNE. Ja siitä iloitsette, eikö totta?
ANNA. Tiettyhän se.
LAURA. En ymmärrä, että vielä häntä puhuttelet, vaikka hän niin meitä on häväissyt! Ulos hänen pitää, ulos heti paikalla!
JANNE. Ei, Laura, muista, että hän on äitini! Hän on ollut ankara meitä kohtaan, mutta olemmehan sen ansainneet, ja jos hän olisikin rangaissut meitä kymmenen kertaa kovemmin, niin hän on sittenkin äitini.
ANNA. Janne! Tuo sana korvaa kaikki sinun tyhmyytesi, ja, Herra paratkoon, tyhmä sinä oletkin ollut aika lailla. Tuossa kourani ja sen päälle ollaan drastukamraattia taas, niinkuin sanotaan Nummisuutarissa.
JANNE. Annat siis meille anteeksi —?
ANNA. Narrit! Etkö juuri itse sanonut, että olen äitinne. Minkätähden luulette että olen tullut tänne kaupunkiin, hä? — Niin, arvaahan sen, kuinka teillä olisi ollut aikaakaan tuommoista ajatella. No, tietäkää, sitten: kauppani olen myönyt ja tänne olen aikonut muuttaa elinajakseni.
JANNE. Mitä?!
ANNA. Niin Juusulan vanhempi poika, hän puotini osti ja hyvän hinnan maksoikin. Kaksikymmentätuhatta, puolet kontantissa ja puolet takauksissa. Niin, lempo vieköön, kun viisitoista vuotta on kaupitellut renikoita ja silakoita ja kahvia ja kehunut ja papattanut tuhmille ostajille, niin kyllä tekee jo mieli levätä, sen sanon. Ja luulinpa tuolla muuttamisellani tänne tekeväni teillekin, lapset, jonkinlaisen ilon, vaikka sitten jouduimme tämmöiseen koklementtiin. No niin, niin, ajattelin, mutta tänä iltana olen aikeeni muuttanut. Kuulkaapas nyt, kuinka olen miettinyt. (Ottaa nuuskaa.) Olen ajatellut että koska minulla nyt on rahaa kukkarossani ja koska en tahdo, että hienot ystävänne nauraa kikattavat teidän häviöllenne, niin, tuota, olen nyt aprikoinut, että jos minä nyt sentään tällä kertaa auttaisin teitä pahimmasta pulastanne ja —
JANNE. Mitä! Äiti! Te tahdotte todellakin —?
LAURA. Auttaa meitä?
ANNA. Vait, nallikat! Nyt on minulla sananvuoro. Niin, minä tahdon auttaa teitä. Minä annan teille kaikki nämät rahani, joilla saatte maksaa veikanne ja aloittaa liikkeenne oikein uudella, paremmalla pohjalla.
JANNE. Mutta sinä, sinä itse —
ANNA. Minä lähden takaisin vanhaan toimeeni ja kaupittelen ja kommerssaan niinkuin ennenkin. Kun ovat 15 vuotta kestäneet, niin kestävät kai raajani muutamia vuosia lisäksi. Mutta muistakaa, tämän teen minä ainoastaan niillä ehdoilla että — —
JANNE. Ei, ei, älä nyt noin puhu; me emme voi sitä ottaa vastaan, ei millään muotoa —
ANNA. Niinkuin sanottu, minä teen sen ainoastaan niillä välttämättömillä ehdoilla, että tykkänään luovutte tästä ylpeydestänne ja naurettavasta herramaisuudestanne, myytte kaikki kalleutenne ja tarpeettomat korukalunne ja aloitatte uuden, ahkeran ja vaatimattoman elämän, niinkuin sopiikin kunnolliselle käsityöläisperheelle. Jos hyväksytte ehtoni, niin sovimme asiasta, ja silloin luulen minä, että teillekin vielä kunnian kukko laulaa.
JANNE. Oi äiti, se ei ole mahdollista! Saisin siis todellakin vielä palata entiseen toimeeni ja työhöni, jota niin kovasti olen ikävöinyt —! Laura, kuuletkos sinä mitä äiti —?
LAURA. Kuulen, kuulen! Mutta myödä kaikki? Enkö edes saa pitää kultakelloani, samettihattuani ja —? Ei, ei, minä en tiedä, mitä puhunkaan. Minulla on hyvin paljon oppimista ennenkuin — Mutta sinun ja Jannen avulla — Mamma, anna anteeksi jos se on mahdollista.
(Syleilee häntä).
ANNA. Hyvä! Siis on asia päätetty! Mutta muistakaa myös: ellette lupaustanne pidä, niin ei Anna-muorikaan ole ihminen, jonka kanssa leikitellä voi, muistakaa se!
JANNE. Ole huoleti, äiti! Hyvyyttäsi ja rakkauttasi ei sinun milloinkaan tarvitse katua.
(Syleilee häntä).
ANNA. No, tuota nyt ei niin varmaan tiedä. Mutta sen sanon, vähällä pääsitte kuitenkin — sen hassut!