IV.
Piiritys.
Seitsemästoista luku.
Tohtori jatkaa kertomusta: Kuinka laiva antautui.
Kello oli noin puoli kaksi, kun molemmat "Hispaniolan" venheet lähtivät maihin. Kapteeni, tuomari ja minä pidimme neuvottelun kajuutassa ja jos olisi käynyt pieninkään tuulen henkäys, niin olisimme me hyökänneet noiden kuuden laivaan jääneen salaliittolaisen kimppuun, katkaisseet ankkuriköyden ja lähteneet merelle. Mutta tuulta puuttui ja lisäksi tuli Hunter ilmoittamaan, että Jim Hawkins oli hiipinyt erääseen venheeseen ja muiden mukana mennyt maihin.
Emme koskaan Jimiä epäilleet, mutta olimme levottomia hänen turvallisuudestaan ja onnensattumaksi katsoimmekin enään hänen pelastustaan. Me syöksyimme kannelle. Täällä istuivat rosvot purjeen suojassa ja rannalla näimme venheitten olevan lähellä joen suuta mies kummassakin venheessä.
Odottaminen oli kiusallista ja siksi päätettiin, että Hunter ja minä lähdemme maihin pikku venheellä saamaan tietoja.
Rannalla olevat venheet olivat laivan vasemmalla puolella. Mutta Hunter ja minä ohjasimme venheen suoraan kartalle merkittyä varustusta koitti. Niille kahdelle, jotka olivat jätetyt venheisiin näytti tulevan tavattoman kiire meidät nähdessään ja he näkyivät keskustelevan, mitä tekisivät. Jos he olisivat laputtaneet matkoihinsa ja antaneet asiasta tiedon Silverille, niin olisi ehkä käynyt vallan toisin. Mutta heillä olivat määräyksensä luullakseni ja siksi jäivät he paikoilleen.
Kun olin astunut maalle, oli minulla vain noin sadan kyynärän matka varustukseen. Tämä oli rakennettu mäen kunnaalle ja sen sisällä oli lähde. Sinne mahtui noin pari tusinaa ihmisiä ja se oli varustettu joka puolelta ampumareijillä.
Tämän ympärillä oli paljaaksi raivattu ala ja lisäksi oli ympärillä puuvallitus, jossa ei ollut minkäänlaista ovea — ja jonka hävittäminen olisi vaatinut kauan aikaa ja paljon vaivaa.
Erittäinkin veti huomiotani puoleensa lähde. "Hispaniolassa" oli meillä kyllä aseita, ampumavaroja, ruokatavaroita ja viiniä, mutta puuttui vettä. Seisoin ja mietin juuri tätä, kun kuului kuolevan huudahdus ja ensi ajatukseni oli, että nyt ne tappoivat Jim Hawkinsin.
Hetkeäkään hukkaamatta syöksyin rantaan ja venheeseeni. Onneksi oli
Hunter kova soutaja ja venhe aivan kuin lensi ja pian olimme laivalla.
Luonnollisesti olivat täällä kaikki hyvin hämmästyksissään. Tuomari oli vaalea kuin palttina ja mietti onnettomuutta, johon oli meidät saattanut ja muuan etukeulassa olevista miehistä oli yhtä peloissaan.
"Tuo on tottumaton sellaiseen työhön", sanoi kapteeni Smollett nyökäyttäen päällään sinne päin. "Hän oli vähällä pyörtyä huudon kuullessaan ja olisi millä hetkellä tahansa valmis yhtymään meihin."
Minä ilmoitin kapteenille suunnitelmani ja yhdessä mietimme sen toimeenpanon yksityiskohtia.
Vanha Redruth pantiin kajuutan ja miehistön asunnon väliseen käytävään ja hänelle annettiin neljä kivääriä ja patja suojukseksi. Hunter souti venheen peräkeulassa olevan aukon kohdalle ja minä aloin lastata siihen ruutia, kivärejä, korppuja läskitynnyreitä, astian konjakkia ja rohtoarkkuni.
Sillä aikaa olivat tuomari ja kapteeni kannella ja jälkimäinen sanoi purrenohjaajalle: "Mr Hands, meitä on laivalla kaksi, joilla kummallakin on pistoolinsa. Jos kukaan teistä kuudesta antaa pienimmänkään merkin, niin on hän kuoleman oma."
He hämmästyivät kovin ja lyhyen neuvottelun jälkeen syöksyivät he kaikki etukeulaan kai aikoen hyökätä käytävää pitkin kimppuumme takaapäin. Mutta kun he näkivät Redruthin odottavan heitä suljetussa käytävässä, niin tekivät he käännöksen ja yksi pisti päänsä kannelle.
"Pääsi alas, koira!" karjasi kapteeni.
Pää katosi heti ja sen jälkeen emme kuulleet mitään noista jänishousuista.
Panimme venheen niin täyteen kuin suinkin uskalsimme ja Joyce ja minä astuimme siihen ja aloimme suunnata kulkua aika kyytiä maata kohti.
Myös tämä toinenkin matkamme herätti huomiota niissä, jotka rannalla pitivät vahtia ja eräs heistä hyppäsi maalle ja katosi. Olin puoleksi aikeissa muuttaa tuumani ja hävittää heidän venheensä, mutta sitten pelkäsin, että jos Silver ja hänen kumppaninsa ovat lähistössä, niin voimme menettää kaikki.
Pian pääsimme maihin samaan paikkaan kuin ensi kerrallakin ja aloimme kantaa tavaroitamme varustukseen. Ensi kerralla menimme kaikki kolme raskaat taakat mukanamme vallien luo ja heitimme tavarat niiden sisäpuolelle. Sitten jätin minä Joycen niitä vartioimaan ja annoin hänelle kuusi kivääriä. Hunter ja minä palasimme venheelle ja toimme sieltä uudet kantamukset ja tätä teimme, kunnes olimme kaikki kantaneet. Palvelijat jäivät varustukseen ja minä sousin kaikin voimin takasin "Hispaniolaan."
Toisen lastin tuominen näytti uskaliaammalta kuin mitä se tosiaan oli. Noita toisia tosin oli luvultaan paljoa enemmän kuin meitä, mutta meillä olivat aseet. Maissa olevista miehistä ei taas kellään ollut kiväriä ja ennenkuin he ehtisivät tulla pistoolin kantaman matkan päähän, olisimme me ehtineet päästää heistä puolen tusinaa hengiltä.
Kaikki pelkuruus oli tuomarista kadonnut. Me lastasimme venhettä kuin olisi henki ollut kysymyksessä. Lastina oli sianlihaa, ruutia ja korppuja ynnä kiväri sekä neljä hakaa. Muut aseet sekä jälellä olevan ruudin heitimme veteen.
Veden lasku alkoi ja laiva kääntyi. Ääniä kuului sieltä päin, jossa nuot kaksi venhettä olivat ja vaikka tämä tyynnytti meitä Joycen ja Hunterin kohtalon suhteen, niin kiiruhdimme kuitenkin lähtöämme.
Redruth vetäysi takasin paikastaan käytävässä ja laskeusi venheeseen, jonka me veimme sitten keskilaivalle, jotta se oli likempänä kapteeni Smollettia.
"No, pojat", sanoi tämä, "kuuletteko minua?"
Ei minkäänlaista vastausta kuulunut.
"Minä puhun sinulle, Abraham Gray."
Ei vieläkään mitään vastausta.
"Gray", jatkoi kapteeni hieman kovemmalla äänellä, "minä poistun laivasta ja käsken sinun seuraamaan kapteeniasi. Tiedän, että sinä olot pohjaltasi kunnon mies ja uskallampa väittää, ettei teistä kukaan tositeossa ole niin kehno kuin miksi hän nyt itsensä osottaa. Minä pidän kelloa kädessäni ja annan 30 sekunttia miettimisaikaa."
Syntyi lyhyt hiljaisuus.
"Kas niin, kunnon poikani", jatkoi kapteeni, "älä mieti niin kauvan.
Jokainen sekuntti saattaa oman ja näitten herrojen hengen vaaraan."
Äkkiä syntyi elämää alhaalla ja sieltä tuli kannelle Abraham Gray veitsen haava leuvassaan ja syöksyi kapteenin luo kuin koira, joka on kuullut isäntänsä vihellyksen.
"Minä liityn teihin, herra", sanoi hän.
Ja heti olivat hän ja kapteeni luonamme venheessä, ja me loittonimme laivasta. Mutta vielä emme olleet maissa varustuksiemme takana.
Kahdeksastoista luku.
Jatkoa tohtorin kertomukseen: Maihin meno.
Tämä viides matka oli vallan erilainen kuin edelliset. Ensiksi oli venheemme runsaammin lastattu kuin mitä se oikein sieti, sillä siinä oli viisi täysikasvuista miestä, joista tuomari, Retruth ja kapteeni olivat kukin yli kuusi jalkaa pitkiä, ja lisäksi vielä kruutia, sianlihaa ja leipää.
Kulku kävi tosin helpommin sitten, kun lasti oli sopivammin sijoitettu, mutta sittenkin tuskin uskalsimme hengittää.
Ja lisäksi tuli vielä laskuvesi. Mutta pahin kaikista oli se, että virta painoi meidät varsinaisesta suunnasta, ja aikomastamme maallenousupaikasta niemen taakse. Ja jos olisimme antaneet virran viedä, niin olisimme tulleet maihin samassa paikassa, jossa kapinoitsijain venheet olivat ja kapinoitsijat voivat milloin tahansa hyökätä kimppuumme.
"Minä en voi ohjata varustusta kohti", sanoin minä kapteenille, sillä minä pidin perää ja kapteeni ja Redruth hoitelivat airoja. "Ettekö voi soutaa hieman voimakkaammin?"
"Emme venhettä upottamatta. Teidän täytyy panna parastanne peränpidossa."
"Tällä menolla emme pääse koskaan maihin", sanoin minä vihdoin.
"Meidän täytyy pyrkiä vasten virtaa", ilmoitti kapteeni, "sillä jos kerran joudumme maallenousupaikan vasemmalle puolelle, niin on vaikea sanoa missä silloin pääsemme maihin, jolleivät venheet hinaa meitä sinne."
"Virta on hieman heikentynyt, herra", sanoi Gray, joka istui etukeulassa, "voitte helpottaa hieman peräsintä."
"Kiitos, poikaseni", sanoin minä ikäänkuin ei välillämme olisi koskaan mitään tapahtunut. Olimme nimittäin päättäneet kohdella häntä aivan kuin hän olisi aina ollut meidän miehiä.
Äkkiä virkkoi kapteeni sanan "tykki" ja luulinpa hänen äänensä hieman muuttuneen.
"He eivät koskaan voi saada tykkiä maihin", sanoin minä, "ja kaikissa tapauksissa eivät he sitä voi kuljettaa metsän läpi varustukseen."
"Katsokaahan perään päin", sanoi kapteeni. Olimme kokonaan unhottaneet pitkän viisinaulasen ja nyt huomasimme kauhuksemme, että nuot viisi roistoa olivat sen kanssa hommailemassa. Myös muistin nyt tykkiä varten aijotut kuulat ja kruudin, jotka olivat jätetyt laivaan ja että rosvot voivat helposti saada ne käsiinsä.
"Israel oli Flintin tykkimiehenä", sanoi Gray kiihkeästi.
Vaarasta välittämättä ohjasimme venheen kulun suoraan maallenousupaikkaa kohti ja olimme jo siksi paljon loitonneet virrasta, että minä jotenkin helposti voin hoidella peräsintä, mutta täten tuli venheemme laita heidän tykinkuulilleen hyväksi maalitauluksi.
Minä sekä näin että kuulin paloviinasta punasen Israel Handsin laskevan tykinkuulan laivan kannelle.
"Kuka on tässä parhain ampuja?" kysyi kapteeni.
"Epäilemättä mr Trelawney", vastasin minä.
"Mr Trelawney, tahdotteko tehdä sen palveluksen että ammutte jonkun noista miehistä, mieluimmin Handsin", sanoi kapteeni.
Mr Trelawney oli kylmä kuin rauta. Hän tarkasteli pyssynsä sytytintä.
"Käsitelkää pyssyänne varovasti!" huusi kapteeni, "sillä muutoin kaatuu venhe. Jokainen pitämään sitä kohdallaan, kun hän tähtää."
Tuomari kohotti pyssynsä, souto lakkasi ja me nojasimme venheen toiseen laitaan, jotta se pysyisi pystyssä.
Nyt oli heillä tykki kunnossa ja Israel, joka latauslaitos kädessään seisoi aukolla, oli tietysti paras ampumataulu. Mutta meillä ei ollut onnea, sillä samassa kuin Trelawney laukasi, taivutti roisto itseään eteenpäin ja laukaus sattui erääseen toiseen, joka kaatui. Hänen kirkasunsa pani muutkin rosvot liikkeelle ja minä näin heidän rientävän venheisiinsä.
"Tuolta tulevat venheet", sanoin minä.
"Antaa heidän mennä", huusi kapteeni. "Nyt emme heille mitään voi, sillä muutoin menee oma venheemme pohjaan, ja jollemme pääse maihin, on kaikki hukassa."
"Vain toinen venheistä on miehitetty", sanoin minä. "Toisen miehistö kulkee kai maitse meidät kohdatakseen."
"Silloin saavat he pötkiä pakosalle", vastasi kapteeni. "Ymmärrättehän, mihin merimies maalla kelpaa! Niitä minä en pelkää, vaan tykin laukauksia."
Sillä välin olimme kulkeneet hyvän matkan eteenpäin ja saaneet jotenkin vähän vettä venheeseen. Ja noin neljänkymmenen aironvedon matka oli enään maihin. Miehitettyä venhettä ei meidän tarvinnut enään peljätä, sillä se oli jäänyt niemen taakse. Laskuvesi joka äsken oli kulkuamme hidastuttanut, hidastutti nyt vihollisiamme.
"Jospa uskaltaisin, ampuisin vielä kerran", sanoi kapteeni.
Mutta laivassa olevien rosvojen aikomus ei ollut luopua laukauksestaan. He eivät edes katsoneetkaan kaatunutta toveriaan, vaikkei hän ollutkaan kuollut ja minä näin, että hän koetti ryömiä pois.
"Valmis", huusi tuomari.
"Lakatkaa soutamasta", käski kapteeni.
Hän ja Redruth työnsivät takasin niin kovin, että peräkeula vaipui veden alle. Samassa pamahti tykin laukaus. En tiedä mihin kuula lie mennyt, mutta luulen sen menneen päittemme yli.
Mutta nyt vaipui venheemme perä veden alle ja kivärimme kastuivat kokonaan, paitsi kahta, minun ja kapteenin. Meille itsellemme ei käynyt mitään vahinkoa.
Ääniä läheni metsästä rantaa pitkin. Me emme pelänneet ainoastaan sitä, että pääsy varustukseen meiltä suljettaisiin, vaan vieläpä sitäkin kuinka Hunter ja Joyce voisivat säilyttää mielenmalttiinsa, jos heidän kimppuunsa hyökkää 6 miestä. Sen tiesin, että Hunter oli luja mies, ja myös, että Joyce oli oiva palvelija ja hyvä vaatteiden puhdistaja, mutta epäilin hänen sotilaskuntoaan.
Näitä seikkoja tuumiessamme kaahlasimme maihin niin pian kuin voimme ja jätimme mereen venheemme ynnä puolet siinä olevasta lastista.
Yhdeksästoista luku.
Jatkoa tohtorin kertomukseen. — Ensi päivän taistelujen loppu.
Yhä selvemmin kuuluivat merirosvojen huudot metsässä ja pian kuulimme heidän askeleensakin, kun he juoksivat sekä oksien taittumisia, kun he tunkeutuivat viidakon läpi.
Aloin huomata asian käyvän hyvin vakavaksi ja siksi tarkastelin pyssyäni.
"Kapteeni", sanoin minä, "Trelawneyn pyssy ei kelpaa mihinkään. Antakaa hänelle omanne."
Kun samalla huomasin, että Gray oli aseeton, annoin hänelle kirveeni. Meistä kaikista tuntui hyvältä, kun näimme hänen sylkevän kouraansa, rypistävän kulmiaan ja heiluttavan kirvestään ilmassa. Oli selvää, että hän oli kokonaan meidän puolellamme.
Astuttuamme vielä neljäkymmentä askelta eteenpäin, tulimme metsänreunaan ja näimme varustuksen edessämme. Me saavuimme vallituksen luoksi sen eteläiselle sivulle samaan aikaan kuin kapinoitsijat, Job Andersson etunenässä, meluten näyttäytyivät lounaisella sivustalla.
He pysähtyivät kuin kiinninaulatut. Ja ennenkuin he olivat tointuneet hämmästyksestään saivat tuomari Hunter ja Joyce tilaisuuden laukaista pyssynsä. Laukaukset eivät tosin kaikki sattuneet, mutta niillä oli vaikutuksensa. Yksi kapinoitsijoista kaatui ja muut tekivät paikalla käännöksen ja pakenivat metsään.
Kun olimme uudestaan ladanneet kivärimme, menimme vallituksen ulkopuolelle kaatunutta vihollista tarkastamaan. Tämä oli aivan hengetön, sillä kuula oli mennyt hänen sydämensä läpi.
Me aloimme jo iloita menestyksestämme, kun juuri samalla hetkellä pamahti pistoolin laukaus metsiköstä, kuula vinkui korviemme sivuitse ja Tom Redruth parka vaipui maahan. Sekä tuomari että minä vastasimme laukaukseen, mutta kun meillä ei ollut, mihin tähdätä, niin hukkasimme kai turhanpäiten kruutia. Sitten latasimme taas uudelleen pyssymme ja aloimme tarkastella Tom Redruthia.
Kapteeni ja Gray tutkivat hänen tilaansa, mutta minä näin heti, että hän pian kuolee.
Meidän nopea vastauslaukauksemme oli luultavasti uudelleen hajoittanut kapinoitsijat, sillä esteettä saimme nostaa vanhan metsänvahdin aitauksen sisäpuolelle sekä kantaa hänet verta vuotavana varustukseen.
Tuomari lankesi itkien kuin lapsi polvilleen hänen viereensä ja suuteli hänen kättään.
"Kuolenko minä, tohtori", kysyi Tom.
"Tom poikani", sanoin minä, "sinä pääset kotiin."
"Olisin niin mielelläni ensin tahtonut antaa heille pöllyä pyssylläni", vastasi hän.
"Tom", sanoi tuomari, "sano että sinä annat minulle anteeksi."
"Sopisiko se minulta teitä kohtaan? Mutta olkoon sitten niin. Amen!"
Hetkisen vallinneen hiljaisuuden jälkeen pyysi Tom, että joku lukisi rukouksen, "sillä niinhän on tapana, herra", lisäsi hän ikäänkuin anteeksi pyytäen. Ja vähän sen jälkeen, sanaakaan enään virkkamatta heitti hän henkensä.
Sillä aikaa oli kapteeni ottanut hänen taskustaan ja vaatteittensa alta muutamia esineitä, kuten Englannin lipun, raamatun, kokoonkäärityn liinan, kynän, mustetta, logi-kirjan sekä muutaman naulan tupakkia. Kapteeni oli löytänyt kaatuneen hongan, josta oksat olivat taitetut, aitauksen sisäpuolelle. Hunterin avulla oli hän nostanut sen varustuksen yhteen nurkkaan. Sitten oli hän kiivennyt katolle ja nostanut lipun ylös.
Tämä näytti tuottavan hänelle suuren helpotuksen. Hän palasi varustukseen ja alkoi laskea varastoja ikäänkuin ei muuta ajattelemista olisi ollutkaan, mutta siitä huolimatta ei hän päästänyt Tomia näkyvistään. Ja kun kaikki oli tarkastettu läheni hän toinen lippu kädessään ruumista ja peitti sen lipulla.
Sitten kutsui hän minut syrjään.
"Tohtori Livesey", sanoi hän "kuinka monen viikon kuluttua odotatte risteilijälaivaa Bristolista?"
Minä sanoin hänelle, että ei ollut kysymys viikoista, vaan kuukausista.
Ja että jollemme ehdi elokuussa takasin, niin silloin vasta lähettää
Blandy laivan meitä etsimään, mutta ei ennen. Laskekaa itse, sanoin
minä.
Kapteeni pudisti päätään ja sanoi: "siiheksi ehtii meille käydä hyvin huonosti."
"Mitä tarkoitatte?" kysyin minä.
"On harmillista, että menetimme toisen lastimme. Mitä kruutiin ja kuuliin tulee, niin niiden suhteen kyllä tulemme toimeen, mutta ruokavaroja on niin vähän, että tuskin tulemme toimeen."
Samassa lensi kanuunan kuula sihisten yli varustuksen katon.
"Ohoo", sanoi kapteeni, "ampukaa te vain! Teillä, poikaseni on nyt jo vähän kruutia?"
Toisen kerran tähtäsivät he paremmin ja kuula putosi vallituksen sisäpuolelle pöllyttäen ilmaan aikamoisen hiekkapilven saamatta muuta vahinkoa aikaan.
"Kapteeni", sanoi tuomari, "huonetta ei voi laivalta nähdä ja siksi, ampuvat he kai lipun mukaan. Eiköhän olisi parempi, että lippu otetaan alas?"
"Ottaako alas lippuni", huudahti kapteeni, "ei ikänään."
Ja luulen, että kaikki olimme hänen kanssaan samaa mieltä, sillä siten osotimme vihollisillemme, että heitä halveksumme.
Koko illan jatkoivat he ampumista kumminkin ilman tulosta.
"Tällä kertaa on hyvä seikka vallitsemassa", huomautti kapteeni.
"Edessämme oleva metsä on luultavasti vihollisista vapaa ja vesi on
taas laskeutunut koko joukon ja niin muodoin on varastomme kuivalla.
Kuka haluaa mennä läskiä noutamaan?"
Gray ja Hunter tarjoutuivat paikalla ja hyvin varustettuina hiipivät he varustuksen ulkopuolelle, mutta heidän lähettämisensä ei osoittautunut olevan miksikään hyödyksi. Kapinoitsijat olivat rohkeampia kuin luulimmekaan ja he panivat yhä suuremman luottamuksen Israelin kanuunan laukauksiin. Sillä neljä tai viisi heistä oli kovassa touhussa kuljettamassa pois tavaroitamme ja niitä kantaen kahlasivat he lähistössä olevaan venheeseen ja jota airon avulla pideltiin, ettei se päässyt menemään virran mukana. Silver oli perässä ja antoi määräyksiä. Hänen miehistään oli jokainen varustettu pyssyllä, joita he olivat ottaneet omasta salaisesta varastostaan.
Kapteeni taas istui noiden kahden lähdettyä logikirjaansa kirjoittamaan ja tässä seuraa alku hänen muistiinpanoistaan.
"Aleksanteri Smollett, kapteeni, David Livesey, laivan lääkäri, Abraham Gray, puuseppä, John Trelawney, laivan omistaja, John Hunter ja Richard Joyce omistajan palvelijoita, maamiehiä — nämät ainoat ovat pysyneet uskollisina koko laivan miehistöstä. Ruokavaroja on heillä kymmeneksi päiväksi, jolloin niitä tulee antaa hyvin pienissä annoksissa, tulivat maihin tänään ja nostivat Englannin lipun varustushuoneen katolle. Tuomas Redruthin, laivanomistajan palvelijan ampuivat kapinoitsijat; James Hawkins, kajuuttavahti…"
Ja samassa surkuttelin Jim Hawkins-paran kohtaloa.
Huuto kuului maanpuolelta.
"Joku huutaa meitä", sanoi Hunter, joka oli vahdissa.
"Tohtori, tuomari, kapteeni, halloo! Hunter oletteko siellä", kuului huuto.
Ja minä syöksyin ovelle nähdäkseni Jim Hawkinsin terveenä ja vahingoittumattomana kiipeävän vallituksen yli.
Kahdeskymmenes luku.
James Hawkins jatkaa taas kertomusta: Varustuksen piiritys.
Niin pian kuin Ben Gunn näki Englannin lipun, pysähtyi hän, tarttui käteeni ja istuutui.
"Katsokaas", sanoi hän, "tuolla ovat ystävänne, siitä olen varma."
"On paljon todennäköisempää, että siellä on merirosvoja", vastasin minä.
"Ei", huusi hän. "John Silver olisi nostanut mustan lipun, jossa on pääkallo ja luita. Nuo ovat ystäviänne ja nyt ovat he vanhassa varustuksessa, jonka Flint monta herran vuotta sitten rakennutti."
"No hyvä", sanoin minä, "ehkä olette oikeassa. Sitä suurempi syy on minulla kiiruhtaa ja yhtyä ystäviini."
"Ei, toverini", huomautti Ben. "Te olette kelpo poika, jollen erehdy, mutta poika te vain kaikissa tapauksissa olette. Minä en lähde sinne, vaikka minulle annettaisiin kaikki rommi maailmassa. Minä, nähkääs tahdon ensin teidän päällysmiestenne kunniasanan."
Hän nipisti minua käsivarresta hyvin veitikan näköisenä.
"Kun Ben Gunnia tarvitaan, niin tiedätte, Jim, mistä hän löydetään. Aivan samasta paikasta, josta te hänen tänään löysitte. Sillä, joka tulee, pitää olla jotain valkeata kädessään ja hänen pitää tulla yksinään. Ben Gunnilla ovat nähkääs omat mielijohteensa."
"Hyvä", sanoin minä, "luulenpa ymmärtäväni teidät. Teillä on jokin ehdotus ja te tahtoisitte tavata tuomarin tai tohtorin. Te olette siellä tavattavissa, missä minäkin teidät tapasin. Eikö niin?"
"Ja puolesta päivästä alkain k:lo 6 saakka", lisäsi hän.
"Hyvä on", sanoin minä, "saanko nyt mennä?"
"Mutta ettehän vain unhota?" kysyi hän tuskallisen näköisenä. "Minulla ovat omat aatteeni. Noja", lisäsi hän yhä pitäen minua kädestä, "voittehan nyt mennä… Kuulkaas Jim, jos te tapaatte John Silverin, niin älkää Herran tähden myökö minua. Luvatkaa se minulle!"
Tässä keskeytti hänen puhelunsa kova pamaus ja samassa tuli tykin kuula suhisten puitten lävitse ja laskeutui hiekkaan noin sadan askeleen päähän meistä. Seuraavassa silmänräpäyksessä lähdimme pakosalle eri taholle.
Kun kuulat vinkuivat metsässä etsin minä kätköpaikan toisensa jälkeen. Kumminkin olin hieman rohkaissut itseäni ja tehtyäni pitkän kaarroksen ryömin puitten lomitse rantaan.
Aurinko oli juuri laskeutunut ja merituulet puhalsivat metsässä ja panivat ankkuripaikan harmaan pinnan väreilemään. Nousuvesi oli taas vetäytynyt kauvaksi ja suuret alat rantahiekasta olivat kuivina. Päivän kuumuuden jälkeen tuntui ilma kolealta.
"Hispaniola" oli edelleenkin ankkuripaikalla — mutta merirosvon lippu liehui mastossa. Kun seisoin ja katselin merelle päin, kuului taaskin tykinlaukaus.
Seisoin rannalla ja tähystelin. Näin, että useat miehet rannalla lähellä varustusta hävittivät jotain kirveillään — laivavenhettä, kuten sittemmin sain tietää. Jonkun matkan päässä lähellä joen suuta leimusi iso valkea puitten välissä ja tämän niemen ja puitten väliä kulkivat miehet tullen mennen. Miehet hoilasivat kuin lapset ja heidän äänestään tuntui, että he olivat maistelleet rommia.
Vihdoin luulin voivani palata varustukseen. Kun nousin seisoalleen näin jonkun matkan päässä kohoavan matalan pensaikon keskestä yksinäisen kallion, joka oli jotenkin korkea ja omituisen valkea väriltään. Nyt selvisi minulle, että se oli sama valkea kallio, josta Ben Gunn oli maininnut ja että sieltä löydämme venheen, jos sellaista joskus tarvitsemme.
Hyvän aikaa kuljettuani saavuin varustushuoneen rannanpuoleiselle sivulle ja sen varustusväki otti minut riemuiten vastaan. Hyvin tiheä metsä ympäröi varustuksen — ja liiankin tiheä. Metsä oli kaikkialla yhtä tasaista ja yhtä korkeata. Maan puolella se oli pelkkää mäntymetsää, mutta merenpuolella se oli sekalaista.
Kylmä iltatuuli puhalsi raoista kömpelösti rakennettuun varustukseen ja peitti lattian hienolla hiekalla. Myös meilläkin oli hiekkaa silmissä, hampaitten välissä, illallisessa ja vieläpä keittokattilassammekin. Savupiippunamme oli nelikulmainen aukko katossa. Vain vähäinen osa savusta kulki tämän kautta, jota vastoin enin osa jäi sisälle kirveltäen silmiämme ja saaden meidät rykimään. Saadakseni kuvan täydellisemmäksi, lisään vielä että Graylla olivat kasvot kääreissä sen haavan tähden, jonka hän oli saanut luopuessaan kapinoitsijain toveruudesta sekä että vanha Tom Redruth-parka makasi kankeana ja jäykkänä hautaamattomana Englannin lipun peitossa.
Kapteeni Smollett määräsi meille kullekin vahtipaikkamme. Tohtori, Gray ja minä saimme yhden vartiopaikan, tuomari, Joyce ja Hunter toisen. Niin väsyneitä kuin olimmekin, lähetettiin kaksi meistä noutamaan puita ja kaksi taas sai toimekseen kaivaa hauta Redruthille. Tohtori määrättiin kokiksi ja minä olin vartioimassa sisäänkäytävää. Kapteeni kulki edestakasin rohkaisten meitä.
Kerta toisensa jälkeen tuli tohtori käytävään saamaan raitista ilmaa ja hänen silmänsä olivat savusta punaset ja aina oli hänellä joku sana minulle sanottavana.
"Tuo Smollett on parempi mies kuin minä", sanoi hän kerran. "Ja kun minä sen sanon, niin merkitsee se paljon, Jim."
Toisen kerran tuli hän ja seisoi hetkisen aikaa hiljaa. Sitten kallisti hän päätään sivulle päin ja katsoen minuun virkkoi: "minkälainen mies tuo Ben Gunn on?"
"Enpä oikein tiedä, mutta luulen, ettei hän ole oikein viisas."
"No jos kerran häntä sellaiseksi luulet, niin varmasti hän sellainen onkin", virkkoi tohtori. "Mieheltä, joka on kolme vuotta pureksinut kynsiään autiolla saarella, ei voi vaatia, että hän näyttäisi niin viisaalta kuin sinä tai minä. Juustoako hän ikävöi vai mitä?"
"Juustoa", vastasin minä.
"Kuuleppas, Jim, nyt näet, kuinka hyödyllistä on olla herkkusuu. Olethan varmaan nähnyt nuuskataulikkani, mutta et koskaan ole nähnyt minun nuuskaavan — vain siksi, että taulikassani on palanen juustoa, erittäin ravitsevaa, jota valmistetaan Italiassa. Ja sen annan minä Ben Gunnille."
Ennenkuin olimme syöneet illallisen, hautasimme vanhan Tomin hiekkaan ja seisoimme hetkisen aikaa paljain päin hänen hautansa ympärillä. Olimme tuoneet koko joukon polttopuita, mutta kapteenin mielestä niitä oli liian vähän. Hän sanoi, että meidän täytyi ryhtyä huomenna samaan työhön uudestaan, mutta paljon reippaammin.
Kun olimme syöneet läskimme ja kukin oli saanut annoksen konjakkia, niin istuutuivat nuo kolme päällikköä varustuksen nurkkaan keskustelemaan vastaisista toimistamme.
Heidän järkensä näytti olevan pysäyksissä. Varastot olivat niin pienet, että meidän tulisi antautua ennenkuin apua ehtisi saapua. Paras toivomme oli kumminkin se, että saisimme merirosvoja niin paljon tapetuksi, että he joko laskisivat merirosvon lipun alas tai lähtisivät purjehtimaan "Hispaniolalla." Heidän lukumääränsä oli alentunut 19:sta 15:sta. Kaksi muuta oli haavoittunut lievemmin ja yksi, nimittäin se, joka ammuttiin tykin vierestä, pahasti haavoittunut ja ehkäpä kuollutkin. Meidän tuli käyttää tilaisuutta hyväksemme tuhotaksemme heidät ja samalla varjellaksemme itseämme. Tässä suhteessa oli meillä kaksi hyvää liittolaista — rommi ja ilmanala.
Mitä edellisen liittolaiseen tulee, niin oli se jo avustamassa, sillä vaikka olimmekin puolen Englannin penikulman matkan päässä, niin kuulimme kapinoitsijain laulavan ja meluavan aina myöhään yöhön saakka. Ja tohtori sanoi lyövänsä vetoa siitä että puolet heistä sairastuisi viikon kuluessa, ilman lääkkeitä kun olivat ja oleskelivat epäterveellisessä seudussa.
Minä olin kovin väsyksissä ja vaivuin heti sikeään uneen.
Kun seuraavana aamuna heräsin, niin olivat toiset olleet jo kauvan ylhäällä ja kantaneet ison taakan puita. Minä heräsin meluun, kun joku sanoi: "rauhanlippu!" Ja sitten kuului joku huutavan: "se on Silver!" Hyppäsin heti pystyyn, hieroin silmiäni ja kiiruhdin seinässä olevan ampuma-aukon luo.
Kahdeskymmenesensimäinen luku.
Silverin lähetystö.
Kaksi miestä seisoi vallituksen ulkopuolella ja toinen heistä heilutti valkeata vaatekappaletta. Toinen taas, joka oli Silver itse, seisoi tyynenä vieressä.
Oli jotenkin varhaista ja aamu oli tavattoman kylmä. Taivas oli kirkas ja pilvetön ja puitten latvat loistivat ruusunvärisinä auringon paisteessa. Silver ja hänen apulaisensa olivat kokonaan varjossa ja se valkea höyry, joka oli noussut suosta, ulottui heitä polviin saakka. Paikka oli epäterveellinen ja kuumetta synnyttävä.
"Pysykää sisällä", sanoi kapteeni, "sillä voinpa lyödä vetoa, että tässä piilee jokin petos." Sitten huusi hän merirosvoille: "Keitä siellä? Pysykää alallanne tai muutoin ammumme teidät."
"Rauhan lippu", huusi Silver.
Kapteeni oli varoillaan, ettei kavalasti ammuttu luoti sattuisi häneen ja sitten kääntyi hän meihin sanoen:
"Tohtori, olkaa varuillanne! Tohtori pitäköön huolta pohjoisesta, Jim itäisestä ja Gray läntisestä sivustasta. Kaikki lataamaan pyssyjä! Reippaasti ja varovasti!"
Sitten kääntyi hän taas kapinoitsijoihin päin.
"Mitä te tahdotte rauhanlipullanne?" huusi hän. Toinen näistä vastasi: "Kapteeni Silver haluaa tulla kanssanne keskustelemaan ja tekemään sovinnon."
"Kapteeni Silverkö? Minä en tunne ketään kapteeni Silveriä. Kuka hän on?" huusi kapteeni.
Ja me kuulimme hänen lisäävän itsekseen: "kapteeni? Sepä luulen olevani minä eikä kukaan muu. Liian nopeastipa sitä arvossa noustaankin."
Pitkä John vastasi:
"Se olen minä, herraseni, sillä pojat ovat valinneet minut kapteeniksi sen jälkeen kuin te poistuitte laivasta", ja hän pani erityisen painon sanalle poistuitte. "Me olemme halukkaat antautumaan, jos vain voimme tulla yksimielisyyteen kanssanne. Pyydän vain kunniasananne teiltä, kapteeni Smollett, että sallitte minun mennä terveenä ja vahingoittumattomana tästä linnoituksesta ja että annatte minulle minutin ajan päästä ampumamatkan ulkopuolelle ennenkuin ammutte."
"Silver", sanoi kapteeni, "minulla ei olo vähintäkään halua puhella kanssanne, mutta teitä haluttaa puhua minulle, niin voitte tulla. Siinä kaikki. Ja jos teillä on petos mielessä, niin syyttäkää itseänne ja Jumala armahtakoon teitä."
"Siinäpä onkin kylliksi", huusi pitkä John iloisesti. "Yksi sana teiltä on riittävä ja minä tiedän, että te olette hieno mies."
Me näimme, että rauhanlippua kantava mies koetti estää Silveriä menemästä, mutta tämä nauroi ääneensä hänelle ikäänkuin pelon ajatus olisi ollut jotain aivan luonnotonta. Sitten läheni hän aitausta, heitti kainalosauvansa sen yli ja erinomaisen vikkelyytensä ja voimansa avulla pääsi itsekin yli aitauksen. Mutta hyvin vaikeata oli hänen kulkea kukkulata ylöspäin, sillä jyrkässä rinteessä monien kantojen välissä ja pehmeässä hiekassa oli hän sauvoineen yhtä avuton kuin laiva käännöksessä. Mutta hän selviytyi kumminkin kuin mies ja seisoi vihdoin kapteenin edessä, jolle hän teki siron kumarruksen. Parhaimmat vaatteet olivat hänellä yllään.
"Vai siinä te nyt olette", sanoi kapteeni. "Istukaa, jos tahdotte."
"Ettekö salli minun tulla sisään, kapteeni?" pyysi John valittavalla äänellä, "sillä on surkeata istua hiekassa näin kylmänä aamuna."
"Kuulkaas Silver", vastasi kapteeni, "jos te olisitte tahtoneet pysyä kunniallisena miehenä, niin voisitte nyt istua keittiössänne. Oma syynne. Te olette joko laivan kokki — ja sellaisena kohtelen teitä ystävällisesti — eli kapteeni Silver, tavallinen kapinoitsija, ja sellaisena ollen on paras, että menette ja hirtätte itsenne."
"Hyvä on, kapteeni", sanoi Silver ja istuutui osoitettuun paikkaan hiekalle. "Tämähän on oikein hauska paikka. Kah, tuollahan on Jimkin! Hyvä huomenta, poikaseni! Nöyrin palvelijanne, herra tohtori. Tehän asutte täällä kuin onnellinen perhe konsanaan, jos niin saan luvan sanoa."
"Jos teillä on jotain sanottavaa, niin on parasta, että teette sen heti", sanoi kapteeni.
"Aivan oikein, kapteeni Smollett", vastasi Silver. "En voi kieltää, että te eilen illalla selviydyitte erinomaisen hyvin. Mutta kauvemmin ei se voi niin mennä. Tahdon sanoa teille, etten minä eilen ollut humalassa, vaan kauhean väsyksissä ja jos minä olisin herännyt sekuntinkaan aikasemmin, niin olisi asia saanut toisen käänteen. Silloin emme olisi sitäkään miestä menettäneet."
"Ja sitten", sanoi kapteeni erinomaisen tyyneenä, vaikka viimeiset sanat hänelle olivatkin vallan käsittämättömät.
Minä puolestani aloin jo arvella, että Ben Gunn oli käynyt vierailemassa merirosvojen luona silloin kun nämät olivat aivan juovuksissa ja ilokseni huomasin vihamiehiämme enään olevan vain neljätoista.
"Asianlaita on seuraava", virkkoi Silver. "Me tahdomme saaressa olevan aarteen ja meidän täytyy saada se. Sellaiset ovat meidän ehtomme. Te taas luullakseni haluatte kernaasti pelastaa henkenne niin pian kuin mahdollista ja ne ovat taas teidän ehtonne. Teillähän on kartta vai mitä'?"
"Paljon mahdollista", sanoi kapteeni.
"Aivan varmasti, sillä tiedän asian. Minä tarkotan, että me tahdomme tuon kartan haltuumme. Ainakin minä puolestani en muutoin koskaan ole teille itsellenne tahtonut mitään pahaa."
"Se ei minuun kuulu, herraseni", keskeytti kapteeni. "Me tiedämme aivan tarkkaan, mitä te aioitte tehdä, mutta siitä vähät välitämme, sillä nyt ette voi niin tehdä, ymmärrättekö."
"Jollei Abe Gray…" huudahti Silver.
"Seis mies!" keskeytti kapteeni. "Gray ei ole kertonut mitään enkä minä ole häneltä kysynyt mitään. Nyt tiedätte tarpeeksi, vintiö."
Tämä pieni pahantuulen ilmaus näytti vaikuttavan masentavasti
Silveriin, mutta pian sai hän itseensäluottamuksen takasin.
"Näen että poltatte tupakkia, kapteeni", sanoi hän, "ja minä otan vapauden tehdä samoin."
Hän pani tupakkia piippuunsa ja sytytti sen, jonka jälkeen molemmat istuivat jonkun aikaa ääneti poltellen milloin katsellen toisiaan milloin pannen uutta tupakkia piippuihin. Heidän katselemisensa tuntui yhtä hauskalta kuin jos olisi ollut teaatterissa.
"Tuollaiset, kuten sanoin, ovat siis vaatimuksemme", sanoi vihdoin Silver. "Teidän tulee antaa meille kartta, joka osottaa aarteen paikan ja sitten lakkaatte ampumasta merimiesparkoja ja katkomasta heidän kaulojaan, kun he makaavat. Jos näin teette, niin saatte vapaasti valita toisen kahdesta ehdotuksesta: joko tulette kanssamme laivaan, kun aarre on sinne viety, ja minä lupaan kunniasanallani, että lasken teidät jossain sopivassa paikassa maihin. Tai jos mieluummin tahdotte, niin saatte jäädä tänne, ja varsinkin tämä olisi suotavaa, sillä muutamilla miehistämme on selvittämättömiä seikkoja kanssanne. Ruokavarat jaamme tasan kanssanne ja minä annan teille kunniasanani, kuten ensimäisessäkin ehdossa, että minä lähetän ensimäisen laivan, joka tulee näkyviin, tänne teitä noutamaan. Teidän täytyy myöntää ehtojeni olevan erinomaiset."
Kapteeni Smollett nousi seisomaan ja karisti tuhkan piipustaan ja virkkoi: "joko nyt olette sanoneet sanottavanne?"
"Sellaiset ovat loppuvaatimukseni ja jos ne hylkäätte; niin saatte minusta vain kuulla pyssynlaukauksien kautta", vastasi John.
"Kuulkaa siis, mitä minullakin on sanomista", vastasi kapteeni, "Jos tulette tänne yksitellen ja aseettomina, niin panen teidät rautoihin ja Englantiin saavuttuamme jätän teidät oikeuden käsiin. Mutta jollette tule niin passitan teidät, niin totta kuin nimeni on Aleksanteri Smollett, jokaisen helvettiin. Te ette koskaan löydä aarretta ettekä te osaa kuljettaa laivaa, ettekä koskaan voita meitä. Nämät ovat viimeiset sanani teille. Sillä vannon taivaan nimessä että minä ajan kuulan kalloonne, kun ensi kerran teidät tapaan. Laputtakaa nyt täältä tavallista sukkelaampaan."
Silverin kasvot olivat kamalat nähdä. Hänen silmänsä tuijottivat kamalasti. Hän karisti tupakat piipustaan.
"Antakaa minulle joku, joka auttaa minut aitauksen yli", karjui hän.
"En anna", vastasi kapteeni.
"Kuka tahtoo auttaa minua?" kirkui John.
Ei kukaan meistä hievahtanutkaan paikoiltaan. Päästellen mitä kamalimpia kirouksia kompuroi John hietikössä sauvansa avulla. Tultuaan lähteen luoksi, sylki hän siihen huutaen: "tämä on hyvästijättötervehdykseni. Ja tunnin päästä sären vanhan linnoituksenne kuin rommiastian. Naurakaa te vain! Viimeksi naurava makeimmin nauraa!"
Ja kauheasti kiroten lähti hän kulkemaan edelleen. Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen auttoi hänen kumppaninsa hänet aitauksen yli ja pian katosivat he metsään.
Kahdeskymmenestoinen luku.
Hyökkäys.
Niin pian kuin Silver oli kadonnut, kääntyi kapteeni katsomaan sisälläolijoita, joista vain Gray oli paikoillaan.
Silloin näin hänen ensi kerran äkäisenä.
"Paikoillenne", karjasi hän ja me palasimme vartiopaikoillemme. "Gray, te hoiditte virkaanne, kuten kelpomiehen tulee. Mr Trelawney, minä ihmettelen teitä! Ja tekin tohtori, joka olette kantanut kuninkaallista pukua!"
Tohtori palasi paikoilleen ja muut kiiruhtivat lataamaan pyssyjä.
Kapteeni seisoi jonkun aikaa ääneti ja sanoi sitten: "poikani, tunnin kuluttua he tulevat. Ei tarvinne sanoa, että meitä on vähemmin kuin heitä, mutta me taistelemme suojuksessa. En vähintäkään epäile, ettemme voisi pitää heitä kurissa, mutta se riippuu kokonaan teistä."
Sitten kävi hän vielä kerran katsomassa, että kaikki oli kunnossa.
Rakennuksen kahdella lyhemmällä sivustalla, idän ja lännen puolella oli vain kaksi ampumareikää. Eteläisellä sivulla, jossa oli käytävä, oli niinikään kaksi ampumareikää. Meillä seitsemällä oli parikymmentä pyssyä. Polttopuut olivat ladotut neljään pöydänmuotoiseen kasaan ja kullakin näillä pöydällä oli ladattuja pyssyjä puolustusta varten. Huoneen keskellä olivat kirveet.
"Sammuttakaa tuli", sanoi kapteeni, "sillä nyt ei enään ole kylmä eikä ole hyvä, että meillä ovat silmät savua täynnä."
Tuli sammutettiin.
"Hawkins ei ole ollenkaan saanut aamiaista. Saatte itse sitä hommata ja syödä vartiopaikallanne. Kiiruhtakaa, poikaseni. Hunter, antakaapas konjakkia."
Kun tämä tapahtui, täydensi kapteeni puolustussuunnitelmaansa.
"Tohtori, te otatte ovesta vastataksenne, mutta älkää paljastako itseänne. Pysykää huoneen sisällä ja ampukaa avaimenreijästä, Hunter saa itäisen ja Joyce läntisen sivustan. Te mr Trelawney, joka olette paras ampuja, ja Gray otatte pohjoisen sivustan, jossa on viisi ampuma-aukkoa. Siltä sivustalta suurin vaara uhkaa. Te Hawkins ja minä, kun emme ole erittäin taitavia ampujia, lataamme pyssyjä."
Pian auringon noustua oli hiekkakin polttavan kuuma ja pihka kiehui varustuksen hirsissä. Takit riisuttiin päältä ja ampujat avasivat paitansa kauluksen auki ja käärivät hihat ylös.
Näin seisoimme kaikki paikoillamme kuumuuden ja jännityksen vallassa.
Näin kului tunti.
"Kirotut", sanoi kapteeni, "tämäkin käy ajan pitkään ikäväksi. Gray viheltäkäähän hieman, että rupeaisi tuulemaan."
Ja juuri samassa saimme ensimäiset tiedot hyökkäyksestä.
"Anteeksi, herrani, jos näen jonkun, niin pitääkö minun ampua?"
"Niinhän olen sanonut", ärjäsi kapteeni.
"Kiitoksia herra", vastasi Joyce tyyneesti.
Nyt taas seurasi hetken hiljaisuus, mutta tuo huomautus oli jännittänyt näkömme ja kuulomme. Seurasi taas muutaman sekunnin ajan hiljaisuus, mutta sitten Joyce kohotti kivärinsä ja laukasi. Mutta tuskin oli hänen pyssynsä pamahtanut, kun metsästä pamahti laukaus toisensa jälkeen varustuksen jokaiselta sivulta. Muutamia kaulia sattui rakennukseen, mutta ei yksikään niistä päässyt seinän läpi. Sitten äkkiä valkeni, ja kun savu hajosi, näytti metsä tyyneltä ja tyhjältä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
"Tarkkasitteko?" kysyi kapteeni.
"Luullakseni en", vastasi Joyce.
"Ladatkaa hänen pyssynsä Hawkins. Kuinka monta luulette hyökkääjiä olleen teidän sivustallanne, tohtori?"
"Kolme laukausta ammuttiin meidän sivustaamme kohti. Minä näin kaksi kuulanreikää aivan lähekkäin ja kolmannen hieman kauvempana."
"Kolme", toisti kapteeni, "ja kuinka monta oli teidän sivustallanne, mr
Trelawney?"
Mutta tähän ei ollut niin helppo vastata. Tuomari sanoi kuulleensa seitsemän laukausta, mutta Gray kahdeksan tai yhdeksän. Itäiseltä ja läntiseltä sivustalta oli kuulunut vain yksi laukaus. Oli siis selvää, että hyökkäys tapahtuisi pohjoiselta sivulta ja että muilta sivuilta oli vain näennäisiä vihollisuuksia odotettavana. Mutta kapteeni ei muuttanut määräyksiään. Jos kapinoitsioitten onnistuisi tulla aitauksen sisäpuolelle, niin he hänen arvelunsa mukaan anastaisivat jokaisen ampuma-aukon ja ampuisivat meidät kuin rotat omassa linnoituksessamme.
Muutoin ei meillä ollut liikoja aikoja tuumimiseen, sillä äkkiä ja hurjasti hurraten syöksyi metsästä esiin pieni joukko kapinoitsijoita pohjoista sivustaa kohti ja hyökkäsivät suoraan aitausta kohti. Samalla alkoi uusi ampuminen ympärillä olevasta metsästä. Yksi kuula tuli vonkuen oven kautta ja muserti tohtorin pyssyn.
Piirittäjät kiipesivät kuin apinat aitauksen yli. Tuomari ja Gray ampuivat herkeämättä. Kolme miestä kaatui, kaikki aitauksen sisäpuolella. Mutta näistä oli yksi kai enemmin pelästynyt kuin vahingoittunut ja siksi olikin hän pian jaloillaan ja katosi puitten joukkoon.
Kapinoitsioista oli kaksi kaatunut, yksi paennut, neljä oli saanut jalansijan puolustusalueemme sisällä, ja seitsemän tai kahdeksan miestä kukin luultavasti useammalla pyssyllä varustettuna, pitivät yllä puitten suojaamina vilkasta, joskin hyödytöntä ampumista.
Nuot neljä syöksyivät kovasti huutaen rakennusta kohti ja puitten suojassa olevat miehet melusivat heitä rohkaistakseen. Muutamia laukauksia laukaistiin, mutta niillä ei näyttänyt olevan mitään vaikutusta. Pian olivat nuo neljä kimpussamme.
Pursimies Job Andersonin pää näkyi keskimäisen ampuma-aukon kohdalla.
"Noitten kimppuun!" kirkui hän käheällä äänellä.
Samassa tarttui toinen kapinoitsia Hunterin pyssyn suuhun, väänti pyssyn hänen käsistään ja työnsi sen sisään ampuma-aukon kautta sekä iski kauhealla iskulla miesparan tunnottomana maahan. Kolmas oli taas kulkenut rakennuksen ympäri ja ilmestyi ovi-aukon kohdalle sekä hyökkäsi kirves kädessä tohtorin kimppuun.
Asemamme oli suuresti muuttunut. Hetkinen sitten olimme suojassa ampuneet suojattomia vihollisia, mutta nyt olimme suojattomia emmekä voineet torjua hyökkäystä.
Varushuone oli savua täynnä ja tätä seikkaa on meidän kiittäminen, että olimme verraten hyvin turvassa. Huutoa ja melua ja pistoolin laukauksia kaikui korvissani.
"Ulos pojat, tappelemaan avonaisella kentällä", huusi kapteeni,
"Kirveet esiin!"
Minä otin yhden puuröykkiöltä ja samalla otti joku toisen kirveen sekä antoi heikon iskun rystöilleni. Syöksyin oven kautta ulos ja joku, jota en tuntenut, oli takanani. Aivan edessäni ajoi tohtori takaa muuatta kapinoitsijaa ja samassa huomasin, että hän väistettyään hyökkäyksen antoi tälle iskun niin että tämä kaatua rojahti maahan.
"Ympäri rakennusta, pojat", huusi kapteeni.
Minä tottelin koneellisesti, käännyin itäänpäin ja syöksyin kirves sojossa huoneen nurkan sivu. Samassa olimme Andersonin kanssa vastatusten. Rajusti karjaisten heilautti hän kirvestään päänsä päällä. Minulla ei ollut aikaa arkailla, mutta kun minua edelleenkin aseella uhattiin niin yks kaks hyppäsin sivulle, ja sillä seurauksella, että kadotin jalansijani pehmeässä hiekassa ja syöksyin päistikkaa jyrkännettä alas.
Kun olin tullut oven kautta ulos, niin olivat muut rosvot kiivenneet aitauksen yli meidät nitistääkseen. Mutta sillä välin, kuin minä taas ehdin päästä jaloilleni, oli taistelu loppunut ja voitto oli meidän.
Gray, joka oli seurannut aivan kintereilläni, oli yhdellä iskulla lyönyt kuoliaaksi tuon jättiläismäisen pursimiehen ennenkuin tämä oli ehtinyt tointua harhaan sattuneesta iskustaan. Toinen taas ammuttiin ampuma-aukon luona juuri kuin hän oli ampumaisillaan tämän kautta sisään ja makasi nyt kuolonkalpeana savuava pistooli kädessään. Tohtori oli päästänyt kolmannen päiviltä. Neljästä, jotka olivat kiivenneet aitauksen yli, oli vain yksi, joka oli päässyt ehjin nahoin. Tämä, joka oli hylännyt kirveensä taistelupaikalle, kiipesi aitauksen yli päästäkseen pakoon.
"Ampukaa, ampukaa!" huusi tohtori. "Ja te, pojat, palatkaa takasin suojukseen."
Mutta ei kukaan hänen käskyään totellut, sillä ei yhtään laukausta laukaistu, ja neljäs hyökkääjistä onnistui pääsemään pakoon sekä katosi muitten mukana metsään, Kolmen sekunnin kuluttua oli piirittäjistä jälellä vain ne viisi, jotka olivat kaatuneet.
Tohtori, Gray ja minä syöksyimme huoneeseen, sillä eloon jääneet voivat palata millä hetkellä hyvänsä ja ampuminen voi alkaa uudelleen.
Huone oli jotenkin vapaa savusta ja nyt voimme nähdä, mitä voittomme oli meille maksanut. Hunter makasi tainnuksissa ampuma-aukkonsa kohdalla ja Joyce taas oman aukkonsa kohdalla pää kuulan lävistämänä ja hengettömänä. Keskellä huonetta kohtasivat kapteeni ja tuomari toisensa ja molemmat olivat yhtä kalpeita.
"Oletteko haavoittunut?" sanoi mr Trelawney.
"Jokos ne menivät pakoon?" kysyi kapteeni Smollett.
"Joka kappale, mutta viisi heistä on ainaiseksi lakannut juoksemasta", vastasi tohtori.
"Viisi!" huudahti kapteeni. "Sepä on jo jotain! Nyt ovat meillä paljon paremmat toiveet kuin alussa, sillä silloin oli meitä luuloni mukaan seitsemän yhdeksäätoista vastaan."