ENSIMMÄINEN LUKU
Dick kyselee
Tunstallin linna sijaitsi vähän matkan päässä kuoppaisesta metsätiestä. Rakennus muodosti lujatekoisen neliön, jonka jokaisessa nurkassa oli pyöreä torni. Punaisista kivistä rakennetussa muurissa oli ampumareikiä, ja ylinnä oli rintavarustus sakaroineen. Sisäpuolella oli vähäinen piha. Koko rakennusta ympäröi noin kahdentoista jalan levyinen linnankaivanto, "moat", jonka yli yksi ainoa nostosilta vei linnanporttiin. Pienestä lammikosta johti oja vettä hautaan.
Kun pojat saapuivat linnaan, oli osa linnanväkeä pihalla puolustushankkeissa. Huolestuneina keskusteltiin piirityksestä, toiset tekivät nuolia, toiset hioivat miekkoja, jota tehdessään he epäilevästi pudistelivat päätään.
Sir Danielin ratsumiehistä oli kaksitoista hengissä palannut taistelusta. Näistäkin oli kolme pahoin haavoittunut, kaksi Risinghamin tappelussa ja yksi kotimatkalla, sissien yllättäessä. Kun näitten lisäksi laskettiin sir Daniel itse, Bennet Hatch ja nuori Shelton sekä ne miehet, jotka ennestään olivat linnassa, niin linnaa puolustamassa oli kaksikymmentäkaksi miestä, siis kylläkin riittävästi väkeä, erittäinkin kun toivottiin pakolaisia vielä saapuvan.
Väenpuute ei siis painanut mieliä, siihen oli toinen syy. "Musta nuoli" se kummitteli miesten ajatuksissa. Yorkin puolueen vihollisuus ei heitä niinkään paljon huolestuttanut. "Olot muuttuvat pian", oli kansan tapana sanoa tähän aikaan. Mutta nuo metsänaapurit saivat heidät pelosta vapisemaan, sillä nämä eivät vihanneet ainoastaan sir Danielia. Kaikki hänen miehensä tiesivät meneteiksensä julmasti ja väkivaltaisesti koko lähiseudulla. He olivat kaikki olleet sir Danielin julmia käskyläisiä. Ja nyt oli parin tunnin taistelu — johon suurin osa heistä ei ottanut osaakaan — kokonaan muuttanut sir Danielin aseman, hän ja hänen miehensä olivat nyt vain pieni joukko valtionkavaltajia, jotka suojelusta vailla olivat suljetut mitättömään linnaan leppymättömien vihollisten lakkaamattoman vainon alaisina.
Yön kuluessa oli kokonaista seitsemän ratsua ilman ratsastajaa ja pelosta hirnuen saapunut ulkopuolelle linnan porttia. Kaksi kuului Seldenin joukolle, viisi oli niitä, joilla sir Danielin kanssa taisteluun lähteneet miehet olivat ratsastaneet. Ja päivän valjetessa hoiperteli haavoittunut keihäsmies linnanhaudan partaalle ja heitti siinä henkensä.
Rohkea Bennet Hatch oli myös huolissaan. Ja saatuansa Dickiltä kuulla
Seldenin kohtalon hän hervotonna vaipui kivirahille — ja itki.
Hämmästyneinä ja kauhistuneina muut miehet katselivat häntä, mutta
eivät rohjenneet mitään kysyä.
"Oi, nuori herra Shelton", sanoi Hatch viimein, "enkö minä sitä sanonut? Meidän täytyy kaikkien seurata. Selden oli luja mies, hän oli minulle kuin veli. Hän on mennyt toisena. Niin, meidän täytyy kaikkien seurata. Sillä mitä tuossa runossa sanottiin:
"Sydän teillä oli mustempi syttä,
siksi kantaa mustia nuolia kyttä."
"Niin, Appleyard, Selden, Smith ja vanha Humphrey ovat menneet, ja John
Carter raukka makaa kuolemankielissä ja huutaa pappia."
Dick säpsähti. Matalasta ikkunasta ihan läheltä kuului voihkinaa ja valitusta.
"Tuolla sisälläkö hän makaa?" hän kysyi.
"Niin, portinvartijan kammiossa", Hatch vastasi, "emme voineet viedä häntä edemmäs. Joka askelella luulimme hengen hänestä lähtevän. Mutta sielu nyt luullakseni enimmän kärsii. Hän huutaa taukoamatta pappia, mutta sir Oliver ei vain tule, en tiedä mistä syystä. Siitä syntyy pitkä rippi."
Dick lähestyi ikkunaa. Pieni kammio oli matala ja pimeä, hän saattoi kuitenkin erottaa olkivuoteella makaavan vaikeroivan miehen.
"Carter, ystäväparka, kuinka on laitasi?" hän kysyi.
"Oi, nuori herra Shelton", sai kuoleva kuiskatuksi, "taivaan tähden, hankkikaa tänne pappi. Minä olen mennyttä miestä. Rientäkää, se on viimeinen palvelus, jonka voitte minulle tehdä. Minulla on omallatunnollani jotain, joka vetää minut syvyyteen."
Silloin sir Daniel äkkiä ilmestyi hallin ovelle kirje kädessään.
"Miehet", hän sanoi, "kova isku on kohdannut meitä, minkä tähden koettaisimme sitä kieltää? Pyrkikäämme siis uudestaan nopeasti satulaan. Vanha Henrik kuudes on kohta mennyttä. Peskäämme siis hänet käsistämme. Minulla on hyvä ystävä, joka on herttuan lähin mies — lordi Wensleydale. No niin, hänelle olen kirjoittanut kirjeen, jossa pyydän hänen hyväntahtoista suosiotaan. Olen tarjonnut runsaan hyvityksen menneisyydestä ja riittävän vakuuden tulevaisuutta varten. Hän on varmaankin antava suotuisan vastauksen. Lahjaton pyyntö on kuin laulu ilman säestystä. En ole säästänyt lupauksia. Mutta vielä puuttuu jotakin. Tarvitsen kirjeenviejän — toimi on vaikea ja vaarallinen, en sitä salaa. Metsät ovat, kuten tiedätte, täynnä vihollisia. Nopeutta kysytään. Mutta nopeus ei yksin auta, tarvitaan myös viekkautta ja varovaisuutta. Kuka siis teistä ottaa viedäkseen tämän kirjeen lordi Wensleydalelle ja tuodakseen minulle hänen vastauksensa?"
Yksi miehistä nousi heti. "Minä kyllä sen vien, jos suvaitsette", hän sanoi.
"Ei, ei, jousimies Dicky", ritari vastasi. "Sinä olet kyllä viekas mutta et nopea, et kelpaa."
"Jos niin on, sir Daniel", sanoi toinen mies, "niin tässä olen minä."
"Pyhimykset varjelkoot", ritari sanoi, "sinä olet kyllä nopea mutta et viekas. Sinä syöksyisit suin päin John Kostajan leiriin. Kiitän teitä kumpaakin hyvästä tahdostanne ja rohkeudestanne, mutta ei kumpikaan teistä sovi."
Silloin Hatch tarjoutui. "Sinä olet täällä tarpeellinen, hyvä Bennet, sinä olet oikea käteni", ritari vastasi. Hetken aikaa valikoituaan sir Daniel määräsi erään miehen kirjeenviejäksi.
"Nyt", hän sanoi, "riippuu kaikki sinun nopeudestasi ja älystäsi. Tuo minulle hyvä vastaus, niin kolmessa viikossa puhdistan metsäni noista paholaisista, jotka silmiemme edessä levittävät kauhistusta ja kuolemaa ympärilleen. Mutta huomaa, Throgmorton: toimesi ei ole helppo. Sinun täytyy hiipiä matkaan yöllä ja liikkua kuin kettu. Ja mitenkä aiot päästä Till-joen yli? Et voi käyttää siltaa etkä lauttaa."
"Osaan uida", Throgmorton vastasi. "Olkaa huoleti, kyllä minä perille pääsen."
"Hyvä ystävä, mene nyt ruokailuhuoneeseen, syö ja juo vahvasti", sir
Daniel vastasi ja palasi halliin.
"Sir Daniel on viisas", sanoi Hatch hiljaa Dickille. "Joku toinen olisi nykyisissä oloissamme koettanut kaunistella asioita, mutta hän puhuu suoraa kieltä miehilleen. Tässä on vaara, hän sanoo, ja tässä on vaikeuksia, ja sitä sanoessaan hän laskettelee pilaakin. Totta tosiaan, pyhän Barbaran kautta, hän on syntynyt päälliköksi! Ei ole sitä miestä täällä, joka ei olisi äsken hänen puheestaan hiukan rohkaistunut. Näettekö millä vauhdilla he ryhtyvät työhön?"
Kuullessaan sir Danielia näin innokkaasti kiitettävän Dick vaipui mietteisiin.
"Bennet", hän sanoi, "kuinka oli isäni kuoleman laita?"
"Älkää kysykö!" sanoi Hatch. "Ei minulla ollut siinä osaa enkä siitä mitään tiedä. Sen enempää en puhu. Omista töistänsä sopii puhua niinkuin itse tietää, mutta muitten töistä huhujen ja kulkupuheitten mukaan ei pidä puhua. Kysykää sir Oliverilta — niin, ja Carterilta, jos tahdotte, mutta ei minulta."
Ja Hatch poistui vartiokierrolle jättäen Dickin mietteisiinsä.
"Minkä tähden hän ei tahtonut minulle kertoa?" ajatteli nuorukainen. "Ja minkä tähden hän mainitsi Carterin? Carter — oliko hän ehkä syyllinen?"
Hän meni sisään ja astui kapean käytävän läpi kammioon, missä haavoittunut sotilas makasi.
"Oletteko tuonut papin?" kysyi tämä kiivaasti.
"En vielä", Dick vastasi. "Tahdon ensiksi puhua pari sanaa sinun kanssasi. Mikä oli syynä isäni, Harry Sheltonin kuolemaan?"
Miehen kasvot muuttuivat heti.
"En tiedä", hän vastasi lyhyesti.
"Sinä tiedät kyllä", vastasi Dick, "älä koeta minua pettää."
"En tiedä", Carter vastasi.
"Siis saat kuolla ripitönnä", sanoi Dick. "Täällä minä olen ja tänne jään. Et tarvitse pappia, sillä mitä hyödyttää katumus ja rippi, jollet aio korjata niitä väärintekoja, joissa olet ollut osallisena?"
"Ette tarkoita mitä sanotte, nuori herra Dick", sanoi kuoleva. "Ette voi niin kohdella kuolevaa miestä. Se ei olisi teidän arvoistanne eikä se teitä hyödyttäisi. Jääkää, jos tahdotte. Siten te kyllä syöksette sieluni kadotukseen — mutta itse ette sillä mitään voita. Se on viimeinen sanani." Ja hän kääntyi toiselle kyljelleen.
Dick huomasi puhuneensa malttamattomasti ja oli häpeissään.
"Carter", hän sanoi, "älä ymmärrä minua väärin. Tiedänhän minä että olit ainoastaan välikappaleena toisen kädessä. Sinun oli pakko totella isäntääsi, en tahdo sinulle mitään pahaa. Mutta minä olen ruvennut monesta syystä huomaamaan, että raskas velvollisuuteni on, vaikka olenkin nuori ja kokematon, kostaa isäni murhaajalle. Pyydän siis, hyvä Carter, unohda uhkaukseni ja auta minua hyvästä tahdostasi ja oikein katuaksesi."
Haavoittunut mies ei hiiskahtanut sanaakaan.
"Hyvä", sanoi Dick kotvan aikaa odotettuaan vastausta, "minä menen hakemaan pappia. Sillä olkoon syntisi minun ja omaisteni suhteen kuinka suuri tahansa, en minä puolestani tahdo vahingoittaa miestä, joka tekee lähtöä."
Tätäkin puhetta vanha soturi kuunteli vastaamatta siihen mitään. Hänen valituksensakin olivat nyt lakanneet. Poistuessaan Dick ei voinut olla ihailematta miehen järkähtämätöntä lujuutta.
"Ja kuitenkin", Dick ajatteli, "mitä hyödyttää lujuus ilman älyä. Jos hän olisi ollut syytön, hän olisi puhunut. Hänen vaitiolonsa tunnusti enemmän kuin hänen lausumatta jääneet sanansa. Niin, joka haaralta saan todistuksia siitä, että sir Daniel taikka hänen miehensä ovat sen rikoksen tehneet."
Raskaat mietteet painoivat hänen sydäntänsä. Pitikö hänenkin nyt, kun sir Danielin onnentähti oli laskemaisillaan, kun toiselta puolen "Musta nuoli" häntä vainosi ja toiselta puolen voittoisa Yorkin puolue oli julistanut hänet lainsuojattomaksi, pitikö hänenkin kääntyä sitä miestä vastaan, joka oli hänen kasvattajansa.
"Jumala suokoon että hän olisi syytön", hän sanoi itsekseen.
Kuului askeleita käytävän kivilattialta, ja sir Oliver lähestyi synkännäköisenä.
"Teitä odotetaan hartaasti", sanoi Dick papille.
"Olenkin menossa, hyvä Richard", pappi vastasi. "Carter-parka! Hän on mennyttä miestä."
"Ja vielä sairaampi kuin hänen ruumiinsa on hänen sielunsa", Dick vastasi.
"Oletko nähnyt häntä?" pappi kysyi säpsähtäen.
"Olen, tulen juuri hänen luotaan", vastasi Dick.
"Mitä hän sanoi — mitä hän sanoi?" pappi änkytti.
"Hän huusi vain kiihkeästi teitä, sir Oliver. Hyvä olisi jos rientäisitte", nuorukainen vastasi.
"Menen viipymättä", sanoi pappi. "Oh, me olemme kaikki syntisparkoja ja meidän täytyy kaikkien kuolla."
"Niin, sir, ja onnellinen se joka voi hyvällä omallatunnolla astua kohti kuolemaa", Dick vastasi.
Pappi loi silmänsä maahan ja kiiruhti pois jupisten hiljaista rukousta.
"Hänkin", ajatteli Dick hänen poistuttuaan, "hänkin, joka on opettanut minulle uskonoppia. Minkälaisessa maailmassa elämmekään jos kaikki, jotka ovat pitäneet huolta minusta, ovat syypäät isäni kuolemaan! Kostoa! Kostoa! Voi minua onnetonta, jonka täytyy kostaa ystävilleni."
"Ystävilleni", tämä sana johdatti hänen mieleensä Matchamin.
Muistellessaan omituista matkatoveriansa hän hymyili ja kummasteli
ettei ollut poikaa nähnyt siitä alkaen kun he yhdessä astuivat sisään
Moat Housen portista. Hän ikävöi häntä nähdä.
Noin tunnin kuluttua kokoontui talonväki halliin päivälliselle. Halli oli pitkä matala suoja. Seinät olivat peitetyt kudotuilla verhoilla, joihin oli kuvattu hurjia miehiä ja nuuskivia verikoiria. Siellä täällä riippui keihäitä, jousia ja kilpiä. Suuressa tulipesässä leimusi iloinen roihu, ja pitkin seiniä kulki verhottuja lavitsoita. Keskellä lattiaa seisoi katettu ja runsaasti varustettu pöytä odottamassa päivällisvierasten tuloa. Ei sir Daniel itse eikä hänen puolisonsa ollut läsnä, ja sir Oliverkin, pappi, oli poissa. Samoin Matcham. Dick rupesi käymään levottomaksi. Hän muisteli toverinsa surullista ennustusta ja tuumi itsekseen, olisiko tälle tehty jotain pahaa.
Päivällisen jälkeen hän tapasi emännöitsijä Hatchin, joka kiiruhti lady
Brackleyn luo.
"Emännöitsijä hyvä", hän sanoi, "missä on nuori herra Matcham? Näin teidän saattavan häntä sisään tullessamme tänne."
Vanha nainen nauraa hohotti. "Kylläpä teillä, nuori herra Dick, on terävät silmät päässänne." Ja taas hän nauroi.
"No, mutta missä hän siis on?" Dick uteli.
"Ette milloinkaan enää saa häntä nähdä", nainen vastasi. "Ette milloinkaan, se on varma."
"Jollen saa häntä nähdä, tahdon tietää syyn siihen", vastasi nuorukainen. "Hän ei tullut tänne vapaaehtoisesti. Vaikka olenkin nuori, olen kuitenkin hänen paras suojelijansa, ja minä tahdon pitää huolta siitä, että häntä kohdellaan hyvin. Rupean vainuamaan merkillisiä salaisuuksia täällä ja alan niihin kyllästyä."
Hänen näin puhuessaan laskeutui raskas käsi hänen olalleen. Bennet Hatch oli heidän huomaamattaan lähestynyt heitä. Peukalonsa vihjauksella hän kehoitti vaimoansa poistumaan.
"Dick-ystävä", hän sanoi niin pian kuin he olivat kahden kesken, "oletteko vallan hullu? Jollette lakkaa sekaantumasta muutamiin asioihin, on merenpohja teille parempi vuode kuin Tunstallin Moat House. Te olette kysellyt minulta, te olette ahdistanut Carteria ja te olette säikähdyttänyt mustatakkia. Viisastukaa, mieletön nuorukainen. Kun sir Daniel kutsuu teidät luoksensa, koettakaa näyttää tyyneltä ja punnitkaa vastauksenne, sillä hän aikoo luultavasti kuulustella teitä perinpohjaisesti."
"Hatch", sanoi Dick, "tämä kaikki haiskahtaa pahalta omaltatunnolta."
"Jollette tahdo viisastua, saatte piankin haistella verta", Bennet vastasi. "Tahdon vain teitä varoittaa. Ja tässä tullaan teitä noutamaan."
Samassa tulikin lähetti käskemään Dickiä sir Danielin luo.