KOLMAS LUKU
Kuollut urkkija
Lawless oli neuvottomana katsellut tätä lyhyttä taistelua, ja vielä sittenkin kun se oli ratkaistu ja Dick kuunteli, lähestyikö kukaan alemmista kerroksista, vanha juoppolalli yhä tyhmännäköisenä tuijotteli kuolleen kasvoihin, hoippuillen pettävillä jaloillaan.
"Hyvä on", sanoi Dick viimein, "he eivät ole mitään kuulleet, pyhimysten kiitos. Mutta mitä teen tälle urkkijaparalle? Ainakin otan vipsuni hänen laukustaan."
Niin sanoen hän avasi laukun, jossa oli vähän rahaa, vipsu ja lordi Shorebyn sinetillä suljettu lordi Wensleydalelle osoitettu kirje. Nimi herätti Dickin huomiota, hän mursi epäröimättä kirjeen auki ja luki sen. Se oli lyhyt mutta, Dickin mieliksi, selvä todistus lordi Shorebyn petollisesta yhteydestä Yorkin-puolueen kanssa.
Ajan tavan mukaan hänellä oli mukanaan pienet kirjoitusneuvot, ja pieneen paperiliuskaan hän kirjoitti nopeasti seuraavat rivit:
Lordi Shoreby, te, joka kirjoititte kirjeen, tiedättekö mistä syystä miehenne on kuollut? Yhden neuvon annan teille: jättäkää häät pitämättä.
John Kostaja.
Hän asetti paperin kuolleen miehen rinnalle. Vieressä katselevan Lawlessin järki rupesi vähitellen hiukan selvenemään. Hän otti kaapunsa alta mustan nuolen ja pisti sillä paperin kiinni. Dickiä hirvitti tuo kylmäverinen tunteettomuus kuollutta miestä kohtaan, ja hän päästi tahtomattaan hiljaisen huudahduksen.
"Toverikuntani saakoon sille tulevan kunnian", Lawless hoki, "eikö niin?" Ja sitten hän ummisti silmänsä, avasi suunsa ja alkoi laulaa jylistää.
"Vaiti, hurja!" huudahti Dick sysäten häntä seinää vasten. "Jos mies, jossa on enemmän viiniä kuin järkeä, jotain älyää, niin pyhän neitsyen nimessä korjaa luusi tästä talosta, missä saatat meidät molemmat hirsipuuhun! Mene!"
"Pyhän messun kautta", Lawless huudahti, "jollei minua tarvita, niin kyllä lähden." Sen sanottuaan hän rupesi risteilemään alaspäin, silloin tällöin törmäten seinään.
Tuskin hän oli hävinnyt näkyvistä, kun Dick palasi piilopaikkaansa seinäverhon taakse, vaikka järki neuvoikin häntä mitä pikimmin poistumaan koko talosta. Mutta rakkaus vei järjestä voiton.
Aika kävi hänelle pitkäksi. Takkatuli oli sammumaisillaan, lamppu loppuun tuikahtamassa, kaikki hiljaista ja äänetöntä. Silloin tällöin kantautui jotain kilinää tai ääntä alhaalla illallista syövien luota.
Viimein kuitenkin alkoi kuulua läheneviä ääniä ja askelia, ja heti sen jälkeen saapui useita sir Danielin vieraita käytävään, missä he heti huomasivat revityn seinäverhon ja kuolleen miehen.
Toinen juoksi sinne, toinen tänne, kaikki huusivat.
Vieraat, sotilaat, naiset, palvelijat, sanalla sanoen kaikki ja kaikenlaiset talon vakinaiset ja satunnaiset asukkaat riensivät paikalle ja yhtyivät yleiseen melskeeseen.
Tie avautui ja sir Daniel itse astui näkyviin huomispäivän sulhasen, lordi Shorebyn saattamana.
"Hyvä lordi", sanoi sir Daniel. "Enkö ole puhunut teille tuosta kirotusta 'Mustasta nuolesta'. Tässä näette todisteen! Siinä se nuoli on, ja pyhän ristin kautta, ystävä, tapettu mies on teidän väkeänne tahi joku, joka on varastanut teidän värinne."
"Totta tosiaan hän on minun miehiäni", lordi vastasi säpsähtäen, "ja vielä lisäksi yksi parhaista. Soisin itselläni olevan monta semmoista. Hän oli viekas kuin kettu, innokas kuin verikoira ja vaitelias kuin myyrä."
"Niinpä niin, ystävä", sir Daniel arveli, "mutta mitä hän nuuski minun taloni yläkerroksissa? Nyt hän ei enää nuuski."
"Jos suvaitsette, sir Daniel", sanoi joku, "kirjoitettu paperiliuska on kiinnitetty miehen rintaan."
"Antakaa minulle nuoli ja paperi, kaikki tyynni", ritari sanoi.
Saatuaan kirjoituksen käteensä ja luettuansa sen hän kääntyi synkännäköisenä lordi Shorebyn puoleen:
"Tämä viha seuraa aina minun kintereilläni. Tämmöinen musta nuoli sattuu vielä minuunkin. Ja, hyvä ystävä, noudattakaan neuvoani; jos nuo koirat saavat vainua teistä, ne pysyvät kintereillänne sitkeästi kuin tauti. Katsokaamme mitä he ovat kirjoittaneet. On niin kuin ajattelin. Te olette merkitty kuin vanha tammi, jonka kirves kaataa tänään tai huomenna. Mutta mitä tässä mainittu kirje sisälsi?"
Lordi Shoreby tempasi paperiliuskan, luki sen, rutisti sen kädessään, ja huolimatta kauhistuksestaan, joka tähän saakka oli pidättänyt häntä lähenemästä, hän heittäytyi polvilleen kuolleen viereen ja rupesi innokkaasti tutkimaan miehen laukkua.
"Ystävä!" hän sanoi hämmästyneenä noustuaan. "Minulta on todellakin hävinnyt tärkeä kirje. Jos saisin käsiini sen miehen, joka sen on ottanut, niin hän pian pääsisi koristamaan hirsipuuta. Mutta vartioikaamme ensiksi talon ovia, täällä on ollut jo tarpeeksi hälinää."
Kuollut mies kannettiin luostarinkirkkoon. Vartijoita asetettiin talon ympärille, joka ovelle ja joka porraskäytävään sekä kokonainen joukko etuhalliin. Ei ollut puutetta miehistä, koska sekä sir Danielin että lordi Shorebyn väki majaili talossa. Vasta sitten kun kaikki tämä oli toimitettu ja suhteellinen hiljaisuus oli palannut, uskalsivat molemmat tytöt vetää Dickin piilopaikastaan ja kertoa hänelle kaikki mitä oli tapahtunut. Dick puolestaan kertoi heille urkkijan käynnistä ja kuolemasta.
"Ah", Joanna huokaili, "mitä apua on tästä kaikesta? Huomenna minut kuitenkin viedään vihille."
"Kuinka!" sanoi toinen neiti, "onhan täällä kuljeksiva ritarimme, joka ajaa jalopeuroja kuin hiiriä! Tulkaa, ystävä jalopeuranajaja, lohduttakaa meitä, puhukaa ja antakaa meille hyvä neuvo."
Dick punastui kuullessaan omat kerskuvat sanansa, mutta pysyi silti rohkealla mielellä.
"Olemme todellakin pulassa", hän sanoi. "Kunpa vain puoleksi tunniksi pääsisin pois tästä talosta, niin luulen varmaan että siitä selviäisimme, ja häistä ei tulisi mitään."
"Entäs jalopeurat", tyttö ärsytteli, "kuinka niitten käy?"
"Pyydän anteeksi", Dick sanoi. "En nyt ole kerskailutuulella. Olen avun ja neuvon tarpeessa. Jollen pääse ulos tästä talosta, en voi saada aikaan edes tyhjän vertaa. Ja vartijoita seisoo joka ovella. Mutta minä yritän sittenkin. Munkki ei herätä suurta huomiota, ja koska löysin hyvän keijukaisen tännetuojakseni, löydän ehkä toisen viemään minut pois. Mikä tuon urkkijan nimi oli?"
"Rutter", sanoi neitonen. "Mutta sanokaa, jalopeuranajaja, mikä on tarkoituksenne?"
"Aion rohkeasti mennä pois", Dick vastasi, "ja jos joku koettaa estää, sanon levollisesti aikovani mennä rukoilemaan Rutterin sielun puolesta."
"Teidän juonenne ei todellakaan ole erikoisen mutkikas", neitonen sanoi, "mutta saattaahan se silti olla hyvä."
"Enpä juonta tarkoitakaan", Dick sanoi, "mutta usein rohkeus auttaa enemmän kuin suurikin viisaus."
"Olette oikeassa", neitonen sanoi. "Hyvä on, menkää Pyhän neitsyen nimessä, ja suojelkoon teitä taivas! Te jätätte tänne tyttöparan, joka teitä hartaasti rakastaa, ja toisen, joka on teidän uskollinen ystävänne. Olkaa siis varovainen heidän tähtensä."
"Niin", Joanna lisäsi, "mene Dick, yhtä vaarallista on jäädä tänne kauemmaksi. Mene, minun sydämeni on sinun kanssasi, pyhimykset sinua suojelkoot!"
Dick meni ensimmäisen vartijan ohi niin varmannäköisenä, että mies vain seisoa töllisteli. Mutta seuraavassa polvekkeessa vartija laski keihäänsä käytävän poikki ja käski hänen mainita asiansa.
"Pax vobiscum!" Dick vastasi. "Menen rukoilemaan Rutter-paran sielun puolesta."
"Hyvä on", vartija vastasi, "mutta ei ole sallittua mennä yksin." Niin sanoen hän kumartui tammisen aidakkeen yli ja päästi kimeän vihellyksen. "Sieltä tullaan", hän sanoi ja päästi Dickin menemään.
Porrasten juurella seisoivat vartijat valmiina ottamaan häntä vastaan, ja Dickin mainittua saman asian käski vartion päällikkö neljän miehen seuraamaan häntä kirkkoon.
"Älkää antako hänen päästä pakoon, pojat", hän sanoi. "Viekää hänet sir
Oliverin luo, jos henkenne on teille kallis."
Ovi avattiin, kaksi miestä talutti Dickiä, yksi kummastakin käsivarresta, yksi käveli edellä ja neljäs perässä, nuoli viritetyn varsijousen juonella. Tässä järjestyksessä he kävivät puutarhan läpi yön pimeydessä ja lumisateessa. Luostarinkirkon ikkunoista levisi himmeä valo.
Kirkon ovella olevat vartijat päästivät Dickin sisään vasta hänen saattajiensa lausuttua pari sanaa.
Kirkko oli heikosti valaistu. Ainoastaan vahakynttilät pääalttarilla ja jokunen ylhäisten perheitten hautakappelien edessä laesta riippuva lamppu levittivät vähän valoa. Keskellä kuoria makasi kuollut mies paareilla.
Pääalttarin portailla seisoi juhlapukuinen pappi lukemassa messua, ja ympärille polvistuneet munkit mutisivat hiljaa rukouksia.
Dickin astuttua kirkkoon nousi yksi heistä ja tullen häntä vastaan kysyi saattajilta, mikä asia toi tämän vieraan munkin kirkkoon. Vaikka vastaus lausuttiin hiljaisella äänellä, vei kaiku sen pitkin kirkkoa.
"Munkki!" kuului sir Oliverin ääni, sillä hänkin oli läsnä. "Veljeni, en ole teitä vaivannut. Kuka te olette? Kenen pyynnöstä olette tullut yhtymään rukouksiimme?"
Dick, jonka kasvot olivat kaapupäähineen peitossa, viittasi pappia, sir Oliveria, astumaan pari askelta syrjään jousimiesten luota, ja kun tämä seurasi hänen kutsuaan, hän kuiskasi:
"Tiedän etten voi pettää teitä, sir. Henkeni on käsissänne."
Sir Oliver hätkähti rajusti. Hänen pulleat punaiset kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi, ja hetken aikaa hän seisoi sanatonna.
"Richard", hän sanoi sitten, "en tiedä mikä sinut on tänne tuonut, mutta suuresti epäilen että sinulla on pahoja aikeita. Vanhan ystävyyden vuoksi en kuitenkaan tahdo syöstä sinua perikatoon. Saat viipyä täällä koko yön minun vieressäni kuorituolissa, saat olla siinä kunnes lordi Shorebyn vihkiminen on toimitettu ja hääsaatto on rauhassa lähtenyt kirkosta. Ja jos kaikki käy hyvin eikä sinulla ole ollut mitään salavehkeitä, voit sinäkin lähteä minne tahdot. Mutta jos sinä punot joitakin murhajuonia, saat ne maksaa omalla verelläsi. Amen."
Viimeiset sanat lausuessaan sir Oliver teki hartaan ristinmerkin, kääntyi alttarin puoleen ja kumarsi nöyrästi.
Sitten hän lausui taas muutamia sanoja sotamiehille, tarttui Dickin käteen ja vei hänet kuoriin asettaen hänet istumaan tuolille oman istuimensa viereen. Nuorukainen polvistui heti, kuten tapa vaati, ja näytti vaipuvan hartaudenharjoituksiinsa.
Mutta hänen ajatuksensa harhailivat levottomina sinne tänne. Hän huomasi että niistä sotilaista, jotka olivat saattaneet hänet kirkkoon, kolme ei palannutkaan takaisin, vaan asettui rauhallisesti sivukäytävään ikään kuin vartijoiksi — epäilemättä sir Oliverin käskystä. Hänen täytyi siis vankina jäädä tähän puolipimeään kirkkoon, tappamansa miehen läheisyyteen, ja voimatta mitään tehdä hänen täytyi huomispäivänä olla läsnä, kun hänen lemmittynsä vihitään toisen vaimoksi.