KUUDES LUKU

Päivän kuluessa

Onni oli nuorukaisille suopea. Joka haaralta "Mustan nuolen" miehet riensivät mäenrinnettä kohti ja muutamat olivat jo melkein ehtineet kummun laelle saakka, kun sen toisella puolen Dick ja hänen turvattinsa pujahtivat tammistoon, jossa maa oli kova ja pensaaton sekä loivan viettävä, niin että he saattoivat kiitää aika vauhtia. Sitten tuli eteen aukea maa, ja heidän täytyi poiketa vasemmalle pysyäkseen metsän suojassa, joten he lähenemistään lähenivät maantietä ja jokea jonka yli he aikaisemmin samana päivänä olivat tulleet.

Heidän takaa-ajajansa sitä vastoin kaartoivat

toisaalle, Tunstalliin päin, otaksuen nuorukaisten pyrkivän sinne sir Danielin linnan turviin. Ainoastaan joku heistä oli eksynyt vasemmalle, kuten nuorukaisetkin.

Huomatessaan ettei heitä ajettu takaa, nuorukaiset pysähtyivät hengähtääkseen. Dick koetti kuunnella korva maata vasten, mutta kova tuulen kohina metsässä esti saamasta täyttä varmuutta, minkä takia hän komensi: "Eteenpäin taas."

Huolimatta väsymyksestään ja vaikka Matchamille kävi vaikeaksi loukkaantuneella jalallaan nilkutella eteenpäin, he jatkoivat pakoansa milloin sakean tammiston milloin harvemman viidakon läpi.

"Seis!" jylisi äkkiä miehen ääni.

Puitten välissä, noin viidenkymmenen askelen päässä, seisoi kookas vihreänuttuinen mies, juoksusta hengästyneenä ja läähättäen. Hän ojensi jousensa heitä kohti. Matcham seisahtui kovasti kiljahtaen. Dick puolestaan paljasti väkipuukkonsa ja hyökkäsi nopeasti kuin salama miehen kimppuun. Joko pojan rohkeuden yllättämänä tai saamaansa kieltoa noudattaen tämä jätti ampumatta, seisoi vain typertyneenä, puolustautumatta, kun Dick tarttui hänen kurkkuunsa ja heitti hänet selälleen maahan. Jousi lennähti toiselle puolelle ja nuoli toiselle. Aseeton mies kävi hyökkääjään kiinni, mutta väkipuukko välkähti ja painui kahdesti. Pari huokausta kuului, Dick nousi ja seisoi liikkumattoman ruumiin ääressä.

"Pois, pois!" hän huusi, ja niin lähdettiin taas juoksemaan, Matcham nilkutellen perässä. Mutta jopa täytyi heidän hiljentää vauhtiaan. Dickiäkin rupesi väsymys painamaan, ja Matchamin jalkaa särki kovasti. Äkkiä he saapuivat metsän rajaan, ja Risinghamista tuleva tie oli heidän edessään. He seisahtuivat. Tie kulki kahden korkean metsäseinämän välitse.

Seisoessaan siinä neuvottomina he äkkiä erottivat epämääräistä ääntä, ensiksi ikään kuin vahvaa tuulenhuminaa, mutta se kasvoi ja läheni nopeasti, eikä ollut enää epäilemistä: se oli laukkaavien hevosten jalantöminää. Kohta ilmestyikin tien mutkasta kokonainen komppania ratsuväkeä, joka epäjärjestyksessä ja hurjaa vauhtia ikään kuin henkensä edestä kiiti nuorukaisten ohitse, tuli ja hävisi. Nuorukaiset ehtivät kuitenkin huomata, että miehissä oli paljon haavoittuneita, ja joukossa laukkasi miehettömiäkin hevosia satulat verissä. Ilmeisesti pakolaisia siitä suuresta tappelusta, josta tykkien jyske jo oli tuonut tiedon.

Tuskin oli joukko ehtinyt hävitä näkyvistä, kun taas kuului kavionkapsetta. Mutta nyt ilmestyi ainoastaan yksinäinen ratsastaja, jonka loistava sota-asu ilmaisi hänet ylhäiseksi mieheksi. Häntä seurasi joukko kuormavankkureita, joitten ajajat pieksivät hevosiaan henkensä takaa. Nämä olivat varmaan jo aikaisin päivällä lähteneet pakoon, mikä ei heitä kuitenkaan pitkälle auttanut. Sillä juuri nyt heidän ehdittyään kummissaan katselevien nuorukaisten kohdalle heidät saavutti aseellinen mies, joka raivoissaan rupesi hakkaamaan heitä lyhyellä säilällään. Osa heistä pakeni metsään, mutta muut hän yhä sadatellen hakkasi maahan istuinlaudoiltaan.

Taaskin kaukainen kolina ilmoitti uusia tulijoita, ja tällä kertaa ääni kasvoi entistä paljon kovemmaksi. Vaunujen rytinä, kaviontöminä, miesten huudot, kauhea sekava melske täytti ilman. Kokonainen sotajoukko aaltoili tietä pitkin kuin tulvavesi.

Dick katseli synkkänä tätä näytelmää. Hän oli tuntenut Risinghamin herran värit ja hän käsitti että tappelu oli päättynyt Lancasterin, "Punaisen ruusun", täydelliseen tappioon. Mutta missä oli sir Daniel? Oliko hänet otettu vangiksi, oliko hän häviöön joutunut pakolainen vai oliko hän kunniapattoisena paennut vihollisen, Yorkin, "Valkoisen ruusun" puolelle?

Se olisi ruma juttu.

Dick oli aikonut seurata maantietä Holywoodin tienhaaraan saakka, mutta nyt hänen täytyi muuttaa päätöksensä.

"Tule!" hän sanoi Matchamille synkkänä ja vakavana. He palasivat takaisin metsään ja kävelivät kotvan aikaa sanaakaan virkkamatta. Aurinko oli mailleen menemäisillään ja ilma kävi koleaksi.

"Olisipa jotain syötävää!" Dick huudahti.

Matcham istahti maahan ja alkoi itkeä.

"Kylläpä sinä nyt osaat itkeä illallisen tähden", sanoi Dick halveksivasti, "mutta kun kysyttiin seitsemän miehen henkeä sinun tähtesi, silloin oli sydämesi kova. Sinulla on seitsemän miehen kuolema tunnollasi, toveri. Sitä en milloinkaan anna sinulle anteeksi."

"Minun tunnollani?" Matcham huudahti katsellen häntä tuimasti. "Ja sinun väkipuukkosi on vielä punainen miehen verestä. Minkä tähden tapoit sen miesraukan? Hän viritti jousensa, mutta hän ei ampunut. Sinä olit hänen vallassaan, mutta hän säästi sinut. Olethan sinä urhoollinen sankari."

Dick seisoi äänetönnä.

"Tein sen rehellisessä taistelussa", hän sanoi viimein, "hyökkäsin tähdättyä jousta vastaan."

"Teit raukkamaisesti", Matcham vastasi. "Olet vain suurisuinen kerskuri, nuori herra Dick. Sinä käytät väärin etuasi, kun olet yläkynnessä, mutta kun tulee joku sinua väkevämpi, kylläpä silloin olet nöyrä. Isäsi murhan jätät kostamatta, mutta jos tiellesi tulee turvaton naisparka, jolla ei ole voimia eikä asetaitoa, vaan tahtoisi olla sovussa sinun kanssasi — kas silloin olet mies hänet masentamaan."

Dick oli siinä määrin raivoissaan, että häneltä jäi huomaamatta tuo "naisparka", joka liiassa innossa oli lipsahtanut Matchamin kieleltä.

"Sieluni kautta!" hän huusi. "Kahdesta on toinen väkevämpi. Väkevämpi sortaa heikompaa, jos tämä sen ansaitsee, ja sinä nuori herra Matcham olet ansainnut selkäsaunan pahankurisuudesta ja kiittämättömyydestä suojelijaasi kohtaan. Ja mitä sinä ansaitset, sen saatkin."

Sen sanottuaan hän tyynesti rupesi irroittamaan vyötään.

"Tästä saat illallisen", hän sanoi tuimasti.

Matcham oli lakannut itkemästä. Hän oli kalpea kuin palttina, tuijotti vain liikahtamatta riitakumppaniaan kasvoihin. Dick astui askelen heilauttaen vyötään. Mutta uhrin silmät ja hennot väsyneet kasvot tyrmistyttivät häntä. Rohkeus oli pettämäisillään.

"Tunnusta olleesi väärässä", hän sanoi hiukan epävarmana.

"En", sanoi Matcham, "olin oikeassa. Anna tulla, julmuri! Jalkani on loukkautunut, olen väsyksissä, en vastusta. En ole sinulle mitään pahaa tehnyt. Tule ja lyö — pelkuri!"

Noista sanoista vimmastuneena Dick nosti vyön lyödäkseen, mutta nähdessään kuinka toinen vavahti ja kyyristyi kokoon, hänen kävi sääliksi, käsivarsi hihnoineen vaipui ja hän jäi seisomaan neuvottomana.

"Paha sinut periköön!" hän sanoi viimein. "Kun olet noin heikko, sinun pitäisi hillitä kieltäsi. Mutta menköön pääni jos lyön sinua." Ja hän kiinnitti vyön taas paikoilleen. "En tahdo sinua lyödä", hän jatkoi, "mutta anteeksi en anna sinulle — en milloinkaan. En sinua tuntenut, sinä olit isäntäni vihollinen, lainasin sinulle hevoseni, päivälliseni olet syönyt, olet sanonut minua pelkuriksi ja kerskuriksi."

"Ja sittenkään et minua lyö", Matcham vastasi.

"Vaiti!" sanoi Dick, "vaiti! sanon minä sinulle. Olet mahtanut saada huonon kasvatuksen, mutta huomaan että sinussa on hyvä pohja, ja ennen kaikkea sinähän pelastit minut virrasta. Kas, sen unohdinkin kokonaan, olen ollut yhtä kiittämätön kuin sinäkin. Mutta nyt, menkäämme. Jos aiomme päästä Holywoodiin tänä iltana — tahi aikaisin huomisaamuna, on parasta panna jalat liikkeelle."

Mutta nyt oli Matchamin vuoro. Vaikka Dick oli tyyntynyt, ei Matcham tahtonut antaa hänelle anteeksi. Hänen rajuutensa, tapetun metsäsissin muisto ja ennen kaikkea tuon nostetun vyön näky ei mennyt hänen mielestään.

"Kiitän sinua muodon vuoksi", hän sanoi. "Mutta puhuakseni totta, hyvä nuori herra Shelton, kulkisin mieluummin yksin. Metsä on laaja, menkäämme kumpikin omaa tietämme. Olen sinulle velkaa aterian ja nuhdesaarnan. Hyvästi!"

"Niinkö?" sanoi Dick. "Jos vedät sitä virttä, olkoon menneeksi, ja paha sinut periköön!"

Niin he erosivat ja kumpikin rupesi kulkemaan omaa tietään välittämättä minnepäin, ajatellen ainoastaan riitaansa. Dick ei ollut kuitenkaan monta askelta astunut ennen kuin kuuli nimeänsä mainittavan: Matcham riensi hänen jälkeensä.

"Dick", hän huudahti, "olisihan sopimatonta erota näin jäykästi. Tässä on käteni ja sydämeni myös. Kaikesta hyvästä mitä olet minulle tehnyt, avusta ja neuvosta, kiitän sinua, en muodon vuoksi, vaan sydämestäni. Ja onnea matkalle!"

"Hyvä toveri!" vastasi Dick. "Onnea matkalle vain, jos onni suinkin voi sinua seurata. Sinä olet liian riitaisa."

Sitten he erosivat toistamiseen, mutta tällä kertaa taas Dick riensi heti Matchamin perään.

"Tässä on jouseni", hän sanoi, "ei sinun sovi kulkea ihan aseetonna."

"Jousi!" sanoi Matcham. "Ohoh, mitä minä sillä teen, en jaksa sitä jännittää enkä osaa tähdätä. Ei siitä ole minulle apua. Kuitenkin kiitän sinua."

Yö oli jo tehnyt tuloa ja puiden alla he eivät enää erottaneet toistensa kasvonilmeitä.

"Yö on pimeä", Dick sanoi, "minä kävelen hiukan matkaa kanssasi, ainakin siksi kunnes pääset polulle. Kunpa ei sinulle vain mitään tapahtuisi."

Enempää puhumatta hän rupesi kulkemaan eteenpäin, ja Matcham perässä, kuten ennenkin. Yhä synkemmäksi kävi pimeys. Siellä täällä metsänaukeamissa he näkivät tähtituikkeisen taivaanlaen. Kaukaisuudesta kuului yhä heikkenevä kaiku Lancasterin sotajoukon pakohälinästä.

Kuljettuansa puolen tuntia he tulivat aukealle kankaalle. Kanervat kimaltelivat tähtien valossa. Punakatajaryhmät siellä täällä näyttivät pieniltä saarilta. Nuorukaiset katselivat toisiaan.

"Sinä olet väsyksissä?" sanoi Dick.

"Niin, kovin väsyksissä", toinen vastasi, "suorastaan tahtoisin laskeutua maahan kuolemaan."

"Kuulen veden solinaa", sanoi Dick, "menkäämme sinnepäin, minua kovin janottaa."

He astuivat loivaa rinnettä alas, ja siellä noron pohjassa lorisi pensaitten reunustama puro. He laskeutuivat vatsalleen ja joivat viileätä vettä kyllikseen.

"Dick", sanoi Matcham, "nyt en jaksa enää, käyköön miten tahansa."

"Kulkiessamme tänne alas huomasin pienen hietakuopan", Dick sanoi, "menkäämme sinne nukkumaan."

"Hyvin mielelläni", sanoi Matcham.

Kuoppa oli kuiva, toisessa reunassa kasvoi sinivatukkapensaita, jotka muodostivat jonkinlaisen katoksen. Nuorukaiset laskeutuivat levolle likitysten pysyäkseen lämpiminä. Riita oli unohtunut ja pian he sikeästi nukkuivat levollista unta tähtitaivaan alla.