KIRJEITÄ
Pastori Amendalle Kuurinmaalle. [90]
Minun rakas, minun hyvä Amendani, ylin ystäväni, syvällä liikutuksella, tuskan ja ilon sekaisilla tunteilla olen vastaanottanut ja lukenut viimeisen kirjeesi. Mihinkä voisinkaan verrata sinun uskollisuuttasi minua kohtaan! Ah, kuinka on suloista, että aina olet pysynyt minulle niin ystävällisenä. Niin, olen pannut sinun ystävällisyytesi koetukselle, ja minä tiedän tehdä eroituksen sinun ja kaikkien muiden välillä. Sinä et ole Wienin ystävä, et, sinä kuulut niihin, jotka minun synnyinseutuni maa on kasvattanut. Kuinka usein toivonkaan, että olisit lähelläni, sillä sinun Beethovenisi on syvästi onneton. Tiedä, että jaloin osa olemustani, kuuloni, on suuresti heikentynyt. Jo niihin aikoihin, kun olit luonani, huomasin oireita siihen, mutta salasin ne; sen jälkeen on vika vain yhä pahentunut. Voiko se milloinkaan täysin parantua, sen saa ajan pitkään nähdä; sen pitäisi johtua vatsani sairaloisuudesta. Mitä viimemainittuun tulee, olen nyt melkein täysin terve, mutta tokkohan kuuloni milloinkaan tulee hyväksi? Tosin toivon sitä, mutta hyvin luultavasti turhaan, sillä sellaiset sairaudet ovat useimmissa tapauksissa parantumattomia. Kuinka surullinen elämäni onkaan! Minun täytyy välttää kaikkea sitä, joka on minulle rakasta — ja lisäksi tehdä sitä tässä niin kurjassa, itsekkäässä maailmassa!… — Kesken kaikkea voin sinulle sanoa, että Lichnowsky on minun mitä vilpittömin ystäväni. Sitte viime vuoden on hän minulle lahjoittanut 600 florinia: tämä seikka sekä teosteni hyvä menekki on sallinut minun elää tarvitsematta huolehtia jokapäiväisestä leivästä. Kaiken, mitä nyt sävellän, voin myydä heti viisi kertaa, ja minulle maksetaan hyvästi. — Olen kirjoittanut sangen paljon viimeaikoina; ja kun olen kuullut että olet tilannut pianoja… liikkeestä, lähetän sinulle muutamia teoksiani samassa lähetyksessä jonkun pianon mukana, jotta se tulisi sinulle halvemmaksi.
Minun lohdutuksekseni on tänne nyt saapunut eräs henkilö, jonka parissa voin nauttia tuttavallisesta seurustelusta ja epäitsekkäästä ystävyydestä: hän on yksi nuoruuteni ystävistä [91]. Olen hänen kanssaan usein puhunut sinusta ja sanonut hänelle, että — jätettyäni synnyinseutuni olet sinä yksi niistä, jotka sydämeni on valinnut. — Hän ei myöskään pidä tuosta …sta [92]. Hän on liian heikko minun ystäväkseni ja pysyy sellaisena. Minä pidän häntä ja vain kuin soittimina, joita soitan, milloin minua miellyttää; mutta he eivät voi koskaan tulla minun toimintani jaloiksi todistajiksi, yhtä vähän kuin he toden perästä voivat ottaa osaa elämääni; minä pidän heitä arvossa ainoastaan niiden palvelusten mukaan, joita he tekevät minulle. Oi kuinka onnellinen olisin, jos minulla olisi kuuloni täysin jäljellä! Silloin rientäisin sinun luoksesi. Minun täytyy olla eristettynä kaikesta; parhaat vuoteni kuluvat, ilman että olen voinut toteuttaa kaikkea sitä, minkä lahjani ja voimani ovat minulle antaneet suoritettavaksi. — Surullinen alistuvaisuus, jonka turviin minun täytyy paeta! Tosin olen päättänyt asettua kaikkien näiden kärsimysten yläpuolelle, mutta kuinka se käy minulle mahdolliseksi? Niin, Amenda, jollei minun vikani ole parantunut kuuden kuukauden kuluttua, vaadin sinulta, että, jätät kaikki ja tulet luokseni. Teen silloin matkoja (soittoni ja sävellystoimintani eivät toistaiseksi kärsi paljon sairaudestani; se tulee selvimmin näkyviin vain seuraelämässä), ja sinä tulet matkatoverikseni. Olen vakuutettu siitä, että onni tulee olemaan mukanani; mikäpä kävisi minulle nyt yli voimain! Senjälkeen kuin lähdit, olen kirjoitellut kaikenlaista, vieläpä oopperoitakin ja kirkollista musiikkia. Niin, ethän hylkää pyyntöäni, autathan ystävääsi kantamaan huolensa ja kärsimyksensä. Olen myöskin paljon kehittänyt pianonsoittotaitoani ja minä toivon, että tämä matka on sinullekin tuottava huvia. Sen jälkeen jäät ikuisiksi ajoiksi luokseni. — Olen säännöllisesti saanut kaikki kirjeesi; kuinka harvoin lienenkin vastannut, olet kuitenkin aina ollut ajatuksissani, ja minun sydämeni sykkii aina yhtä lämpimästi sinulle. — Sen, mitä olen sinulle maininnut kuulostani, pyydän sinua säilyttämään suurena salaisuutena ja toivon, ettet ilmaise sitä kenellekään, olkoon se kuka tahansa. — — Kirjoita minulle oikein usein. Sinun kirjeesi, jos kohta ne ovatkin niin lyhyitä, lohduttavat minua ja tekevät minulle hyvää. Odotan jälleen pian kirjettä sinulta, rakas ystäväni. — En ole sinulle lähettänyt takaisin kvartettiasi [93], koska olen sen kokonaan uudelleen muovaillut, sitten kun vasta nyt olen alkanut osata todella säveltää kvartetteja: tulet sen näkemään, kun ne saat. — Nyt, hyvästi, rakas ystävä! Jos luulet että minä täällä voin tehdä jotain, joka olisi sinulle mieluista, on itsestään selvää, että ilmoitat siitä uskolliselle
L. v. Beethovenillesi
joka vilpittömästi rakastaa sinua.
Tohtori Frans Gerhard Wegelerille.
Wien, 29 p. kesäk. (1801).
Hyvä, rakas Wegelerini, kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että muistit minua! Olen niin vähän ansainnut sitä, niin vähän pyrkinyt sitä ansaitsemaan; ja kuitenkin olet niin hyvä etkä minkään anna itseäsi närkästyttää, et edes minun anteeksiantamattoman laiminlyöntinikään; pysyt aina uskollisena, hyvänä, vilpittömänä ystävänä. — Minäkö voisin sinut unohtaa, unohtaa teidät, jotka olette olleet minulle niin rakkaita ja kalliita, ei, älä usko sitä! On hetkiä, jolloin hartaasti kaipaan teitä, jolloin haluaisin viettää jonkun ajan parissanne. — Minun isänmaani, tuo kaunis seutu, jossa ensi kerran näin päivän valon, pysyy aina yhtä kauniina ja kirkkaana silmissäni kuin se oli silloin, kun teidät jätin. Se hetki, jona voin jälleen nähdä teidät ja tervehtiä Rein-isäämme, on oleva elämäni onnellisimpia. — Milloin se voi tapahtua, siitä en voi vielä varmaa sanoa. — Niin paljon tahdon kuitenkin teille sanoa, että saatte nähdä minut todella suurena, en tarkoita ainoastaan taiteilijana, vaan myöskin ihmisenä: te tulette huomaamaan minut paremmaksi, täydellisemmäksi; ja jos hyvinvointi ei ole lainkaan lisääntynyt meidän isänmaassamme, on minun taiteeni pyhittävä voimansa köyhien kohtalon lievittämiseksi…
Sinä tahdot tietää jotain olosuhteistani: no niin, ne eivät ole huonot Sitten viime vuoden on Liehnowsky, joka (niin uskomattomalta kuin se sinusta voi tuntuakin, vaikkapa minäkin sen sinulle sanon) on aina ollut lämpimin ystäväni — (tosin on välillämme silloin tällöin ollut pieniä erimielisyyksiä, mutta ne ovat vain lujittaneet ystävyyttämme) — määrännyt minulle 600 florinin suuruisen vuotuisen avustuksen, jota minä saan nauttia niin kauan kuin en ole itselleni löytänyt mitään sopivaa tointa. Sävellykseni tuottavat minulle paljon, ja voin sanoa, että minulla on enemmän tilauksia kuin voin niitä ottaa tehtäväkseni. Jokaista teosta varten on minulla kuusi tai seitsemän kustantajaa, ja vielä useampiakin, jos vain tahtoisin vaivata itseäni. Minun kanssani ei tingitä: minä määrään hinnan ja se maksetaan. Sinä ymmärrät, että se on ihanaa. Esimerkiksi, minä näen jonkun ystävän kärsivän puutetta, ja jollei kukkaroni salli minun heti tulla hänen avukseen, ei minun tarvitse muuta kuin istua työpöytäni ääreen ja ennen pitkää olen pelastanut hänet pulasta. — Minä olen myöskin käytännöllisempi nyt kuin ennen…
Onnetonta kyllä on kateellinen demooni, huono terveyteni, asettunut poikkiteloin tielleni. Kolmen vuoden kuluessa on minun kuuloni yhä heikontunut. Tämän lienee aiheuttanut vatsani sairaus, josta, kuten tiedät, jo ennenkin kärsin, mutta joka on nyt paljon pahentunut; minua vaivaa nimittäin alinomainen diarré ja siitä johtuva ylenmääräinen heikkous. Frank tahtoi vahvistaa minua kovettavilla lääkkeillä ja määräsi manteliöljyä kuuloni parantamiseksi. Mutta — prosit! Siitä ei ollut mitään apua: kuuloni tuli yhä huonommaksi ja vatsani pysyi samassa kunnossa. Tätä kesti aina viime syksyyn asti, jolloin olin usein epätoivoissani. Eräs lääkäri, aasi miehekseen, neuvoi minulle kylmiä kylpyjä, toinen, viisaampi, haaleita Tonava-kylpyjä: tämä teki ihmeitä, vatsani tuli paremmaksi, mutta kuuloni pysyi entisellään, ellei tullut sitäkin heikommaksi. Talvella oli tilani todellakin surkuteltava: kärsin hirvittäviä koliikintuskia ja tautini uusiutui täydellisesti. Yhtä kurjassa kunnossa pysyin sitten viime kuuhun asti, jolloin menin Veringin puheille; ajattelin nimittäin että tautini lähinnä vaatisi kirurgin käsittelyä, ja sitäpaitsi olen aina tuntenut häntä kohtaan luottamusta. Hänen onnistui melkein täydellisesti parantaa tuo vaikea diarré; hän määräsi minulle haaleita Tonava-kylpyjä, joihin minun täytyi kaataa pieni pullollinen vahvistavia nesteitä; mitään muuta lääkettä ei hän minulle antanut, kunnes neljä päivää sitten sain pillereitä vatsaa ja eräänlaatuista teetä korvia varten. Tunnen siitä itseni terveemmäksi ja voimakkaammaksi, mutta korvani suhisevat ja kohisevat (sausen und brausen) yötä päivää. Voin sanoa, että vietän kurjaa elämää. Jo melkein kahden vuoden kuluessa vältän kaikkea seuraa, sillä en voi sanoa ihmisille: "Minä olen kuuro". Jos minulla olisi joku muu ammatti, kävisi se vielä päinsä, mutta minun toimialallani on se hirveä tilanne. Mitä sanoisivatkaan siitä vihamieheni, joiden lukumäärä ei ole pieni.
Antaakseni sinulle jonkinlaisen kuvan tästä ihmeellisestä kuuroudesta, mainitsen, että minun teatterissa täytyy asettua aivan orkesterin lähelle voidakseni kuulla näyttelijöitä. En kuule soittimien ja ihmisäänien korkeita säveleitä, jos istun hiukan kauempana. On ihmeellistä, että on ihmisiä, jotka keskustellessaan kanssani eivät lainkaan ole huomanneet sitä. Kun olen hyvin hajamielinen, pannaan kenties kaikki sen syyksi. Kun puhutaan hiljaa, kuulen tuskin mitään; niin, kuulen tosin äänet, mutta en sanoja, ja jos taas huudetaan, en voi sitä tietää. Mitä tästä kaikesta tulee, sen tietää taivas. Vering sanoo, että vika varmasti vähenee, ellei se kokonaan parannu. — Hyvin usein olen kironnut olemassaoloani ja Luojaa [94]. Plutarkos on minulle opettanut alistuvaisuutta. Minä tahdon, jos se suinkin on mahdollista, minä tahdon uhmata kohtaloani; mutta elämässäni on hetkiä, jolloin olen kurjin Jumalan luomista olennoista. — Pyydän ettet kenellekään puhu mitään minun tilastani, et edes Lorchenille [95]; minä uskon sen sinulle suurena salaisuutena. Minua ilahduttaisi, jos tästä asiasta kirjoittaisit Veringille. Jos tilani pysyy samanlaisena, tulen ensi keväänä luoksesi; sinä saat vuokrata minulle jossakin kauniissa seudussa maatalon, ja niin tulee minusta maalainen kuudeksi kuukaudeksi. Kenties se tekisi minulle hyvää. Alistuvaisuus, mikä surullinen turvapaikka! Ja kuitenkin on se ainoa, mikä minulla on jäljellä. — Annathan minulle anteeksi, että kaikkien omien ikävyyksiesi lisäksi vaivaan ystävänä sinua vielä näillä huolillani.
Stephan Breuning on nyt täällä ja me olemme melkein joka päivä yhdessä. Tekee minulle niin hyvää kutsua esiin menneitä tunnelmia! Hänestä on tullut todellakin hyvä ja kelpo nuori mies, joka tietää jotain ja jolla (niinkuin meillä kaikilla enemmän tai vähemmän) on sydän oikealla paikalla…
Tahdon kirjoittaa myöskin hyvälle Lorchenille. En koskaan ole unhottanut ketään teistä, rakkaat ystävät, vaikka en olekaan antanut mitään elonmerkkiä itsestäni; mutta kirjoittaminen, sen tiedät, ei koskaan ole ollut vahvoja puoliani; parhaimmat ystäväni eivät vuosikausiin ole saaneet yhtään kirjettä minulta. Minä elän vain nuoteissani; tuskin on joku teos valmistunut, kun toinen on jo alulla. Sillä tavoin kuin nyt työskentelen, on minulla usein kolme tai neljä sävellystä yhtaikaa valmistettavana — Kirjoita minulle useammin; tahdon koettaa saada aikaa vastatakseni sinulle. Tervehdä kaikkia minun puolestani…
Hyvästi, hyvä, uskollinen Wegeler! Ole vakuutettu alttiudestani ja ystävyydestäni.
Sinun
Beethoven.
Wegelerille,
Wien, 16 p marrask. 1801.
Hyvä Wegelerini, kiitän sinua siitä, että jälleen muistit minua, sitä enemmän, kun minä niin vähän ansaitsen sitä. — Sinä tahdot tietää kuinka voin ja mitä tarvitsen. Niin vähän mieluista kuin minulle onkin kosketella tätä asiaa, teen sen kuitenkin kernaimmin sinun kanssasi.
Vering on monien kuukausien kuluessa antanut minun lakkaamatta käyttää vetolääkkeitä molempiin käsivarsiini… Tämä hoitotapa on minulle hyvin epämieluinen; puhumattakaan tuskista, en koskaan pariin päivään kykene sen jälkeen käyttämään käsiäni… Minun täytyy myöntää, että suhina ja kohina korvissani on nyt vähäisempi kuin ennen, varsinkin vasemmassa korvassa, jossa kuurouteni juuri alkoi; mutta kuuloni ei tähän saakka mitenkään ole parantunut; en uskalla ratkaista, onko se tullut vielä entisestäkin huonommaksi. — Vatsani on parempi; varsinkin kun muutamien päivien kuluessa käytän haaleita kylpyjä, voin seuraavina kahdeksana, kymmenenä päivänä sangen hyvin. Silloin tällöin nautin jotain vatsaa vahvistavaa lääkettä; alan myöskin, sinun neuvojesi mukaan, käyttää yrttejä vatsalla. — Vering ei halua kuulla puhuttavankaan suihkukylvyistä. Muuten, en ole häneen erittäin tyytyväinen. Hän ei todellakaan kohdista tarpeeksi suurta huomiota ja huolenpitoa tällaiseen sairauteen kuin minun on; jollen kävisi hänen luonansa — ja se on minulle hyvin vaikeaa —, en varmaankaan näkisi häntä koskaan. — Mitä ajattelisit Schmidtistä? En vaihda kernaasti lääkäriä, mutta minusta tuntuu, että Vering on liiaksi käytännön ihminen hankkiakseen opiskelun tietä itselleen enemmän uusia menettelytapoja. — Schmidt tuntuu minusta tässä suhteessa olevan aivan toisenlainen, ja hän ei kenties olisi niin huolimaton. — Puhutaan galvanismin ihmeitätekevästä vaikutuksesta; mitä arvelet siitä? Eräs lääkäri kertoi minulle nähneensä kuuromykän lapsen, joka oli saanut kuulonsa jälleen, sekä miehen, joka oli ollut kuurona seitsemän vuotta, mutta niinikään parantunut. — Olen juuri saanut kuulla, että Schmidt tekee samantapaisia kokeita.
Minä elän nyt jälleen hiukan miellyttävämmin; liikun enemmän ihmisten parissa. Sinä voit tuskin uskoa kuinka yksinäinen ja surullinen elämäni on ollut kahden viime vuoden kuluessa. Kuulosairauteni kummitteli joka taholla edessäni, niinkuin aave, ja minä pakenin ihmisiä. Maailman on täytynyt luulla minua ihmisvihaajaksi, ja sitä olen kuitenkin niin vähän! — Tämän muutoksen on eräs rakas, suloinen tyttö aikaansaanut; hän rakastaa minua, ja minä rakastan häntä: nautin jälleen muutamia onnen hetkiä, ensimäisiä sitten kahden vuoden; ja ensimäistä kertaa tunnen nyt, että avioliitto voisi antaa onnea. Onnetonta kyllä ei hän ole minun säädystäni — ja, sanoakseni totuuden, tätä nykyä en vielä voisi mennä naimisiin: minun täytyy vielä aika lailla ponnistaa voimiani. Ellei minulla olisi huonoa kuuloani, olisin jo kauan sitten kiertänyt puolet maailmaa, ja se täytyy minun kerran tehdä. — En tunne mitään suurempaa nautintoa kuin harjoittaa taidettani ja esittää sitä. — Älä luule, että olisin onnellinen teidän luonanne. Mikä voisi minua tehdä enää onnellisemmaksi? Vieläpä teidän huolenpitonnekin olisi minulle taakaksi; lukisin joka hetki osanottoa teidän kasvoistanne ja tuntisin itseni siitä yhä onnettomammaksi. — Te isänmaani kauniit seudut, mikä houkuttelisi minua luoksenne? Ei mikään muu kuin toivo paremmasta asemasta, ja sellaisen olisin jo saavuttanut ilman tätä sairauttani! Ah, jospa minulla ei olisi tuota vikaani, syleilisin koko maailmaa. Minun nuoruuteni — niin, tunnen sen — alkaa vasta nyt; olenhan aina ollut sairas! Ruumiillinen voimani kasvaa viime aikoina kilpaa henkisen tarmoni kanssa. Joka päivä lähestyn yhä lähemmäs sitä päämäärää, jonka näen kuin usvan läpi, mutta jota en voi lähemmin määritellä. Ainoastaan tällaisissa ajatuksissa voi sinun Beethovenisi elää. Ei mitään lepoa! — En tunne muuta lepoa kuin unen; ja minä olen kylliksi onneton, jotta minun täytyy myöntää sille enemmän aikaa kuin ennen. Jospa pääsen edes puoliksikin vapaaksi sairaudestani, niin silloin — miehenä, joka on enemmän itsensä herra, kypsempänä saavun luoksenne ja solmin uudelleen vanhan ystävyyden liittomme.
Teidän tulee nähdä minut niin onnellisena kuin minun on suotu olla täällä maailmassa — ei onnettomana. — Ei, sitä en voisi kestää! Minä tahdon tarttua kohtaloa kurkusta. Se ei tule kokonaan minua nujertamaan. — Ah, on niin kaunista elää elämä tuhat kertaa! — Rauhallista elämää varten — sen tunnen — en ole luotu.
… Tuhannet terveiset Lorchenille… — Sinä pidät minusta hiukkasen, eikö totta? Ole vakuutettu minun hartaasta uskollisuudestani ja ystävyydestäni!
Sinun
Beethoven.
Kirje Wegeleriltä ja Eleonore von Breuningilta Beethovenille. [96]
Coblentz, 28 p. jouluk. 1825.
Rakas, vanha Ludwigini.
En voi antaa yhden Riesin kymmenestä lapsesta lähteä Wieniin lähettämättä hänen mukanaan tervehdystä sinulle. Ettet, siitä saakka kun minä kahdeksankolmatta vuotta sitten jätin Wienin, ole joka toinen kuukausi saanut minulta pitkää kirjettä, siitä voit syyttää omaa vaitioloasi niiden ensimäisten kirjeitten jälkeen, jotka sinulle kirjoitin. Se ei ole niinkuin pitää, varsinkaan nyt; sillä me vanhat elämme niin kernaasti menneisyydessä ja löydämme sieltä, nuoruutemme aikaisista kuvista, kaiken viehätyksemme. Ainakin minulle on tuttavuutesi ja läheinen ystävyytesi sinun kanssasi — kiitos olkoon hyvän äitisi, jota Jumala siunatkoon — se valopilkku elämässäni, jonka puoleen käännän katseeni ilon tuntein… Minä nostan silmäni sinuun kuin sankariin, ja olen ylpeä voidessani sanoa: "Minäkin olen ollut mukana vaikuttamassa hänen kehitykseensä; hän uskoi minulle toiveensa ja unelmansa, ja kun hän myöhemmin niin usein jäi vaille ymmärtämystä, tiesin minä hyvin mitä hän tahtoi." Jumalan olkoon kiitos, että voin puhua sinusta vaimoni ja nyttemmin lapsieni kanssa! Anoppini talo oli sinun kotisi enemmän kuin oma asuntosi, erittäinkin jalon äitisi kuoleman jälkeen. Sano meille vielä kerran: "Niin, minä ajattelen teitä, ilossa, surussa." Ihminen, olkoonpa hän niinkin korkealle kohonnut kuin sinä, on onnellinen ainoastaan kerran elämässään: nuorena ollessaan. Bonnin, Kreutzbergin, Godesbergin, Puutarhakoulun kivillä mahtanevat ajatuksesi useammin kuin kerran ilolla viivähtää.
Tahdon puhua sinulle itsestäni, meistä, osoittaakseni sinulle, millä tavoin sinun on minulle vastattava.
Palattuani Wienistä 1796 sain kokea sangen paljon vastoinkäymisiä. Useat vuodet täytyi minun elää yksinomaan niistä tuloista, jotka lääkärin-vastaanottoni minulle tuotti ja kesti muutamia vuosia, ennenkuin tuossa kovin köyhässä seudussa onnistuin saamaan kokoon sen, mitä elämässä välttämättömästi tarvitsin. Sittemmin sain opettajanpaikan vakinaisella palkalla ja menin naimisiin v. 1802. Vuotta myöhemmin sain tyttären, joka elää vielä ja joka on itse täydellisyys. Hänessä on hyvä älyntoiminta yhdistyneenä isältä perimäänsä ilomielisyyteen, ja hän soittaa ihastuttavasti Beethovenin sonaatteja. Se ei ole hänen ansionsa; se on synnynnäistä, perittyä lahjakkuutta. V. 1807 sain pojan, joka nyt harjoittaa lääketieteellisiä opintoja Berlinissä. Neljän vuoden kuluttua lähetän hänet Wieniin; otatko silloin pitääksesi hänestä huolta? … Viime elokuussa vietin kuudennettakymmenennettä syntymäpäivääni 60-lukuisen ystävä- ja tuttavapiirin seurassa, niiden joukossa kaupungin huomattavimpia henkilöitä. Sitten vuoden 1807 asun täällä, jossa minulla nyt on kaunis talo ja hyvä asema. Esimieheni ovat minuun tyytyväisiä ja kuningas on minulle antanut ritarimerkkejä ja mitaleita. Lore ja minä voimme sangen hyvin. — Olen tässä antanut sinun seikkaperäisesti tutustua olosuhteisiimme. Nyt on sinun vuorosi…
Etkö milloinkaan tahdo kääntää katseitasi pois Pyhän Stephanin kirkosta? Eikö matka voisi viehättää sinua? Etkö enää koskaan tahdo nähdä Reiniä? — Sydämelliset tervehdykset rouva Lorelta samoinkuin minultakin.
Hyvin vanha ystäväsi
Wegeler.
Coblentz, 29 p. jouluk 1825
Rakas Beethoven, ystävämme niin monien pitkien vuosien takaa! Minä juuri pyysin Wegeleriä kirjoittamaan teille uudelleen. — Nyt, kun tämä pyyntö on täytetty, luulen olevani velvoitettu lisäämään vielä pari sanaa, — ei ainoastaan lähettääkseni oman tervehdykseni, vaan myöskin uudistaakseni vielä kerran sen tärkeän kysymyksen, onko teillä enää ollenkaan halua nähdä Reiniä ja syntymäseutuanne — ja valmistaa Wegelerille ja minulle suurinta kaikista iloista. Lenchenimme kiittää teitä niin monesta onnellisesta hetkestä; — hänen parhaimpia viehätyksiään on kuulla teistä puhuttavan; — hän tuntee kaikki iloisen nuoruusaikamme pienet seikkailut Bonnissa, — eripuraisuudet ja sovinnot… Kuinka iloiseksi hän tulisikaan saadessaan teidät nähdä! — Tyttärellämme ei, onnetonta kyllä, ole lainkaan musikaalisia lahjoja, mutta hän on suurella ahkeruudella ja kovilla ponnistuksilla päässyt niin pitkälle, että hän kykenee soittamaan teidän sonaattejanne, variatsionejanne y.m.; ja kun musiikki aina on ollut Wegelerin mieluisimpia nautintoja, valmistaa hän täten hänelle monta ilon hetkeä. Julius ei ole vailla musikaalisia taipumuksia, mutta tähän saakka on hän ne laiminlyönyt; nyt on hän kuitenkin puolen vuotta soittanut selloa innokkaasti ja mielihalulla, ja kun hänellä Berlinissä on hyvä opettaja, luulen että hän vielä tulee edistymään. — Molemmat lapset ovat suurikasvuisia ja muistuttavat isäänsä, — myöskin ovat he perineet tuon valoisan ja hyväntuulisen mielialan, jota Wegeler, Jumalan kiitos, ei vielä kokonaan ole kadottanut… Hän soittaa hyvin mielellään teidän variatsionienne eri teemoja; hän pitää enemmän vanhoista, mutta usein soittaa hän jonkun uudemmistakin, osoittaen uskomatonta kärsivällisyyttä. — Säveltämänne Opferlied on hänestä kauneinta kaikesta; Wegeler ei koskaan mene huoneeseensa istuutumatta pianon ääreen. — Te voitte niinmuodoin, rakas Beethoven, nähdä kuinka pysyvä ja elävä on se muisto teistä, jonka täällä säilytämme. Sanokaa meille siis kerran, että teistä ei tämä ole aivan yhdentekevää ja että me emme ole tykkänään unohdettuja. — Jollei olisi usein niin vaikeaa toteuttaa rakkaimpia unelmiaan, olisimme jo käyneet tervehtimässä veljeäni Wienissä, saadaksemme samalla ilon nähdä teitä; mutta sellaista matkaa emme nyt voi ajatella, kun poikamme on Berlinissä. — Wegeler on teille jo kertonut kuinka täällä elämme: — tekisimme väärin, jos valittaisimme. Vaikeinkin aikamme on meille ollut helpompi kuin sadoille muille. — Suurin onnemme on, että saamme olla terveinä ja että lapsemme ovat kilttejä ja reippaita. Niin, he eivät tähän saakka ole aiheuttaneet meille mitään surua, ja itse ovat he iloisia ja aina hyväntuulisia. — Lenchenillä vain on ollut suuri suru, kun Burscheid-raukkamme kuoli — onnettomuus, jota kukaan meistä ei hevillä unohda. Hyvästi, rakas Beethoven, ja ajatelkaa meitä vilpittömästi ja hyväntahtoisesti.
Eln. Wegeier.
Beethoven Wegelerille.
Wien, 7 p. lokak. 1826. [97]
Vanha, rakas ystäväni!
En voi sanoin ilmituoda, kuinka iloiseksi tulin saadessani sinun sekä Lorchenisi kirjeet. Tosin olisi velvollisuuteni ollut heti vastata, mutta minä olen hiukan huolimaton, varsinkin mitä kirjeitten kirjoittamiseen tulee, sillä ajattelen, että paremmat ihmiset tuntevat minut siitä huolimattakin. Ajatuksissani laadin usein vastauksen, mutta kun minun pitäisi panna se paperille, heitän usein kynän luotani, koska minusta tuntuu, etten osaa kirjoittaa sitä, mitä sisässäni liikkuu. Muistan kaiken sen ystävyyden, jota aina olet osoittanut minua kohtaan, esim. silloin kuin annoit maalata huoneeni valkoiseksi ja siten valmistit minulle miellyttävän yllätyksen. Myöskin Breuningin perheen hyväntahtoisuuden säilytän muistossani. Se, että meidän täytyi erota toisistamme, oli luonnollinen asiain kulku: jokaisen meistä täytyi pyrkiä sitä päämäärää kohti, jonka hän oli itselleen asettanut, ja koettaa se saavuttaa; ainoastaan hyvän ikuisesti järkkymättöminä pysyvät periaatteet ovat aina meitä läheisesti yhdistäneet. Onnetonta kyllä en tänään voi kirjoittaa sinulle niin pitkästi kuin haluaisin, sillä olen vuoteen omana…
Minulla on vielä jäljellä varjokuva Lorchenistasi; (sanon tämän) jotta ymmärtäisit kuinka kaikki hyvä ja rakas nuoruuteni ajoilta yhä pysyy muistossani kallisarvoisena.
… Nulla dies sine linea — niin on minun luonani, ja kuitenkin annan runottareni nukkua; mutta se tapahtuu vain, jotta hän sitten heräisi sitä voimakkaampana. Toivon vielä saavani luoda muutamia suuria teoksia ja sen jälkeen, vanhana lapsena, päättää maallisen vaellukseni hyvien ihmisten parissa. [98]
Niiden kunniamerkkien joukosta, joita olen saanut ja jotka — tiedän sen — ilahduttavat sinuakin, mainitsen mitalin, jonka sain Ranskan kuningas-vainajalta; siinä oli kirjoitus: Ranskan kuninkaalta herra Beethovenille ja sitä seurasi hyvin kohtelias kirje kuninkaan ensimäiseltä kamariherralta, herttua de Châtres'ilta. [99]
Rakas ystäväni, saat tyytyä tähän tällä kertaa. Menneisyyden muistot valtaavat minut ja vuodatan runsaita kyyneleitä lähettäessäni sinulle tämän kirjeen. Tämä on vain alkua; pian saat uuden kirjeen; kuta useammin kirjoitat minulle, sitä iloisemmaksi teet minut. Niin hyvät ystävät kuin me emme tarvitse siihen toisiltamme mitään erikoista kehoitusta. Hyvästi. Pyydän sinua puolestani hellästi syleilemään rakasta Lorcheniasi ja lapsiasi ja ajattelemaan minua. Jumala olkoon teidän kaikkien kanssanne!
Sinun aina uskollinen, tosi ystäväsi, joka vilpittömästi kunnioittaa sinua.
Beethoven.
Wegelerille.
Wien, 17 p. helmik. 1827.
Vanha ja kunnioitettu ystäväni!
Olen onnellisesti saanut Breuningilta toisen kirjeesi. Olen vielä liian heikko vastatakseni siihen, mutta voit ymmärtää, että kaikki, mitä sinä sanot, on minulle tervetullutta, ja että minä toivon sitä. Parantumiseni, jos sitä siksi voi sanoa, edistyy toistaiseksi hyvin hitaasti; on otaksuttavaa, että saan odottaa vielä neljättä leikkausta, vaikka lääkärit eivät siitä mitään puhu. Minä pysyn kärsivällisenä ja ajattelen: "Ei mitään niin pahaa, ettei sen mukana tule jotain hyvääkin…" Kuinka paljon minulla olisikaan tänään sinulle sanottavaa! Mutta olen liian heikko: en voi muuta kuin sydämessäni syleillä sinua ja Lorcheniasi. Tosi ystävystä ja kiintymystä sinua ja omaisiasi kohtaan tuntien, vanha, uskollinen ystäväsi
Beethoven.
Moschelekselle.
Wien, 14 p. maalisk. 1827
Rakas Moscheles!
… Helmikuun 27 p:nä on minua leikattu neljännen kerran, ja nyt voi jo huomata selviä merkkejä siihen, että saan pian odottaa viidettä leikkausta. Mihin kaikki tämä lopultakin vie ja mitä minusta tulee, jos tällaista jatkuu vielä jonkun aikaa? — Kohtaloni on tosiaankin kova. Mutta minä jätän itseni sallimuksen haltuun ja rukoilen vain Jumalaa, että hän jumalallisen tahtonsa mukaan järjestäisi niin, että minun, niin kauan kuin minun elämässä täytyy kärsiä kuolemasta, ei tarvitsisi nähdä puutetta [100]. Se antaisi minulle voimaa kantamaan kohtaloni, niin kova ja hirvittävä kuin se onkin, Kaikkivaltiaan tahtoon alistuen.
… Ystävänne
L. v. Beethoven.