ENSIMÄISEN PAINOKSEN ALKULAUSE.
Olen vuosien kuluessa niin tottunut puhelemaan henkisesti loitolla olevien ystävieni kanssa, tuttujen ja tuntemattomien, että minulle on tullut ehdoton kaipuu puhua tällä kertaa heille ääneenkin. Ja olisinpa kiittämätön, ellen lausuisi heille kiitoksia kaikesta siitä, mitä olen velkapää heitä kohtaan. Siitä alkaen kuin ryhdyin kirjoittamaan tätä pitkää Jean-Christophen tarinaa, olen kirjoittanut sitä heidän kanssaan, heitä varten. He ovat minua rohkaisseet, seuranneet minua kärsivällisesti, lämmittäneet minua suopeudellaan. Jos lienen joskus tehnyt joillekuille heistä jotakin hyvää, ovat he tehneet sitä vielä enemmän minulle. Työni on yhteisten ajatustemme hedelmä.
Tunnustan, että minä en silloin, kun esiinnyin ensi kertaa, uskaltanut toivoa ystäväpiiriämme kourallista suuremmaksi: minun kunniahimoni rajoittui Sokrateen kodin seinien sisälle. Mutta vuosi vuodelta olen yhä enemmän huomannut, kuinka me olemme veljiä siinä suhteessa, että rakastamme samoja ihanteita, kärsimme samoista asioista, niin maaseudulla kuin Parisissakin, niin Ranskassa kuin ulkomailla. Siitä olen saanut todistuksen aivan äskettäin, viimeisen niteeni ilmestyessä, niteen, jossa Christophe purkaa sielunsa halveksumista — ja minunkin sieluni — Markkinatoria kohtaan. Ainoakaan kirjoistani ei ole herättänyt niin välitöntä vastakaikua. Se johtuu siitä, ettei se kirja ollutkaan totta puhuen pelkästään minun ääntäni, vaan se oli ystävieni puhetta. Ystävät tietävät hyvin että Christophe on yhtä paljon heidän kuin minunkin. Olemme kaikki antaneet hänelle yhteistä henkeämme.
* * * * *
Koska Christophe on heidän omaansa, on minun velvollisuuteni antaa lukijoilleni muutamia selityksiä hänestä. Pelkään, että tämä nide, jonka heille nyt tarjoan, saattaa olla pettymys sitä odottaville. He eivät tapaa enempää tässä kuin Markkinatorissakaan mitään romaaniseikkailuja, vaan näyttää sankarin elämä tässä suorastaan katkenneelta. Käsitellään vähemmän häntä itseään kuin hänen ympäristöään.
On selitettävä olosuhteet, joissa ryhdyin laajaa teostani suunnittelemaan.
Elin siihen aikaan sielullisesti täysin eristettynä. Niinkuin monia muita ranskalaisia tukahdutti minuakin elämä keskellä moraalisesti itselleni aivan vihamielistä maailmaa; tahdoin saada hengittää vapaasti, tahdoin nousta vastustamaan sairaaloiseksi tullutta sivistystä, väärän valiojoukon turmelemia ajatuksia; tahdoin sanoa noille valioille: "Te valehtelette, te ette ole oikea kuva Ranskasta."
Sen vuoksi tarvitsin puhdassilmäistä ja puhdassydämistä sankaria, niin vikaantumatonta sielultaan, että hänellä oli oikeus puhua, ja niin lujaäänistä, että häntä kuultaisiin. Hitaasti ja kärsivällisesti rakentelin tämän sankarini. Ennenkuin laisinkaan päätin ryhtyä kirjoittamaan teostani, säilytin häntä sielussani monet vuodet; Christophe ei lähtenyt matkaan ennenkuin viitoitin hänelle tien perille asti; ja eräät Markkinatorin luvut, eräät Jean-Christophen lopun niteet ovat kirjoitetut jo ennenkuin Sarastus tai samaan aikaan kuin se, vaikka ne ovatkin ilmestyneet myöhemmin. Sillä Ranskan kuvalla, joka heijasteleikse Christophen ja Olivierin sielussa, oli jo alusta alkaen varma paikkansa teoksessa. Sitä ei sovi siis pitää minkäänlaisena poikkeamisena itse asiasta, vaan tahallisena pysähdyksenä matkan varrella, jonkinlaisena suurena kallionpykälänä elämän vuorimatkalla, pengermänä, jolta saattaa katsella äsken kuljettua laaksoa ja nähdä kaukaiset ilmanrannat, joita kohti matka edelleen vie.
On selvää, ettei minulla ole ollut aikomuskaan näissä viimeisissä niteissä (nimittäin kirjoissa "Markkinatori" ja "Saman katon alla") tehdä mitään romaania, enempää kuin koko muussakaan teoksessani. Mikä tämä teos sitten on? Runoelmako? — Tarvitsetteko tosiaan nimeä? Kun näette ihmisen, kysyttekö häneltä, onko hän romaani vai runo? Ihmisen olen koettanut luoda. Ihmiselämä ei mahdu kirjallisten muotojen puitteisiin. Sillä ovat omat lakinsa; ja kullakin ihmiselämällä on oma lakinsa. Sen muoto on luonnonvoiman määräämä. On ihmisolentoja, jotka ovat kuin tyyniä järviä; toiset ovat kuin laajalti selkeä taivas, jolla väikkyy pilviä; toiset jälleen ovat hedelmällisiä tasankoja, toiset korkeita, särmäisiä vuorenhuippuja. Jean-Christophe on minusta aina ollut kuin suuri joki; sen olen ilmaissut jo ensimäisillä sivuilla. — Jokien matkalla on kohtia, jolloin vesi laajenee, näyttää nukkuvan, heiastelee ympäröiviä maisemia ja taivasta. Ja kuitenkin joki elää ja muutteleikse; ja joskus kätkee tämä näennäinen liikkumattomuus väkevän pohjavirran, jonka voima näyttäytyy etempänä, yhtäkkiä, heti, kun tulee ensimmäinen este. Sellaisia ovat seuraavat kaksi Jean-Christophen nidettäkin. Nyt, kun se on kauan itseensä koonnut ja uomaansa imenyt kummankin rannan ajatuksia, jatkaa se matkaansa kohti sitä merta, — johon me kaikki menemme.
Tammikuulla, 1909.