Jean-Christophe Pariisissa III / VII. Saman katon alla

by Romain Rolland

II

Kansallinen tappio luo maalle uuden johtojoukon; se valitsee kansasta parhaat; se eroittaa siitä kaiken, mikä on puhdasta ja voimakasta; ja se tekee sen yhä puhtaammaksi ja voimakkaammaksi. Mutta se jouduttaa myöskin toisten häviötä tai murtaa heidän voimansa. Siten eroittaa se kansan enemmistön, joka nukkuu tai torkkuu, valiojoukoista, jotka jatkavat kulkuaan. Nuo valitut tietävät, mikä juopa on syntynyt, ja kärsivät siitä; uljaimpienkin sieluissa piilee salainen alakuloisuus, oman voiman vähyyden ja yksinäisyyden tunto. Ja pahin on se seikka, että ne, jotka ovat irroitetut kansansa ruumiista, ovat eroitetut toisistaankin. Jokainen taistelee aivan yksinään. Voimakkaat muistavat ainoastaan itsensä pelastamista. Oi, ihminen, auta itseäsi!… He eivät aavista seuraavan miehekkään periaatteen käskyä: Oi, ihmiset, auttakaa toisianne! Kaikkialla luottamuksen, keskinäisen suopeuden ja yhteisen toiminnan puute, avujen, jotka vievät jonkin rodun voittoon, täyteläisyyden tuntoon, nostavat huippukohtaan.

Christophe ja Olivier tunsivat tämän totuudet omasta kokemuksesta. Suuressa Parisissa, vaikka se oli täynnä ihmisiä, jotka heitä ymmärsivät, ja tässä talossa, jossa asui paljon heille tuntemattomia ystäviä, olivat he yksinäisempiä kuin jossakin Afrikan erämaassa.

Heidän asemansa oli kovin vaikea. Rahaa ei ollut koskaan liikoja. Christophe sai niin ja näin elatuksensa kopioimalla nuotteja ja sovittelemalla sävellyksiä soittimille; näitä töitä oli Hecht hankkinut hänelle. Olivier erosi, epäviisaasti kyllä, yliopistosta silloin kuin hänen sisarensa kuoli ja hän joutui surusta tavallista synkempään sieluntilaan. Sitä surua oli vielä pahentanut muuan tuskallinen, m:me Nathanin piireissä saatu rakkaudenkokemus: — (Olivier ei ollut puhunut koskaan siitä Christophelle, sillä hän oli niin häveliäs, että kätki sellaiset tuskansa; ja hänen viehättävimpiä puoliaan olikin, että hän ystävyyssuhteissakin säilytti jonkin verran mystillisyyttään, vaikkei hän silti nimenomaan salannut ystävältään mitään.) — Näin sielultaan lamassa ja hiljaisuutta janoten ei Olivier enää jaksanut mitenkään sietää opettajana oloa. Se ammatti ei ollut miellyttänyt häntä muutenkaan koskaan, ammatti, jossa täytyy paljastella näkyville omaa olemustaan, lausua ääneen ajatuksiaan ja jossa ei koskaan saa olla yksin. Lyseoiden opettajilta vaaditaan, jos mieli menestyä kunniallisesti sillä alalla, jonkinlaista apostoolista kutsumusta, jota Olivierilla ei laisinkaan ollut; ja yliopistoviroissa jälleen joutuu ainaiseen kosketukseen yleisön kanssa, kosketukseen, joka on kiusallista niin yksinäisyyttä rakastaville olennoille kuin Olivier. Pari kolme kertaa oli hänen täytynyt luennoida julkisesti: se oli tuntunut hänestä kovalta nöyryytykseltä. Ensinnäkin oli tällainen itsensänäytteleminen lavalla hänestä inhottavaa. Hän näki yleisönsä, hän tunsi sen aivan kuin tuntosarvilla, tiesi, että siinä oli enimmäkseen vain joutilaita ihmisiä, jotka hakivat luennoilta pelkästään jotain huvitusta ikävissään; eikä moinen virallinen huvittaminen yhtään miellyttänyt häntä. Mutta pahinta oli, että kateederista puhutut sanat vääristävät puhujan ajatuksen melkein pilalle; ellei ole hyvin varuillaan, voi siitä vähitellen saada pahaksi tavakseen jonkinlaisen tottumuksen teeskennellä eleitään ja lausuntaansa, teeskennellä koko esiintymisessään, esittää ajatuksiaan pintapuolisesti, — jopa saattaa siinä turmella sisäisenkin ajatteluvoimansa. Luennoiminen on tilaisuus, jossa puhujaa vaanii kaksi salakaria: ikävä komedia ja hienosteleva pedantismi. Moinen äänekäs monoloogi, sataisen tuntemattoman ja vaiti istuvan ihmisen edessä, tuollainen valmis puku, jonka pitäisi sopia kaikille, mutta ei sovi kenellekään, on aralle ja ylpeälle taiteilijasielulle sietämättömän valheellinen. Olivier, joka kaipasi yhä enemmän saada keskittyä eikä tahtonut puhua mitään, mikä ei olisi ollut hänen ajatustensa täydellinen ilmaus, jätti siis tuon opettajantoimen, johon hän oli niin suurella vaivalla päässyt; ja kun sisar ei ollut enää estämässä häntä luisumasta pitkin haaveitten kaltevaa pintaa, niin hän rupesi kirjoittelemaan. Hänellä oli se naiivi usko, että kun hänen töillään oli taiteellinen arvo, niin se arvo kai tunnustettaisiinkin, eikä hänen tarvitsisi pitää siitä puolesta minkäänmoista huolta. Pian huomasi hän erehtyneensä. Hänen oli mahdotonta saada mitään julkisuuteen. Hänellä oli niin kiihkeä vapauden rakkaus, että hän pelkäsi kaikkea, mikä saattoi sitä rajoittaa; ja siksi eli hän täydellisesti syrjässä niistä poliittisista joukkokunnista, jotka olivat jakaneet, toisilleen vihamielisinä, maan ja sen sanomalehdistön keskenään; hän eli kitukasvina näiden suurten tekijäin raossa. Samalla tavoin oli hän liittymättä mihinkään kirjallisiin nurkkaseuroihin, ja niinpä nämä kaikki hänet hylkäsivätkin. Hänellä ei siellä ollut, ei saattanut olla mitään ystäviä. Nuo häijyt, kuivat ja itsekkäät järkiolennot pitivät häntä mitättömänä — (lukuunottamatta muutamia sangen harvoja, joita todellinen elämänkutsumus innosti tai vakava tieteellinen harrastus kannusti). Surullinen ilmiö on mies, joka on antanut sydämensä surkastua aivojaan kehittääkseen, — nimittäin, jos hänen aivonsa ovat pienet. Ei hyvyyden rahtua, ja äly niinkuin tikari huotrassaan: ei tiedä, milloin se voi toiselta puhkaista kurkun. Täytyy seistä aina aseissa. Ystävyys on mahdollinen ainoastaan hyvien ihmisten kesken, sellaisten, jotka rakastavat kauneutta omia etujaan tavoittelematta, — niiden kesken, jotka elävät taiteen ulkopuolella. Taiteen henkäys ei enimmille ihmisille sovellu. Ainoastaan kaikkein suurimmat kestävät sen ilmaa menettämättä rakkauttaan, elämän lähdettä.

Olivierilla ei ollut muuta tukea kuin hänen oma itsensä. Ja se oli sangen epävarma tuki. Yritteliäisyys oli hänelle vaikea asia. Hän ei ollut luotu nöyryyttämään itseään saadakseen työnsä tunnustetuksi. Hän häpesi, kun näki, kuinka matalasti ja alhaisesti eräät nuoret kirjailijat liehivät jotakin tunnettua teatteritirehtööriä, miestä, joka käytti väärin heidän raukkamaisuuttaan ja kohteli heitä katalammin kuin olisi uskaltanut kohdella palvelijoitaan. Olivier ei olisi voinut alistua sellaiseen, vaikka hän olisi kuollut nälkään. Hän lähetti käsikirjoituksensa aina pelkästään postitse, tahi jätti ne teatterien tai aikakauslehtien toimistoihin: siellä ne saivat levätä kuukausia: kukaan ei lukenut niitä. Sattumalta hän sitten kuitenkin kerran tapasi erään entisen lukiotoverinsa, hyväntahtoisen vetelehtijän, joka oli koulussa ihaillut häntä ja ollut hänelle kiitollinen, kun Olivier oli ystävällisyydessään kirjoittanut hänelle aineita; sehän kävi häneltä luontaisen helposti. Tuo toveri ei tuntenut kirjallisuutta ollenkaan; mutta hän tunsi sen sijaan kirjailijoita, ja se oli paljoa tärkeämpi seikka; ja koska hän oli rikas ja hienoston piireissä liikkuva mies, — antoipa hän kirjailijain kaikessa hiljaisuudessa nylkeäkin itseään, keikaillakseen heidän tuttavuudellaan, — niin puhui hän nyt pari sanaa Olivierin puolesta erään suuren aikakauslehden sihteerille, lehden, jossa hänellä itsellään oli osakkeita: ja heti paikalla kaivettiin Olivierin käsikirjoitukset laatikoista esiin ja luettiin ne; ja kun oli jonkin verran luikerreltu — (sillä vaikkakin kirjoituksilla näytti olevan arvoa, niin ei tekijän nimellä vielä sitä ollut, vaan se oli aivan tuntematon), — päätettiin ne ottaa julkaistaviksi. Saadessaan tämän hyvän uutisen Olivier luuli vastoinkäymistensä loppuneen. Mutta nyt ne vasta alkoivatkin.

Parisissa on vielä helppo saada kirjoituksensa hyväksytyksi lehtiin; mutta toinen asia on saada ne tosiaan julkaistuiksikin. Täytyy odottaa, odottaa monia kuukausia, ehkä kaiken ikänsä, ellei asianomaisella ole kykyä ihmisiä liehitellä tai kiusata heitä kauhealla tungettelulla: ilmestymällä tuon tuostakin noiden pikku itsevaltiaiden kotoiseen vastaanottoon, muistuttamaan heille, et tulijakin on olemassa ja on päättänyt kiusata heitä vaikka koko ikänsä. Olivier ei ymmärtänyt muuta keinoa kuin pysyä kotonaan; ja hän näännytti itseään odottaessaan. Enintään hän lähetti kirjeitä, joihin ei vastattukaan. Siitä hän hermostui niin, ettei jaksanut enää tehdä työtä. Se oli aivan turhaa; mutta silti totta. Hän odotti jokaista postintuloa, istuen pöytänsä ääressä, kituen sietämättömässä tuskassa; hän ei poistunut kotoa muuta kuin mennäkseen alas talonmiehen koppiin, ja vilkaisi epätoivoissaan siellä olevaan kirjelaatikkoon, ja palasi ylös pettyneenä; hän käveli edestakaisin huoneessaan, näkemättä ympärillään mitään, ja ajatteli vain, kuinka hän menisi uudestaan yrittämään kirjelaatikolle; ja kun viimeisen postin aika oli mennyt, eikä hänen huoneensa hiljaisuuteen enää kuulunut muuta kuin naapurien kolisevat askeleet hänen päänsä päältä, niin tunsi hän, että hän suorastaan tukehtui ihmisten välinpitämättömyyteen. Kun olisi vastattu sanallakin! Eikö hän ansainnut edes sitä almua? Mutta ne, jotka eivät suoneet sitä iloa hänelle, eivät aavistaneet, mitä pahaa he hänelle tekivät. Kukin näkee maailman oman itsensä mukaisena. Ne, joiden sydän ja elämä on kuivunut, näkevät kaiken ympärillään yhtä kuivana; eivätkä he aavista, kuinka nuoret sielut saattavat odotuksesta, epätoivosta, kärsimyksestä vavista; ja jos he sen tietävätkin, niin he arvostelevat heitä kylmällä mielellä, sammuneen ja kylläisen olennon väsyneellä ja töykeällä ironialla.

Viimein ilmestyi eräs hänen kirjoituksensa. Olivier oli odottanut sitä niin kauan, ettei se tapaus tuottanut hänelle enää mitään iloa: se työ oli hänelle jo aivan kuin kuollut. Kuitenkin toivoi hän vielä, että se olisi ollut elävää muille, sillä olihan siinä sellaisia runouden ja älyn vilahduksia, jotka eivät saattaneet jäädä huomaamatta. Siitä ei kuitenkaan hiiskahdettu mitään. — Olivier teki vielä pari yritystä. Mutta kun hän ei kuulunut mihinkään nurkkakuntaan, tuli hänen kohtalokseen aina sama vaikeneminen tai vihamielisyys. Hän ei jaksanut käsittää tällaista. Hän oli yksinkertaisesti luullut, että jokaisen luonnollisen tunne vaatisi suopeutta kaikkia kirjallisia uutuuksia kohtaan, vaikkeivät ne olisikaan aivan mallikelpoisia. Vaatihan teos näet aina edes paljon työtä! ja täytyyhän olla kiitollinen ihmiselle, joka on tahtonut antaa toiselle hiukankin kauneutta, voimaa, rahdun iloa. Nyt sai hän osakseen pelkän välinpitämättömyyden tai ylenkatseen. Ja kuitenkin hän tiesi, ettei hän yksinään tuntenut sitä, mistä hän puhui töissään, vaan että muutkin kunnon ihmiset ajattelivat samaan tapaan. Mutta sitä hän ei tiennyt, etteivät nuo kunnon ihmiset lukeneet hänen töitään, ja ettei heillä ollut mitään mielipiteitä kirjallisuuteen eikä kerrassaan mihinkään muuhunkaan nähden. Jos samoinajattelevissa olikin pari kolme, joiden käsiin hänen kirjoitelmansa sattuivat joutumaan ja joita ne miellyttivät, niin eivät he mitenkään osoittaneet hänelle hyväksymistään; he pysyivät jäykästi ja nolosti vaiti. Samoin kuin he eivät ottaneet osaa yleiseen äänestykseen, eivät he ilmaisseet mielipiteitään taiteestakaan; he eivät lukeneet sellaisia kirjoja, jotka olivat heistä vastenmielisiä, eivät käyneet sellaisissa teattereissa, joista eivät pitäneet; mutta vihollistensa he antoivat äänestää, muiden valita valtaan heidän vihollisiaan, ja vastustajiensa sallivat he tehdä pauhaavaa reklaamia ja hankkia menestystä sellaisille teoksille ja aatteille, jotka edustivat ainoastaan Ranskan kelvotonta vähemmistöä.

Kun Olivier ei saanut tukea hengenheimolaisistaan, koska he eivät näet lukeneet häntä, niin hän joutui vihollislauman kynsiin: kirjailijain, joista enimmät olivat hänen aatteilleen vihamielisiä, ja arvostelijain, jotka noudattivat noiden kynämiesten usutuksia.

Nämä ensimäiset julkisuuden sipaisut haavoittivat häntä jo pahoin. Hän oli yhtä arka arvostelulle kuin muinoin Bruckner [Anton Bruckner: tunnettu saksalainen säveltäjä. Suomentajan huomautus], joka ei uskaltanut antaa enää soittaa kappaleitaan, niin paljon hän oli saanut kärsiä ilkeyttä sanomalehtien puolelta. Olivierilla ei ollut enää edes tukea entisistä ammattitovereistakaan, yliopistomiehistä, jotka olisivat voineet häntä ymmärtää, sillä heillähän oli ammattinsa vuoksi vielä jäljellä jonkin verran ranskalaisten traditsioonien tajuntaa. Mutta nuo muuten kylläkin erinomaiset ihmiset eivät antaneet Olivierille anteeksi sitä, että hän oli irtautunut heidän alaltaan, sillä he olivat paitsi järjestykselliseen elämäntapaan mukautuvia ja työnsä orjuuttamia usein katkeroituneita epäkiitollisesta ammatistaan. Kelpo virkamiehinä oli useilla heistä taipumus luulla, ettei tavallista parempia hengenlahjoja saattaisi löytyäkään muissa kuin sellaisissa henkilöissä, jotka alistuivat virkailijaelämän järjestykseen.

Tällaisissa olosuhteissa ei jäänyt muuta kuin kolme keinoa: murtaa väkivalloin vastustus; taipua häpeällisiin sovitteluihin; tai alistua kirjoittamaan ainoastaan itselleen, ei yleisölle. Olivier ei pystynyt turvautumaan enempää ensinmainittuun kuin toiseenkaan: hän heittäysi viimeisen varaan. Hän antoi tunteja, niin tuskallista kuin se hänestä olikin, elättääkseen henkeään, ja kirjoitteli teoksia, jotka tulivat yhä kalpeammiksi, haaveellisemmiksi ja epätodemmiksi, kun niillä ei ollut tilaisuutta versoa vapaassa ilmassa.

Christophe ryntäsi kuin raju tuulenpuuska tähän alakuloiseen elämään. Hän joutui suunniltaan ihmisten halpamaisuuden ja Olivierin kärsivällisyyden vuoksi:

— Mutta eikö sinulla ole yhtään verta suonissasi? kysyi hän. Kuinka sinä voit sietää tällaista elämää? Sinä, joka tiedät olevasi parempi kuin nuo raavaat, annat niiden rusentaa itsesi, aivan vastustamatta!

— Minkäpä sille voi? vastasi Olivier. En osaa puolustaa itseäni, minua inhottaa otella ihmisten kanssa, joita halveksin; minä tiedän, että heillä on valta käyttää minua murskatakseen kaikkia aseita; enkä minä sitä voi tehdä. Paitsi sitä, että minua inhottaisi turvautua heidän halpamaisiin temppuihinsa, pelkäisin tekeväni heille pahaa. Pienenä annoin eräiden toverieni piestä itseäni, miten he tahtoivat. He luulivat minua raukaksi: luulivat minun pelkäävän heidän nyrkkejään. Minua peloitti paljon enemmän lyödä muita kuin saada itse lyöntejä. Muistan, että joku sanoi minulle, kun eräs kiusanhengistäni minua rääkkäsi: "Kuule, poika, potkaise häntä vatsaan niin että muistaa!" Sellainen pöyristi minua. Mieluummin annoin piestä itseäni.

— Sinulla ei tosiaan ole verta suonissasi! toisti Christophe. Ja sitäpaitsi: nuo sinun vietävän kristilliset aatteesi!… Teidän uskonnollinen kasvatuksenne Ranskassa on kesytettyä katkismusta, kuohittua evankeliumia, imelöityä ja ruodittua Uutta Testamenttia… Ihmisystävällistä "hyvä-isittelemistä": aina vedet silmissä… Ja sen rinnalla vallankumous, Jean-Jacques, Robespierre, vuosi 48, ja juutalaiset!… Hotkaisepa joka aamu kunnon viipale Vanhaa Testamenttia, oikein verinen pala!

Olivier ei ottanut moista tunnustaakseen. Hänellä oli synnynnäinen vastenmielisyys Vanhaa Testamenttia kohtaan. Se tunne oli hänellä ollut jo lapsuudesta asti, silloin, kun hän oli selaillut salaa vanhaa kuvaraamattua, heidän kotikirjastossaan siellä maalla; muut eivät sitä koskaan lukeneet, ja lapsia oli kielletty sitä katselemasta. Hyödytön kielto! Mutta kauan ei Olivier koskaan voinut katsella sitä kirjaa. Hän sulki sen pian, ärtyneenä ja surullisena; ja hänestä oli oikein helpoitus syventyä sitten Iliadiin tai Odysseiaan, taikka Tuhannen ja yhden Yön satuihin.

— Iliadin jumalat ovat kauniita, voimakkaita, paheellisia ihmisiä: minä ymmärrän heitä, sanoi Olivier; minä joko rakastan heitä tai en heitä rakasta; silloinkin, kun en heitä rakasta, rakastan kuitenkin; olen näet rakastunut heihin. Olen suudellut monta kertaa, niinkuin Patroklus, kaatuneen Akilleuksen kauniita ja verisiä jalkoja. Mutta raamatun Jumala on juutalaisukko, kiihkopäinen ja monomaani, raivohullu, joka murisee, uhkaa alinomaa, ulvoo kuin hurja susi, hourailee pilveensä sulkeutuneena itsekseen. Minä en häntä ymmärrä, en häntä rakasta, saan päänsäryn hänen iänikuisista kirouksistaan, ja hänen julmuutensa on minulle kauhistus:

Tämä on Moabin kuorma…
Tämä Damaskun kuorma…
Tämä on Babylonin kuorma…
Tämä on Egyptin kuorma…
Tämä on korven kuorma meren tykönä…
Tämä on näkylaakson kuorma…

Hän on hullu, joka luulee olevansa yksinään tuomarina ja yleisenä syyttäjänä ja julistaa vankilansa pihalla kuolemantuomioita seinille ja heinille. Ällistyy sitä itsepintaista vihaa, joka täyttää verilöyly-uhkauksillaan tämän kirjan… — "Raunioiden huuto… huuto hajoo; Moabin rajojen ympäri; sen huuto kuuluu hamaan Eglaimiin saakka; he itkevät hamaan Beeriin saakka…"

Joskus hän levähtää keskellä teurastustaan, murskattujen pikku lasten, raiskattujen ja vatsalta halkaistujen naisten täyttämällä tanterella; ja hän nauraa, nauraa kuin mikäkin Josuan armeijan alaupseeri kemupöydässä jonkin kaupungin ryöstön jälkeen:

"Ja Herra Zebaoth tekee kaikille kansoille lihavan pidon, pidon selkiästä viinasta, rasvasta, ytimestä ja puhtaasta viinasta… Herran miekka on verta täynnä, ja on paksu lihavuudesta, karitsain ja kauristen verestä…"

Mutta katalinta on kavaluus, jolla tämä Jumala lähettää profeettansa sokaisemaan ihmisiä, että hän saisi sitten kiusata heitä kärsimyksillä:

"Mene ja paaduta tämän kansan sydän ja anna heidän korvansa paksuiksi tulla ja sokaise heidän silmänsä, ettei he ymmärtäisi sydämellänsä ja kääntäisi itseänsä ja paratuiksi tulisi. — Herra, kuinka kauan? — Siihen asti kuin kaupungin huoneet ilman väetä tulevat ja maa on peräti autiana…"

Ei, totisesti, missään en ole nähnyt niin ilkeää miestä!…

En ole niin tyhmä, etten huomaisi kirjan kielenkäytön voimaa. Mutta minä en osaa eroittaa ajatusta muodosta; ja jos ihailen joskus tätä juutalaisjumalaa, ihailen häntä sillä tavoin kuin tiikeriä, tai mitä… (Mietiskelen turhaan Shakespearesta jotain hirviötä vertauskuvaksi; en sitä löydä: ei edes Shakespearen neron ole onnistunut siittää sellaista Vihan soturia — pyhän ja vanhurskaan Vihan.) Sellainen kirja on hirvittävä! Kaikki hulluus on tarttuvaa. Ja tämä on sitäkin vaarallisempaa, kun moinen murhanhimoinen ylpeys on muka, puhdistavaa laatua. Minua pöyristää Englannin puolesta, kun ajattelen, että se on vuosisadat elänyt tällaisella ruualla. On hauskaa, että minun ja tuon maan välillä on niin leveä valtaoja kuin Englannin kanaali. En usko, että mikään kansa, joka syöttää itseään Vanhalla Testamentilla, olisi vielä täysin sivistynyt.

— Siinä tapauksessa sinun on parasta kammoa minuakin, sanoi
Christophe, sillä minä juonkin sitä, ja päihdyn. Se on oikeaa
jalopeuran ydintä. Vankkain sydänten ruokaa. Evankeliumi ilman Vanhan
Testamentin vastamyrkkyä on äitelää ja epätervettä syötävää. Vanha
Testamentti on luusto sellaisille kansoille, jotka tahtovat elää.
Täytyy tapella, täytyy vihata.

— Minä vihaan vihaa, virkkoi Olivier.

— Kunhan vihaisit edes sitä, sutkautti Christophe.

— Olet oikeassa, siihenkään ei minulla ole voimaa. Minkäpä sille voi? Minä en saata olla ajattelematta vihollisteni vaikuttimia. Toistan itselleni Chardinin sanoja: "Lempeyttä! Lauhkeutta!…"

— Saakelin lammas! huudahti Christophe. Mutta päkistele vastaan miten tahdot, minä pakotan sinut hyppäämään ojan yli, joka on tielläsi, ja sinä pääset siitä oikein huiskahtamalla.

Hän ryhtyikin ajamaan Olivierin asiaa, taistelemaan hänen puolestaan. Hänen yrityksensä tällä alalla eivät alussa olleet onnistuneita. Hän kiivastui ensimäisestä sanasta, ja teki ystävälleen häntä puolustaessaan karhunpalveluksia; hän huomasi sitten kohta aina kömpelyytensä ja oli lohduton.

Olivier ei ollut häntä huonompi. Hän otteli Christophen puolesta. Vaikka hän muka arasteli taistelua, ja oli järjeltään selvä ja irooninen ja pilkkasi kaikkea liioittelua sanoissa ja teoissa: kun tuli kysymykseen puolustaa Christophea, niin voitti hän rajuudessa kaikki muut, jopa itsensä Christophenkin. Hänen päänsä kuumeni silloin. Rakastavan ominaisuus onkin olla mieletön. Olivier ei siinä suhteessa ollut mikään poikkeus. — Mutta taitavampi hän oli kuin Christophe. Tuo nuorukainen, joka oli omassa asiassaan tinkimätön ja voimaton, osasi politikoida ja melkein viekastella hankkiakseen ystävälleen menestystä; hän ponnisti kauniisti parhaan tarmonsa ja kekseliäisyytensä saadakseen Christophelle puoluelaisia; ja hänen onnistuikin kääntää eräiden musiikkiarvostelijain ja Maecenaksien huomio Christopheen, sellaistenkin, joita hän olisi hävennyt mairitella omaksi hyväkseen.

Kaikesta huolimatta oli heidän sangen vaikea saada asemaansa paranemaan. Keskinäinen rakkaus vietteli heidät tekemään kaikenlaisia hullutuksia. Christophe velkaannutti itsensä voidakseen salaa kustantaa erään Olivierin runokokoelman, jota ei sitten myöty yhtään ainoata kappaletta. Olivier taivutteli Christophea antamaan konsertin, johon ei tullut melkein ketään kuulijoita. Kun Christophe näki tyhjän salin, niin lohdutti hän itseään reippaasti Händelin sanoilla: "Mainiota! Täällä on sitä parempi akustiikka…" Mutta kerskailu ei tuonut heille hukattuja rahoja takaisin; ja he palasivat kotiinsa ihmisten välinpitämättömyydestä suruisin sydämin.

Näissä vaikeuksissa oli heidän ainoa auttajansa eräs noin neljäkymmen-vuotias juutalainen nimeltä Taddeus Mooch. Hänellä oli taiteellisten valokuvien liike; mutta vaikka hän oli mieltynyt ammattiinsa ja todisti tuotteissaan, että hänellä oli hyvä maku ja suuri taito, seurasi hän siinä ohella niin hartaasti kaikenlaisia maailman asioita, että löi laimin liikkeensä. Ja kun hän kävi siihen kiinni, teki hän sen etupäässä kehitelläkseen teknillisiä parannuksia, koetellakseen uusimpia kopiomenetelmiä, jotka tulivat kalliiksi, mutta onnistuivat sangen harvoin, vaikka ne olivatkin älykkäitä. Hän luki suunnattomasti ja pysyttelihe perillä kaikista uusista filosofiaa, taidetta, tiedettä ja politiikkaa koskevista aatteista; hänellä oli erinomainen vainu löytää omintakeisia ja itsenäisiä kykyjä: tuntui kuin hänen hallussaan olisi ollut sitä varten jokin salainen magneetti. Taddeus Mooch oli jonkinlaisena yhdyssiteenä Olivierin ja hänen ystäviensä kesken, jotka kaikki elivät yhtä eristettyinä kuin Olivier, ponnistellen kukin itsekseen. Hän kävi kaikkien heidän luonansa; ja hänen avullaan syntyi heidän välilleen, vaikkei kukaan heistä sitä huomannut, jonkinlainen keskeytymätön aatteiden virtaus.

Kun Olivier tahtoi tehdä Christophen Moochin tutuksi, asettui Christophe ensin vastaan; hän oli kyllästynyt kokeiluihin Israelin lasten keskuudessa. Olivier nauroi ja vaati häntä vain tulemaan Moochin puheille, väittäen, ettei Christophe tuntenut paremmin juutalaisia kuin Ranskaakaan; viimein Christophe suostui; mutta pahaan irvistykseen meni hänen suunsa, kun hän ensi kerran näki Taddeus Moochin. Mooch oli enemmän juutalainen ulkomuodoltaan kuin pohjaltaan: semmoinen juutalainen, jollaisina juutalaisten vihaajat esittävät heitä: pieni, kaljupäinen, kierovartaloinen; hänen nenänsä oli pöhöinen ja isot silmänsä mulkoilivat kieroon, paksusankaisten lasien vieritse; hänen kasvonsa olivat sekautuneet rumasti versoneeseen partaan, karkeaan ja mustaan; kädet oli karvaiset, käsivarret pitkät, jalat lyhyet ja väärät: hän oli oikea pieni syyrialainen Baal. Mutta hänen kasvoillaan oli sellainen hyvyyden ilme, että se liikutti Christophea. Ennen kaikkea oli hän hyvin koruton eikä lasketellut turhia laverruksia. Ei liikoja kohteliaisuuksia. Ainoastaan jonkin hienotunteisen sanan. Mutta sen sijaan oli hän ylen harras auttamaan; jo ennenkuin häneltä jotain pyysikään, oli palvelus tehty. Hän tuli heille usein takaisin, liiankin usein; ja melkein aina oli hänellä tullessaan hyviä uutisia: hän tiesi jommallekummalle ystävyksistä jonkin työn: Olivierille luentoja tai tilaisuuden kirjoittaa artikkelin taiteesta, ja Christophelle musiikkitunteja. Hän ei viipynyt heillä koskaan kauan. Melkein teeskentelevän huolellisesti koetti hän olla heitä häiritsemättä. Ehkäpä aavisti hän, että Christophe oli hiukan hermostunut, sillä aina, kun hän näki tuon parrakkaan kartagolaisen epäjumalan ilmestyvän ovesta sisään, näytti hän ensin hiukan kärsimättömältä — (Christophe kutsui muuten Moochia Moolokiksi); — mutta kohta perästä oli hän kovin kiitollinen tuon juutalaisen vilpittömästä hyvyydestä.

Hyvyys ei ole juutalaisten keskuudessa harvinaista: sen avun tunnustavat he kaikkein mieluimmin, silloinkin, kun eivät sitä itse noudata. Oikeastaan jää se enimmissä heistä jonkinlaisen negatiivisen tai neutrimuodon asteelle: se esiintyy kärsivällisyytenä, välinpitämättömyytenä, vastenmielisyytenä pahaa tekoa kohtaan, ivansekaisena suvaitsevaisuutena. Mutta Moochissa se oli syvästi aktiivista. Hän oli aina valmis uhraamaan harrastuksensa ja työnsä jonkun ihmisen tai asian hyväksi. Köyhien uskolaistensa, maanpakoon joutuneitten venäläisten, kaikkien sorrettujen, olivat ne mitä kansallisuutta tahansa, menestymättömien taiteilijoiden, yleensä kaikkien onnettomien ihmisten ja jalojen asiain puolesta. Hänen kukkaronsa oli aina auki; ja jos sen pohjalla olikin usein sangen vähän, keksi hän aina keinon saadakseen lähtemään siitä muutaman rovon; kun pussi oli tyhjä, hankki hän toisten pussista; eikä hän ajatellut koskaan vaivojaan, juoksujaan, jos oli riennettävä apuun. Kaiken sen teki hän sangen koruttomasti, — aivan liioitellun koruttomasti. Hän teki väärin väittäessään olevansa koruton ja vilpitön: mutta sen parempi oli, että hän todellakin oli sellainen.

Christophe, joka Moochia kohtaan häilyi ärtyneisyyden ja mieltymyksen välillä, päästi kerran hänestä vasten hänen naamaansa kamalan sutkauksen, niinkuin ajattelematon lapsi ainakin. Kun hän eräänä päivänä heltyi kovin Moochin hyvyydestä, tarttui hän molemmin käsin Moochin käsiin ja sanoi hänelle:

— Miten paha… miten paha, että te olette juutalainen!

Olivier hätkähti ja lensi punaiseksi, aivan kuin häntä itseään olisi loukattu. Hän oli onneton ja koetti lievennellä ystävänsä sanojen vaikutusta.

Mooch hymyili surullisen iroonisesti, ja vastasi tyynesti:

— Vielä paljon pahempi on olla ihminen.

Christophe näki näissä sanoissa vain sutkauksen. Mutta niiden alla piilevä pessimismi oli syvempi kuin hän arvasikaan; ja Olivier aavisti sen aralla herkkävaistoisuudellaan. Sen Moochin peitossa, jonka he tunsivat, oli vielä toinen ja aivan erilainen, eräissä suhteissa näkyvälle suorastaan täysin vastakkainen. Hänen näennäinen luontonsa oli tulos pitkästä taistelusta hänen todellista luonnettaan vastaan. Tuolla ihmisellä, joka näytti niin yksinkertaiselta, oli teennäinen sielunelämä: silloin, kun hän uhrautui toisten puolesta, piti hänen saada mitä yksinkertaisimmat asiat ajatuksissaan välttämättä monimutkaisiksi, ja teeskennellyn irooninen muoto totisimmillekin tunteilleen. Niin, tuo ihminen, joka näytti vaatimattomalta ja joskus liiankin nöyrältä, oli pohjaltaan ylpeä, mutta tunsi sen ylpeytensä ja kuritti itseään sen tähden ankarasti. Hänen hymyilevä optimisminsa, hänen väsymätön toimintansa, joka lakkaamatta pyrki auttamaan muita, ne peittivät vain syvää nihilismiä, kuolemaan saakka lohdutonta elämänkatsomusta, jota hän pelkäsi itse nähdä. Olisi luullut, että Mooch uskoi lujasti kaikkeen: ihmiskunnan edistymiseen, puhdistetun juutalaisuuden tulevaisuuteen, Ranskan vastaiseen kohtaloon, Ranskan, joka oli uusien aatteiden lipunkantaja — (Mooch sulatti mielellään yhteen nämä kolme asiaa). — Olivier, joka ei antanut niinkään itseään pettää, sanoi Christophelle:

— Pohjaltaan hän ei usko mihinkään.

Vaikka Mooch oli näöltään tervejärkinen ja iroonisen tyyni, oli hän kuitenkin neurasteenikko, joka ei tahtonut nähdä ympärillään ammottavaa tyhjyyttä. Hänelle tuli usein tyhjyyden tuskan puuskia; joskus hän heräsi yhtäkkiä keskellä yötä, ja uikutteli kauhuissaan. Hän haeskeli kaikkialta elämän tarkoituksia, takertuakseen niihin kuin hukkuva oljenkorteen.

Jos ihminen on liian vanhaa rotua, saa hän maksaa kalliisti sen etuoikeutensa. Häntä painaa rusentava menneisyyden, entisten koettelemusten, turhien kokeiden, pettyneiden tunteiden ja järjen kuorma, — pohjalla seisoo kokonainen lammikko vuosisatojen elämää, täynnä katkeran ironian ja kyllästymisen sakkaa… Tämä kyllästyminen oli seemiläistä kyllästymistä, joka on niin suunnatonta, ettei sitä voi mitenkään verrata meidän arjalaiseen kyllästymiseemme; sillä vaikka mekin podemme kyllästymistä, löytyvät siihen ainakin selvät syynsä, ja se katoaa, kun esteet ovat hävinneet: se tunne johtuu näet useimmiten ainoastaan siitä, että me emme suruksemme saa jotain, mitä kaipaamme. Sen sijaan on tämä surmaava myrkky päässyt eräissä juutalaisissa tihkumaan suoraan itsensä ilon ja elämän lähteeseen ja turmellut sen. Kun ei ole enää kaipuuta, ei ole myöskään harrastusta mihinkään: ei ole kunnianhimoa, ei rakkautta, ei nautintoa. Ainoastaan yksi elämänmerkki on säilynyt näissä kotimaastaan irroittuneissa itämaalaisissa, joiden voimat vuosisatoja pitkä käyttö on kuluttanut loppuun; ei säilynyt sekään terveenä, vaan sairaaloisesti ärtyneenä, hyperestesiana; pyrkimyksenä järkkymättömään ja intohimottomaan rauhaan, johon he eivät kuitenkaan koskaan pääse: heissä on säilynyt ajattelu, rajaton analyysi, joka estää aina jo etukäteen kaiken nautinnon ja tekee kaiken toiminnan tarkoituksettomaksi. Tarmokkaammat heistä hankkivat itselleen teennäisiä elämäntehtäviä, ikäänkuin teatteriosia, joita he näyttelevät itse todellisuudessa elämättä. Ominaista on, että monissa juutalaisissa — ja nämä heistä ovat useinkin kaikkein älykkäimpiä ja vakavimpia, — tällainen välinpitämättömyys elämää kohtaan kehittää heidän lahjojaan näyttelijän uralle, tai kiihoittaa heidän salattua haluaan sille, näyttelemään elämää, — joka on heidän ainoa tapansa elää.

Myöskin Mooch oli tavallaan näyttelijä. Hän touhusi huumatakseen itseään. Mutta kun monet muut ihmiset touhuavat itsekkyydestä, omaksi hyväkseen, niin hän puolestaan teki sen toisten hyväksi. Hänen kiintymyksensä Christopheen oli sekä liikuttavaa että väsyttävää. Christophe kohteli häntä usein yrmeästi, ja katui sitten aina käytöstään. Mutta koskaan ei Mooch ollut siitä hänelle närkästynyt. Mikään ei töykäissyt häntä. Ei silti, että hän olisi tuntenut todella elävää hellyyttä Christophea kohtaan. Hän rakasti omaa kiintymystään muihin enemmän kuin niitä ihmisiä, joita hän parhaansa mukaan auttoi. Se oli hänelle jonkinlainen tekosyy, jonka nojalla hän sai tehdä hyvää, sai elää.

Mooch yllytti kuin yllyttikin Hechtin viimein julkaisemaan Christophen Davidin ja eräitä muita hänen sävellyksiään. Hecht kunnioitti Christophea kykynä; mutta hän ei pitänyt tarpeeksi huolta hänen tunnetuksi tekemisestään. Vasta sitten, kun hän näki, että Mooch oli valmis julkaisemaan sarjan omalla kustannuksellaan, erään toisen kustantajan kirjapainossa, heräsi Hechtin itserakkaus ja hän ryhtyi hommaan.

Mooch keksi vielä toisenkin aatteen, kerran, kun ystävysten asema oli sangen arveluttava, sillä Olivier oli sairaana, eikä rahaa ollut yhtään; hän kääntyi nimittäin Felix Weilin puoleen, tuon rikkaan arkeoloogin, joka asui samassa talossa kuin Olivier ja Christophe. Mooch ja Weil tunsivat toisensa, mutta eivät pitäneet liioin toisistaan. He olivat liian erilaisia; Mooch oli levoton, mystillinen, aatteiltaan kumouksellinen ja käytökseltään "kansanomainen", ja käyttäytyi ehkä tahallisesti kansanomaisemmin kuin hänen luonteeseensa kuuluikaan; ja siksi katseli Weil, joka taas oli sävyisä ja ivallinen, hienostunut ja mielipiteiltään vanhoillinen, Moochia iroonisella silmällä. Heillä oli kyllä molemmilla eräs yhteinenkin ominaisuus: kummallakaan heistä ei ollut minkään syvän elämänharrastuksen syytä; he eivät tehneet työtä elämänuskonsa käskystä, vaan jonkin mekaanisen ja sitkeän elämänvoiman vaatimuksesta. Mutta tätä yhteistä ominaisuuttaan eivät he kumpikaan halunneet nähdä itsessään: heistä oli hauskempi huomata ainoastaan, mitä osaa he elämässä näyttelivät, eivätkä ne osat muistuttaneet juuri missään suhteessa toisiaan. Moochille tuli siis Weilin luona melkoisen kylmä vastaanotto; kun hän koetti herättää hänen mielenkiintoaan ja saada hänet suosimaan Olivierin ja Christophen taiteellisia suunnitelmia, törmäsi hän heti Weilin ilveilevään skeptisismiin. Moochin ainaiset innostumiset kaikenlaisiin utopioihin olivat juutalaispiireissä tuttuna ilon aiheena, ja häntä pidettiin siellä hiukan vaarallisena "torventöryyttäjänä". Mutta tälläkään kerralla ei Mooch menettänyt rohkeuttaan; ja kun hän innokkaasti asiaansa ajaessaan alkoi puhua Christophen ja Olivierin keskinäisestä ystävyydestä, niin hän saikin Weilin mielenkiinnon valveille. Mooch huomasi sen, ja jatkoi silloin sitä tolaa.

Hän oli koskenut arkaan paikkaan. Felix Weil, tuo vanhus, joka eli irrallaan kaikesta ja ilman ystäviä, palveli sielussaan erään ystävyyssuhteen muistoa; hänen suurin tunteensa tässä elämässä oli kohdistunut erääseen ystävään, joka oli sitten jättänyt hänet tähän maailmaan yksin ja ikäänkuin puolitiehen: se ystävyys oli hänen kallein sisällinen aarteensa; kun hän sitä muisteli, tunsi hän itsensä paremmaksi. Hän oli tehnyt lahjoituksia ja perustanut rahastoja tuon ystävän nimelle. Hän oli omistanut kirjojaan hänen muistolleen. Piirteet, joita Mooch kuvaili hänelle Christophen ja Olivierin väleistä, liikuttivat häntä. Hänen oma ystävyystarinansa muistutti jossakin määrin tätä suhdetta. Se henkilö, jonka hän oli menettänyt, oli ollut häntä kohtaan ikäänkuin vanhempi veli, nuoruuden toveri, hyvä opas, jota hän jumaloi. Hän oli nuori juutalainen, niitä juutalaisia, jotka kärsivät vaikeasta ympäristöstään ja ottavat palavan älynsä ja ylevän intonsa vaatimuksesta elämäntehtäväkseen kohottaa rotuaan, ja rotunsa kautta myöskin tätä maailmaa, ja jotka siinä tehtävässä kuluttavat itsensä loppuun, roihuavat aikansa, singotellen kaikille tahoille säkeniä kuin tervassoihtu, ja sammuvat tuokion päästä. Hänen intonsa oli lämmittänyt apaattista pikku Weiliä. Hän oli auttanut häntä irti maasta. Niin kauan kuin ystävä oli elänyt, oli Weil kulkenut hänen rinnallaan eteenpäin, valoisan ja stoialaisen sädekehän keskellä, — uskoen tieteeseensä, hengen voimaan, tulevien aikojen onneen, — ja se usko, se heiasteli häneen tuon hänen ystävänsä messiassielusta! Kun ystävä oli jättänyt Weilin yksin, oli Weil, heikkona ja iroonisena luonteena, antanut itsensä luisua idealisminsa korkeuksista jälleen alas Salamonin Saarnaajan hietikkoon, jossa on koko juutalainen äly ja joka on aina valmis sen nielemään. Mutta koskaan ei Weil sitten unohtanut hetkiä, jotka hän oli saanut viettää ystävän seurassa, valon piireissä: hän säilytti niiden jo himmyneen kirkkauden tarkoin mielessään. Hän ei ollut puhunut kenellekään ystävästään, ei edes vaimolleen, vaikka hän häntä rakasti: se oli hänelle pyhä salaisuus. Ja tuo vanhus, jota pidettiin proosallisena ja kuivasydämisenä, myönsi elämänsä loppupuolella itselleen oikeiksi seuraavat erään muinaisen indialaisen brahmanin katkerat ja hellät sanat:

"Myrkyllinen elämän puu kantaa kaksi hedelmää, jotka ovat suloisempia kuin elämän lähteen vesi: toinen niistä on runous ja toinen ystävyys."

Nyt alkoi hän seurata Christophen ja Olivierin kohtaloita. Kun hän tiesi heidät sangen ylpeiksi, antoi hän Moochin hommata itselleen salaa Olivierin äsken ilmestyneen runokirjan; ja hänen ansiotaan oli, — sillä Olivier ja Christophe eivät tällaista asiaa toki yrittäneetkään järjestää eivätkä he edes aavistaneetkaan Weilin aikeita, — että Olivierin kirja sai akademian palkinnon, joka tulikin sangen hyvään tarpeeseen, keskellä kovinta puutetta.

Kun Christophe sitten sai kuulla, että se odottamaton apu oli tuon miehen ansiota, jota hän oli ollut taipuisa tuomitsemaan väärin, niin katui hän ajatuksiaan hänestä tai mahdollisesti hänestä lausumiaan sanoja; ja hän masensi vastenmielisyytensä kyläilyjä kohtaan ja meni häntä kiittämään. Mutta hänen hyvä tarkoituksensa palkittiin huonosti. Ukko Weilin pilkallisuus heräsi moisen nuoren entusiastin läsnäollessa kuin Christophe oli, vaikka hän koettikin peitellä Christophelta mielialaansa; ja he viihtyivät sangen huonosti yhdessä.

Kun Christophe palasi kiitollisena ja samalla ärtyneenä Weilin luota kotiinsa, ullakkohuoneeseensa, tapasi hän siellä paitsi kunnon Moochia, joka oli tullut tekemään Olivierille jälleen jonkin uuden palveluksen, erään kylmäkiskoisen arvostelun sävellyksistään: se oli ilmestynyt eräässä aikakauskirjassa, ja sen kirjoittaja oli Lucien Levy-Coeur, — ei suinkaan mikään vilpitön arvostelu, vaan tuollainen hyvänsuopaisuuteen kätketty hyökkäys, jossa hänet taitavilla leikinlaskuilla ja tekijän huviksi asetettiin suunnilleen samalle tasolle kuin eräät Christophen inhoamat kolmannen tai neljännen luokan säveltäjät.

— Huomaatko, sanoi Christophe Olivierille, kun Mooch oli lähtenyt, että me joudumme aina tekemisiin juutalaisten kanssa, pelkkien juutalaisten? Ah, epäilen jo melkein, emmekö mekin ole juutalaisia? Oikaise minua, jos erehdyn. Tuntuu kuin meillä olisi heihin erikoinen vetovoima, he ovat aina edessämme, vihollisina tai liittoutuneina.

— Se johtuu siitä, että he ovat älykkäämpiä kuin muut, vastasi Olivier. Juutalaiset ovat meillä ainoat, joiden kanssa vapaat ihmiset voivat jutella uusista ja vielä elävistä asioista. Muut ovat jäykistyneet menneisyyteen, jo kuolleihin asioihin. Onneksi ei juutalaisilla sitä menneisyyttä olekaan, tai ainakaan ei se heillä ole samanlainen kuin meillä. Heidän kanssaan emme voi keskustella muusta kuin nykyisestä päivästä, oman rotumme jäsenten kanssa emme muusta kuin eilisestä. Katsopas, miten virkeitä juutalaiset ovat kaikilla aloilla: kaupan, teollisuuden, opetustoimen, tieteen, hyväntekeväisyyden, taiteen…

— Ei myönnetä heille taidetta, sanoi Christophe.

— En väitäkään, että heidän hommansa olisi minusta aina miellyttävää: useinkin se on suorastaan inhottavaa. Mutta ainakin he elävät ja osaavat ymmärtää niitä, jotka elävät. Me kyllä moitimme juutalaisia, pilkkaamme, sadattelemme heitä. Mutta ilman heitä emme voi tulla toimeen.

— Ei pidä mennä liioittelemaan, vastasi Christophe ilkkuvasti. Minä ainakin tulisin ilman heitäkin toimeen.

— Kyllä ehkä juuri eläisit ilman heitä. Mutta mitä iloa siitä, jos sinun elämäsi ja työsi jäisi maailmassa tuntemattomaksi, niinkuin ehkä kävisi ilman juutalaisiamme? Oman uskontokuntammeko jäsenet muka meitä auttaisivat? Katolilaisuus antaa verensä parhaiden pisarain mennä hukkaan, kohottamattakaan kättään puolustaakseen niitä. Kaikkia, jotka ovat todella uskonnollisia, niitä, jotka uhraavat elämänsä puolustaakseen Jumalan kunniaa, alkaa tuo kunnoton joukkio, joka sanoo itseään katolilaiseksi, — jos joku nimittäin on uskaltanut irtautua katolilaisuuden muodoista ja roomalaisen kirkon auktoriteetin vallasta, — heti kohdella paitsi välinpitämättömästi, suorastaan vihamielisesti; heidät haudataan hiljaisuuteen, heidät jätetään yhteisten vihollisten saaliiksi. Jos vapaamielinen ihminen, olipa hän miten suuri tahansa, — niin, sydämeltään kuinka kristillinen hyvänsä, — ei ole myöskin ulkonaisia muotoja tottelevainen kristitty, niin ei katolilaisuus hänestä välitä, vaikka hän olisi sen opin kaikkein puhtaimman ja jumalallisimman sisällön ruumiillistunut muoto. Hän ei näet kuulu suureen laumaan, ei mihinkään sokeaan ja silmittömään lahkoon, joka ei ajattele asioita omalla päällään. Siksi hänet hyljätään, ja iloitaan, kun hän kärsii yksinään, vihollisten raatelemana, huutaen avuksi niitä, jotka ovat hänen veljiään ja joiden uskon puolesta hän kuolee. Nykyaikainen katolilaisuus on tartuttavan eloton. Se antaa mieluummin anteeksi vihollisilleen kuin niille, jotka tahtovat sitä herättää ja virkistää uudelleen eloon… Mitä me voisimmekaan, Christophe-parka, mitä meidän kaikki työmme hyödyttäisi, meidän, todellisten, vapautuneiden katolilaisten, ellei meillä olisi apuna pikku ryhmää vapaita protestantteja ja juutalaisia? Juutalaiset ovat nykyisessä Europassa sekä hyvän että pahan virkeimpiä asiamiehiä. He levittävät miten sattuu aatteiden siitepölyä. Eikö sinulla ole ollut heidän joukossaan pahimmat vihollisesi ja parhaimmat ystäväsi?

— Se on totta, vastasi Christophe; he ovat minua rohkaisseet, tukeneet, innostaneet sanoilla, jotka ilmaisevat taistelevalle, että häntä ymmärretään. Tosin pysyivät harvat noista ystävistä minulle uskollisina; heidän ystävyytensä oli ainoastaan palava olkitukko. Mutta siitä ei surua! Sellainenkin lyhyt valonsäde lohduttaa keskellä yötä. Olet oikeassa: älkäämme olko kiittämättömiä.

— Ennen kaikkea: älkäämme olko epäviisaita, jatkoi Olivier. Älkäämme katkoko sairaalta sivistykseltämme jäseniä, älkäämme leikatko siitä pois eräitä sen kaikkein voimakkaimpia oksia. Jos sattuisi sellainen kova onni, että juutalaiset karkoitettaisiin Europasta, köyhtyisi Europa älyllisesti ja työtarmonsa puolesta niin paljon, että sitä uhkaisi täydellinen vararikko. Varsinkin meillä, koska nykyisellä Ranskalla on melkoisen vähän elinvoimaa, olisi heidän karkoittamisensa kansallemme vielä murhaavampi suonenisku kuin protestanttien karkoitus 1600-luvulla. — Kieltämättä on heillä tätä nykyä täällä vaikutusvalta, joka on suhteeton heidän todelliseen arvoonsa verraten. He käyttävät väärin nykyistä valtiollista ja henkistä anarkiaa, ja enentävät osaltaan melkoisesti sitä, sekä luonnollisen taipumuksesta että siksi, että se on heille hyödyksi. Parhaimmatkin, kuten esimerkiksi tämä mainio Mooch, ovat väärässä siinä suhteessa, että he pitävät, kaikessa vilpittömyydessään, Ranskan tulevaisuutta ja omia uniaan samana asiana, noita unia, jotka ovat meille enemmänkin vaarallisia kuin hyödyllisiä. Mutta heille ei tule närkästyä siitä, että he tahtovat luoda Ranskan oman muotonsa jälkeen: se johtuu siitä, että he rakastavat sitä. Jos tämä heidän rakkautensa on vaarallista, ei meillä ole muuta neuvoa kuin puolustaa itseämme ja pakottaa heidät pysymään heille kuuluvalla paikalla, ja se ei ole meillä ensimäinen, vaan toinen. Tätä en sano siksi, että luulisin heidän rotuaan meidän rotuamme alemmaksi: — (kaikenlaiset väitteet rotujen ylemmyydestä tai alemmuudesta ovat äitelää typeryyttä). — Mutta on mahdoton hyväksyä, että jokin vieras rotu, joka ei ole vielä sulautunut meidän rotuumme, tuntisi muka paremmin kuin me itse, mikä meille sopii, mikä ei. Tämä rotu elää kyllä Ranskassa, ja sen sallin mielelläni; mutta älköön se yrittäkökään muuttaa sitä Judeaksi! Sellainen älykäs ja voimakas hallitus, joka osaisi pysyttää juutalaiset heille kuuluvalla paikalla, loisi heistä Ranskan suuruuden oivallisia välikappaleita: ja se tekisi samalla kertaa hyvän työn heille ja meille. Näillä liikahermostuneilla, levottomilla ja epävarmoilla olennoilla täytyy olla laki, joka pitää heitä aisoissaan, ja herra, joka ei ole heikko, mutta oikeudenmukainen, ja pystyy heitä hillitsemään. Juutalaiset ovat samanlaisia kuin naiset: erinomaisia, jos heitä ei vain päästetä suitsista; mutta vallassa ovat nämä molemmat mahdottomia; ja miehet, jotka alistuvat moiseen, ovat naurettavia.

Vaikka Christophe ja Olivier rakastivat toisiaan ja tunsivat rakkautensa avulla vaistomaisesti toistensa olemusta, löytyi kuitenkin sellaisiakin seikkoja, joita ystävän ei onnistunut ystävässä ymmärtää ja jotka heitä toisissaan loukkasivatkin. Ystävyyden ensi päivinä, tuona aikana, jona toisistaan pitävät ihmiset koettavat aivan tietämättään poistaa itsestään kaiken sellaisen, mikä ei muistuta ystävän olemusta, eivät he tätä vielä huomanneet. Vasta vähitellen pääsivät heidän kummankin eri rotuperän muodot nousemaan pinnalle, yhä selvemmällä tavalla: ja sikäli kuin rotujen erilaisuudet tulivat ilmi, alkoivat ne törmätä vastakkain. He joutuivat silloin tällöin pieneen ristiriitaan, jota heidän keskinäinen hellyytensä ei aina pystynyt välttämään.

Heille tuli omituisia väärinkäsityksiä. Olivierin luonne oli sellaista uskon, vapauden, intohimojen, ironian ja kaikkeen kohdistuvan epäilyksen sekoitusta, ettei Christophe osannut tavoittaa sen varmaa muotoa. Ystävää jälleen loukkasi Christophen ihmisymmärtämisen puute; hänen ylimyksellisyyttään, rodun vanhuudesta johtuvaa, hymyilytti Christophen kömpelyys, Christophen, joka oli väkevä, mutta raskas ja yhtä ainoaa eheää kappaletta, niin ettei hän osannut analysoida, ja eli ainaisissa harhakäsityksissä sekä itsestään että muista ihmisistä. Niinikään olivat Christophen sentimentalisuus, hälisevät tunteenpurkaukset ja hänen herkkyytensä mielenliikutuksille Olivierista joskus hermostuttavia, jopa hiukan naurettaviakin. Puhumattakaan eräänlaisesta Christophessa asuvasta voiman jumaloimisesta, tuosta saksalaisten uskosta sellaisen moraalin kelpoisuuteen, jonka nimi on Faustrecht, nyrkkivalta, ja jonka pätevyydestä Olivier ja hänen kansansa eivät hyvällä syyllä olleet vakuutettuja.

Christophe puolestaan ei jaksanut kärsiä Olivierin ironiaa, vaan se sai hänet joskus suorastaan vimmoihinsa; hän ei sietänyt Olivierin piintynyttä halua aprikoida, analysoida aina, tuota hänen mielestään älyllistä epämoraalia, joka häntä kummastutti sellaisessa moraalista puhtautta rakastavassa miehessä kuin Olivier, — epämoraalia, joka johtui juuri Olivierin avarasta, kaikenlaista kieltämistä vihaavasta älystä, ilosta saada soveltautua kaikkiin ja aivan vastakkaisiin katsantokantoihin. Olivier katseli elämää kuten jotain panoraamaa, ikäänkuin historialliselta näkökannalta; hän tahtoi niin hartaasti ymmärtää kaikkea, että hän näki yhtäaikaa sekä syyt että vastasyyt; ja hän puolusti vuorotellen niitä molempia, kallistuen toiselle puolelle aina sikäli kuin häntä vastaan esitettiin jokin väitelmä; hän joutui lopulta itse ristiriitaisuudessaan sekaisin. Syystäkin ällistyi Christophe moisesta. Kuitenkaan ei tämä ollut Olivierissa mitään vastaanhangoittelun halua eikä taipumusta paradokseihin; se johtui hartaasta oikeuden ja terveen järjen vaatimuksesta; Olivieria loukkasi, hänestä oli typerää asettua jollekin ennakolta päätetylle kannalle; ja hänen täytyi kumota sellaisia ennakkoluuloja. Se kehittymättömyys, jolla Christophe tuomitsi epämoraalisia tekoja ja ihmisiä, hänen tapansa nähdä kaikki aina paljoa karkeampana ja raaempana kuin se todellisuudessa olikaan, oli Olivierista ikävä; sillä vaikka hänkin oli yhtä siveellinen kuin Christophe, niin ei hän ollut sellaista taipumatonta terästä kuin hän, vaan antoi ulkonaistenkin vaikuttimien kosketella, houkutella, värittääkin itseään. Hän vastusti Christophen liioitteluita, ja liioitteli itse päinvastaiseen suuntaan. Alinomaa sai tällainen älyllinen oikullisuus hänet puolustamaan vihollisia ystäviä vastaan. Christophe suuttui siitä. Hän moitti ystäväänsä sofismeista, sanoi häntä liian leppeäksi pahoja ihmisiä ja asioita kohtaan. Olivier hymyili: hän tiesi hyvin, miten laajasta harhakuvitelmien puutteesta tämä lauhkeus johtui; hän tiesi, että Christophe uskoi niin paljoon sellaiseen, johon hän ei enää uskonut, ja että Christophe puolestaan hyväksyi sen vuoksi monenmoista hyljättävää! Mutta Christophe ei katsellut oikealle, ei vasemmalle, vaan ryntäsi suoraan eteenpäin. Varsinkin vihasi hän parisilaisten "hyvyyttä".

— Suurin syy, jonka nojalla he "antavat anteeksi" lurjuksille, jopa oikein ylpeillen teostaan on se, että lurjukset ovat muka jo ennestään kyllin onnettomia siitä, että ovat lurjuksia, tai että he ovat syyntakeettomia ja sairaita, sanoi Christophe. — Mutta ensinnäkin ei ole totta, että pahantekijät ovat onnettomia. Se väite on pelkkää halpahintaista näyttämölavertelua, koreaa melodraamaa, tekojumalisen ja tylsän optimismin lorua, sellaista, joka rehentelee Scriben ja Capusin teoksissa. — (Scribe ja Capus: teidän parisilaisten suuruuksia, juuri niitä huvinäytelmäin kirjoittajia, jollaisia teidän yhteiskuntanne ansaitsee, nautiskelevain, ulkokullattujen ja lapsellisten porvarien yhteiskunta, joka on liian pelkuri uskaltaakseen katsella omaa rumuuttaan naamaan.) — Lurjus saattaa näet sangen hyvin olla onnellinen ihminen. Jopa ovat hänen onnen edellytyksensä usein kaikkein parhaat. Ja typerää on sekin väitös, että hän olisi syyntakeeton. Tohtikaa kerrankin myöntää, että koska Luonto on välinpitämätön hyvälle ja pahalle, ja siten itsekin paha, niin voi ihminen sangen hyvin olla rikollinen ja samalla aivan terve. Hyve ei ole mikään luonnollinen asia. Se on ihmisen työtä. Ihmisen täytyy sitä puolustaakin. Kourallinen muita voimakkaampia, muita suurempia yksilöitä on rakentanut yhteiskunnan. Heidän velvollisuutensa on pitää huoli siitä, ettei hirveäin, vuosisadat kestäneiden taisteluiden tulosta ahnas koiralauma saa hävittää.

Nämä ajatukset eivät pohjaltaan eronneet suuresti Olivierin omista ajatuksista; mutta jostakin salaisesta henkisen tasapainon tarpeesta ei Olivier koskaan tuntenut itseään avuttomammaksi kuin silloin, kun häntä yllytettiin taisteluun.

— Älähän kiihdy, veliseni, sanoi hän Christophelle. Anna maailman viihtyä vioissaan. Nauttikaamme mekin, niinkuin Decameronen ystävyspiiri, ajatuksen puutarhojen rauhaa ja tuoksuvaa ilmaa, sillaikaa kuin mustasurma hävittää Firenzeä kumpumme takana, joka kasvaa ruusuköynnösten koristamia sypressejä ja tummalatvaisia piinioita.

Olivieria huvitti päivät pitkät paljastella taidetta, tiedettä, filosofiaa, saada näkyviin niiden salaiset koneistot; siten johtui hän jonkinlaiseen pyrrhonismiin, jonka läpi katsottuna kaikki näytti pelkältä älyn otaksumalta, ilmakonstruktsioonilta, jota ei voinut puolustaa edes sillä, että se, kuten Pyrrhonin ainoa pätevä matematiikka, olisi ollut välttämätön hengenelämälle. Christophea raivostutti moinen elämänkoneiston kappaleiksi repiminen:

— Se kone kävi hyvin; nyt sinä saatat sen särkeä. Pääsitkö sillä sen pitemmälle! Mitä sinä halusit todistaa? Ettei mikään ole mitään? Perhana. Minä sen tiedän itsekin hyvin. Sen tähdennän me juuri taistelemmekin, että tyhjyys, saartaa meitä joka taholta. Etteikö mikään ole olevaista? Mutta minä olen olemassa. Etteikö ole syytä toimia? Mutta minä toimin. Kuolkoot ne, jos tahtovat, joista on hauskaa kuolla! Minä elän, tahdon elää. Minun elämäni on toisessa vaakakupissa, ajattelu toisessa… Peijakas vieköön kaikki ajatukset!

Hän kiivastui tavallisuuden mukaan; ja väiteltäessä hän päästi loukkaavia sanoja. Tuskin hän oli ne virkkanut, niin hän niitä katui. Hän olisi tahtonut ne peruuttaa, mutta paha oli jo tehty. Olivier oli tunteiltaan hyvin herkkä; hänellä oli arka pinta; pieninkin raaka sana, varsinkin sellaisen ihmisen suusta, jota hän rakasti, vihloi hänen sydäntään. Hän oli niin ylpeä, ettei ilmaissut loukkautuneensa, mutta hän vetäytyi kuoreensa. Sitäpaitsi hän huomasi silloin tällöin ystävässään äkillisiä ja itsetiedottomia, aina suurelle taiteilijalle ominaisia egoismin vilahduksia. Hän tunsi, ettei hänen elämänsä joillakin hetkillä ollut Christophelle juuri minkään arvoinen kauniin musiikin rinnalla: — (eikä Christophe sitä häneltä salannutkaan). — Olivier ymmärsi Christophen hyvin ja Christophe oli hänestä oikeassa; mutta se totuus oli surullinen.

Lisäksi oli Christophen luonteessa kaikenlaisia outoja aineksia, joita Olivier ei käsittänyt, ja jotka tekivät hänet usein levottomaksi. Joskus tuli Christophelle yhtäkkiä kummallisia ja peloittavia puuskia; eräinä päivinä ei hän tahtonut puhua mitään; tai hänelle tuli se pää, että hän oli pirullisen pisteliäs ja koetti toista loukata. Tahi sitten hän katosi yhtäkkiä kotoa: häntä ei näkynyt siellä koko sinä päivänä ja hän palasi vasta myöhään seuraavana yönä. Kerran oli hän poissa kotoa kaksi vuorokautta yhtä mittaa. Herra tiesi, mitä hän teki! Christophe ei tiennyt sitä itsekään… Todellisuudessa johtui tämä siitä, että hänen voimakas luonteensa ärtyi sulkeutuneessa elämässä ja ahtaassa asunnossa, jossa hän oli kuin missä kanahäkissä, siinä määrin, että hänen sisunsa oli joskus haljeta. Silloin raivostutti ystävän rauhallisuus häntä; hänen teki mieli tehdä hänelle pahaa, tehdä pahaa jollekulle, kenelle hyvänsä. Hänen täytyi silloin pelastaa itsensä, väsyttää itsensä upo-uuvuksiin. Silloin hän ravasi pitkin Parisia ja sen etukaupunkien katuja, ikäänkuin haeskellen jotain seikkailua, ja löysikin joskus, eikä hän olisi ollut pahoillaan, jos olisi joutunut sellaiseen kiipeliin, että olisi saanut kunnon tappelulla purkaa liiallista voimaansa… Olivierin terveys oli niin huono, hän oli niin heikko fyysillisesti, että hänen oli vaikea tällaista ymmärtää. Eikä Christophe itsekään sitä ymmärtänyt. Hän heräsi näistä harhapuuskistaan kuin kiusallisesta unesta, — hiukan häpeissään ja rauhattomana, mitä hän olikaan tehnyt ja mitä hän maailmassa vielä saattaisi tehdä. Mutta kun se hulluudenpuuska meni ohitse, oli hänen sielunsa puhdas kuin ukkosen huuhtoma taivas, vapautunut kaikesta tahrasta, kirkas ja valtavan väkevä. Silloin oli hän hellempi kuin koskaan ennen Olivieria kohtaan. Ja hän suri, että oli tehnyt hänelle pahaa. Hän ei jauhanut enää entisiä pikku riitoja. Vaikkei hän aina ollutkaan syypää niihin, piti hän kuitenkin niitä juuri omina vikoinaan; ja hän soimasi itseään, että hänen aina piti pyrkiä olemaan oikeassa: hän ajatteli nyt, että on parempi hiukan puijata ystävän iloksi itseään kuin olla oikeassa vastoin hänen tahtoaan.

Varsinkin silloin olivat nuo väärinkäsitykset tuskallisia, kun ne sattuivat syntymään iltaisin, koska näet heidän oli sen jälkeen kestettävä yönsä epäsovussa, molemmille julmassa sielun sekasorrossa. Christophe nousi yöllä vuoteestaan ja kirjoitti pari sanaa paperilapulle, jonka hän sitten työnsi välioven alitse Olivierin huoneeseen; ja kun hän seuraavana aamuna heräsi, pyysi hän Olivierilta anteeksi. Tahi naputti hän jo yöllä Olivierin oveen: hän ei jaksanut odottaa seuraavaa aamua, vasta silloin nöyrtyäkseen. Olivier ei tavallisesti saanut silloin sen paremmin unta kuin hänkään. Hän tiesi hyvin, että Christophe rakasti häntä eikä tarkoittanut häntä loukata; mutta hän olisi tahtonut kuulla sen totuuden hänen omasta suustaan; Christophe tulikin puhumaan; ja kaikki oli unohdettu. Sitten oli niin rauhallista ja suloista! Sitten nukkuivat he molemmat jälleen niin hyvin.

— Oi, miten vaikeaa on ymmärtää toisiaan, huokasi Olivier.

— Ja tarvitseeko sitten aina toisiaan ymmärtää? sanoi Christophe. Minä en sitä haluakaan. Riittää, kun vain rakastaa toisiaan.

Kaikki tällaiset pikku riidat, joiden iskemiä haavoja he kohta perästäpäin koettelivat ylen huolissaan lääkitä, tekivät heidät melkeinpä yhä rakkaammiksi toisilleen. Näillä riidan hetkillä ilmestyi Antoinette Olivierin silmiin. Ystävykset olivat toisilleen aivan naisellisen huomaavaisia. Christophe ei unohtanut koskaan Olivierin syntymä- tai nimipäivää, vaan omisti hänelle juhlan kunniaksi jonkin teoksensa, osti hänelle hiukan kukkia, tai kakun, tahi jonkin lahjan, herra ties; mistä tipahtaneilla rahoilla! — (sillä usein oli heillä kova rahapula). — Olivier kiusasi silmiään kopioimalla öisin salaa Christophen partituureja.

Väärinkäsitykset ystävien kesken eivät ole milloinkaan kovin vaarallisia, jos ei kolmas henkilö tunkeudu heidän väliinsä. — Mutta se nyt tietysti tapahtuikin: tässä maailmassa on paljon ihmisiä, jotka harrastavat lähimäistensä asioita ainoastaan sitä varten, että saisivat ne sotkea.

Olivier tunsi Stevensit, joiden luona Christophe oli äskettäin usein käynyt; ja Coletten viehätysvoima oli vaikuttanut myöskin Olivieriin. Syynä siihen, ettei Christophe ollut tavannut Olivieria entisen ystävättärensä pikku hovissa, oli se seikka, että Olivier oli sisarensa kuoleman jälkeen niin masentunut ja suruunsa sulkeutunut, ettei käynyt kenenkään luona. Colette ei puolestaan yrittänyt millään tavoin tavata häntä: hän piti kyllä Olivierista, mutta ei sen sijaan onnettomista ihmisistä; hän sanoi olevansa niin helläsydäminen, ettei jaksanut kestää mitään surullista näkyä; hän odotti Olivierin surun haihtumista, päättäen vasta sitten muistaa häntä. Kun hän sai kuulla, että Olivier näytti nykyään jo toipuneelta, ja ettei siis ollut tartunnan vaaraa, uskalsi hän antaa hänelle kutsuvan merkin. Olivieria ei tarvinnutkaan pyytää. Hänen luonteensa oli samalla kertaa sekä arka että seuraarakastava ja helppo houkutella; ja hän piti paljonkin Colettesta. Kun hän ilmoitti Christophelle aikomuksensa mennä jälleen Colettea tapaamaan, ei Christophe häntä pienimmässäkään määrin siitä moittinut, niin suuresti kunnioitti hän ystävänsä vapautta; hän kohautti vain hartioitaan ja sanoi kujeilevasti:

— Mene, hyvä veli, jos se sinua huvittaa.

Mutta itse hän ei seurannut sinne ystäväänsä. Hän oli päättänyt, ettei hän enää ryhtyisi mihinkään tekemisiin tuollaisten kiemailijain ja koko heidän ympäristönsä kanssa. Silti ei hän suinkaan ollut naisten vihaaja: kaukana siitä. Hän piti erikoisesti nuorista, omalla työllään elävistä naisista, pikku käsityöläisistä, virasto- ja konttorineideistä, jotka kiiruhtavat aamuisin, aina hiukan myöhästyneinä ja puoli-unissaan, työpaikkaansa tai toimistoonsa. Nainen ei Christophesta ollut täysin tarkoitustaan vastaava, ellei hän tehnyt työtä, koettanut elää omilla ansioillaan, hankkia itse leipäänsä ja siten olla riippumaton. Eikä nainen hänen mielestään saavuttanut täydellistä sulouttaankaan, liikkeiden vilkasta notkeutta, kaikkien aistiensa virkeyttä, tahtonsa vapautta ja elämänsä riippumattomuutta muuten kuin sillä tavalla. Hän inhosi vetelehtivää ja nautiskelevaa naista: sellainen olento oli hänestä kuin mikä syöttöeläin, joka hotkii ruokaa ja makaa ikävissään, sairaaloisissa haaveissaan. Olivierin ihailema ominaisuus naisessa oli jälleen tuollainen far niente, sellainen viehätys kuin kukkien, jotka kasvavat ainoastaan ollakseen kauniita ja levittääkseen ympärilleen suloista tuoksua. Olivierin maku oli siinä suhteessa taiteellisempi kuin Christophen; Christophen jälleen inhimillisempi. Mitä nimenomaan Coletteen tuli, rakasti Christophe paljon enemmän suurempia kärsimyksiä kokeneita naisia kuin hänenlaistaan. Christophe tunsi, että häntä sitoi noihin kärsineihin veljellinen sääli.

Kun Colette kuuli Olivierin ja Christophen ystävyydestä, halusi hän aivan erikoisesti nähdä Olivieria: sillä hän oli utelias ja tahtoi tietää, mistä tuo ystävyys oikein johtui. Colette kantoi Christophelle hiukan kaunaa, koska Christophe näytti hänet niin halveksivasti unohtaneen; ja haluamatta suinkaan kostaa — (sellainen ei maksanut vaivaa: sillä kostaminen kysyy vaivaa) — olisi Colette mielellään tehnyt Christophelle pikku kepposet. Kissan leikkiä: se raapii sitä varten, että se huomattaisiin. Kun hänellä oli erikoinen houkuttelukyky, ei hänen ollut vaikeaa saada Olivieria puhumaan. Kukaan ei ollut selvänäköisempi kuin Olivier eikä kenelläkään ollut vähemmän kuin hänellä harhakuvitelmia ihmisistä, nimittäin silloin, kun hän oli heistä loitolla; mutta kukaan ei ollut naiivimpi ja luottavampi, milloin viehkeät silmät katselivat häneen. Colette näytti niin hartaasti ja myötätunnolla seuraavan hänen ja Christophen ystävyysasioita, että Olivier tuli kertoneeksi koko tarinan, jopa heidän pieniä keskinäisiä nitojaankin, sillä näin välimatkan päästä katsottuina näyttivät ne hänestä ainoastaan huvittavilta, ja hän mainitsi muuten itse olevansa syypää kaikkeen. Hän ilmaisi luottavasti Colettelle myöskin eräitä Christophen taiteellisia suunnitelmia ja hänen arvostelultaan Ranskasta ja ranskalaisista, — eivätkä viimemainitut olleet suinkaan mairittelevia. Nämä tiedot eivät koskeneet laisinkaan arkaluontoisia asioita; mutta Colette rupesi niitä levittämään, ja silloin hän höysti niitä omalla tavallaan, sekä tehdäkseen juttunsa hieman hemaisevammiksi että kätketystä häijyydestä Christophea kohtaan. Ja koska ensimäinen henkilö, jolle hän kertoi nämä pikku salaisuudet, oli luonnollisestikin hänen eroamaton ystävänsä Lucien Levy-Coeur, niin ne levisivät kaikkialle ja kaunistuivat yhä matkan varrella; sillä tuolla miehellähän ei ollut mitään syytä pitää niitä salassa; ne saivat nyt Olivieria kohtaan hieman ivallisen, säälittävän ja loukkaavan muodon, sillä Olivierin käsitettiin joutuneen Christophen uhriksi. Olisi luullut, ettei tällainen juoru olisi huvittanut juuri ketään, kun sen sankarit olivat sangen vähän tunnettuja henkilöitä; mutta parisilaisen mieltähän kiinnittää suorastaan kaikki, mikä ei häntä koske. Ja niinpä Christophe sai eräänä päivänä kuulla m:me Roussinin suusta omia salaisuuksiaan. Tavatessaan eräässä konsertissa kysyi tuo rouva häneltä, oliko totta, että hän oli riitaantunut Olivier Jeannin-raukan kanssa; ja hän uteli Christophen töitä, vihjaillen sellaisiin seikkoihin, joita Christophe ei luullut tietävän muiden kuin itsensä ja Olivierin. Ja kun Christophe kysyi häneltä, mistä hän oli saanut nämä asiat kuulla, vastasi m:me Roussin, että ne oli kertonut hänelle Lucien Levy-Coeur, joka puolestaan oli saanut ne tietää Olivierilta.

Tämä oli Christophelle kauhea isku. Hän oli kiivas, ja hänen arvostelukykynsä huono, joten hän ei voinut harkita epäilyksensä oikeutusta; vain sen hän tunsi: että hänen salaisuutensa, ne salaisuudet, jotka hän oli uskonut Olivierille, oli kavallettu, ja kavallettu Lucien Levy-Coeurille. Hän ei voinut jäädä koko ajaksi konserttiin. Hän lähti heti salista. Hänen ympärillään, sielussaan oli autius ja yö. Kadulla hän oli joutua hevosten jalkoihin. Hän puhui itsekseen: "Ystävä on minut pettänyt!…"

Olivier oli kaupungilla Coletten luona. Christophe väänsi kamarinsa oven lukkoon, ettei Olivier kotiin tultuaan pääsisi juttelemaan hänen kanssaan, niinkuin hän aina tavallisesti teki. Hän kuulikin pian Olivierin tulevan kotiin, ja koettavan avata hänen oveaan, ja sitten supattavan hänelle hyvää yötä avaimenreiästä: Christophe ei liikahtanutkaan. Hän istui vuoteensa reunalla, pimeässä, pää käsien välissä, toistaen yhä itsekseen: "Ystäväni on minut pettänyt!…"; ja hän istui sillä tavoin myöhään yöhön. Silloin hän tunsi, kuinka suuresti hän ystävästään piti, sillä hän ei ollut vihainen hänelle, että hän oli pettänyt hänet: hän ainoastaan kärsi. Ihmisellä jota rakastamme, on kaikki valta meihin nähden valta olla meitä rakastamattakin. Ei voi olla hänelle siitä vihainen, saattaa ainoastaan moittia katkerasti itseään, ettei ole ansainnut enemmän rakkautta, koskapa toinen kerran meidät hylkää. Ja se tuottaa sellaisen tuskan, ettei enää tahdo elää.

Seuraavana aamuna, kun Christophe näki Olivierin, ei hän puhunut Olivierille mitään; hänestä oli niin kauheaa moittia Olivieria, — moittia siitä, että Olivier oli muka käyttänyt väärin hänen luottamustaan ja paljastanut hänen salaisuutensa vihamiehelle, — ettei hän voinut virkkaa hänelle sanaakaan. Mutta Christophen kasvot puhuivat sitä selvemmin; ne olivat ynseät ja kylmät. Olivier ällistyi; hän ei ymmärtänyt mitään koko asiasta. Hän koetteli arasti saada selvää, miksi Christophe oli häntä kohtaan sellainen. Christophe käänsi hänelle selkänsä eikä vastannut. Olivier vuorostaan loukkaantui, ja oli vaiti, ja suru kalvoi hänen sydäntään. He eivät lähestyneet toisiaan koko sinä päivänä.

Vaikka Olivier olisi tuottanut hänelle tuhat kertaa enemmän kärsimyksiä, ei Christophe olisi koettanut kostaa hänelle, tuskinpa edes itseään puolustaa: Olivier oli hänelle pyhä. Mutta hänen oikeutettu suuttumuksensa tarvitsi jotain esinettä, johon se saisi purkautua; ja kun se esine ei voinut olla Olivier, oli se tietystikin Lucien Levy-Coeur. Tehden kiihkossaan vääryyttä kuin tavallisesti Christophe piti häntä kohta syypäänä pahaan, jotka Olivier oli muka tehnyt; ja hän kärsi kauheita kateuden tuskia ajatellessaan, että tuollainen mies oli saattanut riistää häneltä hänen ystävänsä sydämen, niinkuin hän aikoinaan oli vienyt häneltä Colette Stevensinkin ystävyyden. Kaiken pahan lisäksi osui hänen käsiinsä, yhä hänen ärtymystään lisäten, samana päivänä muuan Lucien Levy-Coeurin kirjoittama artikkeli Fidelion esityksestä. Siinä Lucien Levy-Coeur puhui Beethovenista ilveilevästi, ja suositteli huvittavasti hänen sankarittarelleen Montyonin palkintoa. [Montyonin (ranskal. filantrooppi, 1733-1820) hyvepalkinto hyveellisistä teoista tai moraalia käsittelevistä kirjallisista teoksista. Suomentajan selitys.] Christophe ymmärsi selvemmin kuin ehkä moni muu tuon kappaleen naurettavat puolet, ja näki eräitä erehdyksiäkin musiikissa. Hän ei itsekään ollut aina ilmaissut varsin ylenmäärin kunnioitustaan tunnettuja mestareita kohtaan. Mutta hän ei väittänytkään koskaan olevansa varma itsestään eikä kehunut ranskalaista logiikkaansa. Christophe oli niitä, jotka kylläkin itse vetävät esille ihailemainsa virheitä, mutta eivät salli toisten sitä tehdä. Sitäpaitsi oli eri asia arvostella jotakin suurta taiteilijaa, ja miten tuimasti tahansa, Christophen tavalla, nimittäin uskoen intohimoisesti taiteeseen, ja myöskin — (se olikin totta) — rakastaen mestarin kunniaa niin rajattomasti, ettei sietänyt hänessä mitään keskinkertaista, — kuin arvostella häntä sillä tavoin kuin Lucien Levy-Coeur, joka kirjoituksissaan vetosi ainoastaan suuren yleisön mataluuteen ja nauratti hölmöjen laumaa, näyttäen sukkeluuttaan suuren miehen kustannuksella. Ja lopuksi: vaikka Christophen arvostelut olivatkin yleensä hieman rohkeanlaisia, löytyi kuitenkin eräs laji musiikkia, josta hän ei hiiskunut, vaan jonka hän oli pannut itseltään turvaan, ja johon kukaan ei saanut koskea; se taide oli vielä enemmän kuin musiikkia: se oli puhdasta henkeä ja sielua, sellaista jaloa suuruutta, että ihminen sai siitä lohdutusta, voimaa ja toivoa. Beethovenin musiikki oli sitä taidetta. Kun hän nyt näki lurjuksen sitä häpäisevän, kuohahti hän silmittömästi. Tämä ei ollut enää pelkkä taidekysymys, vaan kunniankysymys; tässä karattiin kaiken kimppuun, mikä elämälle antaa arvoa: rakkauden, sankaruuden, miehekkään kunnon, kiihkeän halun uhrata itsensä toisten hyväksi. Siinä karattiin itsensä Jumalan kimppuun! Sovittelu ei enää tullut kysymykseen. Sellaista ei voi sallia, enempää kuin sietäisi häväistävän naista, jota kunnioittaa ja rakastaa: silloin täytyy vihata ja tappaa… Ja kaiken päällisiksi oli häpäisijä mies, jota Christophe halveksi enemmän kuin ketään muuta!

Sattuma sovitti niin, että viholliset kohtasivat toisensa jo samana iltana.

Christophe lähti, ettei hänen olisi tarvinnut jäädä Olivierin seuraan, sinä iltana, vastoin tapaansa, Roussinien illatsuihin. Häntä pyydettiin siellä soittamaan. Hän suostui vastenmielin. Kuitenkin syventyi hän piankin täydellisesti kappaleeseen, jota soitti, kunnes hän yhtäkkiä, kohottaessaan päätänsä, näki edessään ihmisjoukossa muutaman askelen päässä Lucien Levy-Coeurin irooniset silmät, ja näki niiden tarkastelevan häntä. Christophe lopetti soittonsa, keskellä tahtia, ja nousi ja kääntyi pianoon selin. Syntyi yleinen hiljaisuus, kaikki olivat hämillään. M:me Roussin tuli kummastuneena Christophen luo, suu väkinäisessä hymyssä; ja kun hän ei ollut varma, oliko kappale jo loppunut, kysyi hän — älykkäällä, epämääräisellä tavalla:

— Ettekö soita vielä, monseur Krafft?

— Minä olen soittanut, vastasi Christophe kuivasti.

Tuskin hän oli sen sanonut, niin hän tunsi olleensa töykeä; mutta se huomio ei suinkaan tehnyt häntä järkevämmäksi, vaan ärsytti häntä yhä enemmän. Välittämättä ihmisten ilkkuvista silmäyksistä, meni hän erääseen salin nurkkaan, josta hän voi seurata silmillään Lucien Levy-Coeurin liikkeitä. Hänen vieressään istui muuan vanha kenraali, jolla olivat punaiset ja uneliaat kasvot ja vaaleansiniset silmät, ja joka näytti muuten aivan lapsellisen vilpittömältä; kenraali piti velvollisuutenaan onnitella Christophea ja kiitellä hänen kappaleensa suurta omintakeisuutta. Christophe kumarteli hänelle kyllästyneenä, ja murahteli vastaukseksi jotain käsittämätöntä. Kenraali puhui yhä, tavattoman kohteliaasti, huulillaan äskeinen merkityksetön ja lempeä hymy; ja nyt hän tahtoi tietää, kuinka Christophe osasi ulkomuistista niin pitkät sävellykset. Christophe käännähteli kärsimättömästi, ja hänen teki mieli työntää tuo ukko niskasta alas sohvalta. Hän tahtoi kuulla, mitä Lucien Levy-Coeur sanoi: hän haki vain syytä karatakseen hänen kimppuunsa. Jo muutaman minutin hän oli tuntenut, että hän tekisi jonkun tyhmyyden: mutta mikään maailmassa ei voinut häntä siitä estää, — Lucien Levy-Coeur selitteli falsettiäänellään eräille naisille, jotka istuivat hänen ympärillään, mitä eräät suuret taiteilijat olivat teoksissaan tarkoittaneet, heidän kätkettyjä ajatuksiaan. Yleisen hiljaisuuden keskellä Christophe kuuli hänen puhuvan Wagnerin ja kuningas Ludvigin ystävyydestä, eräänlaisin ilveilevin salavihjauksin.

— Jo riittää! huusi Christophe, lyöden nyrkkinsä vieressä olevaan pöytään.

Kaikki kääntyivät ällistyneinä häneen päin. Lucien Levy-Coeur näki
Christophen katseen, kalpeni hiukan ja sanoi:

— Minulleko te puhuitte?

— Sinulle, senkin koira! vastasi Christophe. Ja hän ponnahti pystyyn,

— Täytyykö sinun välttämättä tahrata kaikki, mitä maailmassa on suurta, jatkoi hän vimmoissaan. Ulos, vintiö, tai paiskaan sinut kadulle ikkunasta!

Christophe tuli Lucien Levy-Coeur'ia kohti. Naiset väistyivät kirkaisten syrjään. Syntyi yleinen sekaannus. Christophea tultiin hillitsemään. Lucien Levy-Coeur oli noussut puolittain paikaltaan, sitten hän heittäysi jälleen nojatuoliinsa, teeskentelevän rauhalliseen asentoon. Hän kutsui hiljaisella äänellä luokseen palvelijaa, joka meni ohitse, ja antoi hänelle käyntikorttinsa; ja jatkoi sen jälkeen pakinaansa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut; mutta hänen silmäluomensa räpsyttivät hermostuneesti; ja hän vilkuili koko ajan syrjään, ihmisiin katsellen. Roussin oli työntäytynyt Christophen eteen, piti häntä rintapielistä, ja sysäsi häntä ovelle. Siinä raivoissaan ja häpeissään, pää painuksissa peräytyessään näki Christophe silmiensä edessä Roussinin valkean ja leveän paidanrintamuksen ja luki sen briljanttinappeja, ja hän tunsi kasvoillaan tuon paksun miehen puuskutuksen.

— No, no, hyvä ihminen, mikä teille tuli, sanoi Roussin. Mitä tämä nyt on? Ajatelkaa, mitä teette, hitto vie! Tiedättekö, millainen olette? Oletteko te ihan hullu?

— Minä en, perhana, astu enää jalkaani teille! vastasi Christophe tempautuen hänen käsistään; ja sitten hän meni ovelle.

Viisaasti kyllä annettiin hänen mennä rauhassa. Mutta eteisessä toi muuan palvelija hänen eteensä tarjottimen. Tarjottimella oli Lucien Levy-Coeurin käyntikortti. Christophe otti sen, ymmärtämättä mitään, luki sen ääneen; sitten hän alkoi yhtäkkiä vimmoissaan ja puhisten kaivella taskujaan; hän veti esiin puolenkymmenen muun kapineen mukana kolme, neljä rutistunutta ja likaista nimikorttia:

— Siinä on! Siinä on! — huudahti hän, ja paiskasi ne tarjottimelle niin että yksi niistä lensi permannolle.

Ja hän meni ulos.

Olivier ei tiennyt koko asiasta mitään. Christophe oli pyytänyt sekundanteiksi ensimäiset henkilöt, mitä vastaan sattui, kunhan eivät olleet hänelle aivan tuntemattomia: ne olivat musiikkikriitikko Théophile Goujart, ja muuan saksalainen tohtori Barth, erään sveitsiläisen yliopiston yksityisdosentti, jonka hän oli kohdannut kerran illalla jossakin ravintolassa. Hän oli ruvennut dosentin tuttavaksi, vaikkei mies häntä miellyttänytkään, sillä hänen kanssaan hän sai tilaisuuden puhella isänmaastaan. Lucien Levy-Coeurin sekundanttien kanssa sovittiin, että kaksintaistelu tapahtuisi pistooleilla. Christophe ei osannut käyttää mitään aseita, ja sen vuoksi esitti Goujart hänelle, ettei olisi pahaksi, jos hän tulisi hänen kanssaan jollekin ampumaradalle hiukan harjoittelemaan; mutta Christophe ei suostunut lähtemään; ja odottaessaan seuraavaa päivää hän ryhtyi työhönsä.

Ajatukset eivät oikein kulkeneet. Hän tunsi, että jokin sama ajatus, josta hän ei ollut oikein selvillä, häiritsi alinomaa häntä, ikäänkuin hän olisi ollut unessa ja nähnyt pahaa unta… "Se oli ilkeää, niin, ilkeää… Mikä sitten? — Ah, tuo kaksintaistelu huomenna… Joutavia! Eihän niissä koskaan osuta toiseen… Mutta se saattaisi nyt tapahtua… Ja sitten?… Sitten, niin juuri, sitten… Kun tuo elukka, joka vihaa minua, painaltaa vain sormellaan, niin voi hän riistää henkeni… No olkoon. — Niin, huomenna, ehkä parin päivän päästä makaan mullassa, täällä inhoittavassa Parisissa… Pyh, täällä tai muualla, yhdentekevää!… Ahaa, taidanpa peljätä? — En, mutta olisi hävytöntä hukata tällaisen typeryyden tähden koko se aatteiden paljous, jonka tunnen itsessäni versoavan… Hiisi vieköön nämä nykyajan taistelut, joissa muka tehdään molempien vastustajain voitto yhtä mahdolliseksi! Onpa sekin yhdenvertaisuutta: annetaan lurjuksen hengelle sama arvo kuin minunkin! Miksi meitä ei panna ottelemaan nyrkeillä ja patukoilla! Se olisi toista, se. Mutta tällainen raaka murhaaminen, ampumalla!… Ja tietysti hän osaa ampua, mutta minä en ole koskaan pitänyt pistoolia kädessäni… He ovat oikeassa; minun täytyy opetella… Hän tahtoo tappaa minut? Hyvä, minä tapan hänet."

Christophe meni ulos. Melkoisen lähellä taloa oli eräs ampumarata. Christophe pyysi itselleen pyssyä, ja neuvotti itselleen, kuinka sitä oli käsiteltävä. Ensimäisellä laukauksella oli hän tappaa ampumaradan-pitäjän; hän yritti uudestaan, kaksi, kolme kertaa, eikä saanut sattumaan; hän tulistui: ja ampui vielä huonommin. Ympärillä seisoi eräitä nuoria miehiä, he katselivat häntä ja nauroivat. Christophe ei heitä huomannut. Hän oli niin lujasti päättänyt oppia, että hän oli aivan välinpitämätön ihmisten sutkauksille; ja itsepintaisena kuin saksalainen ainakin hän harjoitteli niin hartaasti, että hänen kömpelö hommansa alkoi piankin, niinkuin ainakin käy, kiinnittää katsojain mieltä; ja eräs heistä ryhtyi nyt häntä neuvomaan. Christophe, joka oli tavallisesti kovin tuittupäinen, kuunteli nyt opetusta lauhkeana kuin lammas; hän ponnisti tahtoaan saadakseen tottelemaan hermonsa, jotka panivat hänen kätensä vapisemaan; hän suoristihe ja rypisti kulmakarvansa yhteen; hiki valui virtana pitkin hänen poskiaan; hän ei virkkanut sanaakaan; mutta silloin tällöin hän ponnahti vimmasta; ja alkoi taas paukuttaa. Sillä tavalla harjoitteli hän kaksi tuntia. Kahden tunnin päästä ampui hän suoraan maaliin. Mikään ei ole mielenkiintoisempaa kuin tuollainen kömpelöä ja niskuroivaa ruumista hallitseva tahdonvoima. Se herätti kunnioitusta. Osa niistä, jotka ensin olivat nauraneet, oli jo mennyt pois, toiset olivat tulleet vähitellen hiljaisiksi eivätkä malttaneet lähteä näkemästä tätä näytelmää. He tervehtivät ystävällisesti Christophea, kun hän viimein poistui ampumaradalta.

Kun Christophe tuli kotiin, tapasi hän siellä kunnon Moochin, joka odotteli häntä levottomana. Mooch oli jo kuullut kiistasta, ja oli juossut hätään; nyt pyysi hän saada tietää, mistä se oli syntynyt. Vaikka Christophe olikin kovin salaperäinen, sillä hän ei tahtonut syyttää ystäväänsä mistään, huomasi Mooch lopulta kuitenkin, miten asia oli. Koska hän oli sangen tyyni mies, ja tunsi hyvin ystävykset, niin oli hän varma, ettei Olivier ollut syypää siihen pikku petokseen, josta häntä epäiltiin. Hän lähti kaupungille tutkimaan asiaa, ja hänelle selvisi piankin, että koko ilkeä juttu johtui Coletten ja Levy-Coeurin juoruista. Hän tuli nopeasti takaisin ja todisti Christophelle, että asia oli näin; hän luuli sillä tavoin saavansa kaksintaistelun estetyksi. Mutta aivan päinvastoin kävikin. Kun Christophe kuuli että hän oli Levy-Coeurin tähden joutunut epäilemään kunnon ystäväänsä, vimmastui hän tuolle herralle yhä enemmän. Päästäkseen Moochista, joka vannotteli häntä, ettei hän saisi autautua kaksintaisteluun, Christophe lupasi kaiken, mitä Mooch halusi. Mutta päätöksensä oli hän jo tehnyt. Nyt hän oli oikein iloissaan: hän taistelisikin ystävänsä tähden. Ei oman itsensä puolesta!

Kun vaunut vierivät metsän halki maantietä pitkin, heräsi Christophe mietteistään yhtäkkiä johonkin, mitä eräs sekundanteista sanoi. Christophe koetti seurata heidän ajatustensa kulkua ja nähdä heidän mielialaansa, ja huomasi, että he olivat hänen kohtalostaan aivan välinpitämättömiä. Professori Barth arvioi, mihin aikaan tämä juttu olisi suoritettu, ja ehtisikö hän ajoissa täältä pois, lopettaakseen vielä samana päivänä erään työn, johon hän oli ryhtynyt Kansalliskirjaston arkistossa. Hänen mieltään kiinnitti tämä kaksintaistelu ja sen ratkaisu enemmän kuin muita Christophen kahta matkatoveria, sillä se koski hänen saksalaiseen itserakkauteensa. Goujart ei välittänyt ei Christophesta eikä tuosta toisestakaan saksalaisesta; hän puheli tohtori Jullienin kanssa rivohkoista fysioloogisista asioista, virnistelevään ja ilvehtivään sävyyn. Jullien oli nuori medisiinari, kotoisin Toulousesta; joku aika sitten oli hän asunut Christophen porrastoverina, ja oli joskus tullut lainaamaan hänen spriilamppuaan, sateenvarjoaan tai kahvikuppejaan, tuoden ne säännöllisesti rikottuina takaisin. Vastineeksi antoi hän Christophelle ilmaiseksi lääkärinneuvoja, kokeili häneen uusilla lääkkeillä, ja huvittelihe hänen naiivisuutensa kustannuksella. Hänen kastilialaista hidalgoa muistuttavan kylmyytensä alla piili ainainen vekkulimaisuus. Häntä oli tämä kaksintaistelujuttu tavattomasti hauskuttanut, sillä se oli hänestä kovin hullunkurinen; ja hän nautti jo etukäteen Christophen kömpelyydestä. Hänestä oli mukavaa päästä tällaiselle ajeluretkelle, läpi metsien, tuon mainion Krafftin kustannuksella. — Kaikkien noiden kolmen herran huomattavin ajatus oli, että he pitivät tätä tapausta etupäässä huvimatkana, josta heidän ei tarvinnut maksaa mitään. Itse kaksintaistelu ei heistä ollut laisinkaan tärkeä. Kuitenkin olivat he kaikki tyynesti valmistautuneet ottamaan vastaan minkälaisen käänteen hyvänsä.

He joutuivat kohtauspaikalle ennenkuin toiset. Se oli pieni ulkoravintola metsän keskellä. Jonkinlainen sievoisesti epäsiisti huvipaikka, johon parisilaiset tulivat peseskelemään kunniaansa, silloin nimittäin, kun siihen oli räiskynyt liian huomattavasti likaa. Pensasaidoissa kukkivat metsäruusut. Tammien siimeksessä, joiden lehdet kuulsivat pronssina, oli pikku pöytiä. Erään pöydän ääressä istui kolme polkupyöräilijää: nainen, jonka kasvot olivat ihomaalilla väritetyt ja jolla oli housut ja mustat sukat; sekä kaksi miestä, helteessä kostuneissa ja rutistuneissa flanellipuvuissa: he murahtelivat silloin tällöin epäselvästi, kuten olisivat unohtaneet puhelahjansa.

Vaunujen tulo sai ravintolassa ensin aikaan pienen häärinän. Goujart, joka tunsi talon ja sen väen jo ennestään, sanoi pitävänsä kaikesta huolen. Barth veti Christophen mukanaan lehtimajaan ja tilasi olutta. Ilma oli raukaisevan lämmin, ja mehiläiset hyrisivät. Christophe unohti aivan, mitä varten hän oli sinne tullut. Barth tyhjenteli pulloa ja sanoi hetken päästä:

— Nyt tiedänkin, mitä teen.

Hän kulautti ja jatkoi:

— Minulle jää vielä aikaa: menen sitten Versaillesiin.

Kuului, kuinka Goujart tinki emännältä kaksintaistelupaikan hintaa. Jullien ei ollut menettänyt hetkiään hukkaan: kulkiessaan polkupyöräilijän sivuitse oli hän ihastunut tuon naisen paljaisiin pohkeisiin ja ilmaissut sangen äänekkäällä tavalla ihastuksensa; ja siitä hän sai palkakseen aika tuiskun ruokottomia huudahduksia, joihin Jullien puolestaan kyllä osasi antaa vastauksensa. Barth sanoi puoli-ääneen:

— Ranskalaiset ovat sikamaisia. Juon sinulle voitonmaljan, veli.

Hän kilautti lasiaan Christophen lasiin. Christophe haaveili; sävelkatkelmia leijui hänen aivoissaan, huristen sopusointuisesti kuin hyönteisten äänet. Hänen teki mielensä heittäytyä nukkumaan.

Hiekkakäytävä narisi, ja toiset vaunut tulivat. Christophe huomasi
Lucien Levy-Coeurin kalpeat kasvot; ne olivat hymyilevät niinkuin aina.
Christophen kiukku heräsi. Hän nousi, ja Barth seurasi häntä.

Levy-Coeurin kaula oli kurottu leveään kaulusliinaan, hän oli pukeutunut niin tavattoman hienosti, että hänen vastustajansa huolimaton ulkoasu pisti oikein silmään. Hänen jälkeensä laskeusivat vaunuista kreivi Bloch, — urheilija, joka oli kuuluisa rakastajattaristaan, vanhoista, arvokkaista öylättilautas-kokoelmistaan ja ultrarojalistisista mielipiteistään, — Leon Mouey, toinen muotimies: eduskuntaan kirjallisuuden harrastajana päässyt ja kirjailijaksi poliittisesta kunnianhimosta ruvennut; nuori ja kaljupäinen; parta huolellisesti pois ajettu; kelmeä ja katkeroitunut naama, pitkä nenä, pyöreät silmät ja linnunkallo; — sekä viimeisenä tohtori Emmanuel, sangen hieno seemiläistyyppi, suopea ja välinpitämätön: lääkäriakademian jäsen, erään hospitaalin johtaja, kuuluisa tieteellisistä teoksistaan ja skeptillisyydestään lääketiedettä kohtaan: se skeptillisyys sai hänet kuuntelemaan potilaittensa valituksia iroonisen säälivästi, koettamattakaan keksiä keinoja heidän parantamisekseen.

Uudet tulijat tervehtivät toisia kohteliaasti, Christophe tuskin vastasi heille, mutta huomasi harmikseen, kuinka kiireesti ja ylenmäärin kohteliaasti hänen sekundanttinsa lähestyivät Levy-Coeurin miehiä. Jullien tunsi Emmanuelin, ja Goujart Moueyn; he menivät mairivasti ja hymyillen toisiaan vastaan. Mouey tervehti heitä kohteliaan kylmästi, ja Emmanuel leikkisästi ja kursailematta. Kreivi Bloch jälleen oli jäänyt seisomaan Levy-Coeurin rinnalle, ja nopealla silmäyksellä hän oli tarkastanut Christophen, kaksintaistelun toisen osakkaan, takin ja hänen paitansa laadun, ja siitä asiasta hän teki päämiehensä kanssa lyhyitä, hupaisia huomautuksia, vaikka he tuskin avasivat keskenään suutaan, — molemmat tyyninä ja täysin arvokkaina.

Lucien Levy-Coeur odotti kaikessa rauhassa taistelusignaalia, jonka antaminen oli jäänyt kreivi Blochin tehtäväksi. Levy-Coeur piti koko juttua pelkkänä muodollisuutena. Hän oli erinomainen ampuja, ja tiesi hyvin, kuinka avuton hänen vastustajansa oli; hän ei suinkaan olisi käyttänyt hyväkseen asemaansa, nimittäin ei olisi ampunut kohti, siinäkään epätodenmukaisessa tapauksessa, että sekundantit olisivat unohtaneet huolehtia, ettei taistelu päässyt vaaralliseksi. Levy-Coeur tiesi näet, miten suuri tyhmyys olisi ollut tehdä vihollisesta, josta pääsee irti ilman meteliäkin, marttyyri. Mutta Christophe puolestaan seisoi ja odotti otsa kumarassa, tuijottaen koko ajan Levy-Coeuriin; hän oli riisunut takkinsa ja vetäissyt paitansa rintamuksen auki ja käärinyt hihansa, niin että hänen leveä kaulansa ja vankat kyynärvartensa näkyivät; hänen koko tarkkaavaisuutensa oli koottu valmiiksi; murhanhalun leima näkyi jyrkkänä jokaisessa hänen kasvojensa piirteessä; ja niinpä kreivi Bloch, joka katseli tarkkaavasti häntä, ajattelikin, että oli hyvä asia, että sivistys oli tehnyt tällaiset taistelut niin lauhkeiksi kuin se yleensä on mahdollista.

Kun yksi laukaus kummaltakin taholta oli ammuttu, ja tietysti tuloksetta, kiiruhtivat sekundantit vastustajia onnittelemaan. Kunnia oli hyvitetty. — Mutta Christophe ei silti ollut hyvitetty. Hän seisoi yhä paikallaan, pistooli kädessä; hän ei jaksanut ymmärtää, että juttu oli jo lopussa. Hän olisi ollut valmis seisomaan ja ammuskelemaan tässä, kuten edellisenä päivänä ampumaradalla, niin kauan kunnes kuula osui paikalleen. Kun hän kuuli Goujartin esittävän, että hänen oli nyt lyötävä kättä vastustajalleen, ja näki Levy-Coeurin marssivan ritarillisesti häntä kohti, alinomainen ja tuttu hymy huulillaan, niin Christophe vimmastui mokomasta ilveilystä. Hän heitti raivoissaan pistoolin maahan, lykkäsi Goujartin syrjään ja hyökkäsi Lucien Levy-Coeurin kimppuun. Suurella vaivalla saatiin hänet estetyksi jatkamasta nyrkeillään kaksintaistelua.

Sekundantit olivat juosseet väliin, ja Levy-Coeur poistui paikalta. Christophe erosi joukosta, ja kuuntelematta toisten naurua ja kiroilulta harppasi pitkin askelin metsää kohti, puhuen itsekseen ääneen ja huitoen vimmoissaan käsiään. Hän ei edes huomannut, että hän oli jättänyt kentälle takkinsa ja hattunsa. Hän painui metsän helmaan. Hän ei kuullut, kuinka hänen sekundanttinsa kutsuivat häntä takaisin ja nauroivat keskenään; sitten he kyllästyivät, eivätkä enää hänestä välittäneet. Loittonevasta vaunujen räminästä tiesi Christophe, että he lähtivät pois. Hän jäi yksin keskelle metsää. Hänen raivonsa oli lauhtunut. Hän heittäytyi maahan, ja oikein piehtaroi ruohikossa.

Vähän aikaa kaksintaistelun jälkeen tuli Mooch ravintolaan. Hän oli tavoitellut koko aamun Christophea. Täällä sanottiin, että tuo hänen tuttavansa oli mennyt metsään. Mooch lähti Christophea etsimään. Hän juoksi kaikki polut, huuteli ja huhuili, ja tuli jo tyhjin toimin takaisin, kun kuuli Christophen laulun metsästä; hän kulki ääntä kohti, ja löysi viimeinkin Christophen pienellä aukeamalla, piehtaroimassa kuin varsa, sääret taivasta kohti. Kun Christophe huomasi hänet, huudahti hän iloissaan, sanoi häntä "siksi vanhaksi Moolokiksi", kertoi hänelle puhkoneensa vihamiehensä kuin seulan läpiä täyteen; pakotti Moochin leikkimään kanssaan pukinhyppyä, jopa hyppäämään ukon hänen ylitseenkin; ja kun Mooch hyppäsi, löi Christophe häntä aika tavalla takapuolille. Moochista, joka hänkin oli suuri, hyvä lapsi, oli tämä leikki melkein yhtä hauskaa kuin Christophesta, vaikka hän olikin jo niini kömpelö liikkeissään. — He tulivat käsikoukussa takaisin ravintolaan ja palasivat sitten suoraan lähimmältä asemalta Parisiin.

Olivier ei tiennyt koko tapahtumasta. Häntä vain kummastutti, miten hellä Christophe oli nyt häntä kohtaan: hän ei ymmärtänyt, mistä tällainen mielenmuutos oli johtunut. Vasta seuraavana päivänä sai hän sanomalehdestä nähdä, että Christophe oli ollut kaksintaistelussa. Hän oli tulla melkein kipeäksi, kun ajatteli, missä vaarassa Christophe oli ollut. Hän kysyi kaksintaistelun syytä. Christophe ei tahtonut sanoa mitään. Viimein vastasi hän nauraen, kun toinen oikein kiusasi:

— Sinun puolestasi.

Eikä Olivier saanut hänen suustaan lähtemään sen enempää. Mooch kertoi hänelle koko jupakan. Olivier kauhistui, lopetti välinsä Coletten kanssa, ja rukoili Christophelta anteeksi, että hän oli ollut niin varomaton. Mutta tuo mahdoton Christophe vastasi silloin hänelle erään vanhan ranskalaisen runon säkeillä, muokaten niitä omaan tarkoitukseensa sopivammiksi, sillä hän tahtoi kiusata hiukan Moochia, joka sattui olemaan läsnä ja ystävysten palautuneen onnen ylen onnellisena näkijänä: — Veli parka, opikin nyt epäilemään…

Tytöistä laiskoista, liukaskielistä,
Juutalaisista maireamielistä,
Ystävästä, jos haastaa hän liehien,
Tuttavuudesta myös vihamiehien
Kuin viinistä väljähtyneestä

Libera nos, Domine!

Oli tultu jälleen ystäviksi. Tuo vaara, joka ystävyyttä hipaisi ja uhkasi sen tappaa, teki sen ainoastaan entistä kalliimmaksi. Pienet väärinkäsitykset katosivat; keskinäisistä eroavaisuuksistakin tuli uusi viehätys. Christophe tunsi asuvan itsessään sopusointuisena yhtymänä kahden kotimaansa hengen. Hänen sydämensä oli rikas ja uhkui täyteläisyyttä, ja siitä onnea tuottavasta runsaudesta aiheutui, niinkuin ennenkin, että uusien sävelten virta alkoi jälleen pursua hänen sielustaan.

Olivier hämmästyi sen musiikin uutuutta ja voimaa. Hänelle oli ominaista mennä kriitillisyydessään liiallisuuksiin, ja siksi hän oli jo melkein uskonut, että jumalainen musiikki oli maailmassa jo virkkanut viimeisen sanansa. Hänellä oli se sairaaloinen käsitys, että määrättyjen kehitysasteiden jälkeen välttämättä seuraa dekadensi; ja hän pelkäsi ja suri, että se taide, joka teki hänelle elämän rakkaaksi, pysähtyisi yhtäkkiä, kuivuisi kuin puro hiekkaan. Christophe iloitteli näille hänen pelkureille ajatuksilleen. Omassa liioitteluhalussaan hän sanoi, ettei mitään oltu tehtykään ennen häntä, että kaikki oli vielä edessä. Olivier mainitsi hänelle esimerkkinä ranskalaisen musiikin, joka näyttää joutuneen sellaiselle lopullisen täydellisyyden ja hienostumisen asteelle, ettei sen toisella puolella mahtanut enää olla mitään. Christophe kohautti hartioitaan:

— Ranskalainenko musiikki?… Sitä ei ole vielä ollutkaan… Ja kuitenkin teillä olisi niin paljon kaunista tekemistä! Te ette taidakaan olla musiikkimiehiä, koska ette ole sitä huomanneet. Ah, jos minä olisin ranskalainen!…

Ja hän luetteli Olivierille kaiken, mistä ranskalainen voisi sepittää sävellyksiä:

— Te tartutte keinotekoisesti aloihin, jotka eivät ole teille sopivia, ettekä tee mitään siitä, mikä teille sopii. Te olette elegansin, hienoston runouden, kauniiden eleiden, askelten, asentojen, kuosien, pukujen kansaa. Ettekä kirjoita enää baletteja, vaikka te juuri olisitte voineet luoda verrattoman runollisen tanssin taiteen… — Te olette naurun ja huvinäytelmäin kansaa, mutta ette kirjoita enää koomillisia oopperoita, tahi jätätte sen tehtävän alimman luokan säveltäjille, musiikin kamasaksoille. Ah, jos minä olisin ranskalainen, pukisin säveliin Rabelais'n, tekisin koomillisia eepoksia… — Te olette romaanikirjailijain kansaa, ettekä tee sävelromaaneja: (sillä minä en pidä sellaisena vielä Gustave Charpentier'n följetongeja). Te ette käytä hyväksenne kykyänne tehdä psykoloogisia analyysejä, lahjojanne ymmärtää luonteita. Ah, jos minä olisin ranskalainen, tekisin teille muotokuvia musiikilla… (Tahdotko, niin kuvaan sinulle tuon nuoren tytön, joka istuu tuolla alhaalla puutarhassa, syreenien varjossa?) Minä kirjoittaisin teille Stendhalista kappaleen jouhikvartetille… — Te olette Europan suurin kansanvalta, eikä teillä ole kansan teattereita, ei kansan musiikkia. Ah, jos olisin ranskalainen, säveltäisin teidän vallankumouksenne: heinäkuun 14-nnen päivän, elokuun 10-nnen, Valmyn, Federatsioonin, minä säveltäisin kansan! En valheelliseen wagnerilaiseen deklamatsionityyliin. Minä tahdon sinfonioita, kuoroja, tansseja. En sanoja! Olen niihin väsynyt. Miksi musikaalisessa draamassa aina puhutaan! Sanat vaikenemaan! Maalattava levein vedoin, laajoja sinfonioja kuoroineen, valtavia sävelmaisemia, homeerisia ja raamatullisia epopeijoja; tuli, maa, vesi ja säteilevä taivas, kiihko, joka paisuttaa sydämiä, vaistojen hyöky, kansanrodun kohtalot, Rytmin triumfi, tuon maailman valtiaan, joka laskee tuhannet ihmiset ikeensä alle ja syöksee armeijat kuolemaan… Musiikkia kaikkialle, musiikki kaikkeen! Jos te olisitte musikaalisia, olisi teillä eri säveleitä jokaista yleistä juhlaanne varten: virallisia juhlamenojanne, työläisten yhdistyksiä, opiskelevien liittoja, perhekemujanne varten… Mutta ennen kaikkea, niin, ennen kaikkea, jos olisitte musikaalisia, te loisitte aito-musiikkia, musiikkia, joka ei tahdo sanoa mitään, musiikkia, jolla ei ole mitään tarkoitusta, paitsi lämmittää, antaa meidän hengittää, elää. Antakaa aurinkoa! Sat prata… (mitenkä se latinaksi olikaan?)… Teillä on jo satanut liikaa. Minä saan nuhan musiikistanne. Siinä ei näe selvästi eteensä: sytyttäkää lyhtynne… Te valitatte nykyään, että joku italialainen porcheria valtaa näyttämönne, voittaa yleisönne, ajaa teidät ulos omasta ovestanne? Se on teidän vikanne. Yleisö on väsynyt teidän iltahämäräiseen taiteeseenne, harmooniseen neurasteniaanne, kontrapunktiseen saivarteluun. Se menee sinne, missä on elämä, olipa se elämä kuinka alkeellinen tahansa. Miksi te vetäydytte elämästä? Teillä on Debussy: hän on kehno, vaikka olisikin suuri taiteilija, sillä hän on osaltaan syypää teidän torkuntaanne. Teidät pitäisi ravistaa niskasta hereille.

— Strauss, hänkö sitten?

— Ei sen parempi. Hän turmelisi teidät aivan lopullisesti. Tarvitaan minun kansalaisten! vatsaa kestääkseen sellaista kohtuuttomuutta juomisessa. Eivätkä hekään sitä kestä… Straussin Salome!… Mestariteos… En tahtoisi olla sen kirjoittaja… Muistelen, miten kunnioittavasti ja millä hellän rakkauden sävyllä vanha isoisä-vainajani ja enoni Gottfried puhuivat minulle sävelten kauniista taiteesta!… Että ihmisellä on vallassaan sellaiset jumalaiset mahdit, ja että hän käyttää niitä näin!… Murhapolttoja sytyttävä meteoori. Isolde, juutalainen prostitueerattu. Tuskallista ja eläimellistä hekkumoimista. Murhan, raiskauksen, sukurutsan raivoa; kahleista irti lasketut alkeisvaistot kiehuvat Saksan dekadensissa… Ja teidän tahollanne jälleen, ranskalaisessa dekadensissa, korahtelee kuolinkouristuksissaan melankoolinen ja hekkumallinen itsemurha… Toisaalla on peto; ja täällä raadeltu saalis. Missä ihminen?… Teikäläinen Debussy on hyvän maun nero; Strauss huonon maun. Ensinmainittu on äitelä. Mutta toinen on ilkeästi vastenmielinen. Ensimäinen on hopeankiiltävä, mutta liikkumaton, kaislojen kätkemä lammikko, josta henkii kuumeen tuoksu. Toinen jälleen kuohuva ja mutainen virta… Ah, mikä määrä löyhkävää myöhäis-italianismia: suurten mestarien jälkeisaikaa, uus-Meyerbeerismiä, tunteiden siivottomuutta vyöryy tuossa koskessa! Inhoittava mestariteos! Salome, Isolden tytär… Ja minkälaisen Salomen se äiti vuorostaan synnyttää?

— Aivan niin, myönsi Olivier; haluaisinpa elää viidenkymmenen vuoden päästä. Tämän syvyyteen kannustamisen täytyy loppua, tavalla tai toisella: joko ratsu pysähtyy, tai kaatuu maahan. Silloin saamme hengäistä jälleen. Jumalan kiitos: maa kukoistaa ja taivas säteilee, olipa musiikkia tai ei. Mitä me teemme noin epäinhimillisellä taiteella!… Idän ilmat ruskottavat… Pian… Pian… Näen jo toisten valojen punertavan Idän taivaalla.

— Jätä iänikuinen Itäsi! vastasi Christophe. Länsi ei ole vielä sanonut viimeistä sanaansa. Luuletko, että minä hellitän? Minulla on varaa vielä vuosisadoiksi. Eläköön ilo! Eläköön ilo! Eläköön uljuus, joka syöksee meidät taisteluun kohtaloamme vastaan! Eläköön rakkaus, jota sydämemme paisuu! Eläköön ystävyys, joka uskoamme vahvistaa, — ystävyys, rakkautta suloisempi! Eläköön päivä! Eläköön yö! Kunniaa auringolle! Laus Deo, riemun Jumalalle, haaveen ja työn Jumalalle, sille Jumalalle, joka loi musiikin! Hosianna!…

Sitten asettui Christophe pöytänsä ääreen ja kirjoitti kaiken, mitä hänen päähänsä pälkähti, muistamatta enää, mitä oli puhunut.

Christophen kaikki elämänvoimat olivat siihen aikaan täydellisessä tasapainossa. Hän ei välittänyt aprikoida, miten suuri sen tai sen musikaalisen muodon esteettinen arvo oli, tai haeskellut järkisyitä luodessaan uutta; eikä hänen ollut vaikeaa keksiä musiikilla tulkittavia aiheita. Kaikki kelpasi hänelle. Musiikin virta purkautui vuolaana, Christophen itsensä tietämättä, mitä tunnetta se kulloinkin ilmaisi. Hän oli onnellinen, siinä koko syy, onnellinen voidessaan tulkita sieluaan, onnellinen, kun se oli tulkittu, onnellinen, kun tunsi itsessään kaikkeuden sydämen elävät sykkäykset.

Tämä ilo ja täyteläisyys tarttui myöskin hänen ympäristönsä ihmisiin.

Se talo, jossa hän asui, ja talon suljettu puutarha kävivät hänelle liian ahtaiksi. Hän olisi nyt varmaan tunkeutunut viereiseen luostarinpuistoon, sen satavuotisten puiden siimekseen, joiden alla rauhalliset käytävät kiertelivät, ellei se näköala olisi ollut liian kaunis kauan säilyäkseen. Christophen ikkunaa vastapäätä rakennettiin kuusikerroksista taloa; se esti piankin luostarin puiston näkymästä ja teki sulun hänen ympärillään yhä täydellisemmäksi. Sitäpaitsi sai hän joka päivä, aamusta iltaan, ilon kuunnella vipukiekkojen vinkunaa, kivien raaputusta, lankkujen naulaamista. Hän näki työmiesten joukossa tuon kattaja-ystävänsä, johon hän oli tutustunut äskettäin katolla. He antoivat matkan päästä toisilleen keskinäisen ymmärtämyksen merkkejä. Veipä Christophe kerran hänet, kun tapasi hänet kadulla, erään viinikauppiaan kapakkaan, ja siellä he joivat yhdessä lasin viiniä, Olivierin suureksi kummastukseksi, jopa Olivier siitä hiukan loukkaantuikin. Christophea hauskutti miehen veitikkamainen hassumaisuus ja hänen ainainen hyvä tuulensa. Mutta siitä huolimatta kiroili Christophe häntä, ja koko hänen uutteraa ja tyhmää kolloseuraansa, joka rustasi sulkua hänen asuntonsa eteen ja ryösti häneltä valon ja ilman. Olivier ei valitellut kovinkaan paljoa; hän mukautui helposti tällaiseen supistettuun näköpiiriin: sehän oli kuin Descartesin uuni, josta suljettu ajatus kohosi vapaille taivaille. Mutta Christophe tarvitsi enemmän ilmaa. Ja näin ahtaaseen tilaan saarrettuna hän korvasi vahinkonsa tunkeutumalla ympärillä elävien joukkoon. Hän ikäänkuin joi heidän sielujaan itseensä. Hän muutti ne säveleiksi. Olivier sanoi Christophelle, että Christophe näytti aivan kuin rakastuneelta.

— Jos olisin rakastunut, vastasi Christophe, niin en nyt näkisi mitään, en rakastaisi mitään muuta, mikään muu ei kiinnittäisi mieltäni kuin rakkauteni.

— Mikä sinulla sitten on?

— Minä voin hyvin, minulla on nälkä.

— Onnen poika, sinä Christophe, huokasi Olivier; sinun pitäisi antaa hiukan meillekin ruokahaluasi.

Terveys on tarttuvaa, — niinkuin tautikin. Ensimäisenä sai luonnollisesti Olivier kokea sen hyvän vaikutuksen. Häneltä puuttui varsinkin voimaa. Hän vetäytyi erilleen maailmasta sen tähden, että maailman mataluus inhotti häntä. Vaikka hänellä oli hyvä äly ja poikkeuksellisen suuret taiteelliset lahjat, oli hän liian arkatuntoinen kehittyäkseen suureksi taiteilijaksi. Suuret taiteilijat eivät ole mitään kyllästyneitä olentoja; terveen mielen ensimäinen laki on elää: ja jos ihminen on nero, on se laki sitäkin ankarampi; sillä nero elää kahta kertaa enemmän kuin muut. Olivier karttoi elämää; hänen sielunsa häilyi runollisten haaveiden ilmoissa, haaveiden, joilla ei ollut lihaa, ei verta, ei yhteyttä todellisuuden kanssa. Hän oli tuota kirjallista hienostoa, jonka täytyy kauneutta löytääkseen etsiä sitä vuosisatojen takaa, aikakausista, jotka ovat menneet tai jotka eivät ole koskaan olleetkaan. Niinkuin ei elämän malja olisi yhtä huumaava kuin sekin, ja sen viinisadot nykyaikanakin upeita kuin muinoin! Mutta väsyneitä sieluja loukkaa välitön kosketus elämään; ne eivät jaksa kestää sitä muuten kuin näkemällä sen kangastuksen harson lävitse; menneisyyden etäisyys ja kaiku, joka kajahuttaa kuuluville aikoinaan kylläkin eläneitten ihmisten kuolleet sanat, muuttaen ne toiseen muotoon, ovat sen harson kutoneet. — Ystävyyssuhde Christopheen tempaisi Olivierin vähitellen alas näiltä taiteen pilvenpalteilta. Aurinko pääsi paistamaan niihin hämäriin sokkeloihin, joissa hänen sielunsa lepäsi horroksissa.

Insinööri Elsberger sai niinikään tuntea Christophen optimismin tartuttavan kosketuksen. Se seikka ei ilmennyt kuitenkaan muutoksena hänen tavoissaan: ne olivat jo liian piintyneet; eikä tarvinnut luulla hänen jaksavan koskaan muuttua siinä määrin yritteliääksi, että hän olisi lähtenyt Ranskasta ja etsinyt onneaan muualta maailmasta. Se olisi ollut liika vaatimus. Mutta hän pääsi velttoudestaan; tieteelliset tutkimukset, lukeminen, tieteellinen kirjoittelu alkoivat häntä miellyttää, vaikka hän oli heittänyt kaiken sellaisen sikseen kauan sitten. Hän olisi suuresti hämmästynyt, jos olisi sanottu, että Christophe oli syynä hänen ammattiharrastustensa heräämiseen; ja vielä hämmästyneempi olisi varmaan Christophe itse siitä ollut.

Koko talon asukkaista oli Christophe päässyt nopeimmin tuttavallisiin väleihin toisen kerroksen pikku perheen kanssa. Monta kertaa oli Christophe kuunnellut ohimennessään pianon ääniä, joka helähteli tuon perheen huoneistosta; m:me Arnaud soitti hyvin pianoa, milloin hän oli yksinään kotona. Sitäpaitsi oli Christophe lähettänyt tuolle herrasväelle pääsylippuja konsertteihinsa. Ja he olivat olleet hänelle ylen kiitollisia. Sen jälkeen kävi Christophe silloin tällöin iltaisin heidän luonaan. Mutta koskaan ei hän sitten saanut kuulla nuoren rouvan soittavan: hän oli niin arka, ettei voinut soittaa kenenkään kuullen; silloinkin, kun hän oli yksinään, käytti hän soittaessaan äänenhimmentäjää, kun nyt tiesi, että häntä voitiin kuunnella portaissa. Sen sijaan soitti Christophe nykyään heille; ja he puhelivat pitkät ajat keskenään musiikista. Tuo pariskunta oli asiasta innostunut ja puhui siitä niin nuorekkaan raikkaasti, että Christophe oli hurmauksissaan. Hän ei ollut uskonut, että ranskalaiset saattoivat siinä määrin rakastaa musiikkia.

— Se luulosi johtuu siitä, sanoi Olivier, ettet ole tähän asti nähnyt meillä vielä muita ihmisiä kuin musiikkimiehiä.

— Tiedän hyvin, vastasi Christophe, että juuri musiikkimiehet rakastavat vähimmän musiikkia; mutta et suinkaan tahtone uskotella minulle, että sinunlaisiasi on Ranskassa suurta laumaa.

— On ainakin muutamia tuhansia.

— Tämä on siis jotain uutta ruttoa, uutta muotia?

— Se ei ole muodin puuska, puuttui nyt puheeseen Arnaud. "Ihminen, joka ei suloista soittimien säveltä tai ihmisäänen viehkeyttä kuunnellessaan nauti eikä tule liikutetuksi, eikä värähdä kiireestä kantaan, ikäänkuin suloisesti hurmautuneena, eikä tunne ikäänkuin pääsevänsä ulos itsestään, osoittaa sillä, että hänellä on vääristynyt, paheellisuuteen kallistuvainen ja turmeltunut sielu, joten häntä täytyy yleensä arvostella niinkuin kohtalon lapsipuolena syntynyttä…"

— Tunnen tuon, virkkoi Christophe, se on ystävääni Shakespearea.

— Ei, vastasi Arnaud leppoisesti, se on erästä jo ennen häntä elänyttä meikäläistä. Se on Ronsardia. Näette siis, että jos Ranskassa on muoti rakastaa musiikkia, ei se ole aivan viimeistä muotia.

Yhtä paljon kuin se ihme, että Ranskassa rakastettiin musiikkia, kummastutti Christophea sekin seikka, että siellä rakastettiin samanlaista musiikkia kuin Saksassa. Parisilaisten taiteilijain ja keikarien piireissä, joihin hän oli ensin tutustunut, oli muka hienoa kohdella saksalaisia mestareita jonkinlaisina arvokkaina vieraina, joita kylläkin sallittiin ihailla, mutta joita pideltiin kuitenkin loitolla: mielellään laskettiin leikkiä jonkun Gluckin raskaasta tyylistä, Wagnerin barbaarisuudesta; ja heidän vastakohtanaan puhuttiin hienostuneesta ranskalaisesta mausta. Ja johtuipa Christophe suorastaan epäilemäänkin, saattoiko yleensä ranskalainen ymmärtää saksalaista musiikkia, niin omituisella tavalla esitettiin saksalaisia säveltäjiä Ranskassa. Aivan äskettäin oli hän tullut nolona ja loukkautuneena katsomasta erästä Gluck-esitystä: parisilaiset neropäät olivat maalailleet tuon hirveän vanhuksen ylen koreaksi; he sievistelivät häntä, pehmentelivät hänen rytmejään, pukivat hänen säveleensä impressionistisilla kaunistuksilla, somilla pikku tanssijattarilla, luonnottomilla ja irstailla… Gluck-parka, mitä ilmeni tulkinnassa hänen kaunopuheisuudestaan, joka purkausi niin välittömästi hänen sydämestään, hänen sielunsa ylevyydestä, moraalisesta puhtaudesta, hänen tuskastaan, joka näkyi aivan paljaana? Saattoiko ranskalainen sellaista tunteakaan? — Nyt huomasi Christophe, että nämä hänen uudet ystävänsä rakastivat todellisesti ja syvästi juuri sitä samaa, mikä on kaikkein välittömintä germaanilaisessa hengessä, vanhoissa saksalaisissa Liedeissä, saksalaisissa klassikoissa. Ja hän kysyi heiltä, eikö ollutkaan totta, että saksalaiset tuntuivat heistä vierailta, ja etteivät ranskalaiset voi rakastaa muuta kuin oman heimonsa taiteilijoita.

— Ei laisinkaan totta! väittivät nuo ystävät. Ainoastaan meidän arvostelijamme suvaitsevat puhua meidän nimessämme niin. Kun he itse hännystelevät aina muotia, niin he luulevat meidänkin sitä matkivan. Mutta me emme välitä enemmän heistä kuin he meistä. Merkillisiä otuksia: tahtovat opettaa meille, mikä on ranskalaista ja mikä ei! Meille, vanhan Ranskan aitoranskalaisille!… Tulevat väittämään, että meidän Ranskaamme on Rameau, — tai Racine, — eivätkä muut, niinkuin me emme tietäisi, — (tuhannet meikäläiset sekä maaseuduilla että Parisissa) — kuinka monta kertaa Beethoven, Mozart ja Gluck ovat tulleet ja istahtaneet kotilietemme ääreen, valvoneet meidän kanssamme rakkaittemme vuoteen vieressä, ottaneet osaa meidän tuskiimme, rohkaisseet meitä epätoivossa, muuttuneet perheemme jäseniksi. Jos tässä uskaltaisi sanoa, mitä ajattelee, niin olisi päinvastoin jokin sellainen ranskalainen taiteilija, jota arvostelijamme ylistelevät pilviin saakka, meille vieras. — Totuus on se, virkkoi Olivier, että joskin taiteessa lienee eroittavia rajoja, niin eivät ne ole niin paljon rotujen kuin kansanluokkien välisiä. En tiedä, onko mitään ranskalaista tai saksalaista taidetta; mutta varmaan on olemassa rikkaiden taide ja sellaisten ihmisten taide, joka eivät ole rikkaita. Gluck on suuri porvari, hän on meidän luokkaamme. Joku ranskalainen taiteilija, eräs, jota en viitsi nimeltä mainita, ei ole sellainen: vaikka hän onkin syntyperältään porvari, niin hän häpeää meitä, kieltää meidät; ja me puolestamme kiellämme hänet.

Olivier puhui totta. Kuta enemmän Christophe oppi tuntemaan ranskalaisia, sitä enemmän hämmästyi hän, miten yhdenlaisia Ranskan ja Saksan rehelliset ihmiset olivat keskenään. Herrasväki Arnaud muistutti hänen vanhaa ystäväänsä Schulzia, joka oli rakastanut taidetta niin puhtaasti: pyytelemättä omia etujaan, unohtaen täydellisesti itsensä, uhrautuen kokonaan kauneudelle. Ja Schulzin muisto sai hänet rakastamaan näitä puolisoita.

Samalla kuin Christophe huomasi, ettei eri rotuihin kuuluvien ihmisten välillä ollut mitään toisistaan eroittavia rajoja, tunsi hän myöskin, ettei saman rodun hyvien ihmisten ajatustenkaan välillä ollut raja-aitoja. Hänen avullaan tutustui kaksi ihmistä, joiden näytti olevan kaikkein vaikeinta ymmärtää toisiaan, nimittäin abbé Corneille ja Watelet toisiinsa, kylläkin Christophen millään tavoin aikomatta lähentää toisiinsa heitä. Christophe lainasi kirjoja heiltä molemmilta, ja lainasi sitten, niin kursailematta, että Olivieria loukkasi, samoja heidän kirjojaan heille toisilleen. Abbé Corneille ei ollut siitä millänsäkään; hänellä oli vaistomainen ihmisymmärtämys; ja hän oli tarkastanut Christophea salaa ja oli nähnyt, miten paljon jaloa, jopa suorastaan uskonnollista tuossa hänen nuoressa naapurissaan oli, — uskonnollista, jota Christophe ei liioin olisi ominaisuudekseen myöntänyt. Keskinäisen lähestymisen ensi askel oli nide Krapotkinia; sen oli Watelet lainannut Christophelle. He pitivät siitä kaikki kolme eri syistä. Sattui sitten, että kirjojen omistajat kohtasivat eräänä päivänä toisensa Christophen luona. Christophe pelkäsi ensin, että vieraat virkkaisivat toisilleen jonkin epämieluisan sanan, mutta päinvastoin: he olivat toisilleen hyvin kohteliaita. He juttelivat aluksi varsin vaarattomista asioista: kumpikin matkoistaan, ihmiskokemuksistaan. Ja sitten he näkivät toisissaan paljon lempeyttä, evankeelista henkeä, haaveellisia toiveita, monista toivottomuuden syistä huolimatta. He mielistyivät toisiinsa, vaikka siinä suopeudessa olikin vielä hiukan ironiaa. Ylen arkatuntoista ystävällisyyttä. Kertaakaan he eivät koskeneet toistensa uskomusten peruskysymyksiin. He tapasivat toisiaan harvoin, eivätkä koettaneetkaan tavata; mutta kun he kohtasivat toisensa, oli heistä hauska toisiaan nähdä.

Heistä kahdesta oli abbé Corneille hyvinkin yhtä vapaahenkinen kuin Watelet. Christophe ei olisi sellaista aavistanut. Hän huomasi vähitellen, miten suuri ja vapaa uskonnollinen aatteellisuus, mikä voimakas, kirkas ja kiihkoton mystisismi huokui papin kaikista ajatuksista, hänen jokapäiväisestä elämästään, hänen kaikkeudennäkemyksestään, — aatteellisuus, joka saattoi hänet elämään Kristuksessa niinkuin Kristus hänen uskonsa mukaan oli elänyt Jumalassa.

Abbé Corneille ei kieltänyt ainoaakaan elämän voimaa. Hänelle olivat kaikki aatteelliset kirjoitukset, vanhat ja nykyaikaiset, uskonnolliset ja maalliset, Mooseksesta Berthelotiin saakka, totuutta; ne olivat hänelle jumalallisia, olivat Jumalan ilmausta. Raamattu oli ainoastaan rikassisältöisin niistä, niinkuin kirkko oli korkein Jumalassa yhtyvien veljien valiojoukko; mutta kumpienkaan näiden erilaatuisten kirjojen tarkoitus ei ollut pakottaa sielua muuttumattoman totuuden kaavoihin. Kristinoppi oli elävä Kristus. Maailman historia oli ainoastaan Jumalan ajatuksen lakkaamatonta kasvamista. Juutalaisen Temppelin sortuminen, pakanallisen maailman luhistuminen raunioiksi, ristiretkien kurja loppu, Bonifacius VIII:n häväistys, Galilei, joka linkosi maapallon huimaaviin avaruuksiin, pikkuruiset aiheuttajat, jotka olivat suuria mahtavammat, kuningaskuntien ja Konkordaattien loppu, — kaikki nämä eksyttivät joksikin aikaa oikealta tolalta ihmishenkiä. Toiset takertuivat epätoivon voimalla sellaiseen, joka oli sortuva; toiset jälleen saivat alleen laudan pätkän ja ajelehtivat aaltojen mukana. Abbé Corneille kysyi ainoastaan: "Missä on ihminen? Mikä seikka innostaa kutakin elämään?" Sillä hän uskoi, että: "Missä elämä on, siellä on Jumalakin." — Ja sen tähden hän myöskin piti Kristuksesta.

Christophesta puolestaan oli ilo kuunnella sitä kaunista musiikkia, mitä suuri uskonnollisuus aina on. Se herätti hänessä eloon menneitä, kaukaisia ja syviä kaikuja. Alinomaisen reaktsioonin tarve, joka voimakkaissa luonteissa on elämänvaiston ehdoton vaatimus, sekä myöskin itsesäilytyksen vaisto, tuo aironvetäisy, joka palauttaa häiriytyvän tasapainon entiselleen ja antaa purrelle uuden sysäyksen suoraan eteenpäin, — kuin myöskin se seikka, että Christophen epäillen asioihin suhtautuvat ajatukset olivat päässeet hänessä jo tarpeeksi valtaan, ynnä hänen kyllästymisensä parisilaiseen sensualismiin, niin, kaikki nämä syyt yhteensä olivat herättäneet Christophen sydämessä kahtena viime vuotena jälleen vähitellen Jumalan eloon. Ei sillä tavoin, että hän olisi häneen uskonut. Hän oli jumalankieltäjä. Mutta hän oli itse täynnä Jumalaa. Abbé Corneille sanoi hänelle hymyillen, että hän kantoi tietämättään Jumalaa, niinkuin se muinainen jättiläinen, joka oli hänen kaimansa.

— Mistä se sitten johtuu, etten häntä näe? kysyi Christophe.

— Siitä, että olette niinkuin lukemattomat muut: näette hänet joka päivä, mutta ette aavista, että se on hän. Jumala ilmaantuu kaikille, erilaisissa muodoissa, — toisille heidän arkisessa elämässään, niinkuin pyhälle Pietarille Galileassa, — toisille (Watelet-ystävällenne), samalla tavalla kuin pyhälle Tuomaalle: näyttäen haavoja ja parannettavia kurjuuksia, — teille korkeassa ihanteessanne: Noli me tangere… Kerran te hänet tunnette.

— Minä en käänny koskaan vanhoihin uskoihin, vastasi Christophe; olen vapaa, ja vapaaksi jään.

— Yhä sitäkin vapaampi olette Jumalan kanssa, vastasi pappi rauhallisesti.

Mutta Christophe ei suostunut siihen, että hänestä väkisin tehtiin kristitty. Hän puolustautui naiivin kiihkoisesti, ikäänkuin se olisi ollut tärkeää, minkälainen etiketti hänen aatteilleen annettiin. Abbé Corneille kuunteli häntä hieman papillisen ja tuskin huomattavan iroonisesti ja ylen lempeästi. Hänen kärsivällisyytensä oli loppumaton; se johtui hänessä uskon antamasta tottumuksesta. Sen aikaisen kirkon viat olivat karaisseet hänet; vaikka ne tekivätkin hänet ylen alakuloiseksi, ja olivat tuottaneet hänelle vaikeita tunnontuskien aikoja, eivät ne jaksaneet häntä pohjaltaan turmella. Tosin hänestä oli katkeraa, että hänen esimiehensä sortivat häntä, piispat vakoilivat hänen kaikkia yrityksiään, vapaa-ajattelijat nuuskivat hänen ajatuksiaan käyttääkseen niitä väärin, murskatakseen häntä itseään ja hänen uskoaan, jota eivät hänen uskonkuntalaisensa enempää kuin hänen uskonsa vihamiehetkään ymmärtäneet, vaan juonittelivat sitä vastaan. Mahdoton oli taistella: sillä ihmisen täytyy alistua. Mahdotonta oli myöskin tosissaan alistua: sillä hän tiesi, että esivalta oli väärässä. Tuskallista olla puhumatta. Tuskallista puhuakin, kun sanat tulkittiin väärin. Tämän lisäksi muisti hän monia sieluja, joista hän oli vastuunalainen, niitä, jotka odottivat häneltä neuvoa, apua, ja joiden hän näki kärsivän… Abbé Corneille kärsi heidän tähtensä ja kärsi itse, mutta hän alistui. Hän tiesi, miten vähän merkitystä koettelemusten ajoilla on kirkon pitkässä historiassa. — Mutta kun hänen täytyi tällä tavoin sulkeutua itseensä, painautua mykän alistumisensa kuoreen, niin tuli hän vitkalleen vähäveriseksi, araksi, alkoi peljätä puhumista siinä määrin, että pieninkin ihmisten lähestyminen muuttui hänelle yhä vaikeammaksi, ja että hän vajosi ikäänkuin jonkinlaiseen mykkään horrokseen. Hän tunsi vaipuvansa siihen, mutta ei noussut vastaan. Christopheen tutustuminen oli hänelle suuri apu. Tuon naapurin nuorekas into, hänen kunnioittava ja yksinkertainen mielenkiintonsa pappia kohtaan ja hänen joskus kursailemattomat kysymyksensä olivat papille terveydeksi. Christophe pakotti hänet palaamaan elävien ihmisten seuraan.

Sähkötyöläinen Aubert tapasi papin kerran Christophen luona. Hän hätkähti, kun ensin näki hänet siellä. Hänen oli sangen vaikea salata vastenmielisyyttään. Sittenkin, kun hän oli jo voittanut sen ensimäisen tunteensa, jäi hänelle aina jonkinlainen paha olo: häntä kiusasi omituisesti istua tuon mustamekon parissa, miehen, joka oli hänen sielunelämälleen aivan epämääräinen olio. Mutta kuitenkin pääsi hänen seurusteluhalunsa ja hänen ilonsa saada pakinoida hyvin kasvatettujen ihmisten kanssa voitolle hänen vankasta antiklerikalismistaan. Hän hämmästyi, kun huomasi, miten ystävällisesti Watelet ja abbé Corneille kohtelivat toisiaan; ja yhtä suuresti hän kummastui, kun näki tässä papin, joka oli demokraatti, ja vallankumouksellisen, joka oli aristokraatti; moinen käänsi nurin narin kaikki hänen entiset käsityksensä. Turhaan mietti hän päässään, mihinkä yhteiskunnalliseen luokkaan hän heidät voisi sijoittaa: sillä hänen piti luokitella ihmisiä ymmärtääkseen heitä. Ei ollut varsin helppo keksiä, mihin osastoon pistää tuon rauhallisen ja vapaan papin, joka oli lukenut Anatole Francea ja Renania ja joka puhui heistä aivan tyynesti, oikeudenmukaisesti ja järkevästi. Mitä muuten tietoon tulee, ei abbé Corneillen tapana ollut antaa komentelijain johtaa itseään, vaan sellaisten ihmisten, joilla oli tietoja. Hän kunnioitti kyllä auktoriteettia; mutta sillä ei ollut hänelle samaa arvoa kuin tieteellä. Liha, henki, rakkaus, siinä kaikki kolme armonastetta, jumalallisten portaiden kolme pykälää, Jakobin tikapuut — Luonnollisesti ei kunnon Aubert liioin voinut ymmärtää tällaista luonnetta, eikä edes aavistaa, että sellaista saattoi olla olemassa. Abbe Corneille sanoi lauhkeasti Christophelle, että Aubert oli hänestä kuin eräät ranskalaiset talonpojat, jotka hän oli kerran sattunut näkemään. Muuan nuori englantilainen vallasnainen kysyi näiltä talonpojilta tietä. Kysyjä puhui englanninkieltä. Talonpojat kuuntelivat vakavasti, eivätkä ymmärtäneet. Sitten he puolestaan puhelivat ranskaa. Mutta nyt ei taas englantilainen ymmärtänyt. Silloin katselivat talonpojat toisiinsa säälitellen, pudistivat päätänsä, ja virkkoivat toisilleen, käyden jälleen käsiksi työhönsä:

— On se sittenkin surkeaa! Niin korea neiti!…

Aivan kuin neiti olisi heistä ollut mykkä, kuuro tai heikkopäinen…

Ensi aikoina oli Aubert vaitelias, sillä papin ja Watelet'n oppineisuus ja hieno käytös tekivät hänet araksi; hän kuunteli hiljaa heidän keskusteluaan. Mutta vähitellen ärsytti ja sai hänen naiivi ilonsa kuulla omiakin sanojaan hänet yhtymään juttuun. Hän purki kaikki ylevät ja sangen löysät teoriansa. Toiset kuuntelivat kohteliaasti, hieman iroonisesti, sisällään hymyillen. Aubert ihastui heidän ystävällisyydestään eikä pysähtynyt siihen; hän käytti hyväkseen, ja pian väärinkin, abbé Corneillen loputonta kärsivällisyyttä. Hän luki papille ääneen kyhäyksiään. Ja abbé Corneille alistui ja kuunteli; eikä se ollutkaan hänestä kovin ikävää: sillä hän ei kuunnellut niin paljon sanoja kuin itse miestä. Ja kun Christophe surkutteli häntä, niin hän sutkautti:

— Oh, ei mitään. Olen saanut kuulla paljon pahempia.

Aubert oli kiitollinen näille kahdelle uudelle tuttavalleen; ja he kolme rupesivat lopulta pitämään toisistaan, siitä huolimatta, etteivät ymmärtäneet toistensa aatteita, tahi eivät juuri koettaneetkaan niitä ymmärtää. Heitä aivan hämmästytti, että olivat joutuneet niin lähetysten. Sitä he eivät olisi koskaan uskoneet. — Christophe oli vienyt heidät yhteen.

Christophella oli viattomina liittolaisina kolme pienokaista, Elsbergerien kaksi lasta ja Watelet'n pieni kasvattitytär. Hänestä oli tullut heidän ystävänsä; he pitivät hänestä hirveästi. Hänen oli käynyt sääliksi, että lapset olivat niin yksinään. Ja puhumalla kullekin lapsista heidän yksinäisestä naapuristaan, herätti hän heissä kiivaan halun nähdä toisiaan. Lapset vilkuttivat toisilleen ikkunasta; ja portaissa he virkkoivat aina toisilleen salaa jonkin sanan. Ja he kiusasivat niin kauan, että saivat Christophien tukemina vanhemmiltaan luvan tavata joskus toisiaan Luxembourgin puistossa. Christophe oli juonestaan hyvillään ja meni näkemään heitä, kun he tapasivat siellä toisensa ensi kertaa; hän näki, että lapset olivat kainoja ja teennäisiä, eivätkä tienneet, miten tässä oudossa onnessaan olla, kuinka elää. Heti sai Christophe heidät innostumaan; hän pani heidät leikkimään, juoksemaan, hippasille; ja hän yhtyi iloon aivan kuin olisi itse ollut kymmen-vuotias poika; kävelijät vilkaisivat huvitettuina ja ilveillen ohimennessään tuohon isoon mieheen, joka juoksi, kirkui ja hyppeli puiden takana kolmen pikku tytön ajelemana. Ja kun vanhemmat sitten olivat yhä vain epäluuloisia eivätkä näyttäneet haluavan, että lapset kovin usein tapaisivat toisiaan Luxembourgissa, — (sillä siten he eivät voineet pitää niitä tarkoin silmällä) — niin keksi Christophe sen keinon, että sai majuri Chabranin, joka asui pohjakerroksessa, kutsumaan lapset leikkimään yhdessä talon puutarhaan.

Sattuma oli tehnyt hänet tuon majurin tuttavaksi: — (sattuma osuu aina sellaisille ihmisille, jotka haluavat sitä käyttää hyväkseen). — Christophien kirjoituspöytä oli ikkunan ääressä. Eräänä päivänä vei tuuli muutaman nuottiarkin ulos puutarhaan. Christophe juoksi hakemaan papereitaan, paljain päin ja rinta avoinna, niinkuin hän oli huoneessaan istunut, viitsimättä edes vilkaista pukuaan. Hän luuli joutuvansa tekemisiin ainoastaan majurin palvelijan kanssa. Mutta hänelle avasikin oven majurin tytär. Christophe ällistyi hiukan, ja selitti, mitä varten hän oli tullut. Neiti hymyili ja pyysi häntä sisälle; ja sitten he menivät puutarhaan. Kun Christophe oli saanut nuotit käsiinsä, tahtoi hän heti livistää tiehensä, ja neiti saattoi häntä ulko-ovelle. Mutta silloin sattuikin upseeri juuri tulemaan kotiin. Majuri katsoi ällistyneenä tätä kummannäköistä vierasta. Tytär esitteli nauraen Christophen isälleen.

— Ah, tekö se olitte, muusikko? virkkoi upseeri. Hauskaa tavata. Mehän olemme ammattiveljiä.

Majuri puristi Christophen kättä. He juttelivat lauhkean iroonisesti, miten he antoivat toisilleen konsertteja, Christophe pianolla, majuri huilulla. Christophe aikoi sitten lähteä pois; mutta toinen ei häntä enää päästänytkään; hän innostui latelemaan aivan valtavat määrät musiikkia koskevia aatteitaan. Yhtäkkiä hän keskeytti ja sanoi:

— Tulkaa katsomaan minun "kanonejani"!

Christophe lähti hänen perästään, ihmetellen, mitä Ranskan tykistön kanunat häneen kuuluivat. Mutta majuri toikin voitonriemuissaan hänelle eräänlaisia musikaalisia "kanoneja", jonkinlaisia mestaruuden näytteitä: nuoteilla täytettyjä kaavakkeita; kappaleita, joita voitiin esittää alkamalla loppupäästä, tai nelikätisesti, siten, että toinen soitti sivun oikein, toinen nurinpäin lukien. Majuri, entinen polyteknikkolainen, oli aina pitänyt musiikista; mutta varsinkin rakasti hän siinä probleemia; se oli hänestä, — (ja sitä se on tosiaan eräistä) — mainiota aivovoimistelua; ja hän koetti keksiä ja ratkaista kaikenlaisia konstruoituja musiikkiarvoituksia, toinen toistaan kummallisempia ja hyödyttömämpiä. Tietysti ei hänelle upseerina ollessa jäänyt paljoa aikaa tätä maniaansa tyydyttääkseen; mutta sitten, kun hän oli ottanut virkaeron, heittäytyi hän intohimoisesti sitä harrastamaan; siihen uhrasi hän nyt koko sen sitkeytensä ja kekseliäisyytensä, millä hän muinoin oli ahdistellut Afrikan erämaissa neekerikuninkaitten sotalaumoja, tai livistänyt tiehensä heidän kynsistään. Christophesta olivat nämä ongelmat hauskoja, ja hän asetti puolestaan majurin ratkaistavaksi erään vieläkin monimutkaisemman. Upseeri hurmautui, ja sitten he kilpailivat kekseliäisyydessä: musikaalisia kompia tuli satamalla. Leikin päätyttyä Christophe lähti kotiinsa. Mutta jo seuraavana aamuna sai hän naapuriltaan uuden probleemin, oikean visapahkan, jota keksiäkseen majuri oli valvonut puolen edellistä yötä; Christophe vastasi siihen; ja sitä taistelua jatkui, kunnes se alkoi Christophea kyllästyttää; hän julisti siis olevansa voitettu: seikka, josta upseeri oli ylen iloissaan. Hänestä tämä voitto oli kuin todellinen Saksalta saatu "revanche". Hän kutsui Christophen luokseen päivälliselle. Christophen suoruus, sillä hän ilmaisi pitävänsä kerrassaan hirveinä majurin sävellyksiä ja alkoi vimmasta huutaa, kun Chabran rupesi vonguttamaan erästä Haydnin andantea, sai aikaan sen, että Christophe saavutti lopullisesti hänen suosionsa. Tästä lähtien kävivät he usein toistensa luona juttusilla. Mutta musiikista he eivät enää puhuneet. Christophesta oli sangen keskinkertaista huvia kuunnella naapurinsa hassutuksia siitä; ja sentähden hän mielellään siirti pakinan sotilasasioihin. Majurista se olikin kaikkein hauskinta: musiikki oli tuolle mies-rukalle ainoastaan teennäinen huvitus; pohjaltaan hän eli ainaisessa omassa ikävässään.

Majuri antoi houkutella itsensä kertomaan sotaretkistään Afrikassa. Valtavia seikkailuja, aivan kuin Pizarron ja Cortesin! Christophe näki suureksi kummakseen, että vielä nykyaikaan elettiin sellaisiakin ihmeellisiä ja barbaarisia eepoksia; hän ei ollut tähän saakka tiennyt niistä mitään, eivätkä edes itse ranskalaisetkaan paljoa tunteneet noita seikkailuja, joissa kourallinen ranskalaisia valloittajia on parinkymmenen vuoden ajan uhrannut määrätöntä sankaruuttaan, kekseliäisyyttä, rohkeutta ja yli-inhimillistä tarmoa, yksinään mustien maanosan sydämessä, neekerilaumojen saartamana, usein vailla alkeellisimpiakin sodan välineitä, taistellen säännöllisesti vasten yleistä mielipidettä ja ynseän hallituksen tahtoa ja valloittaen siten Ranskalle, vasten Ranskan omaa halua, sitä itseään suuremmat valtakunnat. Valtavan ilon ja veren tuoksu nousi näistä taisteluista, joiden temmellyksessä Christophe näki sielussaan oikeita nykyaikaisia _condottieri_hahmoja, niin satumaisia sankari-seikkailijoita, ettei niitä olisi voinut aavistaa enää olevankaan nykyaikaisessa Ranskassa; sellaisia tyyppejä, että nykyinen Ranska häpeää niitä tunnustaa ja kätkee ne vaikenemisen verhoon. Uljaasti kajahteli majurin ääni, kun hän näitä muistojaan tarinoi; lauhkeasti ja täsmällisin, kylmin sanoin kuvaili hän, — (pistäen omituisesti keskelle eepillisiä kertomuksiaan tuon tuostakin välihuomautuksia), — perehtyneen miehen tavalla geoloogisia maisemamuotoja, pitkiä pikamarsseja, huimia hyökkäyksiä ja ihmismetsästyksiä, joissa hän itse oli ollut vuoroin ampuja tai riista, ja joissa ei armoa annettu. — Christophe kuunteli majuria, ja kun hän katseli häntä, tuli hänelle syvä sääli, että tuollainen kaunis ihmiseläin oli pakotettu olemaan toimettomana, riutumaan naurettavissa leikeissä. Hän ihmetteli, kuinka majuri oli saattanut alistua tällaiseen kohtaloon. Ja hän kysyikin häneltä siihen syytä. Majuria ei ensin näyttänyt haluttavan paljastaa vieraalle omia ikävyyksiään. Mutta ranskalaiset ovat lopultakin löysäsuisia, varsinkin kun voivat syyttää toisiaan:

— Hittoako minä teen nykyaikaisessa armeijassa? vastasi majuri. Meriupseerit kirjoittavat romaaneja. Jalkaväki harrastaa sosialismia. He harrastavat kaikkea paitsi sotaa. He eivät siihen enää valmistaudukaan, he valmistautuvat olemaan sotimatta; he harrastavat sodan filosofiaa… Sodan filosofia! Selkäänsä saaneiden hölmöjen huvittelua: aprikoivat, millä tavoin kerran saavat selkäänsä!… Saivartelu ja filosofeeraus eivät minuun kuulu. Parempi vetäytyä erilleni, ja rustata noita kanoneja!

Hän ei iljennyt puhua pahimmista vääryyksistä, mitä oli kärsinyt: upseerien keskinäisestä epäluulosta, jonka eräät ilmiantajat olivat saaneet aikaan, nöyryyttävistä ja julkeista käskyistä joidenkuiden oppimattomien ja pahansuopien valtiomiesten puolelta, armeijan surusta, kun sitä käytettiin halpoihin poliisitehtäviin, takavarikoimaan kirkon omaisuutta, kukistamaan työväen lakkoja, palvelemaan kätyrinä vallassaolevan puolueen etuja ja puoluekiihkoa — radikaalien tai antiklerikaalien pikku porvarien pyyteitä koko muuta Ranskaa vastaan. Puhumattakaan tuon vanhan Afrikankävijän inhosta uutta siirtomaa-armeijaa kohtaan, joka oli enimmäkseen kansan kaikkein huonoimmista aineksista pestattu, sitä varten, että itsekkäät ja pelkurit olisivat saaneet säästyä vuodattamasta vertaan, päässeet ottamasta osaa kunniaan ja vaaraan hankittaessa ja puolustettaessa "suurempaa Ranskaa", — merten takaista Ranskaa.

Christophella ei ollut syytä sekautua näihin ranskalaisten keskinäisiin riitoihin; ne eivät häneen kuuluneet; mutta vanhan upseerin ajatukset miellyttivät häntä. Mikä hänen oma mielipiteensä sodasta olikin, arveli hän kuitenkin, että armeijan tehtävänä on kasvattaa sotamiehiä, niinkuin omenapuut omenia, ja että omituinen erehdys on oksastaa siihen politikoitsijoita, esteetikkoja ja sosioloogeja. Kumminkaan ei hän käsittänyt, miten tämä voimakas mies saattoi luovuttaa paikkansa muille. Kuka ei taistele vihollisiaan vastaan, on itse pahin vihollisensa. Kaikissa noissa ranskalaisissa, joita kannatti mainita, oli taipumus vetäytyä syrjään, kummallinen kieltäytymisen ominaisuus. — Tämän ominaisuuden näki Christophe kaikkein syvimpänä ja liikuttavimpana majurin tyttäressä.

Tyttären nimi oli Céline. Hänellä oli hieno, kiinalaistapaan nyttyrälle vedetty, huolellisen siististi kammattu tukka, joka jätti korkean ja kaarevan otsan ja hieman suippokärkiset korvat paljaiksi; hänen poskensa olivat laihat, leuka siro, maalaishieno; silmät kauniit ja mustat: älykkäät, luottavaiset ja ylen lempeät, likinäköisen silmät; nenä suurenlainen, ylähuulen vieressä pikku mustama; hymy hiljainen, ja kun hän hymyili, työntyi hiukan liian turpea alahuuli herttaisesti ja pehmeästi eteenpäin. Hän oli hyväsydäminen, uuttera, sukkelaälyinen, mutta kummastuttavan vähän sielullisesti utelias. Hän ei lukenut paljoa, ei tuntenut ainoaakaan uutta kirjaa, ei käynyt koskaan teatterissa, ei ollut matkustanut missään — (matkustaminen oli näet isästä, joka oli ennen muinoin matkustellut liikaakin, ikävää); ei yhtynyt ylemmän luokan hyväntekeväisyyshommiin — (isä arvosteli niitä pisteliäästi), — ei koettanut mitään oppia, — (isä pilkkasi oppineita naisia), — ei liikkunut missään puutarhansa pienestä nurkasta, noiden neljän korkean kivimuurin keskeltä, jossa hän eli kuin valtavan kaivon pohjassa. Ja kuitenkaan ei Célinellä juuri ollut ikävä. Hän vietti aikaansa niin rattoisasti kuin voi, hän oli iloisesti alistunut. Hänestä ja siitä hänelle ominaisesta ilmapiiristä, jollaisen kukin nainen tietämättään luo ympärilleen, elipä hän missä oloissa tahansa, kävi Chardinin taulujen tunnelma: arkisissa tehtävissä askartelevien henkilöiden lämmin hiljaisuus, tyyneys ja heidän tarkkaava — (hieman untelo) asentonsa; — totutun järjestyksen ja elämän aina määrähetkillä varmassa muodossa uudistuvien ja silti rakkaiden ajatusten ja tapojen runollisuus, syvä viihtymys ja rauhallinen sulous; onnellisten porvarissielujen tyyntä keskinkertaisuutta: kunniallisuutta, omantunnon puhtautta, lepoa, rauhaa töissä, rauhaa iloissa, ja kuitenkin niin runollista. Tervettä elegansia, suurta sielun ja ruumiin puhtautta: sellaista, joka hajahtaa ikäänkuin hyvältä leivältä ja lavendelilta, ja jossa on suoruutta, lempeyttä. Rauhaa ihmisissä ja heidän askareissaan, vanhojen talojen ja hymyilevien sielujen rauhaa…

Christophe, jonka kunnioittava ja luottava käytös herätti toisissakin luottamusta, oli tullut Célinen hyväksi ystäväksi. He puhelivat sangen vapaasti keskenään; ja lopulta Christophe teki hänelle sellaisiakin kysymyksiä, että Céline kummasteli itsekseen, kuinka hän niihin vastasikaan; Céline puolestaan puhui Christophelle monenmoista, mitä hän ei ollut ennen puhunut kenellekään muulle, ei edes kaikkein lähimmille.

— Se johtuu siitä, ettette minua pelkää, selitti Christophe. Meidän keskenämme ei ole rakkauden vaaraa: me olemme liian hyviä ystäviä rakastuaksemme.

— Olettepa te kohtelias! vastasi Céline nauraen.

Célinen samoin kuin Christophenkin terveestä luonteesta oli kaikki rakastelevainen ystävyys inhottavaa; heillä ei ollut taipumusta tuohon tunteiden muotoon, josta kaksimieliset olennot, ne nimittäin, jotka aina tahtovat kulkea tunteissaan mutkateitä, pitävät niin suuresti. He olivat keskenään tosiaankin kuin kaksi kunnon toveria.

Christophe kysyi Célineltä kerran, mitä hän teki joskus iltapäivin, silloin, kun Christophe näki hänet puutarhan penkillä istumassa, käsityö helmassa, mutta kuitenkaan siihen koskematta ja liikkumatta tuntikausiin. Céline punastui, ja väitti, ettei hän toki tuntikausia sillä tavalla istunut, vaan ainoastaan silloin tällöin pari minuttia, joskus neljännennenkin, "miettien tarinoitaan".

— "Mitä tarinoita?"

— "Sellaisia, joita Céline haaveksi."

— Haaveksitteko te tarinoita? Oi, kertokaapa niitä minulle.

Céline sanoi, että Christophe oli liian utelias. Uskoi hänelle ainoastaan sen, ettei hän ollut niissä tarinoissa sankarittarena.

Christophe hämmästyi.

— Jos kerran sepittää itselleen tarinoita, niin minusta tuntuisi luonnollisemmalta sepittää omaa taruaan, mutta kaunisteltuna; uneksia itselleen onnellisempaa elämää.

— Sellaista minä en voisi, vastasi Céline; jos sitä ajattelisin, niin tulisin epätoivoiseksi.

Céline punastui uudestaan, kun oli täten näyttänyt kätkettyä sieluaan; ja hän jatkoi:

— Ja sitten, kun istun yksinäni puutarhassa, ja tuulenpuuska lentää luokse, olen onnellinen. Puutarha tuntuu minusta elävältä. Ja kun tuuli on huima, ja tuulee kaukaa, puhuu se niin paljon kaikenlaista.

Vaikka Céline oli niin umpimielinen, huomasi Christophe, mikä alakuloisuus piili hänen hilpeytensä ja hänen toimeliaisuutensa alla, tuon ahertelun, jonka Céline hyvin tiesi tarkoituksettomaksi. Miksi ei hän koettanut päästä, vapautua tästä tilasta? Hän olisi ollut kuin luotu ulkonaiseen ja hyödylliseen elämään! — Mutta hän sanoi, että hän ei voinut siihen antautua isänsä tähden, isän, joka ei muka tahtonut, että hänen tyttärensä eroaisi hänestä. Turhaan väitti Christophe, ettei sellainen voimakas ja tarmokas mies kuin majuri tarvinnut Célineä, että hänen laatuisensa ihminen saattoi elää yksinkin, ettei hänellä ollut oikeutta uhrata tyttärensä onnea. Céline ryhtyi puolustamaan isäänsä; hän keksi sen hurskaan valheen, ettei isä muka häntä pakottanutkaan jäämään, vaan että juuri hän itse ei voinut lähteä isänsä luota. — Ja jossakin määrin hän puhuikin totta. Näytti ainaiseksi sekä hänen itsensä että hänen isänsä ja muidenkin puolelta päätetyltä, ettei tätä voitaisi millään tavoin toiseksi muuttaa. Célinellä oli nainut veli, josta tuntui varsin luonnolliselta, että sisar uhrautui hänen asemastaan ja hoiti isää. Hän itse ei välittänyt muusta kuin lapsistaan. Hän rakasti niitä niin ahtaasti, ettei sallinut heille mitään omaa kehitystä. Se rakkaus oli hänelle, ja varsinkin hänen vaimolleen, vapaaehtoisesti otettu kahle, joka painoi koko heidän elämäänsä, esti heidän kaikkia liikahduksiaan; näytti, kuin olisi heidän mielestään ihmisen persoonallisen elämän pitänyt loppua heti kuin hänelle tuli lapsia: hänen olisi silloin varmaankin tullut ainaiseksi keskeyttää oma kehityksensä; nykyään laski tuo kylläkin toimelias, älykäs ja vielä nuorikin mies ainoastaan, kuinka monta vuotta hänellä oli edessä työtä ennenkuin hän voisi ottaa virkaeron. — Christophe näki, että näitä erinomaisia ihmisiä tukehdutti Ranskassa hyvin tavallinen perhetunne: syvä, mutta elämää herpaiseva hellyys. Moinen perheestä huolehtiminen on sitäkin aineettomampaa, kun ranskalaiset perheet ovat yleensä jäsenmäärältään kovin pieniä: isä, äiti, yksi tai kaksi lasta, jossakin tapauksessa kuuluu perheeseen vielä joku eno tai täti. Sellainen rakkaus on arkaa, pelkuria; se on omaan itseensä käpertynyttä niinkuin rahapussiaan kouraansa puristavan saiturin.

Muuan odottamaton huomio näytti Christophelle, joka tarkasti suurella mielenkiinnolla tuon tytön asioita, kuinka ahdaslaatuista ranskalaisten tunne-elämä oli, miten he pelkäsivät elää, antaa kaikkensa, ottaa maailmassa, minkä ansaitsivat.

Insinööri Elsbergerillä oli noin kymmenen vuotta itseään nuorempi veli, niinikään insinööri. Hän oli niitä hyvinkin tavallisia porvarisperheen kunnon poikia, joilla on taiteellisia taipumuksia ja jotka tahtoisivat mielellään harrastella taidetta, mutta eivät haluaisi silti hukata porvarillista yhteiskunta-asemaansa. Todellisuudessa tämä ei olekaan kovin vaikeasti ratkaistava pulma; ja useimmat nykyaikaiset taiteilijat ovat ratkaisseet sen vaivattomasti. Taiteilijaksi täytyy tahtoakin; eivätkä kaikki pysty tähän poloiseen voimanponnistukseen; he eivät ole aivan varmat siitä, tahtovatko, mitä tahtovat; ja sikäli kuin heidän porvarillinen asemansa vakiintuu, heittäytyvät he menemään myötävirtaan, hälisemättä ja kapinoimatta. Sellaisia ei voisikaan moittia, jos he nyt olisivat hyviä porvareita sen sijaan, että heistä olisi tullut huonoja taiteilijoita. Mutta tästä elämän pettymyksestä jää heihin usein salattu tyytymättömyys, sellainen qualis artifex pereo, ettei se oikein hyvin peity siihen verhoon, jota on totuttu sanomaan filosofiaksi; ja se tunne pilaa heidän koko elämänsä, kunnes ikä tai uudet huolet vetävät tämän vanhan haavan umpeen. Niin oli myöskin André Elsbergerin laita. Hän olisi tahtonut kirjailijaksi; mutta hänen veljensä, jolla oli oma päänsä, vaati häntä tieteelliselle uralle, kuten hän itsekin oli mennyt. André oli älykäs, hänellä olivat mukiinmenevät taipumukset tieteelliselle alalle, — taikka kirjalliselle, yhdentekevää; hän ei ollut tarpeeksi varma siitä, oliko hän taiteilija, ja liian varma, että hän oli porvari; hän oli myöntynyt veljensä tahtoon, ensin ainoastaan toistaiseksi — (ymmärtää hyvin, mitä se päätös merkitsee); hän oli mennyt Parisin sivili-insinöörien ammattikouluun, ei varsin korkeilla arvosanoilla, ja lähtenyt sieltä samanlaisilla, ja sitten tehnyt tunnollisesti, mutta ilman intoa insinöörintyötään. Luonnollisesti hän oli sillä välin kadottanut ne vähätkin taiteelliset taipumuksensa, mitä hänellä oli; eikä hän niistä enää puhunutkaan muuten kuin pilkalla.

— Ja sitäpaitsi, sanoi hän, — (Christophe tunsi näissä hänen sanoissaan Olivierin pessimistisen elämänkatsomuksen) — ei elämä ole sen arvoinen, että kannattaisi sureksia moista: ettei joutunut epäonnistuneelle uralle. Huono runoilija vähemmän, sen parempi!…

Veljekset rakastivat toisiaan; he olivat moraalisesti samaa maata, mutta eivät viihtyneet oikein hyvin keskenään. Molemmat olivat olleet Dreyfusin kannattajia. Mutta André, joka oli mieltynyt syndikalismiin, oli antimilitaristi; kun taas Elie oli patriootti.

André tuli usein käymään Christophen luona, poikkeamatta edes näkemään veljeään; ja Christophe ihmetteli sitä: sillä hän ja André eivät olleet kovinkaan läheisissä väleissä. André ei avannut suutaan muuta kuin nurkuakseen jotain asiaa tai moittiakseen jotain henkilöä. — Ja se oli väsyttävää; ja kun Christophe jälleen puhui, ei André kuunnellut häntä. Christophe ei salannutkaan, että nämä vierailut tuntuivat hänestä joutavanpäiväisiltä; mutta mies ei ollut siitä millänsäkään; hän ei näyttänyt toisen tarkoitusta huomaavankaan. Viimein löysi Christophe arvoituksen avaimen: eräänä päivänä näki hän Andrén kurkistelevan ulos ikkunasta ja katsovan jotain puutarhassa olevaa paljon hartaammin kuin kuunteli, mitä Christophe hänelle sanoi. Christophe vihjasi tästä huomiostaan jotain Andrélle; ja André myönsikin heti, että hän tunsi m:lle Chabranin, ja että tuo neiti oli suurena syynä hänen käynteihinsä Christophen luona. Ja kun hänen kielensä kanta nyt laukesi, niin tunnusti hän, että hän oli ollut jo kauan tuon tytön kanssa ystävyysväleissä, ja että heidän tunteensa oli ehkä jotain enempääkin: Elsbergerien perhe oli ollut kauan sitten majurin perheen ystäviä; mutta vaikka heidän välinsä olivat sangen läheiset, oli politiikka, äskeiset tapahtumat, eroittaneet heidät toisistaan. Ja sen jälkeen eivät he olleet käyneet toistensa luona. Christophe ei kursaillut, vaan väitti, että mokoma tuntui hänestä pähkähullulta: eivätkö ihmiset voineet olla eri mieltä ja kuitenkin kunnioittaa toisiaan? André myönsi Christophen olevan oikeassa ja sanoi olevansa vapaamielinen mies; mutta paria kolmea kysymystä ei hänen suvaitsevaisuuteensa mahtunut, sillä niistä, väitti hän, ei kenelläkään ollut oikeus olla eri mieltä kuin hän; ja ensimäisenä hän mainitsi tuon kuuluisan Jutun. Sitten hän puhui asiasta puuta ja heinää, kuten on tavallista aina. Christophe tunsi jo tässä suhteessa maan tavan, eikä koettanut inttää vastaan; hän kysyi vain, eikö Juttu koskaan päättyisikään, vai pitikö sen kirouksen kestää maailman loppuun saakka, lapsiimme kolmanteen ja neljänteen polveen asti. André purskahti nauruun, eikä vastannut Christophelle, vaan ylisteli nyt hellästi Céline Chabrania, ja syytti itsekkääksi hänen isäänsä, joka vaati tytärtään uhrautumaan yksinomaan hänelle itselleen.

— Miksi ette mene naimisiin, kysyi Christophe, jos te kerran rakastatte häntä ja hän teitä?

André valitteli, että Céline oli klerikaali. Christophe kysyi, mitä tämä nyt sitten tarkoitti. Toinen vastasi sen tarkoittavan: olla jumalinen, polvistella Jumalalle ja hänen ylimmäisille papeilleen.

— Ja mitä se teitä haittaa?

— Se haittaa, sillä minä en tahdo, että vaimoni olisi toisenlainen kuin olen itse.

— Mitä kummaa! Tehän vaaditte vaimonne ajatuksetkin? Silloinhan te olette vielä itsekkäämpi kuin tuo majuri!

— Te puhutte asiaa ajattelematta: ottaisitteko te naisen, joka ei pitäisi musiikista?

— Sellainen on minulla ollutkin.

— Miten voivat ihmiset elää yhdessä, ellei heidän katsantokantansa ole sama?

— Jättäkää jo katsantokantanne! Ah, hyvä ystäväni, mitkään aatteet eivät merkitse mitään, kun ihmiset rakastavat toisiansa. Mitä se minuun kuuluu, ettei nainen, jota rakastan, pidäkään musiikista niinkuin minä? Hän on itse minulle musiikkia! Kun on, niinkuin te, saanut sellaisen onnen, että on löytänyt kunnon tytön, joka rakastaa teitä, ja jota te rakastatte, niin uskokoon, mitä tahtoo, ja uskokaa itse, mitä ikinä haluatte. Lopultakin ovat kaikki aatteenne yhtä joutavia; ei maailmassa ole muuta kuin yksi totuus, yksi, Jumala: rakastaa toisiaan.

— Te olette runollinen sielu. Ette näe todellista elämää. Minä tunnen monta paria, jotka ovat saaneet kärsiä paljon tästä henkisestä eripuraisuudesta.

— Se johtuu siitä, etteivät he rakasta toisiaan kylliksi. Täytyy tietää, mitä tahtoo.

— Tahdolla ei kaikkea elämässä saada. Vaikka tahtoisinkin naida m:lle
Chabranin, en sitä voisi tehdä.

— Ja miksi ette!

André luetteli epäilyksensä: hänen oma elämänuransa ei ollut varma; hän ei ollut varakas; terveyskin oli huono. Hän aprikoi, olisiko hänellä oikeus mennä sellaisissa olosuhteissa naimisiin. Vastuunalaisuus oli suuri. Eikä hän saattanut tehdä rakastamaansa olentoa onnettomaksi, ja itseäänkin — puhumattakaan tulevista lapsista?… Parempi oli odottaa, — tai jättää koko asia.

Christophe kohautti hartioitaan:

— Onpa sekin rakkautta! Jos hän rakastaa, niin hän on onnellinen, kun saa uhrautua. Ja mitä lapsiin tulee: te ranskalaiset olette naurettavia. Te ette tahtoisi niitä maailmaan, ellette ole varmoja, että voitte tehdä niistä pieniä, pulleita koroillaeläjiä, joiden ei tarvitse kärsiä mitään, joilla ei ole syytä peljätä mitään… Helkkari! Se asia ei kuulu ollenkaan teihin; teidän tehtävänne on ainoastaan antaa heille henki, rakkautta elämään ja rohkeutta puolustaa elämäänsä. Loppu… eläkööt tai kuolkoot… sehän on meidän kaikkien ihmisten yhteinen kohtalo. Onko parempi luopua koko elämästä kuin olla antautumatta sen vaaroihin.

Christophen vahva elämänusko tarttui hänen puhetoveriinsakin, mutta ei saanut häntä tekemään varmaa päätöstä. André vastasi:

— Ehkäpä se on niinkin…

Mutta siihen hän jäi. Häneltä niinkuin monilta muilta tuntui menneen kaikki tahdon ja toiminnan kyky.

Christophe oli ryhtynyt taisteluun sitä tylsyyttä vastaan, jonka hän huomasi enimmissä ranskalaisissa ystävissään, omituisesti yhtyneenä uutteraan ja usein suorastaan kuumeiseen toimeliaisuuteen. Melkein kaikki ne henkilöt, joita hän näki erilaisissa porvarillisissa seurustelupiireissä, olivat tyytymättömiä. Melkein kaikilla oli sama inho päivän valtiaita ja heidän pilaantuneita ajatuksiaan kohtaan. Melkein kaikilla sama surullinen ja ylpeä tunne, että heidän rotunsa henkeä vääristeltiin. Tämä ei suinkaan ollut persoonallista kaunaa, voitettujen ihmisten ja luokkien, vallasta ja aktiivisesta elämästä syrjäytettyjen katkeruutta: eroitettujen virkamiesten, käyttämättömän tarmon, vanhan ylimystön, joka oli vetäytynyt maatiloilleen ja piiloutunut sinne kuollakseen niinkuin haavoittunut leijona. Ei, se oli yleistä siveellistä kapinoimista, leppymätöntä ja syvää: sitä näki kaikkialla, mitä erilaisimmilla yhteiskunta-asteilla, armeijan keskuudessa, hallintolaitoksissa, yliopistoissa, virastoissa, kaikissa valtiokoneiston tärkeissä rattaissa. Mutta kukaan ei ryhtynyt toimeen. He olivat menettäneet jo edeltäkäsin uskonsa; kaikki hokivat samaa:

— Ei sille mitään voi.

taikka:

— Täytyy koettaa olla sitä ajattelematta.

He käänsivät mietteensä ja pakinansa arasti pois surullisista asioista: he etsivät itselleen lohdutusta kotielämästään.

Ja jos he olisivat vetäytyneet erilleen pelkästään poliittisesta elämästä! Mutta kaikki nuo kunnon ihmiset olivat jokapäiväisissä pikku tehtävissäänkin välinpitämättömiä. He suvaitsivat alentavaa seurustelua sellaisten surkeain raukkain kanssa, joita he halveksivat, mutta joita vastaan he eivät suinkaan ryhtyneet ottelemaan, pitäen sellaista jo ennakolta hyödyttömänä. Miksi monet erinomaiset taiteilijat, ja varsinkin musiikkimiehet, — heihin oli Christophella paras tilaisuus tutustua, — kärsivät vastalausetta panematta kaiken maailman sanomalehdistön kerskuvien raukkojen, Scaramouchien julkeuksia, jotka antoivat heille ukaaseja? Maassa löytyi suuri lauma aaseja, joiden typeryys in omni re scibili oli käynyt suorastaan sananlaskuksi, mutta joilla kuitenkin oli ehdoton auktoriteetti in omni re scibili. He eivät edes viitsineet kirjoittaa itse artikkeleitaan tai teoksiaan; heillä oli sihteereitä, kurjia, nälistyneitä vaivaisia, jotka olisivat myöneet vaikka sielunsa saadakseen ruokaa ja tyttöjä, jos heillä olisi sielua ollut. Tämä ei ollut kenellekään Parisissa salaisuus. Ja kuitenkin nuo itsevaltiaat saivat kohdella taiteilijoita yli olkain. Christophe ärjähteli raivosta lukiessaan eräitä heidän kronikoitaan.

— Heillä ei toden totta ole sielua, huudahti hän; voi, näitä raukkoja!

— Kenelle nyt vihata kysyi Olivier. Tiettävästi jollekin Markkinatorin lurjukselle.

— Ei, vaan oikeille ihmisille. Lurjukset elävät luontonsa mukaan: he valehtelevat, rosvoavat, varastavat, tappavat. Mutta noita toisia, — niitä, jotka antavat heidän sitä tehdä, samalla kuin muka heitä halveksivat, heitä halveksin kahta vertaa enemmän! Elleivät noiden heittiöiden sanomalehdistössä olevat virkaveikot, kunniallisetkin ja todella oppineet arvostelijat ja taiteilijat, joiden niskassa nämä narrit keikkuvat, antaisi heidän sitä tehdä, ja antaisi aivan vaieten, häveliäisyydestä, pelosta, että saattaisivat nolata itsensä yleisön silmissä, tai siksi, että tavoittelevat häpeällisesti omia etujaan tahi säästävät vihollista ikäänkuin jonkinlaisesta salaisesta sopimuksesta, saadakseen itse jäädä iskuilta turvaan, — elleivät juuri he sallisi kelvotonten komeilla heidän suojelusherroinaan, niin moinen julkea väkivalta luhistuisi pian aivan naurettavana. Sama heikkous kaikilla aloilla. Olen tavannut kymmeniä kunnon miehiä, jotka sanovat minulle siitä tai siitä yksilöstä: "Hän on aika lurjus." Mutta ei ollut ainoaakaan, joka ei olisi puristanut kohta sen jälkeen hänen kättänsä ja kutsunut häntä "hyväksi virkaveljeksi". — "Heitä on liian paljon", väittivät nuo toiset. — Kyllä, liian paljon pelkureita. Liian paljon hyviä, mutta arkoja miehiä.

— Hm, mutta mitä sinun mielestäsi olisi tehtävät

— Pitäkää heidät kurissa! Mitä te vielä odottelette? Ettäkö taivaasta apu teille tipahtaisit Katsopas tuonne ulos. Nyt on satanut kolme päivää lunta. Se täyttää katunne, tekee Parisistanne moskaisen kloakin. Mitäs te teette? Te kiljutte hallitustanne vastaan, joka antaa teidän hukkua likaan. Mutta ryhdyttekö mihinkään toimeen päästäksenne siitä? Jumala paratkoon! Te pistätte kätenne ristiin. Kenelläkään ei ole ryhtiä puhdistaa edes oman talonsa edustaa. Kukaan ei täytä velvollisuuttaan, ei valtio eivätkä yksilöt; jokainen luulee täyttäneensä tehtävänsä, kun on syyttänyt toisia. Te olette satoja vuosia kestäneen monarkistisen kasvatuksen aikana niin tottuneet olemaan tekemättä mitään omasta alotteestanne, että te ikäänkuin tähystelette suu auki taivaalle ja odotatte sieltä ihmettä. Ainoa ihme olisi se, että päättäisitte ryhtyä toimeen. Näetkös, pikku Olivier, teillä on älyä ja kuntoa liikenemäänkin asti; mutta teiltä puuttuu verta. Sinulta ensimäisenä. Järki ja sydän ei teillä ole sairas. Vaan itse elämä. Te kuolette ja häviätte.

— Minkä sille voi? Täytyy odottaa uuden elämän syntymistä.

— Täytyy tahtoa sen syntymistä. Täytyy tahtoa parantumista. Täytyy tahtoa. Ja sen vuoksi pitää teidän ennen kaikkea päästää asumukseenne raitista ilmaa. Jos ei halua lähteä kotinsa seinäin sisältä, niin ainakin on kodin oltava terveellinen. Te olette antanut Markkinatorin saastaisten höyryjen myrkyttää itsenne. Teidän taiteenne ja ajatuksenne ovat kahdelta kolmasosaltaan uskonpettureita. Ja te olette niin masentuneita, ettette jaksa siitä edes suuttua, tuskin hämmästyäkään. Jopa eräät noista kunnon ihmisistä — (ja se on naurettava näky) — ovat tulleet niin aroiksi, että uskottelevat lopulta itselleen olevansa väärässä, ja oikeassa olisivat muka nuo huijarit. Enkö näet ole tavannut, — yksinpä teidän Esope-lehtenne piireissäkin, sillä siellähän te uskottelette oikein ammatillisesti olevanne kuvittelematta mitään, — nuorukaisraukkoja, jotka vakuuttelevat rakastavansa sitä tai sitä taidetta taikka aatetta, jota he todellisuudessa eivät rakasta yhtään? He myrkyttävät itsensä mokomalla, pelkän lauhkeutensa tähden, ilottomasti; ja he läkähtyvät tällaisen valheen ikävyyteen.

Christophe pauhasi näiden epävarmojen ja toivottomien ihmisten joukossa kuin torkkuvia puita ravisteleva myrskytuuli. Hän ei koettanut tyrkyttää heille omia katsantokantojaan; hän käski heitä herättämään oman tarmonsa ja ajattelemaan itse. Hän sanoi:

— Te olette liian vaatimattomia. Suurin vihollisenne on neurastenia, epäilys. Ihminen saattaa olla, hänen on oltava suvaitsevainen ja inhimillinen. Mutta ei ole lupa epäillä sellaista, minkä uskoo oikeaksi ja todeksi. Täytyy uskoa sitä, mitä ajattelee. Ja mitä uskoo, sitä on tuettava. Olkootpa voimamme miten vähäiset tahansa, ei meillä ole oikeutta olla luopioita. Pienimmälläkin tässä maailmassa on yhtä suuri velvollisuutensa kuin kaikilla suurilla. Ja hänellä on myöskin — (ja juuri sitä seikkaa te ette tiedä) — oma voimansa. Luuletteko kapinoimistanne niinkään vähäarvoiseksi! Vahva itsetietoisuus, joka tohtii ilmaista ajatuksensa, on huomioon otettava mahti. Te olette viime vuosina nähneet, että valtion ja yleisen mielipiteen on ollut pakko monesti kuunnella jonkun kunnon miehen arvosteluita, miehen, jolla ei ollut muuta asetta kuin hänen moraalinen ryhtinsä, kun hän näytti mielensä julkisesti, rohkeasti ja hellittämättä…

Ja jos kysytte, miksi nähdä sellaista vaivaa, mitä varten taistella, mitä varten?… niin kuulkaa: — Sitä varten, että Ranska kuolee, että Europa kuolee, — sitä varten, että meidän sivistyksemme, monien vuosisatain ponnistuksilla tehty ihana rakennus, inhimillisyytemme luomus, tuhoutuu, jos me emme taistele. Se ei ole turhaa pelkoa. Isänmaa on vaarassa, meidän europalainen Isänmaamme, — ja ennen kaikkea teidän, teidän oma pieni Isänmaanne, Ranska. Teidän apatianne tappaa sen. Teidän vaikenemisenne sen tappaa. Se kuolee aina, kun jonkun teidän tarmonne herpoaa, kun teidän ajatuksenne alistuvat, kun teidän hyvä tahtonne tyytyy hedelmättömyyteen; se kuolee aina, kun pisara teidän vertanne vuotaa ja tyrehtyy hyödyttömästi… Ylös taisteluun! Täytyy elää! Tahi jos on kuoltava, kuolkaa kunnialla!

Mutta vaikeinta ei vielä ollut saada heitä toimeen, vaan saada heidät toimimaan yhdessä. Siinä suhteessa he olivat aivan auttamattomia. He olivat karsaita toisilleen. Parhaat olivat kaikkein itsepäisimpiä. Christophe näki siitä selvän esimerkin samassa talossa, jossa hän asui. Felix Weil, insinööri Elsberger ja majuri Chabran elivät keskenään alinomaisella viholliskannalla, vaikka se vihamielisyys olikin mykkää ja ylen kohteliasta. Ja kuitenkin: niin vähän kuin Christophe heitä tunsikin, oli hänen helppo huomata, että kaikki nuo kolme tarkoittivat samaa, joskin heidän puolue- tai säätyetikettinsä olivat erilaiset.

Varsinkin Weilillä ja majurilla olisi ollut paljon edellytyksiä ymmärtää toisiaan. Weil, joka eli alinomaa kirjojensa ääressä ja ainoastaan aivoelämää, seurasi intohimoisella harrastuksella sotilasasioita; sellaisia aivan vastakkaisia harrastuksiahan näkee usein hengenmiesten piireissä. "Me olemme kaikki kaikentekijöitä", sanoi aikoinaan puoli-juutalainen Montaigne, väittäen seikkaa, joka pitää paikkansa vain eräihin älyllisiin rotuihin nähden, sellaisiin kuin se, johon Weil kuului, kaikkien ihmisten ominaisuudeksi. Tuo vanha älyniekka ihaili hartaasti Napoleonia. Hän keräsi itselleen kaikki kirjoitukset ja muistelmat, joihin oli koottu keisariajan sankaritarun valtava unelma. Niinkuin monia muita hänen aikansa ranskalaisia, häikäisivät häntäkin tuon kunnian auringon kaukaiset säteet, kajastaen nykyajan hämärään. Hän teki haaveissaan entisiä sotaretkiä, hän ratkaisi taisteluita, pohti ja punnitsi sotaliikkeitä; hän oli kamaristrateegikko, jollaisia kuhisee akademioissa ja yliopistoissa ja jotka selittelevät Austerlitzin voiton syitä ja korjailevat Waterloon virheitä. Hän itse pilkkaili ensimäisenä moista "napoleonimaisuutta"; se oli hänen itseivalleen huvittavaa; mutta kuitenkin huumasivat häntä nuo kauniit tarinat niinkuin leikkivää lasta; yksityiskohtia lukiessaan tulivat vedet hänelle silmiin: kun hän huomasi sen heikkoutensa, niin hän nauroi katketakseen ja sanoi olevansa vanha hupsu. Oikeastaan ei hän ollut napoleonilainen niin paljon patriotismista kuin romantiikan ja platoonisen aktiivisuuden ihailun vuoksi. Silti oli hän erinomainen patriootti, syvemmin Ranskaan kiintynyt kuin monet syntyperäiset ranskalaiset. Ranskan antisemiitit tekevät karhunpalveluksen maalleen, kun masentavat tylyillä epäilyksillään Ranskaan asettuneiden juutalaisten ranskalaista kansallistunnetta. Paitsi sitä, että kukin suku on luonnollisesti jo kiintynyt siihen maahan, missä se on elänyt pari sukupolvea, joten maan veri on muuttunut tulokkaan vereksi, on juutalaisilla toisiakin, aivan erikoisia syitä rakastaa sitä kansaa, joka edustaa Lännessä henkisen ja älyllisen vapauden kehittyneimpiä aatteita. Juutalaiset rakastavat Ranskaa, koska he itse ovat sadan vuoden kuluessa osaltaan vaikuttaneet sen kehitykseen, ja koska sen vapaus on osaltaan juuri heidän työtänsä. Kuinkapa saattaisivat he olla puolustamatta sitä maata kaikenlaista vanhoillista taantumusta vastaan. Kun kourallinen rikollisia politikoitsijoita tai lauma kunnollisia, mutta hölmöjä ihmisiä koettaa katkoa siteet, jotka yhdistävät näitä Ranskan ottolapsia heidän isänmaahansa, tekevät he hyvän palveluksen ainoastaan taantumukselle.

Majuri Chabran oli niitä ajattelemattomia, vanhanaikaisia ranskalaisia, joiden pää menee sekaisin, kun sanomalehdet uskottelevat alinomaa heille, että kaikki Ranskaan asettuneet muukalaiset ovat muka maan salaisia vihollisia; niitä ranskalaisia, jotka ovat luonteeltaan hyvinkin inhimillisiä ja vastaanottavaisia, mutta pakottavat itsensä epäilemään ja vihaamaan, kutistumaan itseensä ja tahtovat riistää omalta rodultaan juuri sen elämänvoiman, joka johtuu kahden erilaisen rodun yhtymisestä. Majuri piti siis velvollisuutenaan olla tuntematta ensimäisen kerroksen asukasta, vaikka hänen olisi ollut sangen mukava häneen tutustua. Weil jälleen olisi mielellään puhellut upseerin kanssa; mutta hän tiesi, kuinka kansalliskiihkoinen Chabran oli, ja sen vuoksi hän halveksi häntä, joskin leppoisella tavalla.

Christophella ei ollut laisinkaan niin paljon kuin majurilla syytä muistaa Weiliä. Mutta hän ei voinut sietää, että kenestäkään puhuttiin pahaa viattomasti. Sen vuoksi hän ryhtyikin puolustamaan Weiliä, kun tuon juutalaisen kimppuun hänen kuultensa karattiin.

Eräänä päivänä majuri sadatteli jälleen tapansa mukaan maansa oloja.
Silloin Christophe sanoi hänelle:

— Se on oma vikanne. Te vetäydytte kaikki syrjään. Kun Ranskassa käy huonosti, teidän mielestänne, niin te jätätte kirkuen paikkanne. Tuntuu kuin teistä olisi kunnianasia julistaa, että teidät on voitettu. Missään eivät ihmiset halua joutua tappiolle sellaisella kiireellä. Kuulkaahan, majuri, te, joka olette käynyt sotia, tällä tavoinko tapellaan?

— Tässä ei olekaan kysymys tappelusta, vastasi majuri; me emme tappele Ranskaa vastaan. Näissä taisteluissa täytyy puhua, väitellä, äänestää, olla tekemisissä inhottavan heittiölauman kanssa; siihen minä en ole luotu.

— Tepä olette saanut tarpeeksenne! Afrikassa oli kai toisenlaista!

— Parole d'honneur, — kautta kunniani, — se ei ollutkaan näin inhottavaa. Ja sitäpaitsi: niiltä siellä sai toki tukkia suun. Lisäksi: taisteluun tarvitaan sotilaita. Siellä minulla olivat tiraljöörini. Täällä minä olen aivan yksin.

— Vai niin; mutta eipä täälläkään puutu kunnon väkeä.

— Missä niitä on?

— Kaikkialla ympärillänne.

— No, mitä he sitten tekevät?

— Samaa kuin te: eivät tee mitään; sanovat, etteivät voi tehdä mitään.

— Mainitkaahan edes yksi.

— Vaikka kolme, jos tahdotte, ja ne asuvat omassa talossanne.

Christophe lausui hänelle Weilin nimen, — (majuri huudahti), — ja
Elsbergerit, — (majuri hyppäsi pystyyn):

— Tuo juutalainen, nuo Dreyfusin puolustajat?

— Niin, mitä se sitten tekee? virkkoi Christophe.

— He ovat ajaneet Ranskan perikatoon.

— He rakastavat sitä yhtä paljon kuin tekin.

— Silloin he ovat hulluja, rikollisia hulluja.

— Eikö voi olla oikeudenmukainen vastustajiaankin kohtaan?

— Minä kunnioitan rehellisiä vastustajia, niitä, jotka taistelevat samanlaisin asein. Siitä on todistuksena se seikka, että minä puhelen teidän kanssanne, teidän, herra saksalainen. Minä kunnioitan saksalaisia, samalla kuin toivon voivani antaa heille kerran ja koron kanssa takaisin sen selkäsaunan, jonka heiltä saimme. Mutta mitä noihin muihin, sisäisiin vihollisiin tulee, se on toinen asia: he turvautuvat epäkunniallisiin aseihin, sofismeihin tai sairaaloiseen ideologiaan, myrkyttävään ihmisystävyyteen…

— Niin, olette samanlainen kuin keskiajan ritarit, kun he ensi kertaa joutuivat taistelemaan ruutia ja tykkejä vastaan. Ajatelkaa, tämä on ainoastaan sodan yksi kehitysmuoto.

— Olkoon. Mutta silloin täytyisi meidän olla rehellisiä ja sanoa, että se on sotaa.

— Olettakaamme, että Europan koko sivistystä uhkaa yhteinen vihollinen, ettekö silloin liittyisi Saksaan?

— Sen olemme tehneetkin Kiinassa.

— Katsokaa siis ympärillenne. Eikö vaara uhkaa teidän maatanne, kaikkien meidän maitamme Europassa; se vaara, että vainotaan meidän perinnäistä sankari-ihanteellisuuttamme? Eivätkö ne kaikki maat ole joutuneet, mikä vähemmin, mikä pahemmin, jos jonkinlaisten seikkailijain kynsiin? Eikö teidän olisi ojennettava tämän yhteisen vihollisen vastustamiseksi kättänne niille vihamiehillenne, joilla on jotakin arvoa ja moraalista ryhtiä? Kuinka saattaa teidänlaisenne mies ottaa niin vähän huomioon tosiasioita? Tuossa on ihmisiä, jotka julistavat ihanteita, jotka eivät ole sellaisia kuin teidän! Mutta ihanne on aina voima, sitä ette voine kieltää; siinä taistelussa, joka teillä äskettäin oli, voitti teidät juuri vastustajainne ihanne. Sen sijaan, että hukkaatte voimianne ponnistellessa sitä vastaan, miksi ette hae siitä vahvistusta omalle ihanteellenne, käy sen kanssa yhdessä kaikkien ihanteiden vihollisia vastaan, isänmaannylkyreitä, aatteenne väärinkäyttäjiä vastaan, Europan sivistyksen mädännyttäjiä vastaan?

— Mitä se auttaisi? Täytyisi ensin mennä sopimaan. Ja silloin vastustajat ilkkuisivat voitonriemuissaan?

— Kun olitte Afrikassa, niin ette kai ajatellut, taistelitteko kuninkaan vai tasavallan puolesta. Luulen, etteivät monetkaan teistä liioin muistaneet oliko tasavalta vai ei.

— Sellaisille seikoille he antoivat palttua.

— Hyvä! Ja Ranska sai siitä hyötyä. Te taistelitte ja voititte Ranskan puolesta, ja myöskin oman itsenne vuoksi, kunnian ja taistelunriemun vuoksi. No niin, miksi ette tee samoin täällä! Laajentakaa taistelun päämääriä. Älkää närkästykö valtiollisista tai uskonnollisista joutavuuksista. Se on pikkumaista. Olkoonpa kansanne Kirkon tai Järjen vanhin tytär, se on yhdentekevää. Kunhan se vain elää! Kaikki on hyvää, mikä innostaa elämään. Meillä on ainoastaan yksi vihollinen, nimittäin nautiskeleva itsekkyys, joka imee kuiviin ja tahraa elämän lähteet. Innostukaa voiman ja valon, hedelmällisen rakkauden, uhrautumisen riemun ja työn puolesta. Älkää antako koskaan toisten toimia asemastanne. Nouskaa, liittykää yhteen! Taisteluun!…

Ja Christophe alkoi nauraen soittaa pianolla, tapailla Symphonie avec choeurs-marssin ensimäisiä tahteja.

— Kuulkaahan, mitä tekisin, jos olisin teikäläinen säveltäjä, Charpentier tai Bruneau (piru hänet vieköön!), sanoi Christophe. Minä panisin teille yhteen myttyyn, yhteen suureen kuorosinfoniaan kaikki sellaiset kappaleet kuin: Aux armes, citoyens! — marseljeesi — Internatsionaale, Vive Henri IV, — Henrikin hymni, — Dieu protëge la France, — Jumala, Ranskaa suojaa, — kaikki hyvät humalat, — (kuulkaa, tähän tapaan…), — keittäisin teille oikean provencelaisen kalasopan, joka antaa ruokahalua. Se olisi hiiden kehnoa, — (ei missään tapauksessa kehnompaa kuin noiden teikäläisten); — mutta se on varma, ettei teidän vatsanne silloin kurisisi, vaan teidän täytyisi marssia!

Ja hän nauroi sydämensä pohjasta.

Majuri nauroi myöskin:

— Te olette peijakkaan mies, monsieur Krafft, vahinko, että te ette ole meikäläinen.

— Mutta olenhan teikäläinen! Joka maassa taistellaan samasta asiasta.
Yhteen rintamaan!

Majuri myönteli; mutta kaikki jäi kuitenkin ennalleen. Silloin Christophe jatkoi itsepäisesti sotajuontaan ja suuntasi nyt pakinan Weiliin ja Elsbergeriin. Majuri oli yhtä itsepäinen kuin hänkin ja jauhoi samoja, iänikuisia väitöksiään juutalaisia ja Dreyfusin kannattajia vastaan; eikä Christophen todisteluilla tuntunut olevan häneen vähintäkään vaikutusta.

Christophe tuli surulliseksi. Olivier virkkoi hänelle:

— Älä ole milläsikään. Ihminen ei voi yhdellä sipaisulla muuttaa kokonaisen yhteiskunnan katsantokantaa. Se olisi liian helppoa. Mutta sinä olet jo tietämättäsi saanut paljon aikaan.

— Mitä minä olen tehnyt? kysyi Christophe.

— Sinä olet Christophe.

— Mitä hyvää siitä on toisille?

— Sangen paljon. Ole ainoastaan, mitä olet, kunnon Christophe. Älä sinä huoli meistä.

Mutta Christophe ei hellittänyt. Hän väitteli yhä majuri Chabranin kanssa, ja joskus hyvin kiivaasti. Célineä se huvitti. Hän oli läsnä, kun hänen isänsä ja Christophe keskustelivat; hän istui vaiti ja ompeli. Hän ei yhtynyt väittelyihin; mutta hän näytti nykyään iloisemmalta; hänen silmissään oli aivan toisenlainen loiste kuin ennen: tuntui kuin hän olisi saanut ympärilleen enemmän tilaa, enemmän raitista ilmaa. Hän alkoi lueskella; hän kävi jo usein kaupungillakin; hän seurasi mielenkiinnolla kaikenlaisia asioita. Ja eräänä päivänä, kun Christophe otteli hänen isäänsä vastaan Elsbergerien puolesta, näki majuri tyttärensä nauravan; hän kysyi, mitä tytär ajatteli; Céline vastasi rauhallisesti:

— Ajattelen vaan, että monsieur Krafft on oikeassa.

Majuri ällistyi ja sanoi:

— Tämä alkaa olla jo liikaa!… No niin, olimmepa oikeassa tai väärässä, me täällä olemme sitä, mitä olemme. Meitä ainakaan ei haluta nähdä noita ihmisiä, vai mitä, tyttö?

— Minua haluttaisi kyllä, isä, vastasi tytär.

Majuri tukki suunsa eikä ollut muka kuulevinaan. Hän oli itsekin paljoa alttiimpi Christophen vaikutukselle kuin oli olevinaan. Vaikka hänen arvostelukykynsä oli ahdas ja tunteensa kiivaat, niin oli hän kuitenkin sangen rehellinen ja jalosydäminen. Hän piti Christophesta, piti hänen suoruudestaan ja henkisestä terveydestään; hänen mieltään kalvoi joskus katkerasti, että Christophe oli saksalainen. Ja vaikka hän vimmastuikin hänen kanssaan väitellessään, niin halusi hän yhä uudestaan väittelemään; ja Christophen todistelut jättivät häneen aina jälkensä. Hän ei olisi sitä tunnustanut itselleen millään ehdolla. Mutta eräänä päivänä näki Christophe majurin lukevan hartaasti jotain kirjaa, jota majuri ei suostunut hänelle näyttämään. Vasta Céline kuiskasi Christophelle, saattaessaan häntä eteiseen:

— Tiedättekö, mitä isä luki? Erästä Weilin teosta.

Christophe oli ylen tyytyväinen.

— Ja mitä hän siitä sanoit

— Sanoi: "Senkin raavas!…" Mutta hän ei voi jättää kirjaa kädestään.

Christophe ei vihjannut majurin kanssa jutellessaan millään tavoin tähän asiaan. Kunnes majuri itse kysyi häneltä:

— Minkä tähden te ette enää koskaan jankuta minulle tuosta juutalaisesta?

— Sentähden, ettei sitä enää tarvita, vastasi Christophe.

— Miksikä ei? kysyi majuri, valmiina hyökkäykseen.

Christophe ei vastannut, vaan meni nauraen matkaansa.

Olivier oli oikeassa. Ihminen ei vaikuta toisiin sanoillaan, vaan koko olemuksellaan. Löytyy ihmisiä, joista säteilee ympärille rauhoittavaa ilmaa, heidän katseistaan, eleistään, pelkästä heidän kuulaan sielunsa hiljaisesta kosketuksesta. Christophe jälleen hehkui ympärilleen elämää. Se tunkeutui hiljaa, suloisesti kuin kevätpuolen lämpö vanhan, torkkuvan talon seinien ja suljettujen ikkunain lävitse; se herätti jälleen eloon sellaisia sydämiä, jotka vuosikausien kalvava suru, heikkous, eristäytyminen olivat tehneet kuiviksi, herpauttaneet ja tappaneet. Sielujen mahtavaa vaikutusta toisiinsa! Sen voimaa eivät aavista enempää ne, jotka sitä kokevat, kuin nekään, joista se lähtee. Ja kuitenkin on koko maailma täynnä tuon mystillisen vetovoiman aaltojen nousua ja laskua.

Kaksi kerrosta Christophen ja Olivierin huoneistoa alempana asui, kuten muistamme, muuan vielä nuorehko, viidenneljättä ikäinen nainen, m:me Germain, joka oli ollut kaksi vuotta leskenä ja jolta edellisenä vuonna oli kuollut hänen noin seitsemän-, kahdeksan-vuotias pikku tyttärensä. Leski asui yhdessä anoppinsa kanssa. He eivät käyneet kenenkään luona. Koko talon asukkaista olivat he kaikkein vähimmin tekemisissä Christophen kanssa. Tuskin olivat he toisiaan tavanneet, eivätkä he kertaakaan olleet virkkaneet toisilleen mitään.

Leski oli kookas, laiha nainen; hänellä oli melkoisen kaunis vartalo, kauniit ruskeat silmät, läpikuultamattomat ja hiukan ilmeettömät, joissa tuikahteli silloin tällöin synkkä ja kylmä tuli; hänen kasvonsa olivat keltaiset kuin vaha, posket kuopalla, suu lujasti kiinni. Vanhempi rouva Germain oli jumalinen, ja vietti kaiket päivänsä kirkossa. Nuorempi rouva painautui itsepintaisesti suruunsa. Hän ei välittänyt mistään maailman asioista eikä ihmisistä. Hän keräsi ympärilleen pikku tyttärensä kaikki muistoesineet ja kuvat; ja hän tuijotteli näihin esineisiin niin, ettei hän nähnyt enää tytärtään: nuo kuolleet valo- ja muut kuvat tappoivat elävän kuvan. Hän ei nähnyt tytärtään; mutta hän tahtoi välttämättä nähdä; hän tahtoi, tahtoi ajatella pelkästään häntä; ja lopulta ei hän osannut häntä edes ajatellakaan: hän oli auttanut kuolemaa sen työssä. Silloin hän jäi yksin, kivettynein, turtunein sydämin, kyyneleittä, ilman elämän hiukkastakaan. Uskonnosta ei ollut hänelle mitään apua. Hän rukoili, mutta ilman rakkautta, ja siis ilman elävää uskoa; hän antoi rahaa messuihin; mutta ei ottanut aktiivisesti osaa hyviin töihin. Koko hänen jumalisuutensa perustana oli se ainoa ajatus, että hän tahtoi saada nähdä tyttärensä jälleen. Mitä arvoa hänelle oli muulla? Jumalalla? Mitä hän Jumalasta? Nähdä, nähdä jälleen tyttärensä… Mutta siitä hän ei ollut laisinkaan varma. Hän tahtoi kyllä uskoa, että hän hänet näkisi, tahtoi lujasti, epätoivon vimmalla; mutta kuitenkin hän sitä epäili… Hän ei sietänyt nähdä muiden lapsia; hän ajatteli:

— Miksi eivät nuokin ole kuolleet?

Samassa kaupunginkorttelissa liikkui muuan pikku tyttö, joka muistutti vartalonsa ja käyntinsä puolesta hänen tytärtään. Kun leski näki hänet takaapäin, pikku palmikkoineen, niin hän vapisi. Hän lähti kulkemaan lapsen perästä; ja kun tyttö kääntyi, ja nainen näki, ettei se ollutkaan hän, teki hänen mielensä kuristaa tuo tyttö. Hän valitti, että Elsbergerien lapset, jotka olivat niin kilttejä ja kasvatuksella masennettuja, pitivät muka kovaa ääntä kerrosta ylempänä; ja kun pienokais-raukat juoksentelivat kamarissaan, lähetti leski palvelijattarensa sanomaan yläkertaan, että oli oltava hiljaa. Kun Christophe kerran tuli kotiin pikku tyttöjen kanssa, sattui leski heitä vastaan, ja Christophe kummastui, miten tylysti tuo nainen katsoi lapsiin.

Eräänä kesäiltana tämä elävältä kuollut istui hämärässä huoneessaan, ikkunansa ääressä ja koetti hypnotisoida itseään tyhjyyden tilaan; silloin hän kuuli Christophen alkavan soittaa. Christophella oli tapana haaveilla siihen aikaan päivästä pianonsa ääressä. Musiikki ärsytti nyt leskeä: se häiritsi tyhjyyttä, johon hän kaipasi vaipua. Hän vetäisi kiukuissaan ikkunansa kiinni. Mutta musiikki kuului hänen huoneensa jokaiseen sopukkaan. M:me Germain aivan kuin vihasi sitä. Hän olisi tahtonut estää Christophea soittamasta; mutta siihen ei hänellä ollut mitään oikeutta. Joka päivä odotti hän sen jälkeen samalla hetkellä, kiukkuisen ärtyisenä, että piano alkaisi soida; ja kun se ei heti alkanut, niin oli hän kahta ärtyneempi. Vasten tahtoaankin täytyi hänen kuunnella kappaleet loppuun asti; ja kun sitten soitto lakkasi, oli hänen vaikea päästä jälleen äskeiseen turtaan tilaansa. — Ja viimein, eräänä iltana, kun hän istui kumarassa, pimeän kamarin nurkassa, ja kun ikkunan suljettujen luukkujen takaa tulvahteli hänen luokseen tuo kaukainen musiikki, valoisa musiikki… hän tunsi sisällään vavahduksen, ja kyynelten lähde aukesi hänen sydämessään jälleen. Hän meni ja avasi ikkunan; ja siitä alkaen kuunteli hän soittoa itkien. Musiikki oli kuin sade, joka pisara pisaralta tunkeusi hänen kuivuneeseen sydämeensä; ja herätti sen eloon. Hän näki taas taivaan, tähdet, kesäisen yön; hän tunsi itsessään tuikahtavan mielenkiinnon elämään, vielä tosin ainoastaan kalpeana valona; tunsi epämääräistä ja tuskallista sympatiaa muitakin olentoja kohtaan. Ja seuraavana yönä, ensi kertaa pitkien kuukausien perästä, ilmestyi hänelle unessa hänen pikku tyttärensä kuva. — Sillä varmin keino päästä rakkaiden vainajiemme luokse, nähdä heidät, ei ole kuolla niinkuin he, vaan elää. He elävät meidän elämäämme, ja kuolevat kuolemastamme.

Hän ei koettanut tutustua Christopheen. Päinvastoin hän sitä karttoikin. Mutta hän kuuli hänen kulkevan portaissa noiden pikku tyttöjen kanssa, ja silloin hän pilkisteli salaa ovensa takaa, kuullakseen lasten lavertelua, sillä se aivan järkytti hänen sydäntään.

Kun hän kerran aikoi lähteä kaupungille, eroitti hän ylempää portailta pienten lastenjalkojen kepsutusta; lapset tulivat alas meluten hiukan kovemmin kuin tavallisesti, ja muuan lapsista sanoi pikku siskolleen:

— Älä huuda niin, Lucette; tiedäthän, että Christophe kielsi, kun täällä on se rouva, jolla on suru.

Toinen lapsista liikkui ja puhui silloin hiljemmin. Silloin ei m:me Germain enää kestänyt: hän avasi ovensa, tempaisi lapset syliinsä ja suuteli heitä kiihkeästi. Lapset peljästyivät; toinen tytöistä alkoi kirkua. Leski päästi heidät, ja meni sisään…

Kun hän sen jälkeen tapasi heitä, koetti hän heille hymyillä, jäykkää ja vääristynyttä hymyä, — (hän oli aivan unohtanut hymyilemisen); — hän virkkoi heille jonkin hellän sanan, mutta niin jäykästi, että lapset peljästyivät ja vastasivat arasti supatellen. He pelkäsivät tuota rouvaa, entistäkin enemmän; ja kun he menivät hänen ovensa ohitse, niin he juoksivat, että hän olisi saanut heitä käsiinsä. Leski puolestaan koetti tähystellä heitä piilosta. Häntä hävetti, että hänet olisi nähty puhelemassa lasten kanssa. Hän häpesi itseään omissa silmissään. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut varas: vienyt rakkautta omalta pikku vainajaltaan. Hän heittäysi polvilleen ja rukoili tyttäreltään anteeksi. Mutta nyt, kun elämän ja rakkauden vaisto oli hänessä herännyt, ei hän voinut sitä vastaan mitään: se oli häntä mahtavampi.

Eräänä iltana huomasi Christophe kotiin tullessaan, että talossa oli tapahtunut jotain erikoista. Muuan ruuanhankkija tuli portaissa häntä vastaan ja kertoi, että kolmannen kerroksen vuokralainen, Watelet oli yhtäkkiä kuollut, sydämenkouristukseen. Christophea säälitti kovin; mutta kuitenkaan hän ei ajatellut niin paljon tuota naapuria itseään kuin hänen lastaan, joka nyt oli jäänyt orvoksi. Ei tunnettu ketään Watelet'n omaisia, ja oli täysi syy olettaa, ettei häneltä ollut jäänyt lapselle juuri mitään. Christophe meni kiireesti, neljä porrasaskelmaa kerrallaan nousten, kolmanteen kerrokseen ja Watelet'n huoneistoon, jonka ovi oli auki. Siellä näki hän abbé Corneillen vainajan ruumiin ääressä, sekä tuon pikku tytön, joka itki ja hoki: Isä, isä. Talonmiehen vaimo koetti lasta lohdutella, mutta teki sen hyvin avuttomasti. Christophe otti tytön syliinsä ja puheli hänelle hellästi. Tyttö takertui epätoivoisesti häneen kiinni; Christophe ei voinut lasta mitenkään jättää; hän halusi viedä hänet sieltä pois, mutta tyttö ei suostunut siihen. Hän jäi siis lapsen kanssa Watelet'n huoneistoon. Hän istui päivän laskiessa ikkunan ääressä ja tuuditteli tyttöä sylissään uneen, jutellen hänelle lempeästi. Lapsi rauhoittui vähitellen; hän nukahti kesken nyyhkytyksiään. Christophe vei hänet vuoteeseen, ja ryhtyi kömpelösti riisumaan häntä, päästämään hänen pikku kenkiensä nauhoja. Ilta oli jo pimennyt. Huoneiston ovi oli jäänyt auki. Jokin tumma hahmo hiipi sisään, hameet kahisivat. Ja himmyvän päivän viimeisissä säteissä huomasi nyt Christophe tuon lastaan surevan rouvan kuumeisesti hehkuvat silmät. Christophen sydäntä järkytti. Leski oli jäänyt seisomaan ovelle, ja sanoi ahtaalla äänellä:

— Minä tulin… Ettekö… ettekö antaisi häntä minulle?

Christophe ojensi hänelle kätensä. M:me Germain itki. Sitten hän asettui lapsen vuoteen ääreen. Hetken päästä hän sanoi:

— Antakaa minun valvoa tässä ja hoitaa häntä…

Christophe nousi omaan kerrokseensa: abbé Corneille tuli hänen luokseen. Pappi oli hiukan hämillään, hän selitteli itseään puolustellen sitä, että oli mennyt vainajaa katsomaan. Hän toivoi, sanoi hän nöyrästi, ettei vainaja häntä moittisi siitä, jos eläisi: hän ei ollut näet mennyt sinne pappina, vaan ystävänä. Christophe oli niin liikutettu, ettei voinut puhua; hän puristi abbén kättä, ja he erosivat.

Kun Christophe seuraavana aamuna meni Watelet'n asuntoon, näki hän lapsen siellä jo m:me Germainin kaulassa, naiivin luottavaisena kuten lapset ainakin niitä kohtaan, joilla on taito heitä viehättää. Hän oli valmis lähtemään uuden ystävättärensä mukaan… Oi, varsin pianpa hän unhotti kasvatti-isänsä! Hän oli yhtä hellä uutta äitiäänkin kohtaan. Tämä huomio ei ollut kovin lohdullinen. Näkiköhän m:me Germainin rakkaudenitsekkyys sen?… Ehkäpä. Mutta mitä se haittasi? Täytyy rakastaa. Siinä on onni.

Joku viikko hautajaisten jälkeen vei m:me Germain lapsen maaseudulle, kauas Parisista Christophe ja Olivier olivat läsnä, kun he lähtivät talosta. Nuori leski oli niin rauhoittuneen näköinen ja hänestä kuulsi sellainen sisäinen ilo että he tuskin tunsivat häntä entiseksi. Hän ei ollut huomaavinaan nuoria miehiä. Mutta juuri lähtiessään hän sitten katsoi Christopheen, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

— Te pelastitte minut.

— Mikä tuolla hullulla oli? kysyi Christophe hämmästyneenä, kun leski oli lähtenyt, noustessaan Olivierin kanssa asuntoonsa.

Muutama päivä sen jälkeen toi posti hänelle erään valokuvan: tuntemattoman pikku tytön joka istui jakkaralla, pikku kädet kiltisti ristissä sylissä, ja joka katseli häneen kirkkain ja alakuloisin silmin. Kuvan alareunaan oli kirjoitettu:

"Pikku vainajani kiittää teitä."

Niin kävi näihin kaikkiin ihmisiin uuden elämän henkäys. Siellä, viidennen kerroksen huoneistossa, oli valtava ihmisyyden ahjo, jonka säkenet singahtelivat kaikkialle koko taloon.

Mutta Christophe ei sitä kehitystä huomannut. Se kävi hänen mielestään liian hitaasti.

— Ah, huokasi hän, kun saisi nuo kaikki kunnon ihmiset, mikä kunkin heidän uskonsa tai yhteiskuntaluokkansa lieneekin, veljiksi keskenään; nuo, jotka eivät tahdo tutustua toisiinsa. Eikö siihen ole mitään keinoa?

— Kukapa tietää, vastasi Olivier; ehkä siihen tarvittaisiin sellaisen keskinäisen suvaitsevaisuuden ja mielisuosion vaikutusta, joka ei voi syntyä muuten kuin sisäisestä ilosta, — terveen, normaalin, sopusointuisen elämän ilosta: ilosta, että ihminen saa käyttää voimiaan hyödyllisesti, tunteesta, etteivät hänen ponnistuksensa mene hukkaan, vaan että hän osaltaan edistää jotakin suurta. Siihen vaadittaisiin jälleen hyvinvoipaa isänmaata, maata, joka eläisi suuruutensa aikaa, taikka — (ja se olisi vieläkin parempi) — nousisi juuri suuruuttaan kohti. Ja siihen tarvittaisiin myöskin — (tämä vaatimus johtuu edellisestä), — mahtia, joka osaisi saada työhön kaikki kansan voimat, älykästä ja väkevää mahtia, joka pysyttäytyisi puolueiden yläpuolella. Mutta totuushan on se, ettei löydy muuta puolueiden yläpuolella olevaa voimaa kuin sellainen, joka saa voimansa omasta itsestään, eikä kansanjoukoista, se, joka ei hae tukea anarkistisesta enemmistöstä, niinkuin nykyinen keskinkertaisia liehakoiva hallitusvalta, vaan laskee kaikki herruutensa alle tekemällään hyvällä: voitokas valtias, Yhteishyvän diktatuuri, intelligensin ylivalta… miksi sitä ihannetta kutsuisikaan? Sitä me emme osaa tekemällä tehdä. Sen luo sattuma, tai täytyy ihmisten osata tarttua siihen sattumaan; siihen vaaditaan hyvää onnea ja neroa. Odottakaamme ja toivokaamme! Voima on jo valmiina: uskon, tieteen ja työn voimat, vanhan Ranskan ja uuden Ranskan voimat, yhä suuremman Ranskan… Minkälainen nousu tulisikaan, jos kajahtaisi se sana, taikasana, joka saisi kaikki ne voimat yhdessä taisteluun. Sitä sanaa en tietysti enemmän minä kuin sinäkään pysty lausumaan. Kuka sen lausuu? Voittoko, kunniaa… Kärsivällisyyttä! Tärkeintä on, että kaikki, mitä rodussa on voimakasta, keskittyy valmiiksi, ei tuhoa itse itseään, ei tule toivottomaksi ennen aikojaan. Onni ja nerokkuus eivät tule muille kuin sellaisille kansoille, jotka ovat ne ansainneet vuosisatojen tyynellä kärsimyksellä, työllä ja uskolla.

— Kukapa tietää? virkkoi Christophe. Joskus ne tulevat aikaisemmin kuin luullaankaan, — hetkellä, jolloin niitä vähimmin odottaa. Te rakennatte liikaa vuosisatojen varaan. Valmistukaa. Vyöttäkää kupeenne. Pitäkää aina kengät jaloissanne ja sauva kädessänne… Sillä ette tiedä, millä hetkellä tänä yönä teidän Herranne tulee.

Hän tuli juuri sinä yönä, mutta meni sangen läheltä ohitse. Hänen varjonsa sipaisi jo tämänkin talon kynnystä.

Eräiden näöltään merkityksettömien tapausten seurauksena oli, että suhteet Ranskan ja Saksan välillä kärjistyivät yhtäkkiä; ja parissa, kolmessa päivässä oli jouduttu totuttujen, ylimalkaisten kohteliaisuuksien ja hyvän naapuruuden väleistä siihen ärsyttävään äänensävyyn, joka on tavallinen ennen sotaa. Tämä seikka ei voinut kummastuttaa muita kuin niitä, jotka kuvittelevat, että muka järki vallitsee maailmaa. Mutta sellaisia oli paljon Ranskassa; ja monia ällistytti, kuinka Rheinin-takainen sanomalehdistö yltyi päivä päivältä yhä raivoisammin ja melkein yksimielisesti purkamaan jo ennestään tuttua gallilaisvihaansa. Eräät noista lehdistä, — sanomalehdethän anastavat näissä kummassakin maassa patriotismin monopoolin, puhuvat koko kansakunnan nimessä ja määräilevät hallituksilleen, usein niiden kanssarikollisella ja salaisella sopimuksellakin, mitä politiikkaa niiden on noudatettava, — julistivat Ranskalle loukkaavia ultimaatumeita. Oli syntynyt selkkaus Saksan ja Englannin välillä; eikä Saksa myöntänyt Ranskalle oikeutta olla siihen yhtymättä; sen julkeat sanomalehdet vaativat sitä julistautumaan Saksan puolelle, tai ellei se suostuisi, uhkasivat sillä maksattaa viimeisen sodan kulut uudestaan; he luulivat voivansa pakottaa sen liittolaisekseen pelolla, ja kohtelivat sitä jo etukäteen lyötynä ja tyytyväisenä vasallivaltiona, — ikäänkuin jonakin Itävaltana. Siinä nähtiin koko saksalaisen imperialismin voitostaan juopunut, pöyhkeä mielettömyys, ja sen valtiomiesten täydellinen kykenemättömyys ymmärtämään toisia rotuja, koskapa he mittasivat niitä samalla mitalla, mikä oli heidän itsensä lakina: Voiman ylin oikeus. Tietysti oli moisella töykeällä haasteella aivan päinvastainen vaikutus kuin Saksa oli odottanut vanhaan naapurikansaan, jolla oli vuosisatainen kunniakas historiansa ja muistot sellaisesta ylivallasta Europassa, ettei Saksalla niiden rinnalla ollut mitään. Se herätti Ranskan nukkuvan ylpeyden; maan jokainen jäsen värähti; ja kaikkein välinpitämättömimmätkin huudahtivat vihasta.

Saksan kansan suurella enemmistöllä ei ollut mitään syytä näihin ärsytyksiin; ei, ne harmittivat sitä: kunnon ihmiset, elivät he missä maassa hyvänsä, eivät pyydä muuta kuin saada elää rauhassa; ja Saksassa ovat senlaatuiset ihmiset erikoisen rauhaa rakastavia ja herttaisia; he haluavat elää sovussa kaikkien kanssa ja ovat taipuvaisia paljoa enemmän ihailemaan ja jäljittelemään muita kuin taistelemaan heitä vastaan. Mutta hyvien ihmisten mielipidettä ei maailmassa kysytä. Eivätkä he ole tarpeeksi rohkeita ilmaistakseen sitä. Ne, jotka eivät ole ottaneet miehekkääksi tavakseen julkista toimintaa, ovat tuomitut joutumaan muiden, touhuavien leluiksi. He ovat se kaunis ja hölmö kaiku, joka toistaa sanomalehdistön kiukkuista ulvontaa ja päällikköjen sotahaasteita ja joka luo näistä Marseljeesin tai die Wacht am Rheinin.

Tämä oli kauhea kolaus Christophelle ja Olivierille. He olivat niin tottuneet rakastamaan toisiaan, etteivät he enää ymmärtäneet, miksi heidän isänmaansa eivät toisiaan rakastaisi. He eivät kumpikaan jaksaneet käsittää, mikä oli syynä tällaiseen itsepintaiseen, yhtäkkiä heränneeseen vihaan, ei varsinkaan Christophe, sillä hänellä saksalaisena ei ollut minkäänmoista kaunaa tätä kansaa kohtaan, jonka hänen kansansa oli jo voittanut. Samalla kuin hän närkästyi eräiden kansalaistensa sietämätöntä ylpeyttä ja oli jossakin määrin, niinkuin ranskalaisetkin, suuttunut tästä Braunschweigin kehoituksesta, ei hän kuitenkaan ymmärtänyt, miksi Ranska ei saattanut tulla Saksan liittolaiseksi. Hänen mielestään oli näillä kahdella maalla niin paljon syviä syitä yhtyä, niin paljon yhteisiä ajatuksia, ja niin monia suuria, yhdessä suoritettavia tehtäviä, että häntä suututti, kun näki niiden kantavan itsepintaisesti toisilleen hedelmätöntä kaunaa. Kuten kaikki muutkin saksalaiset piti hän etupäässä Ranskaa syypäänä väärinkäsityksiin: sillä jos hän olikin valmis myöntämään, että sen oli vaikea sulattaa entisen tappionsa muistoja, niin käsitti hän moisen kuitenkin pelkäksi itserakkaudesta syntyneeksi kysymykseksi, jonka tuli väistyä syrjään, kun korkeammat sivilisatsioonin tarkoitusperät ja Ranskan omat edut sitä vaativat. Koskaan ei hän ollut ottanut vaivakseen tutkia Elsass-Lothringin pulmaa. Koulussa hän oli oppinut pitämään näiden maiden anastusta oikeudenmukaisena tekona, jolla oli palautettu saksalainen alue saksalaisen isänmaan omaksi vuosia kestäneen vieraan vallan alaisuudesta. Niinpä hän oli kuin puusta pudonnut, kun nyt huomasi, että hänen ystävänsä piti sitä anastusta rikoksena. Christophe ei ollut vielä puhunut tästä asiasta hänen kanssaan, niin varmasti hän uskoi, että he olivat siitä yhtä mieltä; ja nyt kuuli hän Olivierin, jonka rehellisyyden ja puolueettoman pään hän tunsi, sanovan hänelle, aivan intohimottomasti ja ilman vihaa, mutta syvästi surren, että suuri kansa saattoi kyllä alistua olemaan kostamatta sellaista rikosta, mutta ettei se voinut itseään häpäisemättä hyväksyä vastalausetta panematta sellaista.

Heidän oli sangen vaikea tässä asiassa ymmärtää toisiaan. Historialliset syyt, joihin Olivier vetosi, osoittaakseen, että Ranskalla oli oikeus vaatia Elsassia latinalaisena maana takaisin itselleen, eivät pystyneet ollenkaan Christopheen; hänellä olivat myöskin yhtä hyvät syynsä todistaakseen aivan päinvastaista: historiasta löytää politiikka mitä todistuskappaleita se ikinä tarvitsee, missä asiassa hyvänsä Paljon enemmän liikutti Christophea arvoituksen inhimillinen, eikä pelkästään ranskalainen puoli. Olivatpa elsassilaiset saksalaisia tai ei — se oli samantekevää; mutta he eivät tahtoneet olla saksalaisia, ja se syy riitti Christophelle. Kenellä on oikeutta sanoa: "Tämä kansa on minun, koska se on minun veljeni"? Jos tuo hänen veljensä ei hyväksy häntä, on hän erehdyksessä oikeuksistaan, koska ei kerran ole osannut hankkia itselleen veljensä rakkautta, vaikkapa veli kieltäisi perusteettomastikin hänet, eikä kielletyllä ole mitään oikeutta sitoa tämän veljensä kohtaloa omaansa. Kärsittyään neljäkymmentä vuotta väkivaltaa, julkeita tai peiteltyjä rettelöitä, joskin saaden myöskin todellista hyvää säntilliseltä ja älykkäältä saksalaiselta hallitukselta, eivät elsassilaiset itse kuitenkaan tahtoneet olla saksalaisia; ja kun he viimein väsyivät ja hellittivät, niin mikään ei kumminkaan pystynyt hävittämään mielistä niiden sukupolvien kärsimyksiä, joiden oli ollut pakko lähteä maanpakoon synnyinmaastaan, tahi, vieläkin tuskallisempi seikka, jos eivät voineet lähteä, saivat kestää siellä vihattavaa sortoa, nähdä, miten heidän maansa varastettiin ja heidän kansansa orjuutettiin.

Christophe tunnusti viattomasti, ettei hän ollut koskaan tullut ajatelleeksi tätä kysymyksen puolta; ja se järkytti häntä syvästi. Kunnon saksalainen on väittelyssä aina niin vilpitön, ettei minkään latinalaisen kiihkeä itserakkaus sallisi sellaista, kuinka rehellinen hän muuten olkoonkin. Christophen päähän ei pälkähtänytkään vedota siihen, että kaikki muutkin kansat ovat kaikkina historian aikoina tehneet samanlaisia rikoksia. Hän oli liian ylpeä turvautuakseen näin häpeälliseen puolustukseen; hän tiesi, että sikäli kuin ihmiskunta edistyy, muuttuvat tällaiset rikokset siitä yhä inhottavammiksi, koska niihin silloin käy yhä selvempi totuuden valaistus. Mutta hän tiesi samalla, että jos Ranska voittaisi, ei se olisi voittajana sitä lempeämpi kuin Saksakaan oli ollut, ja että tähän rikosten ketjuun tulisi vain lisää uusi rengas. Sillä tavoin jatkui tuo traagillinen selkkaus, joka uhkasi hävittää europalaisen sivistyksen kaikkein parhaimmat puolet, iankaikkisesti.

Niin tuskallinen kuin kysymys oli Christophelle, ei se myöskään Olivierille ollut sen helpompi. Hän ei surrut pelkästään sitä, että kaksi sellaista kansakuntaa, jotka sopivat kaikkein parhaiten ymmärtämään toisiaan, joutuisivat veljessotaan keskenään. Itsessään Ranskassakin varustautui osa kansakuntaa taistelemaan toista osaa vastaan. Vuosikausia oli maassa liikkunut pacifistisia ja antimilitaristisia oppeja, joita levittivät sekä kansan jaloimmat miehet että alhaisimmat ainekset yhtaikaa. Valtio oli kauan antanut heidän olla rauhassa; niinkuin aina, milloin jokin virtaus ei ollut välittömässä ristiriidassa politikoitsijoiden pyyteiden kanssa, hoiti se veltosti omaa asiaansa; eikä se ajatellut, että olisi ollut vaarattomampaa vaikkapa julkisesti kannattaa tuota ylen tuhoisaa oppia kuin antaa sen syöpyä hiljalleen kansan vereen ja hävittää siinä sodan juuri sellaisina aikoina, jolloin kuitenkin valmistettiin sotaa. Se oppi viehätti kaikkia ennakkoluulottomia henkiä: uneksivathan he tulevasta veljellisestä Europasta, joka yhdistäisi kaikki voimansa luodakseen maailman oikeudenmukaisemmaksi ja inhimillisemmäksi. Mutta se miellytti myöskin roskaväen raukkamaista itsekkyyttä, niiden olioiden, jotka eivät tahtoneet pistää nahkaansa vaaraan kenenkään eikä minkään asian puolesta. — Nämä aatteet olivat saaneet Olivierin ja monen hänen ystävänsä kannatusta. Pari kertaa oli Christophe kuullut asuintalossaan noiden ranskalaisten puhuvan keskenään niin kummia asioita, että hän suorastaan ällistyi. Kiltti Mooch, jonka pää oli täynnä ihmisystävällisiä kuvitelmia, virkkoi näet ilosta loistavin silmin ja hyvin lempeästi, että sodat täytyi lopettaa, ja että parhain keino siihen tarkoitukseen oli yllyttää sotamiehet kapinaan: ärsyttää heidät sopivalla hetkellä ampumaan omat päällikkönsä; hän uskoi sen varmasti sillä tavoin onnistuvan. Insinööri Elie Elsberger vastasi hänelle, kylmän vihaisesti, että jos sota puhkeaisi, niin hän ja hänen ystävänsä eivät lähtisi rajalle ennenkuin olisivat tehneet tilin selviksi maan sisäisen vihollisen kanssa. André Elsberger meni nyt Moochin puolelle. Christophe joutui eräänä päivänä näkemään kauhean kohtauksen veljesten kesken. He uhkasivat ampua toinen toisensa. Vaikka he lausuivatkin leikkisällä tavalla nämä veriset sanat, huomasi kuitenkin, etteivät he olleet puhuneet mitään, jota he eivät myöskin olleet päättäneet tehdä. Christophe kummasteli sanomattomasti moista merkillistä kansaa, joka oli aina aatteittensa tähden valmis itsemurhaan… Nämä hullut. Loogillisia hulluja. Niitä oikeita hulluja. Kukin näkee ainoastaan oman aatteensa, ja tahtoo sen ehdottomasti toteuttaa, väistymättä toisen tieltä askeltakaan syrjään. Eikä siitä ole mitään hyötyä: siten hävittävät he ainoastaan toisensa. Ihmisystävät nousevat aseihin isänmaan ystäviä vastaan. Patriootit sotaan ihmiskunnan ystäviä vastaan. Ja sillaikaa tulee vihollinen ja murskaa samalla kertaa sekä isänmaan että nuo yleisinhimilliset aatteet.

— Mutta kuulkaahan, kysyi Christophe André Elsbergeriltä, vedättekö te toisten maiden proletariaatin kanssa yhtä köyttä?

— Jonkin kansan täytyy alkaa. Ja sen kansan täytyy olla me. Me olemme aina nousseet ensimäisinä. Meidän asiamme on antaa taistelumerkki!

— Entä jos toiset sitä eivät kuule?

— He kuulevat.

— Onko teillä jo keskinäinen sopimus, valmis suunnitelma?

— Siinä ei tarvita sopimuksia. Meidän voimamme on vahvempi kaikkea diplomatiaa.

— Tämä ei ole ideolooginen, vaan strateeginen kysymys. Jos aiotte lopettaa sodan, käyttäkää sodan omia metoodeja. Tehkää toimintaohjelmanne valmiiksi kummassakin maassa. Sopikaa varmasti, että Ranskassa ja Saksassa teidän kannattajienne joukko tekee määrätyllä ajalla sen tai sen liikkeen. Mutta mitä siitä luulette tulevan, jos heittäydytte sattuman varaan? Toisella puolella sattuma, toisella hirvittävät järjestetyt voimat, — seuraus on varma: teidät murskataan.

André Elsberger ei häntä kuunnellut. Hän kohautti olkapäitään ja lausui vain epämääräisiä uhkauksia: sanoi, ettei tarvita muuta kuin kourallinen hiekkaa rattaiden väliin sopivaan paikkaan, niin koko koneisto, menee säpäleiksi.

Mutta on eri asia pohtia kysymyksiä ajanotoksi ja teoreettisella tavalla kuin toteuttaa aatteita käytännössä, varsinkin, milloin on tehtävä nopeasti päätöksensä… Oli ahdistava hetki, jolloin sydänten suuret mainingit kuohahtavat. Ihminen luuli olevansa vapaa, selvien ajatustensa herra! Ja silloin tunteekin aallon vievän itsensä mukaansa, vasten tahtoaan. Hämärä toinen tahto nousee ihmisen omaa tahtoa vastaan. Ja silloin huomaa, mikä on todellista: ei ihminen itse, vaan se tuntematon Voima, jonka lait hallitsevat koko inhimillistä Valtamerta…

Kaikkein selvimmät järjet, vakaumuksistaan varmimmat ihmiset näkivät vakaumustensa haihtuvan tuuleen todellisuuden henkäyksestä; he horjuivat vielä, kärsivät siitä, etteivät voineet tehdä päätöstään, ja lopulta valitsivat he suureksi kummakseen usein aivan toisenlaisen ratkaisun kuin olivat luulleet. Eräät kaikkein kiivaimmat sodan vastustajat tunsivat, että isänmaallinen itsetunto ja isänmaanrakkaus heräsivät heissä odottamattomalla rajuudella. Christophe tapasi sosialisteja, jopa vallankumouksellisia syndikalistejakin, jotka kärsivät kauheasti, niin raateli heitä heidän omien aatteittensa ja vihaan vaativan velvollisuutensa ristiriita. Selkkauksen alkaessa, jolloin Christophe ei vielä uskonut asian käyvän kovin vakavaksi, sanoi hän saksalaisen kömpelösti André Elsbergerille, että nyt hänen oli aika sovelluttaa teoriaansa käytäntöön, ellei hän näet toivonut, että Saksa valloittaisi Ranskan. Mies kavahti pystyyn, ja vastasi vimmoissaan:

— Koettakaahan vain!… Konnat, jotka ette kykene panemaan edes keisarillenne kuonokoppaa, ettekä ravistamaan iestä omilta niskoiltanne, vaikka teillä onkin tuo kaikkein-pyhin sosialistinen Puolueenne, sen neljäsataatuhatta jäsentä ja kolmemiljoonaa valitsijaa!… Me teemme sen työn teidän puolestanne! Valloitatte muka meidät. Me valloitamme teidät…

Sikäli kuin odotusaika pidentyi, kasvoi kuume kaikissa. André kärsi kauheasti. Millaista ihmisen onkaan tietää, että hänen aatteensa on oikea, mutta ettei hän voi sitä kannattaa! Ja sitäpaitsi tunsi hän itseensä tarttuvan sen sielullisen ruton, jota lauma-ajatusten väkevä hulluus, sodan kiihko levittää kansanjoukkoihin! Se tarttui kaikkiin ihmisiin, joita Christophe näki ympärillään, jopa häneen itseensäkin. Hän ja hänen tuttavansa eivät puhuneet enää keskenään. He vetäytyivät erilleen toisistaan.

Mutta mahdotonta oli enää kauan kestää tätä epävarmuutta. Tosiasiain tuuli heitti epäröivät leiriin tai toiseen, vasten heidän omaa tahtoaankin. Ja eräänä päivänä, jota seuraavana odotettiin ultimaatumia, — päivänä, jolloin kaikki sodan jouset olivat molemmissa maissa jännitetyt äärimmilleen ja olivat valmiit lennättämään surmaa, huomasi Christophe, että jokainen täällä, niin hänen asuintalossaan kuin muuallakin, oli tehnyt valintansa. Kaikki toisilleen vihamieliset puolueet järjestyivät nyt vaistomaisesti sen vihatun tai halveksitun valtiomahdin ympärille, joka edusti Ranskaa. Eivätkä ainoastaan tavalliset kunnon ihmiset. Kaunosielut, turmeltuneen taiteen apostolitkin pistivät vallattomiin novelleihinsa isänmaallisia uskontunnustuksia. Juutalaiset sanoivat puolustavansa esi-isiensä pyhää maata. Kuullessaan pelkän sanan "lippu" sai Hamilton kyyneleet silmiinsä. Ja kaikki olivat aivan vilpittömiä, kaikki olivat saaneet tartunnan, André Elsberger ja hänen syndikalistiset ystävänsä niinkuin muutkin, — pahemmin kuin muut: kun asiain pakko työnsi heidät puolueeseen, jota he inhosivat, niin menivät he siihen synkällä vimmalla, jonkinlaisella pessimistisellä raivolla, joka teki heistä sodan julmimpia välikappaleita. Työmies Aubert, jota hänen pintapuolisesti opittu humanitarisminsa ja vaistomainen chauvinisminsa repi kahdelle taholle, oli menettää järkensä. Kiduttuaan monta unetonta yötä oli hän lopulta kuitenkin keksinyt ratkaisun, joka sovitti kaikki: Ranska oli humaanisuuden synonyymi. Sen jälkeen ei hän enää puhellut Christophen kanssa. Melkein kaikki talon asukkaat olivat sulkeneet häneltä ovensa. Arnaud-naapuritkaan, niin herttaisia kuin he olivatkin, eivät kutsuneet häntä enää luokseen. He soittelivat edelleen, ympäröivät itseään taiteella; he koettivat unohtaa yhteisen tärkeän asian. Mutta he ajattelivat sitä alinomaa. Jos joku naapureista kohtasi Christophen kahden kesken, puristi hän ystävällisesti hänen kättään, mutta nopeasti, ja luikki sitten tiehensä. Ja jos Christophe näki samana päivänä useita heitä yhdessä, niin menivät he pysähtymättä hänen ohitseen, kylläkin tervehtien häntä, mutta hämillään. Sen sijaan lähestyivät nuo ihmiset yhtäkkiä toisiaan, vaikkeivät he olleet puhelleet vuosikausiin keskenään. Eräänä iltana viittasi Olivier Christophea ikkunan ääreen ja näytti hänelle sanaakaan virkkamatta, kuinka Elsbergerit juttelivat majuri Chabranin kanssa.

Christophe ei liioin ajatellut tätä näissä ihmisissä tapahtunutta sielullista mullistusta. Hänellä oli tarpeeksi työtä itsestään. Hänelle tuli sellainen sekaannus, ettei hän jaksanut itseään hallita. Olivier, jolla olisi ollut suurempikin syy kiihtyä kuin hänellä, oli tyynempi kuin hän. Kaikista niistä, joita Christophe näki, tuntui hän yksinään säilyneen tartunnalta. Niin suuresti kuin ystävää läheisen sodan odottaminen ahdistikin, ja vaikka hän lisäksi pelkäsi, että hänen isänmaassaan syntyisi sisällisiä ristiriitoja, sillä hän näki, että sellaisiin oli kaikesta huolimatta mahdollisuuksia, oli hänellä kuitenkin tukenaan tietoisuus noiden kummankin vastakkain joutuvan kansakunnan aatteellisuuden suuruudesta, ja hän tiesi niinikään, että Ranskan kohtalo on olla ihmiskunnan edistyksen koekenttänä, ja että kaikki uudet aatteet täytyy kostuttaa verellä, muuten eivät ne kukoista. Itse puolestaan hän ei suostunut yhtymään yleiseen kuohuntaan. Tällaisessa sivistyksen murhassa olisi hän mielellään ottanut tunnukseksi Antigonen lauseen: "Oon luotu lempimään, en vihaamaan." — Sekä rakkauden että älyn tähden, joka viimemainittu on yksi muoto rakkautta. Hänen hellyytensä Christophea kohtaan olisi riittänyt osoittamaan hänelle hänen velvollisuutensa. Tällaisella hetkellä, jolloin tuhannet ihmiset valmistautuivat vihaamaan toisiaan, tunsi Olivier, että kahden sellaisen hengen kuin hänen ja Christophen velvollisuus ja onni oli rakastaa toisiaan ja säilyttää järkensä vioittumattomana yleisessä mielenkiihkossa. Hän muisti, ettei Goethe tahtonut yhtyä siihen vapauttavaan vihan liikkeeseen, joka vuonna 1812 syöksi Saksan Ranskaa vastaan.

Myöskin Christophe tunsi sydämessään aivan samaa, mutta kuitenkaan hän ei ollut rauhallinen. Hän, joka oli tavallaan saksalainen karkuri eikä voinut palata isänmaahansa, hän, johon olivat syöpyneet 1700-luvun suurten saksalaisten, hänen vanhalle ystävälleen Schulzille niin rakkaat yleis-europalaiset ajatukset, ja joka inhosi militaristisen ja merkantiilisen uuden Saksan henkeä, hän tunsi nyt sisällään nousevan intohimojen myrskyn; eikä hän tiennyt, mille taholle se hänet tempaisi. Hän ei puhunut asiasta mitään Olivierille; mutta hänen päivänsä olivat yhtämittaista ahdistusta, ja hän onki alinomaa uutisia. Salaa hän selvitti kaikki asiansa ja pani matkalaukkunsa kuntoon. Hän ei enää järkeillyt eikä aprikoinut. Tunne oli voimakkaampi häntä itseään. Olivier katseli häntä levottomana, aavistaen ystävänsä sisällisen taistelun; eikä hän uskaltanut kysyä häneltä mitään. Heillä oli vielä suurempi halu lähestyä toisiaan kuin ennen, he rakastivat toisiaan syvemmin kuin koskaan; mutta he pelkäsivät puhua toisilleen; heitä väristi, että he näkisivät silloin toistensa ajatusten erilaisuuden, joka eroittaisi heidät jälleen, niinkuin äskettäin pienen väärinkäsityksen vuoksi. Usein yhtyivät heidän katseensa levottomin hellyyden ilmein, aivan kuin heidän olisi ollut pian ainaiseksi erottava. Ja he olivat vaiti, vaikka kärsivät tuskaa.

Mutta äsken rakennetun talon katolla, pihan toisella puolella naputtelivat työmiehet näinä surullisina päivinä, silloin tällöin sadepuuskan romahtaessa, kiinni viimeisiä nauloja; ja Christophen ystävä, tuo suulas katonpanija, huusi hänelle kaukaa nauraen:

— Ja nyt on taloni viimeinkin valmis!

Onneksi meni myrsky yhtä pian ohitse kuin se oli tullutkin. Kanslerinviraston viralliset tiedonannot ilmoittivat kuin barometri jälleen kaunista ilmaa. Sanomalehdistön kiukkuiset hurtat kytkettiin koirankoppeihinsa. Muutamissa tunneissa pääsivät mielet jännityksestä. Oli kesäinen ilta. Christophe juoksutti puuskuttaen tämän hyvän uutisen ystävälleen. Christophe henkäisi vapaasti, ja oli onnellinen. Olivier katseli häntä hymyillen, hiukan surullinen. Hän ei uskaltanut tehdä Christophelle kysymystä, joka painoi hänen sydäntään. Hän virkkoi:

— No niin, nyt näit nuo kaikki, jotka eivät voineet toisiaan ymmärtää, yhtyneinä?

— Kyllä näin, vastasi Christophe iloisella tuulella. Te olette joutavia ilveilijöitä! Te kiljutte kaikki toisianne vastaan. Pohjaltanne te olette kuitenkin samaa mieltä.

— Luulisipa, että sinä olet siitä hyvilläsi? virkkoi Olivier,

— Miksikä en olisit Siksikö, että tuo yhtyminen tapahtuu tavallaan minun kustannuksellani?… Pyh! Minä kyllä sen kestän… Ja sitäpaitsi oli hauska nähdä tuota koskea, joka tempaisi teidät mukaansa, tällaista demonien heräämistä teidän sydämissänne…

— Se oli minusta hirvittävää, vastasi Olivier. Pidän enemmän siitä, että kansani jäsenet ovat yksinäisiä kuin yhtyvät tällä hinnalla.

He olivat sitten molemmat vaiti, kumpikaan ei tohtinut koskea heitä molempia kiusaavaan asiaan. Viimein pakotti Olivier itsensä puhumaan ja virkkoi ahtaalla äänellä:

— Sanopas minulle suoraan, Christopher, olisitko sinä lähtenyt?

Christophe vastasi:

— Kyllä.

Olivier oli jo varma vastauksesta. Ja kuitenkin vihlasi se hänen sydäntään. Hän sanoi.

— Ei puhuta enää tästä. En tahdo enää ajatella sitä.

Olivier kysyi yhä edelleen, tuskaisin mielin:

— Sinä olisit taistellut meitä vastaan?

— En tiedä, en ole sitä ajatellut.

— Mutta sydämessäsi oli päätös valmis?

Christophe virkkoi:

— Oli.

— Siis minua vastaan?

— En milloinkaan sinua. Sinä olet minun. Missä elätkin, olet kanssani.

— Mutta minun maatani vastaani

— Minun maani puolesta.

— Tämä on hirveää, jatkoi Olivier. Minä rakastan isänmaatani, niinkuin sinäkin omaasi. Rakastan suloista Ranskaani; mutta voinko minä tappaa sen tähden oman sieluni? Voinko pettää omantuntoni ääneni Se olisi sama kuin pettää juuri isänmaani. Kuinka saattaisin minä vihata, kun en tunne sisälläni vihaa; näytellä valehtelematta vihan ilveilyä? Nykyaikainen valtio on tehnyt julman rikoksen, — rikoksen, joka murskaa sen aikoinaan, — silloin, kun se ryhtyi kahlehtimaan rautaisella laillaan vapaiden henkien seurakuntaa, jolle olennaisinta on ymmärtää toisiaan ja rakastaa toisiaan. Caesar olkoon Caesar, mutta älköön pyrkikökään Jumalaksi! Ottakoon meiltä rahamme, elämämme: sielujamme hänellä ei ole oikeutta riistää; niitä hän ei saa tahrata verellämme. Me olemme tulleet tähän maailmaan levittämään valoa, emme sitä sammuttamaan. Kullakin työnsä! Jos Caesar tahtoo sotaa, olkoot hänellä armeijansa sitä varten, sellaiset armeijat kuin muinoin, jolloin sota oli ammattia! En ole niin typerä, että valittaisin väkivaltaa vastaan, sillä se ei auta. Mutta minä en kuulu väkivallan armeijaan. Minä olen henkisen armeijan jäsen; sitä minä edustan tuhansien veljien kanssa Ranskassa. Valloittakoon Caesar maan, jos tahtoo! Me valloitamme totuuden.

— Voidakseen valloittaa täytyy voittaa, täytyy elää, sanoi Christophe. Totuus ei ole aivotyön tekemä kuiva dogmi, niinkuin mikä vuotokivi jonkin luolan katossa. Totuus on elämää. Sitä teidän ei tarvitse hakea päistänne. Vaan toisten sydämistä. Yhdistykää niissä. Ajatelkaa, mitä asiaa haluatte, vaan raikastukaa alinomaa inhimillisyyden kylvyssä. Täytyy elää muiden elämää ja alistua kohtaloonsa, rakastaa sitä.

— Meidän kohtalomme on olla, mitä olemme. Meistä itsestämme ei riipu, ajattelemmeko vai emmekö jotain aatetta, olipa se sitten vaikka vaarallinenkin. Me olemme päässeet sellaiselle sivistysasteelle, josta emme enää voi kääntyä takaisin.

— Niin, te olette päässeet sivistyksen korkeimmalle jyrkänteelle, sellaiselle arvostelevalle tasolle, johon mikään kansa ei voi joutua saamatta tuntea vastustamatonta halua heittäytyä alas. Uskonnollisuus ja vaisto ovat teissä heikontuneet. Te olette enää pelkästään älyllisiä, järkeilyn myllyjä. Taitatte niskanne! Kuolema tulee!

— Se tulee aikanaan kaikille kansoille: kysymys on vain muutamista vuosisadoista.

— Sillä tavoinko syydät vuosisatoja? Koko elämä on ainoastaan muutamien päivien ja hetkien asia. Täytyy olla peijakkaanmoinen viisastelija ennenkuin voi asettua sellaiseen rajattomuuteen kuin te, eikä sensijaan rakastaa kutakin vierivää hetkeä.

— Minkä sille voi? Tuli syö kynttilää. Eihän voi yhtaikaa olla ja olla ollut, Christophe-parka.

— Täytyy olla.

— On suurta, että on kerran ollut jotain suurta.

— Se ei ole suurta muuta kuin silloin, kun on vielä olemassa eläviä ja suuria miehiä, jotka pitävät arvossa sitä suurta.

— Eikö sinusta kuitenkin olisi kauniimpaa, että olisit ollut joku muinaisen Hellaan kansan jäsen, vaikka Hellas nyt on kuollut, kuin jonkin nykyään elävän vähäpätöisen kansan?

— Minusta on parempi olla elävä Christophe.

Olivier herkesi väittelemästä. Ei silti, ettei hänellä olisi ollut paljonkin vastaamista. Mutta nämä asiat eivät koskeneet häneen. Koko väittelyssä ajatteli hän ainoastaan Christophea. Hän sanoi huokaisten:

— Sinä rakastat minua vähemmän kuin minä sinua.

Christophe otti häntä hellästi kädestä:

— Rakas Olivier, vastasi hän rakastan sinua enemmän kuin omaa itseäni. Mutta anteeksi, en rakasta sinua enemmän kuin elämää, rotujemme aurinkoa. Minua kauhistuttaa yö, johon teidän väärä edistyksenne minua vetää. Kaikissa teidän kieltäytyvissä sanoissanne piilee buddhalainen Nirvana. Elämä yksinään on elämää, silloinkin kuin se tappaa. Meillä ei ole tässä maailmassa muuta valittavaa kuin joko kuluttava liekki tahi yö. Vaikka unelmat ennen iltahämärää ovat alakuloisen suloiset, en tahdo tällaista rauhaa, kuoleman edeltäkävijää. Pohjattomien äärettömyyksien hiljaisuus kammottaa minua. Paiskatkaa uusia puita tuleen! Vielä! Lisää! Ja minutkin, jos vaaditaan. Minä en tahdo, että tuli sammuu. Jos se sammuu, tulee meistä loppu, tulee loppu kaikesta, mitä on.

— Tunnen äänesi, vastasi Olivier; se nousee muinaisen barbaarisuuden syvyyksistä.

Hän otti hyllyltä erään hindulaisen runokirjan ja luki seuraavan ylevän
Krishna-jumalan lauselman:

"Nouse, ja taistele päättävällä sydämellä. Välittämättä ilosta tai surusta, hyödystä tai tappiosta, voitosta tai häviöstä taistele kaikin voimin…"

Christophe otti kirjan Olivierin käsistä ja jatkoi:

— … Minulla ei ole maailmassa mitään, joka minua pakottaa toimeen: ei ole mitään, joka ei olisi minun; ja kuitenkaan en luovu taistelusta. Jos en taistelisi, alati ja lakkaamatta, enkä näyttäisi ihmisille esimerkkiä, jota heidän tulee seurata, niin kaikki ihmiset hukkuisivat. Jos minä hetkeksikin lakkaisin toimimasta, syöksisin maailman kaaokseen, ja minä tappaisin elämän.

— Elämä, toisti Olivier; mikä on elämä;"

— Tragedia, huudahti Christophe. Eläköön!

Hyökyaallot laskeutuvat. Kaikki koettivat jonkinlaisella salaisella pelolla unohtaa koko tapahtuman. Kukaan ei näyttänyt muistelevankaan, millaista oli ollut. Siitä ilosta, millä ihmiset tarttuivat jälleen elämään, tavalliseen, arkipäiväiseen elämään, jonka arvon tietää vasta silloin kuin se on häiriytynyt, saattoi huomata kuitenkin, että he ajattelivat sitä vielä. Nautittiin kaksinkertaisesti niinkuin ainakin vaarallisen hetken jälkeen.

Christophe heittäytyi kymmentä suuremmalla innolla kuin ennen luomistyöhön. Hän veti siihen mukaansa Olivierinkin. He olivat päättäneet, synkkien ajatustensa vastavaikutuksesta, sommitella yhdessä eepoksen Rabelais'n teosten mukaan. Se oli kauttaaltaan leveän materialismin värittämä, materialismin, jollainen aina seuraa sielullisesti ahtaita aikoja. Jo ennestään runoiltujen sankarien lisäksi, — Gargantuan, veli Jeanin, Panurgen, — sommitteli Olivier Christophen keksinnöstä uuden henkilön, talonpojan nimeltä Jacques Patience, Maltti-Jaakko: yksinkertainen, ovela, viekas, alistuvainen; hän oli aina toisten leluna, ryöstettävänä ja pieksettävänä, ja antoi muiden tehdä, mitä tahtoivat, — liehiä vaimoaan, polttaa peltonsa, suostui kaikkeen, — väsymättä kuitenkaan, vaan rakentaen talonsa ja viljellen maansa uudestaan, — lähtien pakosta toisten kanssa sotaan, kantaen seljässään kaikkien muiden sälyt, saaden köniinsä, ja myöntyen kaikkeen, luottaen parempaan tulevaisuuteen, huvitettuna herrainsa nylkemisestä ja saamistaan iskuista, sanoen: "Kyllä ne loppuvat aikanaan"; hän näki aavistuksella heidän lähenevän kuperkeikkansa ja odotti sitä syrjäsilmällä katsellen, ja nauroi sille suurella, vaiteliaalla suullaan jo etukäteen. Eräänä päivänä Gargantua ja veli Jean sitten hukkuivatkin ristiretkellä. Maltti-Jaakko katseli lauhkeasti menoa, ei ollut millänsäkään, pelasti Panurgen hukkumasta ja sanoi: "Tiedän kyllä, että sinä taas kerran teet minulle pirut, se on selvä; mutta en tule toimeen ilman sinua: sinä olet minun pernalleni terveellinen, sinä nauratat minua."

Tälle runoelmalle Christophe sommitteli suuria sinfoonisia kuvaelmia, joissa oli sooloja ja kuoroja, koomillis-sankarillisia taisteluita, riehakoita markkinanäytöksiä, kermessejä, lauluäänellisiä hullutuksia, madrigaaleja à la Jannequin, valtavaa, lapsellista iloa, myrsky merellä, Soiva saari kelloineen, ja lopussa pastoraalisinfonia, uhkuvaa niittyjen tuoksua, huilujen ja oboeiden kuulasta riemua, ja muinaisen Ranskan kirkassieluisia kansanlauluja. — Ystävysten työ oli ainaista hurmausta. Laiha, kalpeaposkinen Olivier sai oikean voimistuskylvyn Christophen terveydestä. Läpi heidän ullakkokamarinsa pauhasi raitis ilma. Verratonta onnea! Luoda koko omalla ja ystävänsä sydämellä! Kahden rakastuneen syleily ei ole suloisempaa eikä rajumpaa kuin tällainen ystävyshenkien yhtyminen. He olivat lopulta sulautuneet niin täydellisesti toisiinsa, että heidän päässään syttyi usein yhtäaikaa aivan sama ajatus. Tai kirjoitti Christophe musiikin valmiiksi johonkin näytökseen, johon Olivier sitten teki sanat. Christophe kiidätti ystäväänsä valtavassa vanavedessään. Hänen henkensä kietoi toisen sielun sisäänsä ja teki sen hedelmälliseksi.

Luomisen ilon lisäksi tuli vielä voitonriemu. Hecht oli päättänyt julkaista Davidin; ja kappale herätti hyvin levitettynä heti vastakaikua ulkomailla. Muuan huomattu wagnerilainen Kapellmeister, Hechtin ystävä, joka oli liikkeineen asettunut Englantiin, ihastui suuresti teokseen; hän esitti sen monissa konserteissa, huomattavalla menestyksellä, sillä kappaleen maine oli levinnyt Kapellmeisterin entusiasmin voimalla Saksaankin, jossa myöskin David oli esitetty. Tuo Kapellmeister oli ruvennut Christophen kanssa kirjevaihtoon; hän oli tilannut häneltä uusia töitä, tarjosi hänelle palvelustaan, ja reklamoi hurjasti häntä. Saksassa huomattiin nyt Ifigeneian hyvät puolet, vaikka sille aikoinaan oli vihelletty. Huudettiin, että Christophe oli nero. Eräät Christophen elämäntapaukset lisäsivät romanttisuudellaan melkoisesti mielenkiintoa häntä kohtaan. Frankfurter Zeitung julkaisi ensimäisenä pauhaavan ylistysartikkelin. Toiset seurasivat esimerkkiä. Silloin huomasivat jotkut lehdet Ranskassakin, että heillä oli joukossaan suuri säveltäjä. Eräs parisilainen orkesterinjohtaja pyysi Christophelta hänen Rabelais-eepostansa ennenkuin se vielä oli valmiskaan; ja Goujart, joka aavisti, että hänen edessään oli tuleva kuuluisuus, alkoi nyt puhua salaperäisin sanoin eräästä nerosta, joka oli hänen ystävänsä ja jonka hän oli löytänyt. Hän kiitteli komeassa artikkelissa Davidia, — muistamattakaan enää, että hän viime vuonna oli uhrannut sille pari hävytöntä riviä. Eikä kukaan muukaan Goujartin piirissä enää niitä muistanut, tai kummastellut tätä käännettä. Kuinka monet parisilaiset ovatkaan aikoinaan häväisseet Wagneria ja Franckia, joita he nykyään ihailevat; mutta nyt he käyttävät heitä aseinaan murskatakseen toisia uusia taiteilijoita, joita he jälleen huomenna ylistävät!

Christophe ei ollut laisinkaan odottanut tällaista menestystä. Hän tiesi kyllä, että hän kerran voittaisi; mutta hän ei ajatellut, että se päivä oli jo niin lähellä; ja hän oli epäluuloinen näin nopeaa onnistumista kohtaan. Hän kohautti hartioitaan, ja sanoi, että antakoot hänen olla rauhassa. Hänestä olisi asia ollut ymmärrettävää, jos Davidia olisi kiitetty edellisenä vuonna, silloin, kun hän sitä kirjoitti, mutta nyt hän oli siitä jo kaukana, hän oli jo päässyt muutamia askelmia ylemmäksi. Hän olisi tahtonut sanoa noille ihmisille, jotka puhuivat tuosta hänen vanhasta työstään:

— Älkää minua kiusatko sillä moskalla! Se on yhtä inhottava kuin tekin.

Ja hän painui uuteen, työhönsä, hiukan harmissaan, että häntä häirittiin siinä. Ja kuitenkin oli hän pohjaltaan tyytyväinenkin. Kunnian ensimäiset säteet ovat kovin suloisia. On hyvää ja tervettä voittaa. Tuntuu kuin ikkuna aukeaisi ja päästäisi sisälle kevään ensi tuulahdukset. — Joskin Christophe muka halveksi entisiä töitään, ja varsinkin Ifigeneiaa, oli hänelle kumminkin ikäänkuin hyvitystä nähdä, miten arvostelu Saksassa kehui tätäkin hänen surkeaa kyhäystään, samaa, jonka vuoksi häntä oli äskettäin niin paljon häväisty; nyt anelivat teatterit sitä näyttämöilleen, kuten eräs Dresdenistä hänelle tullut kirje osoitti; kirjeessä näet sanottiin, että oltaisiin onnellisia, jos saataisiin esittää se kappale seuraavalla näytäntökaudella.

Samana päivänä, jona Christophe sai tämän uutisen ja jolloin hän viimeinkin, pitkien kärsimysten vuosien jälkeen, näki kaukana edessään tyynemmän ja voitokkaan tulevaisuuden, saapui hänelle kirje Saksasta. Oli iltapuoli. Hän peseytyi paraikaa, jutellen Olivierin kanssa huoneesta toiseen, kun talonmiehen vaimo pisti oven alitse sisään kirjeen. Äidin käsialaa… Christophe oli juuri aikonut kirjoittaa äidille; hän nautti jo mielessään, että voisi puhua hänelle menestyksestään ja että äiti olisi hyvillään. Christophe aukaisi kirjeen. Siinä oli ainoastaan muutamia rivejä. Ja kuinka vapisevaa käsiala oli!

"Rakas poikani, minä en voi oikein hyvin. Jos sinulle kävisi päinsä, tahtoisin nähdä sinua vielä kerran. Suutelen sinua.

Äitisi."

Christophelta pääsi äänekäs valitus. Olivier, joka työskenteli viereisessä huoneessa, juoksi peljästyneenä hätään. Christophe ei voinut puhua, osoitti vain kirjettä, joka oli hänen pöydällään. Ja hän valitti yhä, kuuntelematta, mitä Olivier sanoi; Olivier oli yhdellä silmäyksellä lukenut kirjeen ja koetti Christophea rauhoittaa. Christophe oli heittänyt takkinsa vuoteelleen, hän juoksi nyt sängyn luo, vetäisi takin ylleen ja meni ulos, panematta edes kaulusta kaulaansa, — (hänen kätensä vapisivat liiaksi). Olivier sai hänet portaissa kiinni: mitä Christophe aikoi? Lähteä ensimäisellä junalla? Junia ei mennyt ennenkuin illalla. Oli parempi odottaa kotona kuin asemalla. Oliko hänellä edes kylliksi rahaa? — He käänsivät taskunsa nurin, mutta eivät löytäneet enempää kuin kolmisenkymmentä frangia, vaikka panivat koko omaisuutensa yhteen. Oli syyskuu; Hecht, Arnaud, kaikki heidän ystävänsä olivat vielä maalla. Ei ketään, kenen puoleen kääntyä. Christophe joutui suunniltaan, hän sanoi, että hän kulkee kappaleen matkaa jalkaisin. Olivier pyysi häntä odottamaan tunnin ajan ja lupasi hankkia puuttuvan summan. Christophe suostui; hän ei jaksanut itse ajatella mitään. Olivier juoksi panttilaitokseen: ensi kertaa elämässään meni hän nyt sinne; itse puolestaan olisi hän kärsinyt vaikka mitä puutetta ennenkuin olisi pantannut yhtään rakkaista esineistään, joihin kaikkiin liittyi jokin muisto; mutta nyt koski asia Christophea, eikä aikaa ollut hukata. Hän jätti panttiin taskukellonsa, ja sai siitä paljon vähemmän kuin oli odottanut. Täytyi mennä takaisin kotiin ja ottaa muutamia omia kirjoja ja viedä ne vanhojen kirjojen kauppiaalle. Se tuntui tuskalliselta; mutta paljoa ei hän sitä tällä kertaa ajatellutkaan: Christophen suru tukehdutti kaikki muut hänen mietteensä. Olivier tuli kotiin, ja näki Christophen samalla paikalla, johon hän oli jäänyt, istumassa pöydän ääressä, aivan lamassa. Olivierin kokoama summa ja ne kolmekymmentä frangia, mitä heillä oli ennestään, riitti oivallisesti. Christophe oli liian tuskissaan muistaakseen kysyä, kuinka ystävä nämä rahat oli hankkinut, tai jäikö hänelle edes rahaa elääkseen hänen poissa ollessaan. Eikä Olivier ajatellut sitä seikkaa enemmän kuin toinenkaan; hän oli antanut Christophelle kaikki, mitä hänellä oli. Nyt hänen täytyi pitää Christophesta huolta aivan kuin lapsesta, kunnes Christophe oli lähtenyt. Hän saattoi ystävänsä asemalle, eikä eronnut hänestä ennenkuin juna lähti liikkeelle.

Kiitäessään yön helmaan tuijotti Christophe silmät suurina eteensä ja ajatteli:

— Joudunko minä ajoissa?

Hän tiesi hyvin, että koska hänen äitinsä oli kirjoittanut näin, ei hän enää voinut häntä kauemmin odottaa. Ja kuumeisessa tuskassaan toivoi Christophe, että pikajuna olisi edes kulkenut kovemmin. Hän moitti katkerasti itseään, että oli jättänyt Louisan. Ja samalla hän kuitenkin tunsi, että ne moitteet olivat aivan turhia; hän ei ollut voinut muuttaa kohtaloaan toiseksi.

Pyöräin yksitoikkoinen jyrinä ja vaunun tärinä rauhoitti kuitenkin häntä, sai vähitellen valtaansa hänen sielunsa, niinkuin sävelten nousevat aallot, joita mahtava rytmi patoaa. Hän näki mielessään koko menneisyyden, kaukaisen lapsuuden utuisista unelmista saakka: entiset rakkautensa, toivomuksensa, pettymyksensä, huolensa, ja tuon riemua tuottavan voiman, tuon kiihkeän halun kärsiä, nauttia, luoda, riemun sammua elämän valoihin ja sen ylhäisiin varjoihin, kaiken sen, mikä oli hänen sieluaan, Jumalan kätkettyä henkeä. Kaikki tuntui hänestä tällä hetkellä, loitolta nähden, kirkkaalta. Hänen kaipuidensa temmellys, ajatusten hämäryys, hänen vikansa, erehdyksensä, vimmatut taistelunsa näyttivät hänestä virran pyörteiltä ja kuohuilta, joita mahtava joki vie ikuista määräänsä kohti. Hän ymmärsi nyt koettelemusten vuosien syvän tarkoituksen: jokainen koettelemus oli pato, jonka paisuva virta rytisyttäen särki; kulkua ahtaasta laaksosta toiseen, laajempaan, jonka hän sitten täytti kokonaan; joka kerta maisema avartui, ilmanranta tuli vapaammaksi. Ranskan kumpujen ja Saksan alankojen välillä oli joki uurtanut uomaansa, kylläkin taistellen, tulvehtien niityille, uurtaen kukkulain juurta, kooten, keräten itseensä kummastakin maasta hersyvät lähteet. Niin virtasi hän noiden maiden välillä, ei eroittaakseen niitä toisistaan, vaan ne yhdistääkseen; ne vihkiintyivät toisiinsa hänessä. Ja ensi kertaa elämässään tunsi Christophe selvästi tehtävänsä: temmaista mukaansa, sykkien näiden toisilleen vihamielisten kansojen keskellä niinkuin valtasuoni, kaikki molempien puolten elämänvoimat. — Omituista selkeyttä, tyyneyttä ja kirkkautta; se ilmestyi hänelle yhtäkkiä, niinkuin joskus kaikkein synkimmällä hetkellä saattaa tapahtua… Sitten kaukonäky hälveni; ja eteen ilmestyivät ainoastaan vanhan äidin kärsivät ja hellät kasvot. Aamu alkoi jo hieman sarastaa, kun hän tuli perille pieneen saksalaiseen kaupunkiinsa. Hänen täytyi varoa, ettei häntä siellä huomattaisi; sillä vanha vangitsemiskäsky oli häneen nähden yhä vielä voimassa. Mutta asemalla ei kukaan vilkaissutkaan häneen. Koko kaupunki nukkui; talojen ovet olivat kiinni, ja kadut tyhjät: oli se harmaa aamun hetki, jolloin yön valot kalpenevat eikä päivänvalo ole vielä tullut, — hetki, jolloin nukkuminen on suloisinta ja jolloin Idän kalpea kuulto saa ihmisen unet selkenemään. Jokin pikku palvelijatar aukaisi erään kaupan ikkunaluukut ja lauloi vanhaa kansan Liediä. Christophe riutui mielenliikutuksesta. Oi isänmaa! Rakas seutu!… Hän olisi tahtonut maata suudella. Ja kuullessaan tuota vaatimatonta laulua, joka hiveli hänen sydäntään, tunsi hän, kuinka onneton hän oli ollut ollessaan poissa sieltä, ja kuinka hän maataan rakasti… Christophe kulki edelleen, ja hän aivan pidätti hengitystään. Kun hän näki kotitalonsa, täytyi hänen pakostakin pysähtyä ja painaa kätensä huulilleen, ettei olisi huutanut. Miten olikaan nyt sen rakkaan olennon laita, joka siellä asui, ja jonka hän oli hyljännyt?… Sydän alkoi taas sykkiä, ja hän meni melkein juosten ovelle. Ovi oli raollaan. Hän työnsi sitä. Ketään ei näkynyt… Vanhat, puiset portaat narisivat hänen noustessaan. Hän meni yläkerrokseen. Talo oli ikäänkuin autio. Hänen äitinsä kamarin ovi oli kiinni.

Christophe laski sykkivin sydämin kätensä oven ripaan. Hänellä ei ollut voimaa avata…

Louisa oli yksinään, vuoteenomana, ja tunsi loppunsa tulevan. Hänen pojistaan oli toinen, Rudolf, liikemies, asettunut Hampuriin, ja toinen, Ernest, mennyt Amerikaan, eikä tiedetty, mihin hän oli siellä joutunut. Kukaan ei pitänyt huolta hänestä, paitsi erästä naapurin vaimoa, joka kävi pari kertaa päivässä katsomassa, mitä hän tarvitsi, viipyi siellä tuokion ja lähti jälleen omiin hommiinsa. Nainen ei ollut varsin säntillinen, ja myöhästyi usein. Louisasta oli varsin luonnollista, että hänet unhotettiin, samoin kuin hänestä oli sekin luonnollista, että hänen oli paha olla. Hän oli tottunut vaivoihin ja oli kärsivällinen kuin enkeli. Hänellä oli sydäntauti, ja tukehduttavia puuskia, niin ankaria, että hän luuli niihin kuolevansa: hän makasi silloin silmät ammollaan, kouristaen sormillaan peitettä, ja hiki vuoti virtana pitkin hänen kasvojaan. Hän ei valitellut. Hän tiesi, että niin täytyi olla. Hän oli valmis, oli jo saanut pyhän ehtoollisen. Ainoastaan yksi huoli hänellä oli: ettei Jumala pitäisi häntä kelvollisena pääsemään hänen paratiisiinsa. Kaikkeen muuhun hän tyytyi kärsivällisesti.

Vaatimattoman asumuksensa hämärään nurkkaan, alkoovin seinään, vuoteen pääpuoleen oli hän muodostanut muistojensa pyhätön; sinne hän oli koonnut kaikkien rakkaittensa kuvat: kolmen pikku poikansa, puolisonsa, jota hän rakasti yhä niinkuin rakastumisen ensi päivinä, vanhan isoisän, ja veljensä Gottfriedin: hän oli liikuttavan kiintynyt kaikkiin niihin, jotka olivat olleet hänelle hiukankin hyviä. Louisa oli pistänyt viimeisen valokuvan, jonka Christophe oli hänelle lähettänyt, nuppineulalla kiinni peitteeseensä, lähelle kasvojaan; ja Christophen viimeiset kirjeet olivat hänen päänalaisensa alla. Hän piti järjestyksestä ja suuresta siisteydestä; hän kärsi siitä, ettei hänen huoneessaan nyt kaikki ollut oikein paikallaan. Hän kuunteli kaikenlaisia pikku ääniä ulkoa, niistä hän voi päättää, mikä päivän aika oli. Hän oli sillä tavoin kuunnellut niitä jo kauan! Koko ajan, minkä hän oli asunut tässä ahtaassa huoneessa… Hän ajatteli rakasta Christopheaan. Miten sanomattomasti hän olisi tahtonut, että Christophe olisi ollut hänen luonaan tällä hetkellä! Ja kuitenkin, vaikkei hän siellä ollutkaan, niin Louisa tyytyi. Hän oli varma, että hän näkisi hänet siellä ylhäällä. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ummistaa silmänsä, niin näki hänet jo. Hänen päivänsä menivät puolihorroksissa, menneisyyden muistoissa.

Hän oli olevinaan entisessä talossa Rheinin rantaäyräällä… Oli pyhäpäivä… Kaunis kesäpäivä. Ikkuna oli auki: valkealla tiellä aurinko säihkyi. Linnut laulelivat. Melchior ja isoisä istuivat ulkona oven edessä. Juttelivat keskenään ja nauroivat ääneen. Louisa ei heitä nähnyt; mutta hän oli iloissaan, että hänen miehensä oli sinä päivänä kotona, ja että ukki oli niin hyvällä tuulella. Louisa askaroi alahuoneessa, keitti ruokia: juhlapäivällistä; hän oli työstään niin tarkka kuin silmäterästään; hänellä oli varustettu toisille yllätyskin: kastanjakakku; hän nautti jo, miten pikku poju huutaisi ilosta sen nähdessään… Poju, missä hän oli? Tuolla ylhäällä: Louisa kuuli hänen pianonsa soivan. Hän ei ymmärtänyt, mitä Christophe soitti, mutta hän oli niin onnellinen tuota tuttua pikku yrittelyä kuunnellessaan, onnellinen tietäessään, että hän oli siellä, istui niin kiltisti… Miten kaunis päivä! Tiukujen helinä soi iloisesti, kun rattaat kulkivat ohitse tietä pitkin… Ah, herranen aika! Se paisti! Kunhan se ei palaisi, sillä välin kuin hän katseli ulos ikkunasta! Hän hätkähti, ettei vain ukki, josta hän piti niin kovasti ja jota hän kuitenkin arasteli, olisi tyytymätön ja moittisi häntä… Jumalan kiitos, ei ollut tullut vielä mitään haittaa. Kas niin, kaikki oli valmista, pöytä oli katettu. Hän kutsui Melchioria ja ukkia syömään. He vastasivat hilpeästi. Entä pikku poju?… Hän ei soittanut enää. Hetken oli hänen pianonsa jo ollut vaiti, vaikkei Louisa ollut sitä huomannut… — "Christophe!"… Mitä hän puuhasit Ei kuulunut ääntäkään, aina hän unohti tulla alas päivälliselle: isä alkaisi häntä vielä torua. Äiti juoksi kiireesti ylös portaita… — "Christophe!" Ei vastausta. Hän avasi oven ja meni kamariin, jossa Christophen piti ahkeroida. Siellä ei ketään. Kamari oli tyhjä, piano suljettu… Äidille tuli tuska. Mihin hän oli joutunut? Ikkuna oli auki. Hyvä Jumala, ehkä hän oli pudonnut. Äiti on suunniltaan. Hän kurkistaa alas ikkunasta… — "Christophe!" Ei näy missään. Hän juoksee läpi kaikkien huoneiden. Alhaalta isoisä huutaa: "Tule vaan, älä ole milläsikään, hän tulee kyllä sitten luoksemme." Louisa ei tahdo mennä alas; hän tietää, että Christophe on siellä: on mennyt piiloon, tahtoo kiusata häntä. Voi sellaista pikku häijyä!… Niin, Louisa on siitä varma, permantohan narahti, Christophe on oven takana. Hän tahtoo avata oven. Mutta siinä ei ole avainta. Se avain, avain! Louisa hakee piirongin laatikosta, keskeltä jos jonkinlaisia muita avaimia. Tuo, tuo se on,… ei, ei se ole se… Ah, viimeinkin!… Hän ei saa avainta mitenkään menemään lukkoon. Hänen kätensä vapisee. Hän koettaa avata kiireesti; on kiire. Minkä tähden? Hän ei sitä tiedä; mutta hän tietää, että on kiire: ellei hän kiiruhda, ei ole enää aikaa. Hän kuulee Christophen syvän hengityksen oven takaa… Voi, voi tuota avainta!… Viimein toki. Ovi aukeaa. Iloinen huuto. Se oli hän. Christophe heittäytyi hänen kaulaansa… Voi sitä häijyä, kilttiä, rakasta pojua!…

Louisa on avannut silmänsä. Christophe on siinä, hänen edessään.

Hetken oli Christophe katsellut häntä, nähnyt kuinka hän oli muuttunut: kuinka hänen kasvonsa olivat samalla sekä venyneet että pöhöttyneet; minkälainen vaikeneva kärsimys niissä kuvastui ja teki hänen alistuvaisen hymynsä vieläkin sydäntä viiltävämmäksi; ja sitten tämä hiljaisuus, tällainen yksinäisyys… Christophen sydäntä särki…

Äiti näki hänet. Hän ei kummastunut. Hän hymyili kuvaamattoman hellästi. Hän ei voinut edes ojentaa hänelle käsiään, ei sanoa yhtään sanaa. Christophe heittäytyi hänen kaulaansa, suuteli äitiä, ja äiti häntä; suuret kyyneleet virtasivat pitkin Louisan poskia. Hän supatti:

— Odota vähän.

Christophe näki, että äitiä tukehdutti.

He eivät liikahtaneet paikaltaan. Äiti piti hänen päätänsä käsiensä välissä ja silitteli sitä hellästi; ja kyyneleet virtasivat yhä hänen silmistään. Christophe suuteli hänen käsiään, nyyhkytti, painoi kasvonsa hänen vuoteensa vaatteisiin.

Kun tukehduttava puuska meni Louisalta ohitse, koetti hän puhua. Mutta hän ei jaksanut enää löytää sanoja; hän erehtyi, ja Christophen oli vaikea häntä ymmärtää; mutta mitä se teki? He rakastivat toisiaan, näkivät toisensa, olivat toisiaan lähellä: sehän toki riitti. — Christophe kysyi loukkautunein mielin, miksi äiti oli näin yksin. Louisa puolusteli hoitajaansa:

— Hän ei voinut aina olla täällä: hänellä oli työnsä…

Heikolla, vähän väliä katkeavalla äänellä ja osaamatta virkkaa selvästi kaikkia tavuja Louisa ilmoitti pikku toivomuksensa, miten hänet olisi haudattava. Hän lähetti kahdelle muulle pojalleen, jotka olivat hänet unohtaneet, Christophella hellät hyvästinsä. Hän muisti myöskin Olivieria, jonka tiesi olevan niin hyvän Christophelle. Hän pyysi Christophea sanomaan, että hän lähetti Olivierille siunauksensa — (Louisa peruutti kohta arasti sanansa, ja käytti nöyrempää muotoa), — "terveisiä kunnioittavin tuntein"…

Tuli uusi tukehduttava kohtaus. Christophe tuki häntä, kun hän istui siinä vuoteessa. Hiki valui pitkin äidin kasvoja. Hän koetti väkisinkin hymyillä. Hän sanoi, ettei hän toivonut maailmassa enää mitään, koska kerran hänen kätensä oli hänen poikansa kädessä.

Ja yhtäkkiä tunsi Christophe sen käden vääntyvän ja jäykistyvän. Louisa avasi suutansa, hän katsoi poikaansa kuvaamattoman hellästi: — ja niin hän kuoli.

Saman päivän iltana tuli Olivier Christophen kotikaupunkiin. Hän ei ollut jaksanut sietää ajatusta, että Christophe oli yksin tällaisessa surussa, jonka hän tunsi omasta kokemuksestaan. Hän pelkäsi myöskin, millaisiin vaaroihin ystävä voisi joutua mentyään tällä tavoin Saksaan. Hän tahtoi olla siellä Christophea hoitamassa. Mutta hänellä ei ollut rahaa matkustaakseen Christophen luo. Saatettuaan Christophen asemalle ja palatessaan sieltä päätti hän myydä eräitä kalleuksia, mitä hänellä vielä oli jäljellä muistoina omaisiltaan; ja kun panttilaitos oli jo tähän aikaan kiinni, ja kun hän tahtoi matkustaa jo ensimäisellä junalla, aikoi hän mennä erään korttelissa asuvan rihkamakauppiaan puheille; silloin häntä vastaan tulikin kotiportaissa Mooch. Kun Mooch kuuli Olivierin aikomuksen, oli hän vilpittömästi pahoillaan, ettei Olivier ollut kääntynyt hänen puoleensa; hän esti jyrkästi Olivierin lähtemästä kauppiaan luokse, ja pakotti hänet ottamaan tarvittavat rahat häneltä. Hän oli aivan lohduton, että Olivier oli pantannut kellonsa ja myynyt kirjansa hankkiakseen Christophelle matkarahoja, koska hän olisi niin mielellään heitä auttanut. Hän tahtoi niin innoissaan heitä auttaa, että ehdotti Olivierille, että hänkin lähtisi Christophen luokse. Vaivoin sai Olivier hänet siitä aikeesta luopumaan.

Christophelle oli ystävän tulo hyvin tarpeen. Hän oli istunut koko päivän yksinään äitinsä ruumiin ääressä, kolkossa tuskassa. Sairaanhoitajatar oli käynyt siellä, toimittanut välttämättömimmät tehtävät, ja oli lähtenyt, eikä ollut ilmestynyt takaisin. Tunnit olivat menneet synkässä hiljaisuudessa. Christophe ei liikahtanut paikaltaan enempää kuin tuo ruumis; hänen katseensa ei eronnut vainajan kasvoista; eikä hän itkenyt, ei ajatellut mitään, hän oli kuin kuollut. — Ystävyyden ihmetyö, jonka Olivier nyt oli tehnyt, päästi jälleen hänen kyyneleensä vuotamaan, virvoitti hänet taas elämään.

Getrost! Es ist der Schmerzen werth die Leben,
So lang…
… mit uns ein treues Auge weint.

(Älä sure: elämä on tuskien arvoista niin kauan kuin kanssamme yksikin uskollinen silmä itkee.)

He sulkivat toisensa pitkään syleilyyn. Sitten he istuutuivat Louisan vuoteen ääreen, ja puhelivat keskenään hiljaisella äänellä. Yö oli tullut. Christophe nojasi kyynärpäätään sängyn reunaan ja kertoi, miten mieleen sattui, lapsuutensa muistoja, ja aina tuli niissä esiin äidin kuva. He olivat jonkin hetken vaiti, ja sitten Christophe puhui jälleen. Kunnes hän viimein vaikeni kokonaan, niin väsynyt hän oli, ja painoi kasvonsa käsiinsä; ja kun Olivier meni katsomaan häntä, näki hän, että Christophe oli nukahtanut. Sitten Olivier valvoi yksinään ruumiin ääressä. Ja uni tuli vuorostaan hänellekin, ja hän nukahti, otsa sängyn päälaudan varassa. Louisa hymyili lempeästi; ja hän näytti onnelliselta, valvoessaan täten kahden lapsensa puolesta.

Kun aamu alkoi sarastaa, heräsivät he siihen, että kolkutettiin oveen. Christophe meni avaamaan. Siellä oli muuan naapuri, puuseppä; hän tuli ilmoittamaan, että Christophe oli ilmiannettu, ja että hänen oli lähdettävä kaupungista pois, tai hänet vangittaisiin. Christophe ei mitenkään tahtonut paeta; ei tahtonut jättää äitiään ennenkuin oli saattanut hänet sinne, minne hän nyt iäksi jäisi. Mutta Olivier rukoili häntä matkustamaan ja lupasi uskollisesti pitää hänen edestään huolen siitä asiasta; hän pakotti Christophen lähtemään talosta; ja ollakseen varma, ettei Christophe peruuttaisi päätöstään, hän saattoi Christophen asemalle. Christophe ei siellä kuitenkaan tahtonut lähteä kaupungista ennenkuin oli nähnyt edes tuon suuren joen, jonka rannoilla hänen lapsuutensa oli kulunut ja jonka humisevan kaiun hänen sielunsa oli ainaiseksi kätkenyt kuin merenraakku itseensä. Vaikka hänen oli vaarallista näyttäytyä kaupungilla, täytyi heidän Christophen vaatimuksesta lähteä vielä sinne. He kuljeskelivat Rheinin rantaa, tuon mahtavan virran, joka rauhallisena kiiruhti matalien äyräittensä välissä Pohjanmeren hietikoihin, mystillistä kuolemaansa kohti. Valtavan rautasillan kaaret nousivat usvassa harmaasta vedestä aivankuin jättiläismäisen pyörän puolikas. Kaukaa kuulsi sumusta venheitä, jotka kohosivat niittymaiden keskitse ylävirtaan, joen mutkaisia polvia pitkin, Christophe vaipui katselemaan tätä unelmiensa näkyä. Olivier ravisti hänet hereille, ja ottaen häntä käsipuolesta vei hänet takaisin asemalle. Christophe totteli; hän oli kuin unissakulkija. Olivier sijoitti hänet junaan, joka pian lähti; he sopivat, että he tapaisivat toisensa seuraavana päivänä ensimäisellä ranskalaisella asemalla, niin ettei Christophen tarvitsisi palata yksinään Parisiin.

Kun juna oli lähtenyt, meni Olivier takaisin Christophen kotiin; hänen sisään mennessään oli jo vastassa kaksi santarmia, odottamassa Christophea. He luulivat Olivieria Christopheksi. Olivier ei kovin kiirehtinyt ilmaisemaan heille heidän erehdystään, sillä siten ehti Christophe päästä paremmin pakoon. Muuten ei poliisi näyttänyt olevankaan kovin harmissaan erehdyksestään: se lähti nyt muka hyvin innoissaan etsimään pakolaista muualta; ja Olivierista tuntui, etteivät nuo miehet pohjaltaan olleet pahoillaan siitä, että Christophe oli mennyt.

Olivier jäi taloon vielä seuraavaan päivään asti, jolloin Louisa haudattiin. Christophen veli, liikemies Rudolf, tuli tilaisuuteen, ja viipyi kaupungissa yhden junan odotusajan. Tämä itsetietoinen herrasmies oli hautasaatossa mukana, niinkuin hänen velvollisuutensa vaati, mutta matkusti sitten pois niin pian kuin suinkin, virkkamatta Olivierille sanaakaan, kysymättä uutisia veljestään tai kiittämättä Olivieria hänen hyvyydestään heidän äitiään kohtaan. Olivier viipyi siellä vielä muutamia tunteja, tuossa kaupungissa, jossa hänellä ei ollut ainoaakaan elävää tuttua, vaan kylläkin monia rakkaita ja tuttuja sieluja: pikku Christophe, ne, joita hän oli rakastanut, ja ne, joiden tähden hän oli kärsinyt; — ja rakas Antoinette… Mitä oli jäljellä kaikista heistä, jotka olivat täällä eläneet, tuosta nyt hajonneesta Krafftien suvusta? Rakkaus heihin, rakkaus, joka eli muukalaisen sielussa.

Saman päivän iltapuolella tapasi Olivier Christophen sillä raja-asemalla, jossa he olivat päättäneet kohdata toisensa. Kylä metsäisten kukkulain keskellä. He eivät jääneet odottamaan seuraavaa Parisiin lähtevää junaa, vaan päättivät kulkea osan matkaa, lähimpään kaupunkiin, jalkaisin. He kaipasivat saada olla yksinään. Ystävykset lähtivät kävelemään hiljaisten metsien halki; etäältä kaikui kirveen kumeaa kalketta. He tulivat aukeamalle, erään kummun laelle. Heidän alapuoleltaan, pienestä laaksosta, joka oli vielä Saksan maata, pilkotti jonkin metsätalon punainen katto, ja hohti pieni niitty niinkuin viheriä lampi metsästä. Muualla ympärillä metsien tummansininen meri, jota usva verhosi. Udut väikkyivät kuin läpikuultava harso kuusien välissä; ne pehmensivät kaikki viivat, himmensivät värit. Ei liikahdusta missään. Ei askelta kahahtanut, ei ääntä kuulunut. Sadepisara helähti saksantammien jo syksyn lakastuttamiin ja kullan ja kuparin hohtaviin lehtiin. Louhikossa solisi pikku puron vesi. Christophe ja Olivier olivat pysähtyneet ja seisoivat mäellä liikkumatta. Kumpikin heistä ajatteli surujaan. Olivier mietti:

— Antoinette, missä olet?

Ja Christophe:

— Mitä nyt menestyksestäni, kun äitiä ei enää ole?

Mutta molemmat he kuulivat rakkaiden vainajiensa lohduttavan äänen:

— Rakkaani, älä itke meidän tähtemme. Älä ajattele meitä. Muista ystävääsi…

He katsahtivat toisiinsa, eikä kumpikaan enää tuntenut sydämessään suruaan, vaan ystävänsä surun. He tarttuivat toistensa käsiin. Kirkas, rauhoittava alakuloisuus oli vallannut heidät. Tuulen henkäystä ei käynyt, hiljaa haihtuivat utujen harsot; sininen taivas aukesi näkyviin. Mullan tuoksun vieno sulous sateen jälkeen… Mullan, maan, joka on niin lähellä meitä, niin hellä meille!… Se ottaa meidät syliinsä, painaa herttaisen kauniisti hymyillen rintaansa vasten; ja se sanoo:

— Lepää nyt. Kaikki on hyvin…

Christophen tuskan jännitys herpaantui. Hän oli kuin pikku lapsi. Kaksi päivää oli hän koko sielullaan muistellut rakasta äitiään, oli elänyt hänen sielunsa ilmakehässä; oli muistellut äitinsä vaatimatonta elämää, hänen aina samaisia päiviään, jotka hän oli viettänyt yksinään kotona, ilman lapsiaan, ja ajatellen aina lapsiaan, vaikka lie olivat hänet jättäneet. Jättäneet vanhan vaimo-raukan sairauteen ja puutteeseen. Christophe oli ajatellut hänen levollista uskoaan, hänen lempeää tyytyväisyyttään, tyyntä alistumistaan, epäitsekkyyttään… Ja hän ajatteli kaikkia muitakin nöyriä sieluja, joita hän oli elämässä nähnyt. Kuinka läheiseksi heille hän tunsi itsensä tällä hetkellä! Monien väsyttävien taistelun vuosien jälkeen, tultuaan tänne Parisista, jossa aatteet ja ihmiset kuohuvat vimmatusti sekaisin, ja äskeisten kohtalokkaiden kansainvälisten selkkausten perästä, jolloin yleinen hulluus oli syöstä näköharhain ärsyttämät kansat toisiaan vastaan, tunsi Christophe kyllästymistä tuota kiihtynyttä ja hedelmätöntä maailmaa kohtaan, sen itsekkäitä ja aatteellisia taisteluita, sen parhaistoakin kohtaan, kunniaan pyrkijöitä, ajattelijoita ja taiteilijoita, sellaisia jotka luulevat olevansa maailman järki, mutta ovatkin sen pahaa unta. Ja sitä enemmän rakasti hän nyt noita tuhansia yksinkertaisia sieluja, kansankerroksia, jotka palavat hiljaisuudessa: ovat puhdasta hyvyyden, uskon, uhrauksen tulta, — ovat maailman sydän.

— Niin, nyt tunnen teidät, nyt olen viimein teidät löytänyt, ajatteli hän; te olette verta verestäni, minun omiani. Niinkuin tuhlaajapoika jätin teidät ajellakseni takaa varjoja, jotka liikkuivat tietä pitkin. Tulen takaisin luoksenne, ottakaa minut vastaan. Me olemme samaa, me, sekä elävät että kuolleet; missä olenkin, te olette kanssani. Nyt kannan sinua itsessäni, oi äiti, joka kerran minua kannoit. Te kaikki, Gottfried, Schulz, Sabina, Antoinette, te olette minussa. Olette minun ainoani, minun iloni. Nyt vaellamme yhdessä. En enää teitä jätä. Minä tahdon olla teidän äänenne. Yhteisvoimin me pääsemme perille.

Auringon säde pujahti puiden kosteain oksain välitse, joista tipahteli hiljaa vettä. Pikku niityltä alhaalta kajahteli lasten laulua: muuan vanha saksalainen Lied, viaton ja liikuttava; sitä lauloi kolme pikku tyttöä, tanssien piirissä talon pihalla; ja kaukaa Lännestä kantoi tuuli, aivankuin ruusujen tuoksuna, Ranskan kirkonkellojen soiton…

— Oi rauhaa, jumalaista sopusointua, vapautuneen sielun kirkasta säveltä, jossa tuska ja ilo, kuolema ja elämä, toisiaan vihaavat ja rakastavat heimot sulavat yhteen: sinua rakastan, sinut tahdon, ja sinut saan…

Illan varjot tummuivat. Christophe heräsi unelmistaan ja näki vieressään ystävänsä uskolliset kasvot. Hän hymyili hänelle ja sulki hänet syliinsä. Sitten lähtivät he jälleen kulkemaan läpi hiljaisen metsän; ja Christophe avasi Olivierille tietä.

Taciti, soli e senza compagnia, n'andavan l'un dinnanzi, e l'altro dopo, come i frati minor vanno per via…

End of Project Gutenberg's Jean-Christophe Pariisissa III, by Romain Rolland