KOLMAS LUKU
Koirista ja hevosista
1. Uskollinen koira
En rupea lukijan vaivaksi tässä juurta jaksain juttelemaan, mitä kaikkea minulla oli tallissa ja koirapihassa ja asevarastossa, vaikka olinkin laajalti kuuluisa siitä, että ratsut ja koirat ja aseet oli minulla erinomaiset ja taitoni niitten käyttämisessäkin erinomainen. Kerron vain muutaman piirteen kahdesta koirasta, jotka ovat osoittaneet minulle niin suuria palveluksia, ett'en niitä ikinä unohda.
Toinen oli aivan väsymätön lintukoira, niin kiltti ja viisas eläin, että ken sen vaan kerrankin näki, hän paikalla rupesi minua kadehtimaan. Päivä tai yö — se oli sille ykskaikki. Milloin öiseen aikaan metsälle satuin, silloin sidoin sille lyhdyn hännän päähän, ja usein se sillä tapaa toimitti tehtävänsä paremminkin kuin päivällä.
Moniahta viikko häitteni jälkeen teki vaimoni mieli lähteä metsästysretkelle. Ja niinpä lähdettiinkin. Minä ratsastin edeltä tiedustelemaan, eikä aikaakaan, niin jo kävi koira asentoon: kedolla satakunta metsäkanoja. Minä jäin odottamaan vaimoani, jonka oli määrä tulla perässä luutnanttini ja palvelijan kera. Minä odotan ja odotan, mutta ei kuulu ketään. Vihdoin kävin jo levottomaksi ja läksin takaisin peräämään heitä. Puolitiessä kuulin surkeata valitusta. Läheltä se tuntui tulevan, mutta en nähnyt ainoatakaan ristisielua.
Astuin ratsailta, panin korvani maata vasten ja kuulin valitusten tulevan maan sisästä: tunsin samalla vaimoni, luutnantin sekä palvelijan äänen. Samalla huomasin läheisyydessä erään kiivihiili-kaivoksen aukon. Ei epäilemistäkään enää: metsästystoverini ovat pudonneet kaivokseen. Hyppäsin hevosen selkään ja läksin täyttä laukkaa lähimpään kylään, hakemaan kaivosmiehiä. Pitkäin ponnistusten perästä meidän onnistui vihdoin vetää poloiset ylös kaivoksesta, joka oli vähintäkin yhdeksänkymmentä jalkaa syvä.
Yksitellen hinattiin ylös palvelija, hänen hevosensa, luutnantti, hänen hevosensa, sitten vaimoni ja vihdoin hänen pieni ponynsa. Ihmeellisintä tässä jutussa on se, että vaikka ihmiset ja elukat olivat syösseet niin hirvittävään syvyyteen, ei kukaan ollut loukkaantunut, pieniä vammoja ja kuhmuja lukuun ottamatta. Kauheassa hädässä he vaan olivat olleet, arvaahan sen.
Metsästyksestä tietysti ei tullut sillä kertaa mitään, eikä minua kukaan moittine siitä, että minulta tällaisen kamalan tapauksen tähden kokonaan unohtui koira metsäkanoineen kedon laitaan.
Virkatoimieni tähden täytyi minun jo huomenissa lähteä matkalle ja viipyä neljätoista päivää. Palattuani tiedustin ensi työkseni Dianaa, mutta sitä ei ollut kukaan osannut kaivatakaan, kaikki kun olivat luulleet sen olevan minun mukanani. Koira on kadonnut, arvelin jo, mutta äkkiä iski mieleeni: kunhan se ei vaan yhä vieläkin olisi metsäkanoja seisomassa!
Ratsastin suoraa päätä sinne, ja katso siellä seisoo uskollinen koirani ihan samassa paikassa, johon sen olin neljätoista päivää sitten jättänyt. "Diana!" huusin minä. Se hyppäsi ylös, metsälinnut pyrähtivät lentoon, ja minä sain yhdellä laukauksella viisikolmatta lintua. Mutta elukka parka oli niin laihtunut ja kuihtunut, ett'ei jaksanut enää kotiakaan astua. Minun täytyi nostaa se eteeni hevosen selkään. Arvaa sen, kuinka mieluinen tämä taakka minulle oli. Syötettyäni ja hoidettuani sitä sitten pari päivää, oli se yhtä pulska ja pirteä kuin ennenkin.
Tämän samaisen koiran avulla sain minä muutamia viikkoja myöhemmin selityksen erääsen kummalliseen seikkaan, joka muutoin olisi pysynyt arvoituksena ikäni kaiken.
2. Ihmeellinen jänis
Olin kaksi päivää yhtä mittaa seurannut samaa jänistä. Myötäänsä se kiiti koiran edessä ohitseni, mutta aina vaan niin suunnatonta vauhtia, ett'en koskaan ennättänyt ampua. Taikoja minä en todellakaan usko, siksi paljon olen sentään maailmassa liikkunut ja siksi monta kummallista seikkaa nähnyt, mutta tämä merkillinen jänis, minä myönnän sen, sai minut ihan ymmälle. Vihdoin viimeinkin se tuli niin lähelle minua, että olisin melkein ylettänyt siihen pyssynpiipulla. Se kaatui ja — mitä minä näen?
Jäniksellä oli neljä jalkaa mahan alla ja toiset neljä seljässä. Kun alaparit olivat väsyneet, kiepsahti se seljälleen ja jatkoi matkaa terveillä ja levänneillä jaloilla. En ole mointa jänistä milloinkaan nähnyt, mutta ei sitä mikään muu koira olisi koskaan saanutkaan kiinni kuin Diana.
3. Erinomainen lisäys
En yhtään liioittele, sanoessani, että Diana oli ainoa laatuaan. Ei ollut sillä verran vetävätä missään. Ainoa, mikä suunnilleen oli sen arvoinen, oli muuan pieni vinttikoira, ulkomuodolleen varsin tavallinen, mutta nopeudelleen aivan hämmästyttävä. Sen juoksu oli niin kiivasta, ja se oli jo niin kauan aikaa ollut minun palveluksessani, että se vihdoin oli juossut koipensa ihan tyngille, jotenka se lopulla ikäänsä kelpasi vallan hyvin mäyräkoiraksi.
Kerran, ollessaan vielä vinttikoirana, se sai ylös jäniksen, mutta parin kierroksen perästä alkaa metsästä kuulua kummallista nalkutusta, niinkuin olisi kokonainen lauma koiria liikkeessä, mutta niin hiljaa ja epäselvästi, ett'en ymmärtänyt asianlaitaa ensinkään. Menin ääntä kohti, ja — ihmeellinen näky kohtasi minua silloin.
Jänis oli äkkiä saanut poikasia, ja koira oli samassa saanut pentuja, yhtä monta perillistä kumpikin. Jänöt olivat vaistomaisesti lähteneet karkuun, ja koirat olivat vaistomaisesti lähteneet niitä ajamaan ja saavuttaneetkin ne. Ja niinpä tapahtui, että ajon alussa oli ollut yksi jänis ja yksi koira, mutta ajon lopussa kuusi jänistä ja kuusi koiraa.
4. Raju ratsu
Tuosta ihmeteltävästä koirasta puhuessani, johtuu mieleeni muuan erinomainen liettualainen orhi, kerrassaan verraton eläin. Minä sain sen omakseni sattumalta eräässä tilaisuudessa, jossa minun ratsastustaitoni oli ilmennyt kauniimmassa loistossaan. Istuttiin kerran kreivi Przobovskin linnassa Liettuassa; minä olin jäänyt saliin daamien kanssa teetä juomaan, muut herrat olivat lähteneet linnanpihalle katsomaan hevoslaitoksesta vasta tuotua nuorta, täysirotuista oritta. Äkkiä kuului sieltä hätähuutoja.
Minä riensin portaita alas. Hepo pihalla on niin raju, ett'ei kukaan uskalla nousta sille selkään; ei päästä lähelleenkään ketään. Rohkeimmatkin ratsastajat seisovat hämillään ja neuvottomina. Kauhusta he kalpenivat, kun minä yhdellä hyppäyksellä heilahdin sen selkään. Tämä äkillinen temppu hillitsi heti sen raivon, ja ennenpitkää onnistui minun saada ratsastustaitoni avulla se kokonaan kesyksi ja nöyräksi.
Rauhoittaakseni daameja, laukkasin minä akkunasta saliin, jossa sitten ratsastelin käymäjalkaa ja ravia ja nelistä. Vihdoin karautin keskelle teepöytää, ja siinä panin ratsuni tekemään mitä somimpia korkean koulun hyppyjä ja käänteitä, jotka sanomattomasti miellyttivät seuraa. Nuori ori totteli niin nöyrästi suitsia ja kannuksia, ett'ei yhtään lasia eikä kuppia mennyt rikki.
Tämä tapaus käänsi minun puoleeni ei ainoastaan kauniin sukupuolen, mutta kreivinkin suosion, jopa siinä määrin, että kreivi, aina hieno ja kohtelias, tarjosi minulle lahjaksi tuon uljaan oriin. "Piakkoin", sanoi hän, "lähtee kreivi Münnich sotaretkelle Turkkia vastaan, ja tämän ratsun seljässä te saavutatte loistavia voittoja."