II.
"Kuinka vanha hän on nyt?"
"Ya illah! Oikein miesmäinen kysymys! Hän on melkein kuuden viikon vanha, ja tänä iltana minä menen sinun kanssasi, oi elämäni, huoneen katolle lukemaan tähdet. Sillä se on onneksi. Hän on syntynyt perjantaipäivänä auringon merkin alla, ja minulle on sanottu, että hän elää kauemmin kuin kumpikaan meistä ja tulee rikkaaksi. Voimmeko toivoa enempää, kulta?"
"Emme voi. Mennään ylös katolle ja sinä luet tähtiä — mutta ainoastaan muutamia, sillä taivas on paksussa pilvessä."
"Talvisateet ovat myöhäisiä ja ne tulevat ehkä sopimattomaan aikaan. Joudu ennenkuin kaikki tähdet peittyvät. Minä olen koristanut itseni kauneimmilla jalokivilläni."
"Sinä olet unohtanut parhaimman."
"Ah! meidän yhteisen. Hän tulee myös. Hän ei vielä milloinkaan ole nähnyt taivasta."
Ameera astui kapeille portaille, jotka veivät katolle. Lapsi lepäsi tyynenä ja räpäyttämättä silmiään hänen oikealla käsivarrellaan puettuna kalliiseen hopeapalteiseen musliiniin ja pieni myssy päässä. Ameera oli pukeutunut kaikkiin kalleuksiinsa. Timanttinappi, joka vastaa länsimaiden mushia, se kun näet kiinnittää huomion sierainten kaarevuuteen, kultainen otsakoristus, jota kaunistaa himmeät smaragdit ja täplikkäät rubiinit, raskas kultavanne, jota ei kaulaan kiinnittänyt muut pidikkeet kuin puhtaan metallin nuorteus, ja helisevät hopearenkaat, jotka riippuivat pitkän matkaa alapuolella hänen ruusuisia nilkkojaan. Hän oli puettu vaaleanvihreään musliiniin, kuten islamin tytär ainakin, olkapäästä kyynäsvarteen ja kyynäsvarresta ranteeseen oli joukko hopeaisia rannerenkaita, sidotut yhteen silkkilangoilla, rannetta koristi hennot lasirenkaat, jotka todistivat kuinka pehmeän kätösen yli ne olivat vedetyt, ja erittäin paksu kultainen rannerengas, joka ei ollenkaan kuulunut tämän maan koristuksiin, vaan jonka hän oli saanut lahjaksi Holdenilta ja jota kiinnitti taidokas eurooppalainen lukko, huvitti häntä erinomaisen paljon.
He istahtivat katon matalan valkoisen kaiteen luo katsellen kaupunkia ja sen valkeita.
"Nuo tuolla alhaalla ovat onnellisia", sanoi Ameera. "Mutta minä en usko, että he ovat niin onnellisia kuin me. Enkä minä usko, että valkoset mem-logit ovat niin onnellisia. Vai mitä?".
"Minä tiedän, että he eivät ole."
"Mistä sinä sen tiedät?"
"He antavat lapsensa imettäjien hoidettavaksi."
"Sitä minä en ole milloinkaan nähnyt", sanoi Ameera huoahtaen, "enkä minä tahtoisikaan nähdä sitä. Ahi!" — hän nojasi päänsä Holdenin olkapäähän — "minä olen lukenut neljäkymmentä tähteä ja nyt minua väsyttää. Katsoppas lasta, sinä elämäni rakkaus, hän lukee myöskin."
Lapsi katseli silmät pyöreinä pimeätä taivasta. Ameera pani hänet
Holdenin syliin, ja poika makasi siinä itkemättä.
"Miksi me häntä nimitämme keskenämme?" sanoi Ameera. "Katso! Väsyttääkö sinua katseleminen? Hänellä on vallan sinun silmäsi! Mutta suu —"
"Se on sinun, oma armaani. Kuka sen tietäisi paremmin kuin minä?"
"Se on semmoinen supukka suukkonen. Oi niin pienoinen! Ja kuitenkin se huulillaan pitää koko minun sydämeni. Anna hänet jo minulle. Hän on jo ollut kovin kauan minusta erillään."
"Ei, anna hänen olla vielä, eihän hän vielä itke."
"Kun hän itkee, niin sitten sinä annat hänet pois, niinkö? Millainen miesmäinen mies sinä olet! Kun hän itkee, on hän vaan kahta kalliimpi minusta. Mutta, minun elämäni, minkä pikku nimen annamme hänelle?"
Tuo pieni olento lepäsi vallan Holdenin polvella. Se oli niin kovin avuton ja pehmeän pehmeä. Hän uskalsi tuskin hengittää, ettei musertaisi sitä. Vihreä kesy papukaija, jota pidetään jonkunmoisena suojelushenkenä useimmissa intialaisperheissä, liikahti orrellaan ja räpytteli uneliaasti siivillään.
"Tuossa on vastaus", sanoi Holden. "Mian Mittu on puhunut. Hän on oleva kuin papukaija. Kun hän kasvaa suureksi, hän puhuu paljon ja juoksentelee ympäri. Mian Mittu merkitsee papukaijaa sinun — mahomettilais-kielellä, eikö niin?"
"Miksi me menemme niin kauas?" sanoi Ameera tuskastuneesti. "Anna hänelle joku englantilainen nimi — mutta ei sentään vallan englantilainen. Sillä hän on minun."
"Olkoon hänen nimensä sitten Tota, sillä se on vallan englantilaisen nimen kaltainen."
"Niin, Tota! ja se on myöskin papukaijan nimi. Suo minulle anteeksi, herrani, mitä äsken sanoin, mutta se on varmaa, että hän on liian pieni kestämään niin mahtavaa nimeä kuin Mian Mittu. Hän olkoon Tota — meidän oma Tota. Kuuletko sinä pienoinen? Pikku armas, Tota on sinun nimesi."
Hän siveli lapsen poskea, ja tämä herättyään rupesi inisemään, niin että Holdenin piti antaa hänet Ameeralle, joka viihdytti hänet tuolla ihmeellisellä laululla "Aré koko, Ja ré koko!" se on:
Pois varis, pois, pois! Päästä lasta nukkumaan. Luumut kasvaa varvikossa, maksaa pennin vaan, naula maksaa pennin vaan, Baba, — pennin vaan.
Sittenkuin Tota oli moneen kertaan saanut kuulla noiden luumujen hinnan, kyyristyi hän kokoon ja nukkui. Molemmat lihavat valkoiset mullit pihassa märehtivät verkalleen iltaruokaansa, vanha Pir Khan oli istua kyykistynyt Holdenin hevosen eteen, poliisisapeli polvillaan, ja veteli hitaasti paksua vesipiippua joka kurnutti kuin sammakko ojassa. Ameeran äiti kehräsi alemmalla verannalla, ja puuovi oli lukittu ja pönkitetty. Kaupungin humusta kuului hääjoukon soitto katolle, ja parvi lentäviä lintuja himmensi hetkisen kuun pintaa.
"Minä olen rukoillut", sanoi Ameera pitkän vaitiolon jälkeen, poski käden nojassa — "minä olen rukoillut kahta asiaa. Ensiksikin, että saisin kuolla sinun sijastasi, jos sinun kuolemasi on määrätty, ja toiseksi, että saisin kuolla tämän lapsen sijasta. Minä olen rukoillut profeettaa ja Beebee Miriamia [Neitsyt Maria]. Luuletko, että jompikumpi heistä kuulee rukoukseni?"
"Kuka ei kuulisi pienintäkin sanaa sinun huuliltasi."
"Minä pyysin vakavata vastausta, ja sinä vastaat vain imarrellen.
Kuullaanko minun rukoukseni?"
"Mistä minä voin sen tietää. Jumala on hyvin hyvä."
"Siitä minä en ole varma. Kuuleppas nyt. Jos minä kuolen taikka jos lapsi kuolee, mikä sinun kohtaloksesi tulee? Sinä, joka jäät elämään, palajat ylpeiden valkoisten mem-logien luo, sillä vertaiset pyrkivät vertaistensa luo."
"Ei aina."
"Niin, naiset tosin eivät. Mutta miesten laita on toinen. Kerran, myöhemmin, sinä palaat oman kansasi luo. Sen minä voisin kärsiä, sillä minä olen silloin kuollut. Mutta itse kuolemassakin sinä joudut minusta erillesi outoon paikkaan ja paratiisiin, jota minä en tunne."
"Paratiisiinkohan?"
"Tietysti, sillä mikä Jumala soisi sinulle pahaa?" Mutta me kaksi — lapsi ja minä — joudumme muuanne ja me emme voi tulla sinun luoksesi, etkä sinä meidän luo. Menneinä aikoina, ennenkuin lapsi oli syntynyt, minä en ajatellut niitä asioita, mutta nyt ne ovat aina mielessäni. Se on hyvin ankaraa puhetta.
"Kaikki tapahtuu niinkuin on sallittu. Huomisesta me emme tiedä, mutta tämän päivän ja rakkautemme me tunnemme. Ja olemmehan nyt onnellisia."
"Niin onnellisia, että meidän pitäisi koettaa tehdä onnemme pysyväiseksi. Ja sinun Beebee Miriamisi ehkä kuulee minun rukoukseni, sillä hänkin on nainen. Mutta sitten hän ehkä kadehtii minua. — Ei miehen sovi jumaloida naista."
Holden nauroi ääneensä Ameeran pikku mustasukkaisuuden puuskalle.
"Eikö se sovi? No miksi sinä et sitten kiellä minua jumaloimasta sinua?"
"Sinua jumaloimasta! Ja minua? Minun kuninkaani, huolimatta kaikista sinun suloisista puheistasi minä kyllä tiedän, että olen sinun palvelijasi ja orjasi ja tomu sinun jalkaisi alla. Enkä minä tahtoisikaan, että olisin toisin. Katso!"
Ennenkuin Holden saattoi häntä estää, heittäytyi hän alas ja kosketti
Holdenin jalkaa. Sitten hän nousi ylös hiukan naurahtaen ja painoi
Totaa lujemmin rintaansa sanoen melkein hurjasti:
"Onko se totta, että nuo ylpeät valkoiset mem-logit elävät kolme kertaa niin kauan kuin minä? Onko se totta, että he menevät naimisiin vasta vanhoina naisina?"
"He menevät naimisiin kuten muutkin — sitten kun ovat kehittyneet naisiksi."
"Sen minä tiedän, mutta heidät naidaan viidenkolmatta ikäisinä. Onko se totta?"
"On kyllä."
"Ya illah! Viidenkolmatta vanhoina! Kuka ottaisi vapaasta tahdosta vaimon, joka on kahdeksankaantoista vuotta täyttänyt? Hän on jo vaimo — joka vanhenee joka tunti. Viisikolmatta! Minä olen jo vanha eukko sillä iällä, ja —. Nuo mem-logit ovat iäti nuoria. Voi kuinka minä vihaan heitä!"
"Mitä heillä on tekemistä meidän kanssamme?"
"En minä tiedä. Minä tiedän sen vain, että tässä maailmassa voi olla nainen, kymmenen vuotta vanhempi minua, joka voi tulla sinun luoksesi ja anastaa rakkautesi kymmenen vuotta sen jälkeen kuin minä jo olen vanha vaimo, harmaapäinen ja Totan pojan hoitaja. Se on väärin ja pahasti. Heidän pitäisi myöskin kuoleman."
"Nyt sinä olet, ikävuosistasi huolimatta, lapsi, jonka minä otan syliini ja kannan alas portaita myöten."
"Tota! Varo Totaa, minun herrani! Sinäpä se olet vallaton kuin pikku lapsi!" Ameera nosti Totan polvelleen suojaan nauraen, kun Holden sylissään kantoi heidät alas portaita. Tota avasi silmänsä ja hymyili kuin pieni enkeli.
Hän oli hiljainen lapsi, ja ennenkuin Holden oikein taisi käsittää, että hän oli maailmassakaan, oli hänestä kasvanut pikku kullankarvainen lemmikki, joka oli tuon kaupungin laidassa olevan talon itsevaltias. Nämä kuukaudet olivat täydellisen onnen aikaa Holdenille ja Ameeralle — onnen, joka oli vallan erillään maailmasta, suljettuna tuon puisen oven takana, jota Pir Khan vartioitsi. Päiväiseen aikaan Holden hoiti virkaansa säälien sydämestään sellaisia, jotka eivät olleet yhtä onnellisia kuin hän, ja osoittaen semmoista mieltymystä pikku lapsiin, että moni äiti aseman pienissä seurueissa sekä ihmetteli että oli hyvillään. Illan hämärtäessä hän palasi Ameeran luo, joka oli vallan täynnä juttuja Totan ihmeellisistä toimista: kuinka hän oli taputellut käsiään ja liikutellut sormiaan semmoisella voimalla ja tarkoituksella, että se oli vallan ilmeinen ihme; kuinka hän sitten myöhemmin oli aivan itsestään ryöminyt pois matalalta makuusijaltaan lattialle ja seisonut molemmilla jaloillaan kolmen hengenvetämän ajan. "Ja ne olivat pitkiä hengenvetämiä, sillä minun sydämeni oli ilosta vallan värähtämättä", sanoi Ameera.
Sitten Tota otti leikkitoverikseen molemmat mullit, pienen harmaan oravan, farao-rotan, joka eli kolossa kaivon luona, ja varsinkin Mian Mittu papukaijan, jonka höyheniä hän armottomasti nyki, ja Mian Mittu kirkui, kunnes Ameera ja Holden saapuivat.
"Voi sinua, veitikka! Sinä pikku jättiläinen! Noinko sinä kohtelet veljeäsi katolla! Tobah, tobah! Hyi, hyi! Mutta minäpä tiedän loitsukeinon, joka tekee hänet viisaaksi kuin Suleiman ja Aflatoun [Salomo ja Plato]. Katsoppas nyt", sanoi Ameera. Hän otti koruompelulla koristetusta kukkarosta kourallisen manteleita. "Katso! Me luemme seitsemän. Jumalan nimessä!"
Hyvin vihaisena ja höyhenet pörröllään asetettiin Mian Mittu häkkinsä katolle, ja istuutuen lapsen ja linnun väliin Ameera musersi ja kuori mantelin hampaillaan, jotka olivat manteliakin valkoisemmat. "Tämä on varma taikakeino, minun elämäni; älä naura. Katso, minä annan papukaijalle toisen puolikkaan ja Totalle toisen." Mian Mittu nokkasi varovasti toisen puolikkaan Ameeran huulilta, ja hän suuteli toisen puolikkaan lapsen suuhun, joka söi sen hitaasti, silmät kummastelevina. "Tämän minä teen seitsemänä päivänä, ja varmaan hän, joka on meidän omamme, on kasvava taitavaksi puhujaksi ja viisaaksi. Oi Tota, mikä sinusta tuleekaan, kun kasvat mieheksi ja minä olen harmaapäinen?" Tota veti lihavat jalkansa somasti käppyrään. Hän osasi kontata eikä viitsinyt kuluttaa elämänsä kevättä turhissa puheissa. Hän tahtoi nykiä Mian Mittu papukaijan höyheniä.
Kun Tota oli kohonnut arvoasteissa niin paljon, että oli saanut hopeaisen vyön, joka yhdessä hänen kaulaansa ripustetun neliskulmaisen ja hopeaan piirretyn tenhokalun kanssa muodosti tärkeimmän osan hänen puvustaan, silloin hän läksi käydä lylleröimään vaaralliselle retkelle pihan poikki Pir Khanin luo ja tarjosi hänelle kaikki kalleutensa palkaksi, jos hän vain antaisi hänen ratsastaa edes hiukkasen Holdenin hevosella. Tota oli nähnyt mummonsakin siten hierovan kauppaa verannalla pikkutavarain kauppiaiden kanssa. Pir Khan itki, asetti tuon pehmeän pikku jalan harmaahapsisen päänsä päälle alamaisuutensa merkiksi ja kantoi rohkean seikkailijan takaisin äitinsä syliin, vakuuttaen että Totasta oli tuleva monen miehen johtaja, ennenkuin hänelle partakaan oli kasvanut.
Eräänä kuumana iltana, kun hän istui lattialla isänsä ja äitinsä keskellä katsellen katupoikien alkamaa loppumatonta paperileija-sotaa, hän pyysi isäänsä antamaan hänellekin paperileijan, jota Pir Khan saisi lennättää, sillä häntä pelotti leikkiä sellaisilla esineillä, jotka olivat häntä itseään suuremmat; ja kun Holden sanoi häntä pikku narriksi, nousi hän seisomaan ja sanoi verkalleen, syvästi tuntien oman arvonsa: "Hum park nahin hai. Hum admi hai." (Minä en ole mikään narri, minä olen mies.)
Tuo vastaus herätti omituisia tunteita Holdenissa ja pani hänet todenteolla miettimään Totan tulevaisuutta.
Hänen ei olisi tarvinnut siitä huolehtia. Totan elämä tuotti liian täydellistä iloa kestääkseen kauan. Siitä syystä se otettiin pois, niinkuin monet asiat Intiassa otetaan pois, äkkiä ja aavistamatta. Tämän talon pikku hallitsija, kuten Pir Khan häntä nimitti, kävi surulliseksi ja valitteli vaivoja, hän, joka ei tuskista ennen mitään tiennyt. Ameera, hurjana pelosta, hoiti häntä yöt päivät, mutta toisen päivän aamun sarastaessa Intian tavallinen syyskuume sammutti Totan elämän. Tuntui vallan mahdottomalta, että hän voisi kuolla, ja Ameera ja Holden eivät ensimmältä voineet käsittää, että se todellakin oli kuollut ruumis, joka makasi vuoteella. Sitten Ameera löi päätään huoneen seinään ja olisi heittäytynyt pihakaivoon, ellei Holden väkivoimalla olisi häntä estänyt.
Ainoastaan yksi armo suotiin Holdenille. Kun hän ratsasti virastoonsa heleässä aamuvalossa, löysi hän siellä odottamassa tavattoman paksun postilaukun, joka vaati tarkkaa miettimistä ja kovaa työtä. Hän ei kuitenkaan käsittänyt tätä jumalien hyvyyttä.