XIV
Kuun noustua lähtivät varovaiset kantajat liikkeelle. Nukkumisesta ja lääkkeestä vahvistunut laama ei tarvinnut enää muuta kuin Kimin olkapään tuen astuessaan äänettömästi ja nopeasti eteenpäin. He seurasivat täplikästä ruohikkoa noin tunnin verran, kiersivät kallion kielekkeen ja kiipesivät sitten aivan uuteen vyöhykkeeseen, joka ei lainkaan näkynyt Chini-laaksoon.
Avara vuoristolaidun levisi viuhkan muotoisesti lumirajalle asti. Sen alasyrjässä oli pieni täplä tasaista maata, jossa oli muutamia mullasta ja hirsistä kyhättyjä majoja. Heti niiden takana, sillä ne olivat vuoristolaistapaan asetetut jyrkänteen äärimmäiselle reunalle, avautui kaksituhatta jalkaa syvä Shamlegh-kuilu, minne ei vielä yhdenkään ihmisen jalka ollut astunut.
Miehet eivät ryhtyneet saalista jakamaan, ennenkuin laama oli saatettu parhaaseen huoneeseen ja Kim oli hänen jalkansa pessyt muhamettilaiseen tapaan.
— Me lähetämme ruokaa, sanoi Ao-chungin mies, — ja punaisen kiltan. Aamunkoitteessa ei ole enää ketään, joka olisi todistamassa yhdeltä tai toiselta puolen. Jos kiltassa on jotakin, mitä ei tarvita … katso tänne!
Hän osoitti ikkunaa, joka antoi hangilta heijastavan kuunvalon täyttämään tyhjyyteen, ja heitti sinne tyhjän pullon.
— Ei tarvitse kuunnella sen putoamista. Siinä on maailman loppu, sanoi hän ja pyörähti tiehensä.
Laama katseli ikkunasta, pitäen käsillään molemmista ikkunanpielistä, ja hänen silmänsä loistivat kuin keltaiset opaalit. Suunnattomasta syvyydestä hänen edessänsä kohosivat valkoiset huiput kuutamoiselle taivaalle. Muu kaikki oli yhtä tummaa kuin tähtien lomissa oleva pimeä taivas.
— Nämä ovat todellakin minun vuoriani, sanoi hän hitaasti. — Tällaisessa paikassa tulisi ihmisen asua nostettuna maailman yläpuolelle, erotettuna turhista nautinnoista ja ajatellen suuria asioita.
— Niin, jos hänellä on chela valmistamassa teetä hänelle ja peittämässä häntä makuutilalleen ja karkottamassa pois tunkeilevat lehmät.
Savuava lamppu paloi seinäkomerossa, mutta täysikuun valo himmensi sen. Tuossa omituisessa valossa askarrellen eväskopan ääressä näytti Kim pitkältä aaveelta.
— Ai! Vieläkin on päässäni, huolimatta vereni rauhoittumisesta, ääniä ja jyskytystä, ja niskassani kuin puristava nuora.
— Se ei ole ihme. Isku oli kova. Saakoon hän, joka sen antoi…
— Mutta ilman omia intohimojani ei olisi tullut mitään onnettomuutta.
— Mitä onnettomuutta? Sinä olet pelastanut nuo sahibit kuolemasta, jonka he satakertaisesti ansaitsevat.
— Sinä et ole hyvin tarkannut saamaasi opetusta, chela. — Laama paneutui lepäämään levitetylle villamatolle, ja Kim jatkoi ilta-askareitaan. — Isku oli vain varjo, joka sattui varjoon. Paha itsessään — jäseneni ovat viime aikoina väsyneet! — kohtasi minussa olevan pahan, suuttumisen, vihan ja halun kostaa pahaa pahalla. Se kuohutti vereni, sai sisuni kapinoimaan ja korvani soimaan.
Laama nautti tulikuumaa teetä juhlallisella arvokkuudella, ottaen polttavan kupin Kimin kädestä. — Jos olisin pysynyt kiihkottomana, olisi paha isku aiheuttanut vain ruumiillista vahinkoa, naarmun tai mustelman, mikä on vain harhanäkyä. Mutta mieleni ei ollut suunnattu yleviin asioihin, sillä heti syttyi minussa himo antaa spitiläisille tilaisuus tappaa. Sen vastustamisesta tuli sieluni runnelluksi enemmän kuin tuhannesta iskusta. Vasta sitten, kun olin lausunut siunauksia (hän tarkoitti buddhalaisten autuuksia), saavutin rauhan. Mutta se paha, joka tuon silmänräpäyksen varomattomuudesta pääsi alkuun minussa, tuottaa seurauksensa loppuun asti. Elämän pyörä kulkee järkähtämättä, rahtuistakaan hievahtamatta oikealta tieltä. Pane mieleesi opetus, chela.
— Se on liian korkeata minulle, mutisi Kim. — Minä olen vieläkin järkkynyt. Mutta iloinen olen, että kuritin tuota miestä.
— Minä tunsin sen nukkuessani polvellasi siellä metsässä. Se häiritsi minua unissani. Sinun sielussasi oleva paha vaikutti minun sieluuni. Toiselta puolen, — hän irrotti rukousnauhansa, — olen saavuttanut ansiota pelastamalla kaksi ihmishenkeä … niiden hengen, jotka tekivät minulle vääryyttä. Nyt minun täytyy muistaa asioiden alkusyytä. Sieluni pursi on vaarassa haaksirikkoutua.
— Nuku, että saat voimia, se on viisainta.
— Minun täytyy mietiskellä. Tarvitsen sitä enemmän kuin tiedätkään.
Päivän koittoon asti, tunnin toisensa perästä, kuun valon vaalentuessa korkeilla huipuilla ja komeilla vuorenrinteillä kiertelevän synkän vyön vähitellen näyttäytyessä hennon vihertäväksi metsäksi laama tuijotti kiinteästi seinään. Silloin tällöin hän valitteli. Lukitun oven ulkopuolella, suojatta jääneen karjan kokoontuessa pyrkimään vanhaan omettaansa, rupesivat Shamleghin miehet ja kantajat saalistansa jakamaan ja hurjastelemaan. Ao-chungin mies oli heidän johtajansa, ja kun he kerran olivat avanneet sahibien säilykeruuat ja huomanneet ne hyviksi, eivät he enää keskeyttäneet herkutteluansa. Shamleghin kuilu sai osakseen hylkytavaran.
Kun Kim levottomasti nukuttuaan, pahoja unia nähtyään, pistäytyi ulos hampaitaan puhdistamaan aamukylmässä, puhutteli häntä verevä nainen, puettuna turkooseilla koristettuun päähineeseen.
— Toiset ovat menneet. He jättivät sinulle tämän kiltan, niinkuin lupasivat. Minä en rakasta sahibeja. Mutta sinä annat meille taikakeinon vastalahjaksi. Me emme tahtoisi tämän pienen Shamleghimme joutuvan huonoon huutoon — tapaturman vuoksi. Minä olen Shamleghin nainen. — Hän katsoi Kimiin rohkeasti ja kirkkain silmin, toisella tavoin kuin muut vuoriston naiset.
— Varmasti teen sen. Mutta se täytyy tehdä salaisuudessa.
Nainen kohotti raskaan kiltan niinkuin lelun ja heitti sen omaan majaansa.
— Nyt ulos ja sulje ovi! Älä anna kenenkään lähestyäkään sitä ennenkuin olen saanut kaiken valmiiksi.
— Mutta jäljestäpäin saanemme kai puhua?
Kim tyhjensi kiltan lattialle — siinä oli koko ryöppy maanmittauskojeita, kirjoja, päiväkirjoja, kirjeitä, karttoja ja omituisen hajuisia alkuasukkaitten ilmoituksia. Pohjimmaisena oli koristeltu kotelo, jonka sisässä oli sinetillä suljettu, kullalla ja kuvilla koristettu asiakirja, jollaisia kuninkaat lähettävät toisilleen. Kim pidätti ihastuksesta henkeänsä ja katseli tavaroita sahibin kannalta.
— Näitä kirjoja en tarvitse. Sitäpaitsi niissä on logaritmeja luullakseni. — Hän pani ne syrjään. — Kirjeitä en ymmärrä, mutta eversti Creighton saa niistä kyllä selvän. Ne täytyy kaikki säilyttää. Kartat, tietysti — he piirtävät paremmin kuin minä. Kaikki alkuasukkaitten tiedonannot, totta kai! Ja varsinkin murasla, — hän haisteli kirjailtua koteloa. — Tämän on antanut joko Hilas tai Bunar, ja Hurree babu puhui totta. Tämä on hyvä saalis. Toivoisinpa että Hurree tietäisi… Kaikki muu täytyy heittää ikkunasta.
Hän käänteli hienoa prismakompassia ja teodoliitin (mittauskojeen) kirkasta huippua. Mutta eihän sahib oikeastaan voi varastaa, ja näistä voisi tulla myöhemmin epämukavia ilmiantajia. Hän erotti erilleen kaikki käsikirjoitukset, kartat ja alkuasukkaitten kirjeet. Niistä syntyi pehmeä kimppu. Kolme isoa kirjaa samoinkuin viisi kulunutta taskukirjaakin hän pani syrjään.
— Kirjeet ja murasla täytyy minun panna nuttuni sisäpuolelle vyöhön ja nuo käsinkirjoitetut kirjat eväskoppaan. Se tulee olemaan painava. Muutapa en luule tarvitsevani. Jos sellaisia olikin, ovat kantajat heittäneet ne kuiluun, niin että siitä ei sen enempää. Nyt on teidänkin vuoronne.
Hän asetti vasuun kaikki, mitä aikoi heittää pois, ja kohotti sen ikkunalaudalle. Tuhatkunta jalkaa alempana lepäsi pehmeä väikkyvä usva, johon aamuaurinko ei vielä ollut säteitään luonut. Ja siitäkin vielä tuhannen jalkaa alempana oli satavuotias männikkö. Hän saattoi nähdä viheriät latvat niinkuin pehmeän sammalkerroksen, kun tuulenpuuska ohensi usvaa.
— En luule kenenkään lähtevän etsimään teitä.
Nurinpyörähtävä vasu tyhjensi sisällyksensä pudotessaan. Teodoliitti sattui ulospistävän kallion syrjään ja pamahti kuin pommi. Kirjat, mustepullot, värilaatikot, kompassit ja viivoittimet näyttivät muutaman silmänräpäyksen mehiläisparvelta. Sitten ne hävisivät, ja vaikka Kim kurottautuen ikkunasta ulospäin heristi nuoria korviansa, ei minkäänlaista ääntä tullut kuilun pohjasta.
— Viidelläsadalla, tuhannellakaan rupeella ei voisi niitä ostaa, ajatteli hän apeamielisenä. — Sääli oli niitä hukata, mutta minulla on kaikki muu, kaikki mitä he tekivät, luullakseni. Mutta miten saisin sanan Hurree babulle ja mitä olisi tehtävä? Ja vanhukseni on sairas. Nämä kirjeet täytyy kääriä öljykankaaseen. Se on tehtävä kaikkein ensiksi. Muutoin ne hikeentyvät… Ja minä olen aivan yksin.
Hän kääri ne sievään kääryyn taivuttaen kankean tahmean öljykankaan kulmista, sillä hän oli jo tottunut toimimaan täsmällisesti kuin vanha metsästäjä pyyntiretkillään. Ja sitten hän latoi kirjat hyvin huolellisesti eväsvasunsa pohjalle.
Nainen koputti ovelle.
— Mutta ethän sinä ole tehnyt mitään taikaa, — sanoi hän katsellen ympärilleen.
— Ei sellaista tarvitakaan. — Kim oli kokonaan unohtanut pikkuisen puhelun tarpeellisuuden. Nainen nauroi hänen hämmennyksekseen epäkunnioittavasti.
— Niin, ei suinkaan sinua varten. Sinähän voit pelkällä silmäniskulla lumota. Mutta ajattelepa meitä ihmisparkoja sinun mentyäsi. Kaikki olivat illalla liiaksi juovuksissa kuunnellakseen naisen puhetta. Mutta ethän sinä ollut juovuksissa?
— Minä olen pappi. — Kim oli saavuttanut rauhallisuutensa, ja koska nainen ei suinkaan ollut ruma, hän päätti säilyttää papillisen arvokkuutensa.
— Minä varoitin noita miehiä siitä, että sahibit ovat vihaisia, panevat toimeen tutkimuksen, ilmoittavat kaikki rajahille. Heidän joukossaan on myöskin eräs babu. Kirjureilla on kerkeä kieli.
— Siinäkö sinun huolesi syy? — Hänen mielessään syntyi täysin valmis tuuma, ja hän hymyili iloisesti.
— Ei kaikki, sanoi nainen, ojentaen kättänsä, joka oli peitetty hopeaan kiinnitetyillä turkooseilla.
— Siitä voin sinut vapauttaa hyvin pian, jatkoi Kim nopeasti. — Tuo babu on juuri sama hakim, joka matkaili vuoristossa Ziglaurin kautta. Kuulit kai hänestä? Minä tunnen hänet.
— Hän kyllä kielii palkinnon toivossa. Sahibit eivät voi erottaa vuoristolaisia toisistaan, mutta babuilla on tarkat silmät sekä miehiin että naisiin nähden.
— Haluaisitko viedä minulta sanan hänelle?
— Ei ole mitään, jota en tekisi puolestasi.
Kim kuuli kohteliaisuuden tyynesti, repäisi lehden muistikirjasta ja kirjoitti kulumattomalla lyijykynätuherruksella … melkein samaan tapaan kuin pikku pojat piirrellessään seinille: "Hallussani on kaikki mitä he ovat kirjoittaneet, piirustukset seudusta ja monta kirjettä. Varsinkin murasla. Ilmoita mitä on tehtävä. Olen Shamleghissa lumirajalla. Vanhus on sairaana."
— Vie tämä hänelle. Tämä tukkii hänen suunsa. Hän ei ole voinut ehtiä pitkälle.
— Ei suinkaan. He ovat vieläkin tuolla metsässä. Meidän lapsemme menivät heitä katsomaan aamun koittaessa ja ovat huudolla ilmoittaneet, kun he lähtivät liikkeelle.
Kim näytti hämmästyneeltä. Samassa kuului lammaslaitumelta kimakka ääni. Paimentava lapsi oli toistanut sen kuultuaan toisen lapsen päästävän samanlaisen äänen laakson alemmalla rinteellä.
— Mieheni ovat myöskin siellä puita kokoamassa. — Hän otti pähkinöitä povestaan, halkaisi sievästi yhden ja rupesi syömään. Kim ei ollut tietävinään mistään.
— Etkö tiedä, mitä pähkinä merkitsee, pappi? — kysyi nainen ja ojensi hänelle kuorenpuoliskot.
— Sepä oli oivallisesti ajateltu. — Kim taittoi paperipalan pähkinänkuorten väliin. — Onko sinulla vahaa, jolla voisi nämä kiinnittää?
Nainen huokasi syvään, ja Kim heltyi.
— Ei maksua ennenkuin asia on toimitettu. Vie tämä babulle ja sano, että sen lähetti loitsun poika.
— Niinpä todellakin, noita, joka on sahibin näköinen.
— Ei, vaan loitsun poika. Ja kysy tuleeko vastausta.
— Mutta jos hän kohtelee minua karkeasti? Minä … minä pelkään.
Kim nauroi. — Hän on luullakseni hyvin väsynyt ja hyvin nälkäinen.
Vuoret ovat huonoja makuutovereita. Ja olethan sinä — hänen kielellään
oli sana äiti, mutta hän sanoikin: sisar — viisas ja kekseliäs nainen.
Nyt kaikki kylät tietävät, mitä on tapahtunut sahibeille. Eikö niin?
— Tietävät kyllä. Ziglaurissa tiedettiin jo puolenyön aikaan ja huomenna tiedetään jo Kotgarhissa. Kaikkialla ovat asukkaat sekä pelossaan että vihoissaan.
— Siihen ei ole mitään syytä. Kehota heitä antamaan ruokaa sahibeille ja päästämään heidät rauhassa menemään. Heidät täytyy saada hiljaisuudessa pois laaksoistamme. Varastaminen on toista ja tappaminen toista. Babu kyllä ymmärtää asian, eikä mitään jälkiseurauksia tule. Mutta joudu, minun täytyy hoitaa opettajaani, kun hän herää.
— Olkoon niin. Kun asia on toimitettu, sanoit, tulee palkka. Minä olen Shamleghin nainen, ja rajahin alamainen. En ole tavallinen lasten synnyttäjä. Shamlegh on sinun kavioineen, sarvineen, vuotineen, maitoineen ja voineen. Käytä hyväksi.
Nainen lähti, hopeisten kaulanauhain kilahdellessa leveällä povella, kohti puolentoistatuhannen jalan korkeudessa loistavaa aamuauringon valoa. Nyt Kim taas ajatteli kansankielellä kiinnittäessään vahalla öljykankaan kulmia kääryssään: — Kuinka voi mies seurata suuren pelin tietä, kun naiset ainaisesti kiusaavat häntä? Kahluupaikalla oli Akrolan tyttö; kyyhkyslakan takana oli keittäjän vaimo, muita lukuunottamattakaan, ja nyt tuli tämä! Kun olin lapsi, oli se kyllä paikallaan, mutta nyt olen mies, eivätkä he tahdo pitää minua miehenä. Pähkinöitä tosiaankin! Hoh, hoh. Tasangolla puhutaan manteleista!
Sitten hän lähti hankkimaan ruokaa kylästä. Ei enää kerjuumaljalla, kuten kävisi laatuun tasangolla, vaan niinkuin ruhtinas. Shamleghin kesäasukkaina oli vain kolme perhettä: neljä naista ja kahdeksan tai yhdeksän miestä. Kaikilla oli runsaasti ruokasäilykkeitä ja erilaisia juomia kiinaseoksesta valkoiseen venäläiseen paloviinaan asti, sillä kaikki olivat saaneet osansa edellisen illan saaliista. Sievät eurooppalaiset teltat oli jo leikelty ja jaettu, ja aluminikattiloita näkyi liesillä.
Kaikki pitivät laaman sielläoloa riittävänä suojana kaikkia seurauksia vastaan ja toivat Kimille auliisti parastansa, vieläpä astiallisen changia, ohraolutta, jota saadaan Ladakhista. Sitten he asettuivat lämmittelemään auringonpaisteeseen, istuen jalat riippuvina äkkijyrkänteiden partaalla, lörpötellen, nauraen ja tupakoiden. He arvostelivat Intiaa ja sen hallitusta yksinomaan sen kokemuksen nojalla, minkä olivat saaneet matkailevista sahibeista, jotka olivat käyttäneet heitä ja heidän ystäviänsä shikarrinansa. Kim sai kuulla juttuja, kuinka muutamat sahibit, jotka jo parikymmentä vuotta olivat maanneet haudoissaan, olivat ampuneet harhaan pyydystäessään karhuja, vuorikauriita ja muita eläimiä, ja jokainen yksityiskohta kerrottiin niin tarkkapiirteisesti kuin puunlatva salaman iskiessä kuvastuu taivasta vasten.
Vielä kerrottiin heidän pienistä kivuistaan ja, mikä vielä tärkeämpää, pienoiskokoisten, varmajalkaisten lehmien taudeista, sekä retkistä Kotgarhiin saakka, jossa merkilliset lähetyssaarnaajat asuvat, ja vielä edemmäksi ihmeelliseen Simlaan asti, jossa kadut ovat lasketut hopealla ja kuka hyvänsä voi päästä sahibien palvelukseen, jotka ajavat kaksipyöräisillä rattailla ja tuhlaavat rahaa lapiollisittain. Samassapa jo saapui laamakin vakavana ja ylväänä astellen hyvin raskaasti ja liittyi lörpöttelijöihin, jotka tekivät hänelle runsaasti tilaa. Keveä ilma virkisti häntä, ja hänkin istahti jyrkänteen reunalle niinkuin paras joukosta. Ja kun keskustelu vähän pysähtyi, heitteli hän pikkukiviä syvyyteen. Kolmenkymmenen mailin päässä kotkan tietä oli seuraava vuorijono pienten pensastäplien kuvioittamana — joista jokainen täplä oli metsä, hyvän päivänmatkan laajuinen. Kylän takana peitti Shamleghvuori näköalan etelään. He istuivat kuin pääskynen pesässä maailman katon räystään alla.
Silloin tällöin laama ojensi kätensä ja kiiruhtaen heikolla matalalla äänellä lähtöön osoitti tietä Spitiin ja pohjoiseen päin Parunglan poikki.
— Tuolla taempana, missä kukkuloita on tiheimmin, on De-ch'en (hän tarkoitti Han-léta), suuri luostari, s'Tagstan-ras-ch'en rakensi sen, ja hänestä tiedetään tällainen tarina. — Ja hän kertoi satumaisen tarun ihmeistä ja taioista, jota kaikki hämmästyneinä kuuntelivat. Kääntyen sitten länteenpäin hän tähysteli Kulun vihreitä kukkuloita ja etsi Kailungia jäätiköiden alapuolelta. — Tuonne tulin entisinä aikoina. Lehistä tulin, Baralachin yli.
— Niin, me tunnemme sen, sanoivat Shamleghin kauas kulkeneet ihmiset.
— Ja minä nukuin kaksi yötä Kailungin pappien luona. Niitä vuoria minä ihailen. Ja niitä muitten pimenteiden edellä siunattuja varjoja siellä! Sieltä silmäni avautuivat näkemään tätä maailmaa, sieltä löysin valistuksen ja siellä vyötin kupeeni lähteäkseni etsimääni. Sieltä vuorilta läksin — korkeilta vuorilta ja väkevien tuulten mailta. Oi, Elämän pyörä on täsmällinen! — Hän siunasi kaikkia erikseen: mahtavia jäätiköitä, kaljuja kallioita, kasaantuneita soramuodostumia ja kiviröykkiöitä, kuivaa ylätasankoa, piilossa olevaa suolajärveä, ikivanhoja puita ja hedelmällisiä vesirikkaita laaksoja toista toisensa perästä, aivan kuin kuoleva mies siunaa kansansa, ja Kim ihmetteli hänen intoansa.
— Niin, niin. Ei tosiaankaan ole toista vuoriemme veroista paikkaa, sanoivat Shamleghin asukkaat. Ja he ihmettelivät, kuinka kukaan voi elää hirvittävän kuumilla tasangoilla, missä on norsujen kokoista karjaa, joka ei kelpaisi kyntöjuhdiksi vuorenrinteillä; siellä on kylä kylän vieressä satojen mailien matkalla, olivat kuulleet; sieltä ihmiset kuljeskelevat joukottain varastamassa, ja mitä rosvot jättävät, sen poliisit kuljettavat pois.
Niin kului hiljainen aamupäivä, ja vihdoin Kimin lähetti laskeutui jyrkältä rinteeltä yhtä hengästymättömänä kuin lähtikin.
— Minä lähetin sanan hakimille, selitti Kim, kun nainen lähestyi kunnioittavasti.
— Jäikö hän noiden jumalattomien joukkoon? Nyt muistan, hän paransi toisen heistä. Hän on saavuttanut ansiota, vaikka tuo parannettu mies käyttikin pahoin voimiansa. Oikea on Elämän pyörä! Mitä hakimista tiedetään?
— __Minä pelkäsin, että sinä olit pahoin runneltunut, ja minä tiesin hänet viisaaksi. — Kim avasi pähkinän kuoren ja luki oman kirjeensä takapuolelta englanniksi kirjoitettuna: Saanut kirjeesi. En voi tällä hetkellä päästä seurasta, mutta opastan heidät Simlaan. Sen perästä toivon voivani yhtyä joukkoonne. On tukalaa oleilla suuttuneiden herrojen parissa. Menkää takaisin samaa tietä kuin tulitte, niin saavutan teidät. Olen hyvin tyytyväinen asiapapereiden talteen ottamiseen, niinkuin olin suunnitellutkin.
— Hän sanoo, pyhä mies, aikovansa paeta epäjumalan palvelijain luota ja palata meidän luoksemme. Odotammeko siis vähän aikaa Shamleghissa?
Laama katseli kauan ja kaipaavasti vuoristoon ja pudisti päätänsä.
— Se ei käy laatuun, chela. Koko ruumiini toivoisi sitä, mutta se on kielletty. Minä olen nähnyt asioiden alkusyyn.
— Miksi? Saavutithan täällä vuoristossa päivä päivältä enemmän voimia.
Muistappa, kuinka olimme heikkoja ja nääntyneitä siellä alhaalla.
— Minä tulin samalla väkeväksi tekemään pahaa ja unohtamaan. Minä olin jo riitainen ja lörpöttelijä täällä rinteillä. — Kim koetti peittää hymyänsä. — Mutta Elämän pyörä kulkee vakavasti, hievahtamatta hiuskarvaakaan sivulle. Kun olin miehuuden voimissa, kauan aikaa sitten, tein toivioretken Guru Ch'wanin poppelimetsiin, missä on Pyhä Hevonen.
— Pysykää hiljaa, sanoivat ympärillä olevat jännittyneinä. — Hän puhuu Jam-lin-nin-k'orista, hevosesta, joka voi kulkea maailman ympäri yhdessä päivässä.
— Minä puhun vain chelalleni, sanoi laama lempeästi nuhdellen, ja kaikki hajaantuivat niinkuin härmä sulaa eteläiseltä katonrinteeltä aamuauringon lämmössä. — Silloin en etsinyt totuutta, vaan tietoa opista. Kaikki harhanäkyä! Join olutta ja söin leipää Guru Ch'wanissa. Seuraavana päivänä joku sanoi: "Lähdemme taistelemaan Sangor Gutokia vastaan alas laaksoon, saadaksemme selville (huomaa taas, kuinka himo liittyy vihaan!) kumpi luostarin esimies saa vallita täällä laaksossa ja ottaa haltuunsa tulot niistä rukouksista, joita painetaan Sangor Gutokissa." Minä lähdin mukaan, ja me taistelimme päivän.
— Mutta kuinka, pyhä mies?
— Pitkillä rautaisilla kynäkoteloillamme, niinkuin olisin voinut nytkin näyttää — no niin, me taistelimme poppelien alla, johtajat ja kaikki munkit. Yksi iski otsani puhki luuhun asti. Katso! — Hän siirsi syrjään päähineensä ja näytti ryhmyisen valkoisen arven. — Mutta oikea ja täydellinen on Elämän pyörä. Eilen tuota arpea syyhytti, ja niin viidenkymmenen vuoden perästäkin muistin, kuinka sen sain, ja sen miehen kasvot, joka sen iski, ja viivyin siten hetken harhanäyssä. Ja sitä seurasi se, minkä näit: riita ja hullutus. Oikea on Elämän pyörä! Tuon epäjumalan palvelijan isku sattui arpeen. Silloin sieluni tuli järkytetyksi ja pimeni, ja sieluni haaksi ajelehti harhanäkyjen merellä. Vasta päästyäni Shamleghiin saatoin taas miettiä asioiden alkusyytä ja saada selville pahan jatkuvat juuret. Koko pitkän yön tein sitä.
— Mutta, pyhä mies, sinä olet syytön kaikkeen pahaan. Muutoin minut uhrattakoon.
Kim oli todellakin huolissaan vanhan miehen surusta, ja Mahbub Alin lause pääsi huomaamatta hänen suustansa.
— Päivän koittaessa, jatkoi laama vielä vakavammin, hypistellen rukousnauhaansa hitaitten lauselmien lomassa, — sain valaistusta. Tällainen se on… Minä olen vanha mies… Vuorilla syntynyt, vuorilla kasvanut, mutta en enää milloinkaan saa asettua vuoristoon. Kolme vuotta matkustelin Intian halki, mutta — voiko maasta otettu tulla väkevämmäksi kuin itse maaemo? Järjetön ruumiini kaipasi vuoristoon ja vuoriston lumille sieltä alhaalta. Siellä sanoin, niinkuin totta onkin, että etsintäni on onnistuva. Ja niinpä siis käännyin tuon Kulun naisen talosta vuoristoon päin taivutettuani itseni siihen. Ei hakimissa ole mitään syytä. Hän ennusti, seuraten haluansa, että vuoristo tekisi minut väkeväksi. Mutta minä tulin väkeväksi pahaan ja unohtamaan etsintäni. Minä iloitsin elämästä ja elämän halusta. Halusin jyrkkiä rinteitä kiivetäkseni. Poikkesin syrjään löytääkseni niitä. Mittasin voimiani korkeita vuoria vastaan. Ivasin sinua, kun hengästyit Jamnotrin luona, ja laskin leikkiä, kun et tahtonut uskaltaa vuorisolien lumelle.
— Mutta mitä pahaa siinä oli? Minä pelkäsin. Ja olihan se oikein, sillä en ole vuoristolainen, mutta minä rakastin sinua nähdessäni sinut voimakkaana.
— Useammasti kuin kerran muistan etsineeni sinun ja hakimin kiitosta jalkojeni voiman tähden, sanoi laama nojaten leukaansa kättänsä vasten. — Siten paha seurasi pahaa, kunnes malja oli täysi. Mutta oikea on Elämän pyörä. Koko Intia kunnioitti minua kolmen vuoden aikana aina viisauden lähteestä Ihmeitten talossa (hän hymyili) pieneen poikaan asti, joka leikki kanuunan luona — kaikki valmistivat tietäni, ja miksi?
— Koska rakastimme sinua. Tuo on vain iskun aiheuttamaa kuumetta.
Minäkin olen vielä järkkynyt ja sairas.
— Ei, se tapahtui sen vuoksi, että olin Tiellä … viritettynä kuin si-nen (symbaalit) lain täyttämistä varten. Luovuin siitä käskystä. Sävel särkyi ja siitä seurasi rangaistus. Omassa vuoristossani, oman maani rajalla, juuri pahan haluni paikassa tulee isku… Tänne! (Hän koetti otsaansa.) Samoin kuin luostarikokelas saa rangaistusta asettaessaan maljat väärin, samoin minuakin lyötiin, vaikka olin Such-zenin luostarin esimies. Katsos, rangaistus ei tullut sanoina, vaan iskuna, chela.
— Mutta sahibit eivät tunteneet sinua, pyhä mies.
— Me sovimme hyvin vastakkain. Tietämättömyys ja himo tapasivat tietämättömyyden ja himon tiellä, ja ne synnyttivät vihan. Isku oli viittauksena minulle, joka en ole eksynyttä härkää parempi, ettei paikkani ole täällä. Se joka voi löytää jonkun teon syyn, on jo puolimatkassa vapauteen. "Palaa tielle", sanoi isku. "Vuoristo ei ole sinua varten. Et voi valita pelastusta ja samalla vaeltaa elämän ilojen orjuudessa."
— Kunpa emme olisi milloinkaan kohdanneet tuota kolminkertaisesti kirottua venäläistä!
— Ei edes mestarimme voi saada pyörää takaperin pyörimään. Ennen saavuttamani ansion nojalla olen saanut toisenkin merkin. Hän pisti kätensä poveensa ja veti esiin Elämän pyörän kuvan. — Katso! Tarkastelin tätä sen jälkeen kun olin päässyt selvyyteen. Epäjumalan palvelija ei jättänyt eheäksi muuta kuin kynnen leveyden.
— Minä näen…
— Sen verran on siis jäljellä elämääni tässä ruumiissa. Minä olen noudattanut pyörän liikettä koko elämäni ajan. Nyt se palvelee minua. Mutta sen ansion vuoksi, että olen johtanut sinut Tielle, vapauduin elämästä vielä uutta elämää, ennenkuin olisin löytävä virtani. Ymmärrätkö, chela?
Kim tuijotti törkeästi revittyyn kuvaan. Repeämä kulki kulmasta kulmaan, yhdennestätoista osastosta, jossa halu on synnyttäjänä (niinkuin tiibettiläiset sen käsittävät), ihmisten ja eläinten maailman halki viidenteen osastoon, aistien tyhjään osastoon. Johdonmukaisuus oli silmäänpistävä.
— Ennenkuin herramme sai valistusta, sanoi laama kääriessään kaikki hartaasti kokoon, — hän joutui kiusaukseen. Minuakin on kiusattu, mutta nyt se on ohi. Nuoli lensi tasankomaalle — eikä vuoristoon. Mitä siis täällä tekisimme?
— Emmekö ainakin odota hakimia?
— Minä tiedän, kuinka kauan elän tässä ruumiissa. Mitä hakim tässä voisi?
— Mutta sinä olet sairas ja järkkynyt. Sinä et voi kävellä.
— Kuinka voisin olla sairas, jos näen pelastuksen? — Hän nousi hoiperrellen seisomaan.
— Sitten minun täytyy etsiä ruokaa kylästä. Oh, kuinka tie on väsyttävä. — Kim tunsi, että hänkin tarvitsi lepoa.
— Sen Laki kyllä myöntää. Syökäämme ja lähtekäämme. Nuoli putosi tasangolle… Mutta minä taivuin halun houkutuksiin. Laita itsesi valmiiksi, chela.
Kim kääntyi naisen puoleen, jonka päähine oli turkooseilla koristettu ja joka oli joutilaana heitellyt kiviä syvänteeseen. Tämä hymyili hyvin ystävällisesti.
— Tapasin hänet kuin eksyneen puhvelin pellolla … babun kylmästä viluisena ja tuhisevana. Hän oli niin nälkäinen, että unohti kokonaan arvokkuutensa ja puhutteli minua lämpimästi. Sahibeilla ei ole mitään. (Hän ojensi tyhjää kämmentänsä.) Toisen vatsa on hyvin sairas. Onko se sinun työtäsi?
Kim nyökäytti myöntävästi silmät kirkkaina.
— Puhuttelin bengalilaista, ja sitten läheisen kylän asukkaita.
Sahibeille annetaan ruokaa sen mukaan kuin he tarvitsevat — eikä
kukaan vaadi rahaa. Saalis on jo jaettu. Babu valehtelee sahibeille.
Miksei hän jätä heitä?
— Sydämensä hyvyyden vuoksi.
— Onko milloinkaan tavattu bengalilaista, jolla olisi kuivunutta pähkinää suurempi sydän? Mutta olkoon sillään. Puhutaanpa pähkinästä… Työn tehtyään saa palkkansa. Kylämme on sinun, olen sanonut.
— Vahinko on minun, alkoi Kim. — Olin ajatellut monia miellyttäviä seikkoja sydämessäni, jotka — mutta meidän ei tarvitse toistaa kaikkia kohteliaisuuksia, mitä näissä tilaisuuksissa käytetään. — Hän huokasi syvään. — Mutta mestarini, näyn johtamana…
— Huh, mitä voivat vanhat silmät nähdä muuta kuin täyteläisen kerjuumaljan.
— … palaa tästä kylästä tasangoille.
— Pyydä häntä jäämään.
Kim pudisti päätään. — Minä tunnen pyhän miehen ja hänen vihansa, jos häntä vastustetaan, vastasi hän. — Hänen kirouksensa vapisuttavat vuoria.
— Sääli, etteivät ne pelastaneet häntä saamasta iskua päähänsä! Minä kuulin, että sinä olit se tiikerin kaltainen urho, joka löi sahibia. Anna hänen uneksia vielä vähän. Jääkää tänne!
— Sinä vuoriston nainen, vastasi Kim vakavasti, — nämä asiat ovat liian korkeita sinulle.
— Jumalat meitä armahtakoot! Milloin me miehet ja naiset olemme olleet muuta kuin tavallisia ihmisiä?
— Pappi on pappi. Hän sanoi aikovansa lähteä tuossa paikassa. Minä olen hänen oppilaansa ja seuraan häntä. Me tarvitsemme ruokaa matkalle. Hän on kunnioitettu vieras joka kylässä, mutta (hän irvisteli poikamaisesti) täällä on ruoka hyvää. Anna sitä minulle.
— Mitä jos en antaisikaan sitä sinulle? Minä olen tämän kylän käskijätär.
— Silloin minä kiroon sinua … vähäisen, en paljoa, mutta parahiksi muistaaksesi. — Hän ei voinut olla hymyilemättä.
— Sinä olet jo kironnut minua alaslasketuilla silmäluomillasi ja ylpeästi ylöskohotetulla leuallasi. Kirouksiako? Mitäpä minä välittäisin pelkistä sanoista? Hän puristi kätensä nyrkkiin rintaansa vasten. Mutta en tahtoisi, että lähtisit vihoissasi, ajattelisit pahaa minusta, lehmänlannan ja ruohon kokoilijasta Shamleghissa, mutta kuitenkin merkittävästä naisesta.
— En ajattele mitään, sanoi Kim, — paitsi että olen haluton lähtemään, sillä olen väsynyt ja me tarvitsemme ruokaa. Tässä on eväsvasu.
Nainen tempasi sen äkäisenä. — Minä olin hupsu, sanoi hän. — Kuka on sinun naisesi tasangolla? Tumma vai vaalea? Minä olin kerran vaalea. Nauratko? Kerran, kauan aikaa sitten, jos uskot, katseli muuan sahib minua mieltymyksellä. Kerran, kauan sitten, oli minulla eurooppalainen puku ollessani tuolla lähetystalossa. — Hän viittasi Kotgarhiin päin. — Kerran, kauan sitten, olin ker-lis-ti-an (kristitty) ja puhuin englanninkieltä niinkuin sahibitkin. Minun sahibini sanoi palaavansa ja naivansa minut. Hän meni pois, olin hoitanut häntä hänen sairaana ollessaan, mutta hän ei milloinkaan palannut. Silloin näin, että heidän jumalansa valehtelivat, ja saavuin takaisin oman kansani luokse… Sen perästä en ole enää luonut silmiänikään sahibiin. Sinä muistutit minua hänestä, vaikka oletkin vain vaeltava kerjäläinen, jolle annan almun. Kiroisitko minut? Sinä et voi kirota etkä siunata!
Hän pani kätensä vyötärölleen ja nauroi katkerasti. — Sinun jumalasi ovat valhetta, sinun tekosi ja sanasi ovat valhetta. Ei olekaan mitään jumalia taivaan alla. Minä tiedän sen… Mutta vähän aikaa olin siinä luulossa, että sahibini oli tullut takaisin, ja hänpä oli jumalani. Niin, kerran soitin piannoa, Kotgarhin lähetysasemalla, ja nyt annan almuja pakanallisille papeille. — Hän sitoi kukkuralleen täytetyn vasun kantta kiinni.
— Minä odotan sinua, chela, sanoi laama nojaten oven pieleen.
Nainen katsoi kookasta vanhusta. — Hänkö kävelisi? Hänhän ei pysty puoltakaan mailia kulkemaan. Minne vanhus aikoisi?
Kim, jota jo huoletti laaman väsähtyminen ja joka ymmärsi eväsvasun painavan tuntuvasti, menetti tämän kuullessaan kärsivällisyytensä.
— Mitä sinä, pahaenteinen nainen, välität siitä, mihin hän menee?
— Ei se minua koskekaan, mutta sensijaan sinua, sahibkasvoinen pappi.
Aiotko kantaa hänet selässäsi?
— Aion lähteä takaisin tasangolle. Kukaan ei saa estää paluutani. Olen taistellut sielussani niin, että olen aivan voimaton. Raihnainen ruumis on nääntynyt, ja me olemme kaukana tasangolta.
— Katsos, sanoi nainen ja vetäysi syrjään antaakseen Kimin nähdä täydellisen avuttomuutensa. — Kiroo nyt minua. Ehkäpä se antaa hänelle voimia. Tee joku taikatemppu! Kutsu avuksesi suuri jumalasi. Sinähän olet pappi.
— Näin sanoen hän kääntyi menemään.
Laama oli vaipunut istumaan yhä vielä pidellen ovipielestä. Eihän voi ajatellakaan, että iskun saanut vanhus olisi nuoren pojan tavoin toipunut yhdessä yössä. Heikkous painoi hänet maahan, mutta hänen silmänsä katselivat eloisasti ja pyytävästi Kimiin.
— Kaikki kääntyy kyllä hyväksi, sanoi Kim. — Tämä ohut ilma vain heikentää sinua. Hetken perästä lähdemme. Se on vuoritautia. Minunkin vatsani on vähän kipeä…
— Ja hän polvistui lohduttamaan vanhusta miten taisi. Siiloin nainen palasi pystypäisempänä kuin ennen.
— Ovatko jumalasi hyödyttömät? Koetteleppa minun jumaliani. Minä olen Shamleghin nainen. — Hän huudahti kimeästi, ja silloin tuli hänen kaksi puolisoansa ja kolme muuta miestä kantaen doolia, kantovuodetta, jota he käyttävät kuljettaessaan sairaita tai lähtiessään arvokkaalle vierailulle. — Nämä naudat, sanoi nainen, alentumatta edes katsomaan heihin, — ovat käytettävissäsi niin kauan kuin tarvitset.
— Mutta emme me lähde Simlaan. Me emme halua sahibien läheisyyteen, — huusi toinen aviomies.
— Nämä eivät karkaa niinkuin ne toiset, eivätkä he liioin varasta tavaroita. Kaksi heistä tunnen pelkureiksi. Asettukaa jälkipäähän, Sonoo ja Taree. — Miehet tottelivat vikkelästi. — Ei, laskekaa paarit maahan ja nostakaa pyhä mies sisään. Minä pidän huolta kylästä ja siveistä vaimoistanne, kunnes palaatte.
— Milloinka se tapahtuu?
— Kysykää papeiltanne. Mitä te minua vaivaatte. Aseta eväsvasu jalkapäähän, niin tulee parempi tasapaino.
— Oi pyhä mies, sinun vuoristosi on vierasvaraisempi kuin tasanko, — huudahti Kim helpotuksesta, kun laama horjui kantovuoteelle. — Sehän on aivan kuninkaallinen vuode. Kunniapaikka, mukava, ja meidän on kiittäminen siitä…
— Pahaenteistä naista. Minä tarvitsen siunaustasi yhtä vähän kuin kirouksiasikin. Tämän olen minä järjestänyt etkä suinkaan sinä. Lähtekää menemään. Kuules! Onko sinulla rahaa matkalle?
Hän viittasi Kimiä majaansa ja otti esiin kuhmuisen rahalippaan.
— En tarvitse mitään, sanoi Kim äkäisenä, vaikka olisi pitänyt olla kiitollinen. — Olen jo saanut liiaksikin suosiota osakseni.
Nainen nosti päänsä viekkaasti hymyillen ja laski kätensä hänen olkapäälleen. — No, kiitä ainakin minua. Minähän olen ruma vuoriston nainen, mutta sinun puhetapasi mukaan olen saavuttanut ansiota. — Tuleeko minun näyttää sinulle, kuinka sahibit kiittävät? — Hänen tuima katseensa pehmeni.
— Olen vain vaeltava pappi, sanoi Kim, jonka silmät loistivat vastaukseksi. — Sinä et tarvinnut kirouksiani etkä siunauksiani.
— En, mutta viivy muutama hetki … sinä tavoitat doolin kymmenellä askelella. Jos sinä olisit sahib, näyttäisin sinulle, kuinka sinun pitäisi tehdä.
— Mutta jos minä kuitenkin arvaisin sen? sanoi Kim ja kietoen kätensä hänen vartalonsa ympärille suuteli naista poskelle lisäten englanninkielellä: — Kiitoksia hyvin paljon, rakas ystävä!
Suuteleminen on todellisuudessa aivan outoa aasialaisten keskuudessa, ja siitä kai johtui, että nainen peräytyi, silmät aivan auki ja kauhistus kasvoillaan.
— Ensi kerralla, jatkoi Kim, — älä ole niin varma pakanallisista papeistasi. Nyt sanon hyvästi. — Hän ojensi kätensä englantilaiseen tapaan. Nainen tarttui siihen koneellisesti. — Hyvästi, hyvä ystävä!
— Hyvästi ja … ja — nainen muisteli yksitellen englantilaisia sanojaan, — tuletteko taas takaisin? Hyvästi, ja … ja … jumalasi sinua siunatkoon!
Puoli tuntia myöhemmin, miesten kantaessa natisevaa kantovuodetta vuoripolkua kaakkoon päin Shamleghista, näki Kim majan ovella pienen olennon, joka heilutti valkoista vaatetta.
— Hän on saavuttanut enemmän ansiota kuin kukaan muu, sanoi laama. — Sillä auttaessaan toista ihmistä vapautuksen tielle hän on tehnyt ainakin puoleksi niin arvokkaan työn kuin jos itse olisi löytänyt sen.
— Hm, tuumi Kim ajatellen menneisyyttä. — Olenhan minäkin ehkä saavuttanut ansiota. Hän ei siis ainakaan olisi saanut kohdella minua kuin lasta. — Hän kosketti viittansa poimua, jossa olivat asiakirjat ja kartat. Sitten hän asetti kallisarvoisen eväsvasun laaman jalkapäähän, pani kätensä kantovuoteen reunalle ja rupesi astumaan ähkyvien kantajien harvaa tahtia.
— Nämä myöskin saavuttavat ansiota, sanoi laama, kun oli kuljettu noin kolme mailia.
— Vieläpä enemmänkin, he saavat maksunsa hopeassa, virkkoi Kim. Shamleghin nainen oli hänelle sitä antanut, ja hänen mielestään oli kohtuullista, että hänen puolisonsa ansaitsivat sen takaisin.