IV.
Kun Harvey heräsi, istui "ensi sakki" jo aamiaisella, ja jokainen neliötuuma kuunarissa lauloi omaa säveltään. Kokin kookas, musta vartalo huojahteli pienen hellan takana tulen hohteessa, ja sen vieressä olevalla reiällisellä hyllyllä kolisivat ja rämisivät pannut ja kattilat jokaisella laivan survaisulla. Yhä ylemmäs ja ylemmäs kiipesi keula, ikävöiden, nykien ja vavahdellen, ja sitten, äkkiä kuin sirpillä sivaltaen, humahti alas aaltoihin. Harvey saattoi kuulla vääntyvän keulan pusertuvan ja rutistuvan, ja kului tuokio, ennenkuin kahtia jakaantuneet vedet pudota räiskähtivät kannelle kuin laukaus järeitä hauleja. Seurasi reiässään siirrähtävän ankkuriköyden kahnaava ääni; vintturin ärähdys ja kiljaisu; mutka, töksähdys ja tempaus, ja "Täällä Ollaan" valmistautui toistamaan samat liikkeet.
"Maissa", kuuli hän Pitkän Jackin sanovan, "siellä on aina tehtäviä, ja ne täytyy tehdä millä ilmalla tahansa. Me olemme nyt kauniisti erillämme muista aluksista, eikä meillä ole mitään tehtäviä — ja se on ihanaa. Hyvää yötä nyt, kaikki."
Hän vääntäytyi kuin suuri käärme pöydän äärestä kojuunsa ja alkoi tupakoida. Tom Platt seurasi hänen esimerkkiään; Salters-setä ja Penn hinautuivat ylös portaita suorittamaan vahtivuoroaan, ja kokki kattoi "toiselle sakille".
Se tuli ulos kojuistaan ensimäisten kömpiessä omiinsa, venytellen ja haukotellen. Se söi kunnes ei enää jaksanut enempää; ja sitten Manuel täytti piippunsa jollakin kamalalla tupakalla, hinautui keulanpuoleisen kojun ja pallin väliin, nosti jalkansa pöydälle ja hymyili hellää, huoletonta hymyä savuun tuijottaen. Dan loikoi pitkänään kojussaan, kiskoen koreaa, kultaläppäistä hanuria, jonka sävelet nousivat ja laskivat laivan survonnan mukaan. Kokki istui nojaten selkäänsä kaappiin, jossa hän säilytti paistinpiirakoita (Dan oli hyvin perso paistinpiirakoille), ja kuori perunoita, pitäen lakkaamatta silmällä takkaa, siltä varalta että liian paljon vettä sattuisi osumaan piipusta sisälle; ja paikan yleinen haju ja katku olivat kielin kuvaamattomat.
Harvey punnitsi asiain tilaa, ihmetteli ettei hän ollut kuolemansairas ja kömpi jälleen kojuunsa, pehmoisimpaan ja vaarattomimpaan paikkaan, samaan aikaan kun Dan heläytti sävelen: "Sun pihallas ma soittele en", niin täsmällisesti kuin hurjat töytäykset sallivat.
"Kuinka kauan tätä tällaista oloa kestää?" kysyi Harvey Manuelilta.
"Siihen asti kun se tulee vähän tyven ja me voi soutaa pitkällesiimalle. Ehkä iltaan. Ehkä kaksi päivää vielä. Sinä et pidä tästä? Aa, mitä?"
"Viikko sitten minä olisin ollut kurjan sairas, mutta nyt se ei tunnu haittaavan minua — paljonkaan."
"Se tulee siksi, että me tee sinusta kalastajamies parastaikaa. Jos minä oli sinä, kun me tulla Gloucesteriin, minä antaisi kaksi, kolme suurta kynttilää minun hyvästä onnesta."
"Antaisit kenelle?"
"Meidän kirkon Neitsyelle, tietysti. Hän on aina hyvin hyvä kalastajamiehille. Siksi niin vähän meitä Portugali-miehiä koskaan hukkuu."
"Sinäkö olet sitten roomalaiskatolilainen?"
"Minä olen Madeira-mies. Minä ei olen Porto Pico-poika. Pitäiskö minun olla baptisti sitten? Aa, mitä? Minä aina annan kynttilöitä — kaksi, kolme, enemmän, kun tulen Gloucesteriin. Hyvä Neitsyt hän ei koskan unhotta minä, Manuel."
"Minä en voi ymmärtää asiaa tuolla tavalla", puuttui puheeseen Tom Platt kojustaan; hänen arvekas naamansa hohti tulitikun loisteessa hänen imiessään piippuaan. "Sehän on selvää että meri on meri; ja itsekullekin koituu osansa siitä mitä tapahtuu, antoipa sitten kynttilöitä tai lamppuöljyä."
"Mutta on se hyvä asia sentään", sanoi Pitkä Jack, "kun on ystäviä ylemmissä paikoissa. Minä olen samaa mieltä kuin Manuel. Kymmenkunta vuotta takaperin minulla oli pesti eräällä south-bostonilaisella rahtialuksella. Olimme Minot's Ledgen kohdalla, ja meillä oli kimpussamme koillistuuli, tyvi edellä ja sakeampana kuin kaurapuuro. Kapteeni oli juovuksissa niin että tuskin pysyi peräsintangossa, ja minä sanon itsekseni, että 'jos vain vielä kerran saan iskeä keksini laiturin reunaan, niin näytän pyhimyksille millaisesta haahdesta he minut pelastivat.' No niin, minä olen nyt tässä, kuten voitte nähdä, ja sen vanhan 'Kathleen'-resun mallin, jota kuukauden päivät näpertelin, minä annoin papille, ja hän ripusti sen kirkon perälle ihan alttarin eteen. On enemmän järkeä siinä että antaa laivanmallin, joka on jonkinlainen työ, kuin joitakin kynttilöitä. Kynttilöitä voi ostaa puodista, mutta laivanmalli näyttää pyhimyksille, että on nähnyt vaivaa ja on kiitollinen."
"Uskotko sinä sitä, irlantilainen?" sanoi Tom Platt kääntäytyen kyynärpäälleen.
"Miksi sitten tekisin, jos en uskoisi, ohiolainen?"
"No niin, teki Enoch Fullerkin mallin vanhasta 'Ohiosta', ja se on nyt Salemin museossa. Sievä malli se olikin, mutta en luule että Enoch teki sitä miksikään uhriksi. Ja minun käsitykseni on se, että — —"
Tässä olisi ollut valmis alku tuntikausia kestävään väittelyyn, sellaiseen josta merimiehet pitävät, jossa puhe kiertää äänekkäästi renkaassa eikä kukaan todista lopullisesti mitään, jollei Dan olisi alkanut laulaa tätä reipasta laulua:
"Ylös hyppäs makrilli viiruselkäinen. Reivaa isopurje ja vedä tiukallen; sillä ilma yltyy — —"
Tässä Pitkä Jack yhtyi mukaan.
"— — — tohisee jo tuuli; joka mies nyt kannelle, ken vihellyksen kuuli!"
Dan jatkoi, silmäten varovasti Tom Plattiin ja pitäen hanuria matalalla kojussaan:
"Ylös hyppäs turska, se suuri pässinpää, ulos luotiliinan se heittää hötkeltää, sillä ilma yltyy", j.n.e.
Tom Platt näytti etsivän jotakin. Dan kyyristyi alemmaksi, mutta lauloi kovemmin:
"Ylös hyppäs kampela, joka pohjass' ui.
Pässinpää! Pässinpää! Kuinkas luotaat? Hui!"
Tom Plattin suuri kautsusaapas singahti poikki kanssin ja sattui Danin kohotettuun käsivarteen. Nuo molemmat olivat sotajalalla keskenään siitä saakka kun Dan oli huomannut että Tom Platt laskinluodin heittäjänä suuttui, kun vain vihelsikään tuon laulun säveltä.
"Enköhän minäkin osaa", sanoi Dan lähettäen lahjan takaisin tarkalla heitolla. "Jollette pidä minun musiikistani, niin ottakaa esiin viulunne. Ei minua haluta maata tässä koko päivää kuuntelemassa kun te ja Pitkä Jack kinastelette kynttilöistä. Viulu esiin, Tom Platt taikka minä opetan tuon laulun Harveyllekin!"
Tom Platt kumartui eräälle arkulle ja kaivoi esiin vanhan, vaalakan viulun. Manuelin silmät loistivat, ja jostakin loukosta veti hänkin pienen, kitaran tapaisen soittimen, jossa oli teräslankakielet ja jota hän sanoi machetteksi.
"Tämä on konsertti", sanoi Pitkä Jack, savun seasta häämöttäen.
"Oikea oostonilainen konsertti."
Vettä räiskähti kanssiin, kun luukku avautui ja Disko laskeutui sisään keltaisissa öljyvaatteissaan.
"Tulet juuri parhaaseen aikaan, Disko. Mitäs kuuluu sinne ulos?"
"Ei entistä kummempaa!" Disko vaipui istumaan laatikoille kuunarin tempaistessa ja kohoutuessa.
"Me laulamme saadaksemme aamiaisen pysymään sisällä. Sinä rupeat tietysti johtajaksi, Disko", sanoi Pitkä Jack.
"Enhän minä osaa enempää kuin pari vanhaa laulua, ja te olette kuulleet ne jo monesti."
Hänen estelynsä keskeytyivät lyhyeen, kun Tom Platt alkoi vetää viulullaan murheellista säveltä, joka muistutti tuulen vaikeroimista ja mastojen murtumista. Katse ylös niskahirsiin tähdättynä Disko viritti seuraavan vanhan, vanhan laulun, Tom Plattin "vikureeratessa" hänen ympärillään saattaakseen säveltä ja sanoja edes vähän toisiinsa sopimaan:
Se paketeista parhain, se kyllä tiedetään: se Newyorkist' on kotoisin ja 'Dreadnought' nimeltään; niit' onhan kyllä muita ja paljonkin lie, vaan 'Dreadnought' se kaikista sentään voiton vie.
Nyt 'Dreadnought' se Liverpooliss' oottaa hinaajaa,
mi Merseyn joesta sen mereen kuljettaa;
vaan väljemmille vesille sitten tultuaan
(Kuoro:)
Se on Liverpoolin paketti — hei, antaa mennä vaan!
Yli Newfoundlandin särkkäin nyt Dreadnought porhaltaa,
missä pohja on hiekkaa ja vesi matalaa.
Ja kaikki pienet kalaset ne sanoo uidessaan:
(Kuoro:)
Se on Liverpoolin paketti — hei, antaa mennä vaan!
Siinä oli kymmeniä värsyjä, sillä Disko kuljetti "Dreadnoughtin" penikulma penikulmalta koko matkan Liverpoolista Newyorkiin yhtä tunnollisesti kuin olisi hän ollut itse laivalla, ja hanuri rumputteli ja viulu vingahteli yhtä rintaa hänen kanssaan. Sitten Tom Platt esitti laulun jostakin "kiukkuisesta McGinn'ista, joka laivoja luotsata pinnistää". Sitten he pyysivät Harveytakin avustamaan jollakin laululla; se hiveli kovasti hänen itsetuntoaan, mutta hän ei osannut muuta merimieslaulua kuin joitakin katkelmia "Kapteeni Iresonin ajomatkasta", jonka hän oli oppinut Adirondacksin ulkoilmakoulussa. Ne tuntuivat hänen mielestään aikaan ja paikkaan soveltuvilta, mutta hän oli tuskin ehtinyt mainita laulun nimen, kun Disko polkaisi jalkaansa niin että tömähti ja huusi: "Älä laula sitä, nuori mies! Siinä on arvostelun erehdys — ja vielä pahinta lajia, koska se on korvaan tarttuvaa."
"Minun olisi pitänyt varottaa sinua, Harvey", sanoi Dan. "Se saattaa isän aina kimpaumaan."
"No mikäs siinä on vikana?" sanoi Harvey ällistyneenä ja hiukan harmissaankin.
"Siinä kerrotaan asia väärin", sanoi Disko. "Se on totuudesta poikkeavaa alusta loppuun, ja Whittier [kysymyksessä olevan laulun tekijä, amerikkalainen runoilija] on siinä väärässä. Minulla ei ole mitään erikoista syytä puolustaa ketään marbleheadilaista, mutta minun täytyy kuitenkin sanoa ettei Iresonissa ollut syytä. Isäni kertoi minulle jutun useaankin kertaan, ja se oli näin."
"Sadannen yhdennen kerran", pisti Pitkä Jack väliin puoliääneen.
"Ben Ireson oli laivurina 'Betty' nimisellä kuunarilla, joka oli palaamassa kotiin matalikoilta — se tapahtui ennen 1812 vuoden sotaa, mutta oikeus on oikeus, olipa aika mikä hyvänsä. He tapasivat 'Activen' Portlandista, ja Gibbons samasta kaupungista oli siinä kapteenina; he tapasivat sen vuodon saaneena Cape Codin majakan kohdalla. Oli kamala myrsky, ja he koettivat jouduttaa 'Bettyä' kotiin niin kiiruusti kuin saattoivat. No niin, Ireson sanoi että oli mieletöntä laskea venettä vesille sellaisessa myrskyssä; miehetkään eivät sitä halunneet; ja hän esitti heille että he pysyttelisivät 'Activen' luona siksi kunnes meri vähän asettuisi. Miehet eivät suostuneet siihenkään; he eivät halunneet jäädä venymään Cape Codin tienoille sellaisessa ilmassa, oli sitten kysymyksessä vuoto tai muu. He nostivat haruspurjeen ja purjehtivat matkaansa, tietysti vieden Iresonin mukanaan. Marbleheadilaiset soimasivat häntä kovasti siitä, ettei hän ollut uskaltanut yrittää pelastamaan, koska seuraavana päivänä, kun meri oli tyyntynyt (he eivät ollenkaan välittäneet ottaa huomioon sitä), eräs Truron alus korjasi muutamia 'Activen' miehiä. Nämä tulivat Marbleheadiin omine kertomuksineen, sanoen kuinka Ireson oli häpäissyt kaupunkinsa ja niin edespäin; ja Iresonin miehistö säikähtyi nähdessään yleisen mielipiteen nousevan heitä vastaan, ja he rupesivat syyttämään Iresonia ja vannoivat että hän oli vastuunalainen koko teosta. Eivätkä naiset häntä tervanneet ja höyhenissä ryvettäneet — Marbleheadin naiset eivät tee sellaista — vaan sen teki joukko miehiä ja poikia, ja he vetivät häntä ympäri kaupunkia vanhassa veneessä kunnes pohja meni puhki, ja Ireson sanoi heille että he tulisivat katumaan sitä kerran. No niin, asian todellinen laita tuli ilmi myöhemmin, niinkuin tavallisesti käy, vaikka liian myöhään hyödyttääkseen ketään; ja sitten tuli Whittier ja poimi pussiinsa tuon valheellisen jutun ajelehtivan hännän ja tervasi ja ryvetti höyhenissä Iresonin vielä toistamiseen sitten kun hän oli jo kuollut. Se oli ainoa kerta, jolloin Whittier luiskahti syrjään, ja se ei ollut hyväksyttävää. Minä kuritin Dania tuntuvasti, kun hän toi tuon laulun mukanaan koulusta. Sinä et tietysti voinut parempaa ymmärtää; mutta minä olen kertonut sinulle asian niinkuin se on, jotta muistaisit sen aina tästälähtien. Ben Ireson ei ollut ollenkaan sellainen mies, jollaiseksi Whittier hänet kuvaa; isäni tunsi hänet hyvin sekä ennen että jälkeen tuon jutun, ja muista että kavahdat hätäisiä arvosteluja, nuori mies. Seuraava!"
Harvey ei ollut milloinkaan kuullut Diskon puhuvan niin pitkään, ja hän painoi päänsä alas polttavin poskin; mutta, kuten Dan heti suoraan lausui, poika ei voinut tietää muuta kuin mitä hänelle koulussa opetettiin, ja elämä oli liian lyhyt, jotta olisi aikaa pysyä kaikkien rantamailla liikkuvien valheitten jäljillä.
Sitten Manuel näppäili pirisevästä, särähtelevästä pikku machettestaan omituisen sävelen ja lauloi portugalinkielellä jotain "Nina, innocentasta", mikä päättyi yli kielistön käyvään pyyhkäisyyn, joka antoi laululle äkkinykäyksen tapaisen lopun. Sitten Disko suvaitsi esittää toisen laulunsa, jossa oli vanhanaikainen, särisevä sävel, ja kertosäkeissä yhtyivät kaikki mukaan, Tässä on muuan värsy:
"On huhtikuu nyt mennyt ja maa on lumeton; New Bedfordista meidän pian lähdettävä on; niin, niin, New Bedfordista pian käymme lähtemään, me, jotka emme konsaan näe vehnää tähkässään."
Tässä viulu soi jonkun hetken hyvin vienosti yksikseen, ja sitten:
"Vehnää tähkässään — sa kasva kaunoisaksi; vehnää tähkässään — pois merille käy tiet; vehnää tähkässään — jäit peltoon pantavaksi; kun ma palajan, sa leipänä jo liet!"
Tämä saattoi Harveyn melkein itkemään, vaikkei hän osannut sanoa miksi. Mutta vielä kummallisempaa tuli, kun kokki pani perunat syrjään ja ojensi kätensä pyytäen saada viulun. Yhä kaapinoveen nojaten hän viritti sävelen, joka oli kuin jotakin hyvin kamalaa mikä varmasti tulisi tapahtumaan, tekipä mitä tahansa. Pian hän alkoi laulaa jollakin oudolla kielellä, suuri leuka viulunkantaan painettuna, valkoiset silmämunat lampunvalossa loistaen. Harvey kurottui ulos kojustaan paremmin kuullakseen; ja keskellä kaaripuitten ratinaa ja aaltojen huuhdontaa sävel hyreksi ja vaikeroi edelleen, kuten suojanpuoleinen rantahyrsky paksussa sumussa, kunnes se päättyi valittavaan ääneen.
"Herra varjelkoon! Tuohan panee kylmät väreet karmimaan selkäpiitä", sanoi Dan. "Mikä kumman laulu se on?"
"Fin McCoulin laulu, kun hän meni Norjaan", sanoi kokki. Hänen englanninkielensä ei ollut epäselvää, vaan tarkasti ääntyvää, ikäänkuin se olisi tullut fonograafista.
"Totta vie, olen minäkin ollut Norjassa, mutta ei siitä syntynyt tuollaista pelottavaa ulvontaa. Vaan kyllä se kuitenkin muistuttaa niitä entisiä lauluja", sanoi Pitkä Jack huoaten.
"Älkäämme laulako toista sellaista pistämättä jotain muuta väliin", sanoi Dan, ja hanuri heläytti rallattavan, mukaansa vievän sävelen, joka päättyi:
"Viiskolmatta viikkoa siit' on, kun maata nähty on, ja viistoista sataa sentneriä, niin, viistoista sataa sentneriä, toista sataa kukkura-sentneriä meillä saaliinamme on!"
"Seis, seis!" karjui Tom Platt. "Tahdotko sinä pilata koko matkamme, Dan? Tuohan on joonas, jos sen laulaa ennenkuin kaikki suola on kosteana."
"Eipähän ole. Onkos, isä? Paitsi jos laulaa kaikkein viimeisen värsyn. Kyllähän minä toki joonakset tiedän!"
"Mitä ne ovat?" kysyi Harvey. "Mikä on joonas?"
"Joonas on mikä hyvänsä, mikä pilaa onnen. Joskus se on mies — joskus se on poika — taikka sanko. Kerran oli meillä muuan halkaisuveitsi joonaksena kahden matkan ajan, kunnes huomasimme sen", sanoi Tom Platt. "Joonaksia on kaikenlaisia. Jim Bourke oli joonas, kunnes hän hukkui Georges-matalikolle. En koskaan lähtisi samalle laivalle Jim Bourken kanssa, en vaikka olisin nälkään nääntymässä. 'Ezra Floodilla' oli muuan vihreä vene, joka oli joonas, ja vielä pahinta lajia. Hukutti kuusi miestä, se vene, ja hohti tulelta öisin telineellään."
"Ja uskotteko te tuota?" sanoi Harvey, muistaen mitä Tom Platt oli sanonut kynttilöistä ja laivanmalleista. "Eikö ole niin, että mikä tapahtuu, se tapahtuu?"
Vastustavaa mutinaa kuului joka taholta kojuista. "Maalla kyllä; mutta laivassa on toinen seikka", sanoi Disko. "Älä sinä tee pilkkaa joonaksista, nuori mies."
"Mutta Harvey ei ainakaan ole joonas. Päivä sen jälkeen kun hän tuli meille, me saimme mainion saaliin."
Kokki heitti päänsä pystyyn ja päästi äkkiä naurun — omituisen, onton naurun. Hän oli kovin kummallinen neekeri.
"Turkanen!" sanoi Pitkä Jack. "Älä tee noin toiste, tohtori. Me emme ole siihen tottuneet."
"Mikäs on vikana?" sanoi Dan. "Eivätkö kalat syöneet hyvin sen jälkeen kun olimme saaneet hänet laivalle?"
"Kyllä niin", sanoi kokki. "Minä tiedän sen, mutta saalis ei ole vielä kaikki."
"Hän ei tule tuottamaan meille mitään harmia", sanoi Dan kiivaasti. "Mitä sinä oikein tarkotat noilla viittailuillasi? Hänen laitansa on niinkuin pitääkin."
"Ei mitään harmia. Ei. Mutta hänestä tulee kerran sinun herrasi,
Danny".
"Siinäkö kaikki?" sanoi Dan levollisesti. "Tuskinpa hänestä vain sitä tulee."
"Herra!" sanoi kokki osottaen Harveyta. "Palvelija!" ja hän viittasi
Daniin.
"Sepä oli uutinen. Kuinkahan pian tuo tapahtuisi?" sanoi Dan nauraen.
"Muutamien vuosien perästä, ja minä tulen näkemään sen. Herra ja palvelija — palvelija ja herra."
"Mistä kummasta sinä sen voit tietää?" sanoi Tom Platt.
"Päässäni — siellä minä näen."
"Millä tavoin?" kysyivät kaikki yhdestä suusta.
"En tiedä, mutta niin tulee käymään." Kokki painoi jälleen päänsä alas ryhtyen jatkamaan perunain kuorimista, eivätkä he saaneet häntä virkkamaan sanaakaan sen koommin.
"Kyllä taitaa saada tapahtua paljon, ennenkuin Harvey mitenkään tulee minun herrakseni", sanoi Dan, "mutta se minusta kuitenkin on hauskaa, ettei tohtori suvainnut merkitä häntä joonakseksi. Muuten minä epäilen että Salters-setä on mitä täydellisin joonas, mitä tulee hänen omaan erikoiseen onneensa. Kuka tietää vaikka se olisi tarttuvaa kuin isorokko. Hänen pitäisi olla 'Carrie Pitmanilla'. Se alus on varmaankin itse oma joonaansa - sen ajelehtimiseen ei miehistöllä eikä varusteilla näytä olevan mitään vaikutusta. Herra nähköön! Se riistäytyy irti ihan laakatyvenelläkin."
"Me olemme nyt kuitenkin onnellisesti erillämme laivastosta", sanoi
Disko. "Niin 'Carrie Pitmanista' kuin muistakin." Kanteen koputettiin.
"Salters-setä on tavannut onnensa", sanoi Dan isänsä poistuttua.
"Ilma on selvennyt", huusi Disko, ja kaikki kanssissaolijat kapusivat ylös hengittämään vähän raitista ilmaa. Sumu oli hälvennyt, mutta meri kohoili suurissa vyöryaalloissa. "Täällä Ollaan" liukui ikäänkuin pitkiin, syviin kujanteisiin ja rotkoihin, jotka olisivat tuntuneet varsin mukavilta ja suojaisilta, jos ne vain olisivat pysyneet hiljaa; mutta ne muuttelehtivat herkeämättä ja säälimättä ja viskasivat kuunarin jonkun aaltokukkulan huipulle tuhansien samanlaisten harmaitten vesivuorten joukossa, ja tuuli tohisi sen köysistössä, kun se mutkitteli jälleen aallon rinnettä alas. Jossain kauempana aalto räjähti vaahtokimpuksi ja toiset seurasivat perässä kuin merkin saatuaan, kunnes tuo harmaa ja valkoinen kudos alkoi pyöriä Harveyn silmissä. Neljä tai viisi myrskypääskystä kaareili ympäriinsä, kirkaisten aina keulan ohi liitäessään. Pari sadekuuroa harhaili määrää vailla toivottomalla vesiaavikolla, kiitäen myötätuuleen, peräytyen takaisin ja häipyen lopulta pois.
"Minusta näytti kuin jotain olisi vilahtanut tuolla suunnalla", sanoi
Salters-setä viitaten koilliseen.
"Ei suinkaan se mahda olla mikään kalastajalaivastosta", sanoi Disko tähystäen kulmakarvainsa alitse, toinen käsi kanssin käytävän laidalla, aluksen lujan keulan hakatessa aallonpohjia. "Meri on tyyntymässä kelpo vauhtia. Danny, etkö haluaisi pistäytyä hiukan ylös katsomaan miten meidän poijumme laita on?"
Danny suurine saappaineen pikemmin juoksi kuin kiipesi ylös isonmaston köysiä (mikä kalvoi Harveyn mieltä kateudella), tarrautui käpröttämään häälyville ristipuille ja antoi katseensa kiertää, kunnes se keksi pienen, mustan poijulipun mailin päässä erään vyöryaallon hartioilta.
"Se on selvä!" huusi hän. "Purje ohoi! Suoraan pohjoisessa, tulee tänne päin kuin tuppurissa! Se on kuunari."
He odottivat vielä puolen tunnin verran, jonka aikana taivas selkeni läikittäin, päästäen silloin tällöin vaisun päivän pilkistämään ja synnyttämään merenpinnalle ruskeanvihreitä täpliä. Sitten he näkivät jatkamattoman keulamaston kohoavan esiin, sukeltavan ja häviävän, ilmestyäkseen seuraavan aallon harjalla korkean, vanhanaikaisilla puisilla etanansarvi-taaveteilla varustetun peräkeulan seuraamana. Purjeet olivat värjätyt keltaisenruskeiksi.
"Ranskalainen!" huusi Dan. "Ei, ei se olekaan. I-sä!"
"Ei tuo ole ranskalainen", sanoi Disko. "Salters, sinun huono onnesi on lujemmassa kuin näveri nassakan päässä."
"Minulla on silmät. Se on setä Abishai."
"Oletko siitä ihan varma?"
"Kaikkien joonaitten pääruhtinas", vaikeroi Tom Platt. "Voi, Salters,
Salters, minkätähden et ollut vuoteessasi nukkumassa!"
"Mistä minä saatoin arvata?" sanoi Salters parka, kun kuunari keikkui lähemmäksi.
Se olisi hyvin voinut olla itse "Lentävä Hollantilainen" — niin likainen, siivoton ja ruokoton oli jokainen köysi ja puunkappale sen kannella. Sen vanhanaikainen yläperäkansi oli neljää tai viittä jalkaa korkea, ja sen köysistö liehui solmuisena ja sotkuisena kuin leväkasa laiturin päässä. Se lasketti myötätuuleen — kamalasti mutkaillen — sen haruspurje oli laskettu toimimaan jonkinlaisena ylimääräisenä keulapurjeena — "häväisty", kuten he sanoivat —, ja keulapuomi höllitetty ulos kauas yli laidan. Kokkapuu kekotti pystyssä kuin vanhanmallisessa rekatissa; halkaisijapuomi oli vahvistettu ja jatkostettu ja naulattu ja kiskotettu niin että olisi ollut mahdotonta sitä enempää korjata; ja kohottaessaan keulansa ylös ja istuutuessaan leveälle takamukselleen muistutti kuunari ihmeen elävästi homssuista, likaista, häijyä vanhaa akkaa, joka heittää pilkallisia silmäyksiä siivoon nuoreen tyttöön.
"Se on Abishai", sanoi Salters. "Täynnänsä viinaa ja jumalattomia miehiä, ja Luojan tuomio lakkaamatta väijymässä saavuttamatta häntä kuitenkaan pysyväisestä. Hän on lähtenyt hakemaan syöttejä Miquelonin puolesta."
"Hän purjehtii sen pohjaan", sanoi Pitkä Jack. "Tuo taklaus ei ole tällaista ilmaa varten."
"Tuskin vain, muuten hän olisi tehnyt sen jo aikaa sitten", sanoi
Disko. "Näyttää siltä kuin hän aikoisi purjehtia meidät pohjaan.
Eikö sen keulapuoli ole syvemmällä kuin tavallisesti, Tom Platt?"
"Jos hänellä on tapana lastata se noin, niin se ei ole turvallinen tapa", vastasi puhuteltu hitaasti. "Jos taas täppeet ovat varisseet pois, niin hänen pitäisi joutua pumppujen ääreen mitä pikimmin."
Kuvatus survoi lähemmäksi, kääntyi ympäri ratisten ja kolisten ja jäi keikkumaan päin tuuleen kuulomatkan päässä.
Harmaapartainen mies viittoili reilingin yli ja kangertava ääni huusi jotain, mistä Harvey ei saanut selvää. Mutta Diskon kasvot synkkenivät. "Hän panee vaikka joka riu'un laivastaan vaaraan, kun vain saa ilmottaa huonoja uutisia. Sanoo että meillä on odotettavissa tuulen kääntyminen. Hänellä itsellään on odotettavissa pahempaa. Abishai! Abishai!" Hän heilutti käsivarttaan ylös ja alas jäljitellen pumpun ääressä työskentelevää miestä ja viittasi keulaan. Miehistö ivasi häntä ja nauroi.
"Menkää hiiden kattilaan!" kirkui setä Abishai. "Raitis tuuli — raitis tuuli. Haa! Te olette viimeisellä retkellänne kaikki, te Gloucesterin turskat. Te ette enää Gloucesteria näe, ette totisesti!"
"Hulluna päissään — kuten tavallista", sanoi Tom Platt. "Olisinpa kuitenkin suonut ettei hän olisi keksinyt meitä."
Alus ajautui äänenkantaman ulkopuolelle harmaahapsen kiljuessa jotain tanssiaisista meren pohjassa ja kuolleesta miehestä kanssissa. Harveyta värisytti. Hänkin oli nähnyt aluksen siivottoman kannen ja hurjakatsantoisen miehistön.
"Tuo on kerrassaan uiva helvetti miehitykselleen", sanoi Pitkä Jack.
"Mitähän konnantöitä hän on mahtanut tehdä maissa?"
"Hän on pitkäsiimakalastaja", selitti Dan Harveylle, "ja hän hakee syöttiä mistä milloinkin pitkin rannikkoa. Ei, ei meidän puolesta. Hän liikkuu pitkin etelä- ja itärannikkoa tuolla noin." Hän nyökäytti päätään vaarallisten Newfoundlandin rantojen suuntaan. "Isä ei suostu milloinkaan päästämään minua maihin siellä. Ne ovat hyvin rajua väkeä siellä — ja Abishain miehet kaikkein rajuimpia. Näithän hänen aluksensa? Sen sanotaan olevan lähes seitsemänkymmenen vuoden vanha; viimeinen vanhoista Marbleheadin korkokengistä. Sellaisia peräkansia ei enää tehdä. Abishai ei kuitenkaan käy Marbleheadissa. Hänen ei ole sinne hyvä mennä. Hän ajelehtii vain ympäriinsä velkaisena, vetäen pitkääsiimaa ja kiroillen, niinkuin itse kuulit. Hän on ollut joonas jo monet vuodet. Saa viinoja Fecampin aluksista tekemällä taikoja ja myömällä tuulia ynnä muulla sellaisella pelillä. Luulen että hän on hullu."
"Ei kannata mennä siiman alitse tänä iltana", sanoi Tom Platt levollisen toivottomana. "Hän laski meidän sivullemme varta vasten kirotakseen meitä. Antaisinpa palkkani ja osuuteni, jos saisin nähdä hänet vanhan 'Ohion' käymäkannella siihen aikaan kun vielä annettiin raippoja. Kuusi tusinaa olisi parahiksi, kun vielä Sam Mocatta antaisi ne ristirastiin!"
Homssuinen 'korkokenkä' tanssi juopuneen tavoin myötätuuleen, ja kaikkien katseet seurasivat sitä. Äkkiä kokki huusi fonograafiäänellään: "Omaa kuolemaansa hän ennusti! Hän on mennyt — mennyt, sanon minä! Katsokaa!" Laiva purjehti kelmeään päivänpaisteläikkään kolmen tai neljän mailin päässä. Läikkä himmeni ja häipyi pois, ja samassa kuin valo hävisi, hävisi kuunarikin. Se vaipui aallonsyvänteeseen — eikä sitä enää näkynyt.
"Se on uponnut, totta totisesti!" huusi Disko kiiruhtaen perään. "Päissään tai selvinä, meidän on autettava heitä. Vetäkää lyhyelle ja nostakaa ankkuri! Nopeaan!"
Harvey viskautui kumoon kannelle sysäyksestä, joka seurasi halkaisijan ja keulapurjeen asettamista, sillä he hinasivat ankkuriköyden lyhyelle ja aikaa säästääkseen tempaisivat ankkurin hartiavoimalla pohjasta, hinaten sen ylös ollessaan jo menossa. Tällaista väkivaltaista menettelytapaa ei juuri käytetä muulloin kuin kysymyksen ollessa elämästä ja kuolemasta, ja pikku kuunari valitteli kuin inhimillinen olento. He laskivat sinne päin, mihin Abishain alus oli hävinnyt; löysivät pari kolme pitkäsiimasammiota, viinapullon, rikkinäisen veneen, mutta ei mitään muuta. "Antakaa niitten olla", sanoi Disko, vaikkei kukaan ollut maininnutkaan niitten pois korjaamisesta. "En tahtoisi tulitikkuakaan Abishain laivalta. Se upposi varmaankin suoraan kuin kivi. Varmaan se on vuotanut jo viikon päivät, eikä heille pälkähtänyt päähänkään pumputa sitä. Siinäkin meni yksi laiva viimeiseen satamaansa kaikki miehet juovuksissa."
"Kiitos olkoon!" sanoi Pitkä Jack. "Meidän olisi ollut auttaminen, jos he olisivat olleet pinnalla."
"Samaa minä ajattelin", virkkoi Tom Platt.
"Mennyt! Mennyt!" sanoi kokki silmiään pyöritellen. "Hän on vienyt mukanaan oman onnensa."
"Oike' hyvä asia, minä ajattelen, kertoa laivastolle kun näemme. Aa, mitä?" sanoi Manuel. "Jos laskee tuolla tapaa myötätuulta ja se repii auki saumansa, niin — —" Hän leväytti käsivartensa kuvaamattomalla eleellä. Penn istui kajuutan katon reunalle ja nyyhkytti tapahtuman kauheutta ja surkeutta. Harvey ei käsittänyt täysin, että hän oli nähnyt kuoleman avoimella ulapalla, mutta hänen oli hyvin paha olla.
Sitten Dan kiipesi jälleen ristipuille, ja Disko ohjasi aluksen takaisin heidän omien pitkäsiimapoijujensa näkyville juuri kun sumupeite uudelleen laskeutui vesille.
"Me menemme kovasti pian näillä vesillä, silloin kun menemme", oli kaikki mitä hän sanoi Harveylle. "Ajattele sitä vähän aikaa, nuori mies. Se oli viinan työtä."
Päivällisen jälkeen oli jo siksi tyventynyt, että voitiin pyydystää kannelta — Penn ja Salters-setä olivat erittäin innokkaita tällä kertaa, ja saalis oli iso ja isoja kaloja.
"Abishai on varmasti vienyt onnensa mukanaan", sanoi Salters. "Tuuli ei ole kääntynyt eikä yltynyt eikä tehnyt mitään. Mitenhän lienee pitkänsiiman laita? Minä ainakin halveksin taikauskoa."
Tom Platt väitti että olisi kaikkein parasta nostaa siimat ylös ja siirtyä toiseen pyyntipaikkaan. Mutta kokki sanoi: "Onni on kahdessa kappaleessa. Te näette sen kun katsotte. Minä tiedän." Tämä houkutteli Pitkää Jackia siinä määrässä että hän sai Tom Plattin taivutetuksi, ja he lähtivät kokemaan siimaa yhdessä.
Siiman alitse meneminen tapahtuu siten, että siima vedetään ylös toiselta puolen venettä, irrotetaan kalat, pannaan uudet syötit koukkuihin ja lasketaan ne jälleen mereen — se on kuin pesuvaatteiden nuoralle ripustamista ja siitä irrottamista. Se on aikaa vievää ja jokseenkin vaarallista työtä, sillä pitkä, alas notkistuva siima voi riipaista veneen upoksiin yhdessä vilauksessa, Mutta kun kuunarin miehet kuulivat sumusta kumahtavan: "Oi katteini, te viimeinen", niin heidän mielensä keventyivät. Vene pyörähti aluksen sivulle hyvässä lastissa; Tom Platt huusi Manuelia tulemaan heille apuveneeksi.
"Onni on leikattu keskeltä poikki kahteen kappaleeseen", sanoi Pitkä Jack hangoten kaloja kannelle, Harveyn ihmetellessä suu ammollaan sitä taitoa, millä syvälle vajoava vene varjeltiin uppoamasta. "Puolet siimasta oli paljaita kurpitsoita. Tom Platt tahtoi että lappaisimme ylös siiman ja heittäisimme puuhan sikseen; mutta minä sanoin, että 'minä luotan tohtoriin, joka on kaukonäkijä', ja toinen puoli oli ihan katketakseen täynnä isoja kaloja. Joudu, Manuel, ja tuo saavillinen syöttejä. Onni on vesillä tänä iltana."
Kalat tarttuivat ahnaasti uusilla syöteillä varustettuihin koukkuihin, joista heidän toverinsa juuri oli saatu irrotetuiksi, ja Tom Platt ja Pitkä Jack kulkivat säännöllisesti siiman päästä päähän, veneen kokan vajotessa märän koukkusarjan painosta, varistaen irti merikurkkuja, joita he kutsuivat kurpitsoiksi, iskien juuri saatuja turskia veneenlaitaa vasten, pannen uusia syöttejä ja täyttäen Manuelin venettä hämärään asti.
"En tahdo panna mitään vaaranalaiseksi", sanoi Disko silloin — "kun se on uiskentelemassa ympäriinsä niin lähellä. Abishai ei uppoa viikkoon ainakaan. Hilatkaa ylös veneet, niin perkkaamme illalliselta päästyä."
Se oli suurenmoinen perkkaus-urakka, jonka vaikutusta lisäsi läsnäolollaan kolme neljä huokailevaa miekkavalasta. Se kesti yhdeksään asti, ja hangotessaan halottuja kaloja ruumaan Harvey kuuli kolmasti Diskon nauravan itsekseen.
"Sinähän edistyt turkasen pitkin askelin", sanoi Dan, kun he hioivat veitsiä miesten mentyä sisään. "On melkoinen merenkäynti tänä iltana, enkä minä ole kuullut sinun mainitsevan siitä mitään."
"En ole joutanut", vastasi Harvey koetellen veitsen terää. "Mutta kun nyt sitä ajattelen, niin kyllä tämä laiva on kova keikkumaan."
Pikku kuunari kuppelehti ankkurinsa ympärillä hopeaharjaisten aaltojen keskellä. Peräydyttyään muka kuin hämmästyksissään nähdessään pingotetun ankkuriköyden, se kiepsahtikin sen kimppuun kuin kissanpoikanen, veden ryöpsähtäessä vitjarei'istä sen alasviskautuessa pyssyn pauketta muistuttavalla jymyllä. Se pudisteli päätään kuin sanoen: "Ikävä kyllä en voi jäädä luoksesi kauemmaksi. Minun täytyy lähteä pohjoiseen", minkä jälkeen se alkoi solua pois, pysähtyen äkkiä ravistellen taklaustaan mahtipontisesti. "Kuten juuri olin aikeissa huomauttaa", alotti se, vakavasti kuin humalainen mies lyhtypylväälle. Lauseen loppuosa (se esitti tietysti sanansa pantomiimisesti) hukkui kiepsauspuuskaan, jonka kestäessä se käyttäytyi kuin nuoranpätkää pureksiva koiranpentu, lylleröinen nainen poikkisatulassa, päätön kana tai herhiläisen pistämä lehmä, aina sen mukaan miten meren oikut sitä pitelivät.
"Katsohan kun se esittää kappalettaan. Se on Patrick Henry [amerikkalainen valtiomies ja kuuluisa puhuja] nyt", sanoi Dan.
Se huiskahti sivuttain vyöryaallolle ja teki eleitä halkaisijapuomillaan vasemmalle ja oikealle.
"Mutta — minä — puolestani — sanon: — antakaa minulle — vapaus — tai antakaa minulle — kuolema!"
Läpsis! Se lyyskähti pinnalla välkkyvään kuutamokujaan tehden itsetietoisen koreilevan niiauksen, joka olisi ollut hyvinkin vaikuttava, jollei ruorirattaan koneisto olisi pilkallisesti nauraa kikattanut kopissaan.
Harvey nauroi ääneen. "Sehän on ihan kuin elävä", sanoi hän.
"Se on vakava kuin talo ja kuiva kuin silli", sanoi Dan ihastuksissaan, viskautuessaan keskellä ryöppyä kannen toiselle laidalle. "Torjuu pois aaltoja torjumistaan ja sanoo: 'Älkää tulko kovin liki!' Katsohan — katsohan sitä toki! Turkanen! Sinun pitäisi nähdä kun joku niistä hammastikuista tempoo ankkuriaan viidentoista sylen vedestä."
"Mitä ne hammastikut ovat, Dan?"
"Niitä uusia turskan- ja sillinpyyntialuksia. Keula hieno kuin huvipurrella, kokkapuu terävä ja kajuutta niin suuri kuin meidän ruuma. Olen kuullut että itse Burgess on tehnyt mallit kolmeen tai neljään sellaiseen. Isä ei mistä pidä, kun ne survovat ja tärskyttävät, mutta ne ovat hyvin tuottavia. Isä osaa kyllä löytää kalapaikat, mutta hän on niin vanhoillinen — hän ei seuraa aikansa edistyksiä. Ne ovat täpötäynnä kaikenlaisia työtäsäästäviä laitteita. Etkö ole koskaan nähnyt 'Electoria' Gloucesterista? Se on mainio, vaikka onkin hammastikku."
"Mitä sellaiset maksavat, Dan?"
"Mahdottomia summia. Viisitoista tuhatta luullakseni, ehkä enemmänkin. Niissä on kultahelat ja kaikki mitä vain voi ajatella." Ja itsekseen, puoliääneen, hän lisäsi: "Minä panisin kai sillekin nimeksi 'Hattie S.'"