VII.
Seuraavana päivänä he kohtasivat useampia purjealuksia, jotka kaikki suuntasivat kulkunsa hiljalleen koillisesta länttä kohti. Mutta juuri kun he odottivat saapuvansa Neitsyen matalikon näkyville, laskeutui merelle sumu, ja he jäivät makaamaan ankkuriin, näkymättömien kellojen kilahdellessa joka suunnalla heidän ympärillään. Pyyntiä ei ollut puheeksi asti, mutta silloin tällöin kohtasi pari venettä toisensa sumussa vaihtaen uutisia.
Samana yönä vähää ennen päivänkoittoa Dan ja Harvey, jotka olivat nukkuneet suurimman osan päivästä, nousivat ylös "kähveltääkseen" paistinpiirakoita. Ei ollut mitään syytä, minkävuoksi he eivät olisi voineet ottaa niitä julkisesti, mutta ne maistuivat sillä tavoin paremmilta ja lisäksi se harmitti kokkia. Alhaalla kanssissa vallitseva kuumuus ja haju ajoivat heidät saaliineen kannelle; he tapasivat siellä Diskon kellon ääressä, jonka hän antoi nyt Harveyn huostaan.
"Anna sen soida", sanoi hän. "Minä epäilen kuulleeni jotakin. Jos se on jotain, niin minun lienee paras olla paikallani tarpeen varalta."
Kellonsoitto oli heikkoa kilkutusta; sakea ilma tuntui tukahuttavan sen kuulumasta; ja väliaikoina Harvey kuuli höyrylaivan sumutorven kumean toitotuksen, ja hän tunsi matalikkojen oloja tarpeeksi tietääkseen mitä se merkitsi. Hänen mieleensä johtui kammottavan elävästi kuinka eräs kirsikanväriseen mekkoon puettu nuori poika — hän halveksi nyt tuollaisia turhamaisia pukukappaleita niin syvästi kuin oikea kalastaja niitä halveksii — kuinka eräs tietämätön, suurisuinen poikanulikka kerran oli sanonut, että olisi "suurenmoista", jos höyrylaiva ajaisi jonkun kalastaja-aluksen yli. Tuolla pojalla oli ollut loistohytti lämpimine ja kylmine kylpyineen, ja hän oli joka aamu kuluttanut kymmenen minuuttia valitessaan mieleisiään herkkuja kultareunaisesta ruokalistasta. Ja tuo sama poika — ei, vaan hänen paljoa vanhempi veljensä — oli ylhäällä kello neljän aikana usvaisessa aamuhämärässä, vettä valuviin, rauskahteleviin öljyvaatteisiin puettuna, soittaa kilkuttaen sananmukaisesti henkensä edestä kelloa, joka oli pienempi kuin ylitarjoilijan aamiaiskello, samalla kuin jossain lähistöllä kolmekymmentä jalkaa korkea teräskeula porhalsi eteenpäin kahdenkymmenen meripeninkulman tuntinopeudella! Ja kaikista katkerimmalta tuntui ajatus, että kuivissa, pehmeillä patjoilla varustetuissa hyteissä nukkui ihmisiä, jotka eivät tulisi koskaan tietämään ruhjoneensa aluksen miehistöineen ennen aamiaistaan. Siksi Harvey soitti kelloa.
"Niin, nyt ne hiljentävät vietävän potkurinsa vauhtia jonkun kierroksen pysyäkseen lakimääräysten rajoissa", sanoi Dan varustaen käsiinsä Manuelin simpukkatorven, "ja se on tietysti hyvin lohduttavaa sitten kun olemme kaikki pohjassa. Kuuntelehan sitä! Siinä on mölyä!"
"Aouuuu-kuuuu-huuup!" pani sumutorvi. "Ping-ling-ling", pani kello. "Krraaa-uh!" pani simpukkatorvi, ja meri ja taivas olivat kaikki käärityt samaan maitomaiseen usvaan. Sitten Harvey tunsi olevansa lähellä jotain liikkuvaa kappaletta ja huomasi katsovansa suoraan kalliontöyryä muistuttavan laivankeulan terävään särmään, joka näytti syöksyvän suoraan kuunaria kohti. Pieni, hilpeä vesitöyhtö kiertyi kiehkurana sen edessä, ja sen kohoutuessa tuli näkyviin toinen toisensa yläpuolella oleva sarja roomalaisia numeroita — XV. XVI. XVII. XVIII. ja niin edelleen — maalattuina sen lohenväriseen, kiiltävään kylkeen. Se kallistui eteenpäin ja sitten alaspäin vertahyydyttävällä sohinalla; numerosarja hävisi; rivi messinkireunaisia ikkunareikiä vilahti ohi; höyrysuihku tupsahti Harveyn avuttomasti kohotettuihin käsiin; kuumaa vettä purskui pitkin reilinkiä, ja pieni kuunari jytisi ja tärisi potkurin myllertämän veden kuohussa, höyrylaivan rungon hävitessä sumuun. Harvey valmistautui pyörtymään tai tulemaan sairaaksi tai tekemään kummankin, kun hän kuuli rysähdyksen kuin matka-arkkua nakattaessa katuvierukselle, ynnä heikon, ikäänkuin pitkänmatkanpuhelimesta kuuluvan äänen ruikuttamat sanat: "Pysähtykää! Te olette ajanut meidät yli!"
"Meidätkö?" sai hän änkytetyksi.
"Ei, vaan toisen aluksen tuonnempana. Soita! Me menemme paikalle katsomaan", sanoi Dan alkaen laskea ulos venettä.
Puolessa minuutissa kaikki paitsi Harvey, Penn ynnä kokki olivat veneessä ja soutivat pois. Tuokion perästä ajautui keulan sivu kuunarin etumasto, katkenneena suoraan poikki. Sitten tuli tyhjä vihreä vene kolahuttaen kuunaria kylkeen, ikäänkuin pyytäen tulla nostetuksi ylös. Sitten seurasi jokin siniseen mekkoon puettu, suullaan vedessä makaava, mutta — se ei ollut kokonainen mies. Pennin kasvot vaihtoivat väriä ja hän vetäisi nyyhkäisten henkeään. Harvey kilkutti kelloa epätoivoisesti, sillä hän pelkäsi heidän voivan hukkua minä silmänräpäyksenä tahansa, ja hän hypähti kevennyksestä kuullessaan Danin huihkaisevan, kun miehet palasivat takaisin.
"'Jennie Cushman'", sanoi Dan kiihtyneellä äänellä, "katkennut suoraan kahtia — ja ihan murskaksi survottuna! Ei neljännespeninkulmaakaan tästä. Isä pelasti laivurin. Ketään muita ei saatu, ja — siinä oli hänen poikansakin. Voi, Harve, Harve, minä en voi sitä kestää! Minä näin — —" Hän painoi päänsä käsivarsiensa varaan ja nyyhkytti, Silläaikaa kun toiset raahasivat kannelle harmaapäisen miehen.
"Mitä varten sinä minut korjasit?" vaikeroi pelastettu. "Disko, mitä varten sinä minut korjasit?"
Disko laski lujasti kätensä miehen olkapäälle, sillä hänen katseensa oli hurja ja hänen huulensa värisivät, kun hän tuijotti äänettömään miehistöön. Silloin astui esiin Pennsylvania Pratt, joka oli myös Haskins tai Rich tai McVitty silloin kun Salters unohti; ja hänen kasvonsa olivat muuttuneet hullun kasvoista viisaan, kokeneen vanhuksen kasvoiksi, ja hän puhui lausuen lujalla äänellä: "Herra antoi ja Herra otti; kiitetty olkoon Herran nimi! Minä olin — minä olen evankeliumin palvelija. Jättäkää hänet minun huostaani."
"Oi, oletteko, oletteko te?" sanoi mies. "Rukoilkaa sitten poikani takaisin minulle! Rukoilkaa takaisin yhdeksäntuhannen dollarin alus ja tuhat sentneriä kalaa. Jos olisitte antaneet minun olla, olisi leskeni voinut mennä huoltolaitokseen ja tehdä työtä ruokansa edestä, eikä hän olisi saanut koskaan tietää — ei koskaan tietää. Nyt minun täytyy kertoa hänelle."
"Älä nyt huoli puhua mitään", sanoi Disko. "Parempi kun menisit vähän makaamaan, Jason Olley."
Kun mies on kadottanut ainoan poikansa, kokonaisen kesäkauden ansion ja kaiken maallisen pääomansa muutamissa kymmenissä sekunneissa, on häntä vaikea lohduttaa.
"Nehän olivat kaikki Gloucesterin miehiä, vai miten?" sanoi Tom
Platt, hypistellen avuttomasti jotain köydenpätkää.
"Oh, se ei tee mitään erotusta", sanoi Jason, vääntäen vettä parrastaan. "Minä tulen kai soutamaan kesävieraita East Gloucesterin tienoilla tänä syksynä." Hän hoiperteli raskaasti reilingin luo ja lauloi:
"Linnut taivaan alla, laulain lausukaa kukin äänellänne Herran kunniaa!"
"Tulkaa minun kanssani. Tulkaa alas!" sanoi Penn, ikäänkuin hänellä olisi ollut oikeus antaa määräyksiä. Heidän katseensa sattuivat vastakkain ja taistelivat neljäsosan minuuttia.
"En tiedä kuka olette, mutta minä tulen", sanoi Jason alistuvaisesti. "Ehkä saan takaisin jotain — jotain niistä — yhdeksästätuhannesta dollarista." Penn talutti hänet kajuuttaan ja sulki oven jälkeensä.
"Tuo ei ole Penn", huusi Salters-setä. "Se on Jakob Boiler, ja — hän on muistanut Johnstownin! En ole ikinä nähnyt sellaisia silmiä kenenkään ihmisen päässä. Mitä nyt on tehtävä? Mitä minun nyt on tehtävä?"
He saattoivat kuulla Pennin ja Jasonin äänien puhuvan kajuutassa. Sitten Pennin ääni jatkoi yksinään, ja Salters vetäisi hatun päästään, sillä Penn rukoili. Jonkun hetken perästä Penn astui ylös kajuutan portaita, suuret hikipisarat kasvoillaan, ja katseli miehistöä. Dan nyyhkytti yhä ruorirattaan luona.
"Hän ei tunne meitä", vaikeroi Salters. "Kaikki on alettava jälleen alusta, shakki ja kaikki — ja mitä hän sanoo minulle?"
Penn puhui; he saattoivat kuulla että hän puhui kuin oudoille ihmisille. "Olen rukoillut", sanoi hän. "Meidän uskonjoukkomme uskoo rukoukseen. Olen rukoillut että tämä mies saisi poikansa takaisin elävänä. Minun omani hukkuivat silmieni edessä, vaimoni ja vanhin poikani — ja toiset. Tuleeko ihmisen olla viisaampi Luojaansa? En ole koskaan rukoillut heitä takaisin, mutta minä rukoilin tämän miehen poikaa, ja varmasti se annetaan hänelle."
Salters katsoi rukoilevasti Penniin nähdäkseen eikö tämä muistaisi häntä.
"Kuinka kauan olen ollut hulluna?" kysyi Penn äkkiä. Hänen huulensa nytkähtelivät.
"Joutavia, Penn! Ethän sinä ole ollut hulluna", alkoi Salters. "Vähän hämmennyksissä vain."
"Minä näin talojen törmäävän siltaan, ennenkuin tulipalot syttyivät.
En muista mitään muuta. Kuinka kauan siitä on?"
"En voi kestää sitä! En voi kestää sitä!" huusi Dan, ja Harvey nyyhkytti myötätunnosta.
"Noin viisi vuotta", sanoi Disko vavahtelevalla äänellä.
"Minä olen siis ollut jonkun henkilön rasituksena joka päivä koko tuona aikana. Kuka se henkilö oli?"
Disko viittasi Saltersiin.
"Et ole — et ole!" huusi maanviljelijä-merimies, pusertaen käsiään yhteen. "Sinä olet ansainnut ylläpitosi enemmän kuin kaksinkertaisesti; ja sinä olet saamassa rahaa, lukuunottamatta puolta minun neljännes-osuudestani tähän alukseen, joka on sinulle kuuluva puhtaan oston kautta."
"Te olette hyviä miehiä. Minä näen sen teidän kasvoistanne.
Mutta — —"
"Armias taivas", kuiskasi Pitkä Jack, "ja hän on ollut mukanamme kaikki nämä matkat! Hän on kerrassaan noiduttu."
Kuunarin kellon ääni kuului laivan sivulta päin, ja sumusta huusi ääni: "Hoi, Disko! Oletko kuullut mitään 'Jennie Cushmanista?"
"He ovat löytäneet hänen poikansa", huusi Penn. "Seisokaa hiljaa ja katsokaa Luojan lunastusta!"
"Jason on täällä meillä", vastasi Disko, mutta hänen äänensä vapisi.
"Ketään muita — ei kai ole löydetty?"
"Me olemme ainakin löytäneet yhden. Tapasimme hänet puurojun seasta, joka näyttää olleen kanssina. Hänen päänsä on vähän loukkaantunut."
"Kuka hän on?"
Kaikkien kannella-olijain sydämet tykyttivät yhtä levottomina.
"Nuorempi Olley se kai on", vastasi ääni.
Penn korotti kätensä ja lausui jotakin saksaksi. Harvey olisi voinut vannoa, että kirkas aurinko paistoi hänen ylöspäin kääntyneille kasvoilleen. Mutta ääni jatkoi: "Hoi, kuulkaa! Te miehet härnäsitte meitä koko lailla toissa yönä."
"Emme me nyt ole härnäystuulella", sanoi Disko.
"Tiedän sen; mutta totta puhuakseni me olimme niinkuin — niinkuin ajelulla, kun tapasimme Olleyn pojan."
Alus, josta puhuteltiin, oli tuo parantumaton "Carrie Pitman", ja "Täällä Ollaan"-kuunarin kannelta remahti hiukan epätasaiselta kuulostava nauru.
"Eiköhän teidän sopisi lähettää Jason-ukko tänne? Me olemme menossa maihin noutamaan lisää syöttiä ja pohjataklinkia. Ette suinkaan te häntä millään tavoin tarvitse, ja tämä vietävän ankkuripeli tekee väkemme vähän riittämättömäksi. Me pidämme hänestä huolta. Hän on naimisissa minun eukkoni tädin kanssa."
"Annan teille mitä vain haluatte", sanoi Troop.
"Emme halua mitään, paitsi ehkä ankkuria, joka pitäisi. Mutta nuori
Olley alkaa tulla vähän rauhattomaksi. Lähettäkäähän ukko tänne."
Penn herätti hänet epätoivon tylsyydestään, ja Tom Platt souti hänet toiseen alukseen. Hän jätti heidät lausumatta sanaakaan kiitokseksi ja tietämättä mikä häntä odotti; ja sumu verhosi kaikki kätköönsä.
"Ja nyt", sanoi Penn, vetäisten syvään henkeään kuin saarnaamaan valmistuen. "Ja nyt" — ryhdikäs vartalo lysähti kuin huotraan työnnetty miekka, yliluonnollisen kirkkaitten silmien loiste sammui, ääni muuttui jälleen tavalliseksi heikoksi piipitykseksi — "ja nyt", sanoi Pennsylvania Pratt, "onko mielestäsi liian varhaista ottaa pieni peli shakkia, Salters?"
"No, juuri samaa minä aioin sanoa", huusi Salters vilkkaasti. "On merkillistä, Penn, kuinka sinä osaat arvata toisen ajatukset."
Pikku mies punastui ja seurasi lauhkeasti Saltersia keulaan.
"Ylös ankkuri! Joutuin! Pois näiltä noidutuilta vesiltä", huusi
Disko, eikä hänen käskyään ollut koskaan vikkelämmin toteltu.
"Minkä ihmeen selityksen te nyt annatte kaikelle tälle?" sanoi Pitkä Jack, kun he jälleen olivat ponnistelemassa läpi sumun, kosteina, vettätippuvina ja huumautuneina.
"Minä selitän sen tähän tapaan", sanoi Disko ruorirattaan äärestä:
"Kun tuo 'Jennie Cushmahin' tapaus tuli tyhjälle vatsalle — —"
"Hän — me näimme yhden heistä menevän sivu", nyyhkytti Harvey.
"Niin, se tietysti ikäänkuin kohotti hänet ylös vedestä, samoin kuin laiva viskautuu rannalle; kohotti hänet ylös, minun käsittääkseni, niin että hän muisti Johnstownin ja Jakob Boilerin ja kaikki senkaltaiset muistot. No niin, ja Jasonin lohduttaminen piti häntä vähän aikaa ylhäällä, samoin kuin pönkät pitävät pystyssä laivaa. Mutta sitten pönkät alkoivat solua ja solua, ja hän luisti rannalta alas, ja nyt hän on veden varassa jälleen. Siihen tapaan minä sen selitän."
He päättivät että Diskon selitys oli täysin oikea.
"Salters olisi tullut kerrassaan onnettomaksi, jos Penn olisi jäänyt
Jakob Boileriksi", sanoi Pitkä Jack.
"Näittekö hänen kasvojaan silloin kun Penn kysyi, kenen rasituksena hän oli ollut koko tämän ajan? No, mitäs kuuluu, Salters?"
"Nukkuu — nukkuu kuin tukki. Meni maata kuin lapsi", vastasi Salters, käyden varpaillaan perään päin. "Emme tietysti syö aamiaista ennenkuin hän herää, Oletteko koskaan nähneet sellaista rukouksen lahjaa? Hän totta totisesti veti nuoren Olleyn ylös merestä. Se on minun uskoni. Jason oli kamalan ylpeä pojastaan, ja minä epäilin heti alunpitäen, että se oli hänelle rangaistus epäjumalien palvelemisesta."
"On niitä muitakin yhtä mielettömiä", sanoi Disko.
"Se on erittäin", vastasi Salters joutuisasti. "Penn ei ole aivan täysipäinen, enkä minä tee häneen nähden muuta kuin velvollisuuteni."
He odottivat, nuo nälkäiset miehet, kolme tuntia kunnes Penn ilmestyi kannelle lempein kasvoin ja ajatuksettomin aivoin. Hän sanoi että hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt unta. Sitten hän tahtoi tietää minkätähden he olivat niin hiljaisia, eivätkä he voineet sanoa hänelle syytä.
Disko piti kaikki miehet säälimättömästi työssä seuraavat kolme neljä päivää; kun ei voitu olla ulkona pyytämässä, pani hän heidät ruumaan ahtamaan laivan varastoja pienemmälle alalle, jotta saataisiin enemmän tilaa kalalle. Tiukkaan ahdettu kalakasa ulottui kajuutan väliseinästä kanssin lieden takana olevaan työntöoveen saakka, ja Disko näytti kuinka suurta taitoa kysyi lastin järjestäminen niin että kuunari sai parhaan syvällyksensä. Miehistö tuli tällä tavoin pysytetyksi virkeänä, kunnes heidän mielensä oli vapautunut painostuksesta; ja Pitkä Jack antoi kerran Harveyn maistaa köydenpäästä, koska, kuten hän sanoi, tämä kulki "murheellisena kuin sairas kissa asioista joita ei voinut auttaa." Harvey ajatteli paljon noina vaiteliaina päivinä; ja hän ilmaisi ajatuksensa Danille, ja Dan yhtyi hänen mielipiteisiinsä — aina siinä määrin, että he nyt pyysivät paistinpiirakoita sen sijaan että olisivat niitä salaa näpistelleet.
Mutta viikkoa myöhemmin he molemmat olivat vähällä kaataa kumoon "Hattie S:n" kevytmielisessä yrityksessään seivästää haita kepin nokkaan nidotulla vanhalla pistimellä. Tuo vihainen peto uiskenteli veneen sivuilla kerjäten pieniä kaloja, ja oli todella Luojan onni, että kaikki kolme selvisivät kahakasta hengissä.
Ja kun oli aikansa oltu sokkosilla sumussa, tuli vihdoinkin aamu, jolloin Disko huusi kannelta alas kanssiin: "Joutukaa, pojat! Olemme kaupungissa!"