PUNAINEN KOIRA
Eestä öiden oivallisten, hauskain hämyhetkien,
eestä töiden voimallisten, hurjain riistaretkien,
eestä aamun armaan tuoksun joukkoon kastehelmien,
eestä vainon varman juoksun sarvaan tiellä telmien,
eestä vinhan kilpakiistan, ken saa ensimäisnä riistan.
eestä öisen mellastuksen,
eestä päivän uinahduksen,
eestä kaiken riita saikin,
taisteluun me käymme kaikin!
Miellyttävin vaihe alkoikin Mowglin elämässä sitten kun viidakko oli laskettu valloilleen. Hänellä oli laillisen velan maksun tuottama hyvä omatunto, ja koko viidakko oli hänen ystävänsä, sillä koko viidakko pelkäsi häntä. Hänen kokemansa ja näkemänsä ja kuulemansa, hänen vaeltaessansa kansasta toiseen yksikseen tai neljän kumppaninsa keralla, riittäisivät moneksi, moneksi jutuksi, jotka kaikki olisivat yhtä pitkiä kuin tämäkin. Siispä ette saa kuulla, kuinka hän kohtasi Mandlan Hullun Elefantin, joka surmasi kaksikolmatta sonnia niiden vetäessä hallituksen rahastoon yhtätoista hopearahakuormaa ja ripotteli kiiltävät kolikot tomuun; kuinka hän taisteli Jacala-krokotiilin kanssa pitkän pituisen yön pohjoisissa rämeissä ja katkaisi nahkapuukkonsa pedon niskakilpiin; kuinka hän löysi uuden ja pitemmän puukon erään miehen kaulasta, jonka villikarju oli tappanut, ja kuinka hän seurasi karjua ja tappoi hänet kohtuulliseksi hinnaksi puukosta; kuinka Ison nälän aikaan pillastunut hirviparvi sai hänet keskeensä ja hän oli rusentua hikoilevien laumain vilskeessä; kuinka hän pelasti Hathi Äänettömän suistumasta kuoppaan, jonka pohjassa oli terävä seiväs, ja kuinka hän itse seuraavana päivänä putosi hyvin ovelasti viritettyyn leopardihautaan, jolloin Hathi pirstasi paksut salot hänen ympäriltään; kuinka hän lypsi villipuhveleita suossa, kunnes — —
Mutta meidän on kerrottava tarina kerrallaan. Isä ja emo Jolkka kuolivat, ja Mowgli vieritti luolan suulle ison kallionlohkareen ja lauloi kuolinvirren heidän kunniakseen. Baloo kävi elähtäneeksi ja kankeaksi, ja Bagheerakin, jonka hermot olivat terästä ja jäntereet rautaa, näytti verkallisemmalta tapossaan. Akelan kauhdutti iän taakka harmaasta maidonvalkeaksi; hänen kylkiluunsa kohosivat kaarelle, hän käveli kuin puusta vuoltu, ja Mowgli tappoi häntä varten. Mutta nuoret sudet, Seeoneen hajonneen lauman lapset, vaurastuivat ja karttuivat, ja kun heitä oli nelisenkymmentä herratonta, puhdasjalkaista viisivuotiasta, neuvoi Akela heitä keräytymään yhteen, noudattamaan lakia ja juoksemaan yhden päällikön johdannolla, kuten Vapaan Kansan arvo vaati.
Tuollaisessa asiassa ei Mowgli tahtonut neuvojana esiintyä, sanoen haukanneensa karvasta hedelmää ja tuntevansa puun, joka niitä kasvoi; mutta kun Phao, Phaonan poika (hänen isänsä taas oli Harmaa Vainuja Akelan päällikkyyden päivinä), viidakon lain mukaisesti taisteli itsensä lauman päälliköksi ja kun vanhat kutsut ja vanhat laulut alkoivat taaskin kerran kajahdella tähtitaivaan kuulakkuuteen, niin Mowglikin menneitten päivien muistoksi saapui Käräjäkalliolle. Jos hän suvaitsi puhua, niin lauma kuunteli häntä loppuun asti, ja hän istui kalliolla Phaon yläpuolella Akelan vieressä. Nuo olivat hyvän saaliin ja hyvän unen aikoja. Muukalainen ei huolinut tunkeutua viidakkoihin, jotka kuuluivat Mowglin kansalle, kuten he laumaa nimittivät, ja nuoret sudet lihoivat ja voimistuivat, ja penikoita tuotiin runsaasti katselmukseen. Mowgli oli aina saapuvilla katselmuksessa, sillä hän muisti yön, jolloin musta pantteri lunasti laumaan alastoman ruskean lapsosen ja pitkä huuto: "Katsokaa, katsokaa tarkoin, oi sudet!" sai hänen sydämensä lepattamaan oudoin tuntein. Muulloin hän oli kaukana viidakossa, maistaen, kosketellen, nähden ja aistiten uusia ilmiöitä.
Kerran iltahämyssä, kun hän verkalleen asteli selänteiden poikki viemään Akelalle tappamansa kauriin puolikasta, neljän sutensa jolkkiessa takanaan ja pelkässä elämänsä ilossa painiskellen ja teutaroiden keskenään, hän kuuli huudon, jonka viimeksi muisti Shere Khanin pahoilta päiviltä. Sillä on viidakossa nimenä pheeal, ja se on jonkunlainen kirkaisu, jonka shakaali päästää metsästäessään tiikerin kintereillä tai kun jokin iso tappo on tekeillä. Jos voitte kuvitella vihan, voitonriemun, pelon ja epätoivon yhtymän, jota kauttaaltaan värittää jonkunlainen ilkamointi, niin saatte hiukan käsitystä siitä pheealista, joka kohosi ja laski ja vavahteli ja värisi kaukana Waingungan tuolla puolen. Nuo neljä alkoivat nostaa harjaksiansa ja murista. Mowglin käsi hamuili puukonpäätä ja hänkin seisahtui kuin kivettyneenä.
"Eihän mikään viirukylki rohkenisi täällä tappaa", hän virkahti vihdoin.
"Tuo ei ole etujuoksijan huuto", huomautti Harmaa Veikko. "Joku suuri tappo on tulossa. Kuunnelkaahan!"
Se kajahti jälleen, puolittain nyyhkivänä ja puolittain hahattavana, ihan kuin olisi shakaalilla ollut pehmeät ihmishuulet. Silloin Mowgli hengähti syvään ja juoksi Käräjäkalliolle, matkallaan saavuttaen lauman kiirehtiviä susia. Phao ja Akela olivat kalliolla yhdessä, ja heidän alapuolellaan istuivat toiset, kaikki hermot pingottuneina. Emot ja penikat vilistivät luoliinsa, sillä pheealin kajahtaessa ei ole heikkojen aika olla liikkeellä.
He eivät kuulleet muuta kuin Waingungan kohun pimeässä ja iltatuulten kahinan puiden latvoissa, kunnes äkkiä virran takaa huusi susi. Se ei ollut lauman susia, sillä ne olivat kaikki kalliolla. Ääni vaihtui pitkäksi toivottomaksi haukunnaksi. "Dhole!" se huhuili, "dhole! dhole! dhole!" Moniaan minuutin kuluttua he kuulivat väsyneitten käpäläin kaapivan kallion kuvetta, ja laihtunut, vettä valuva susi, kupeilla verijuovia, oikea etukäpälä tarmottomana ja suupielet vaahtoisina, syöksähti piiriin ja vaipui läähättäen Mowglin jalkoihin.
"Saalista saaos! Kenen johdolla?" lausui Phao vakavasti.
"Saalista saakaa! Won-tolla olen", oli vastaus. Hän tarkoitti olevansa yksinäinen susi, joka suojeli itseänsä, kumppaniansa ja penikoitansa jossakin syrjäisessä luolassa. Won-tolla merkitsee ulkonamakaajaa — sutta, joka makaa laumojen ulkopuolella. He näkivät hänen sydämensä tempoilevan niin rajusti, että ruumis heilahteli edes takaisin.
"Mitä liikkeellä?" tiedusti Phao, sillä sen kysymyksen tekee koko viidakko pheealin perästä.
"Dhole, Dekkanin dhole — Punainen Koira, Tappaja! Ne tulivat pohjoiseen etelästä, sanoen Dekkanin käyneen tyhjäksi ja tappaen tieltänsä kaikki. Tämän kuun ollessa uusi oli minulla neljä vaalittavaa — kumppanini ja kolme penikkaa. Hän opetti heitä tappamaan ruoholakeuksilla, piiloutumaan kauriin-ajoa varten, kuten meillä aavikoiden asujilla on tapana. Puoliyön tienoissa kuulin noiden rähisevän täyttä kurkkua polullamme. Aamutuulen herätessä tapasin heidät kankeina ruohikossa — neljä, Vapaa Kansa, neljä vilkasta pyydystäjää tämän kuun uunna ollessa! Silloin vetosin verioikeuteeni ja etsin dhole-parven."
"Kuinka monilukuisen?" virkahti Mowgli; lauma murahteli kumeasti.
"En tiedä. Kolme niistä ei enää tapa, mutta viimeiseltä ne ajoivat minua kuin kaurista; kolmin koivin lynkyttelin. Katsokaa, Vapaa kansa!"
Hän työnsi esille rusennetun etukäpälänsä, joka oli kuivuneesta verestä musta. Kyljessä oli julmia puremia ja kurkku oli revelty.
"Syö", kehotti Akela, nousten Mowglin hänelle tuoman riistan äärestä; ulkonamakaaja tarrasi siihen nälkiintyneenä.
"Tämä ei ole tappioksi", hän sanoi nöyrästi, pahimpaan nälkäänsä haukattuaan. "Antakaa minun saada hiukan voimia, Vapaa Kansa, niin minäkin tapan! Tyhjä on luolani, joka oli uunna kuuna täysi, eikä ole verivelka täydesti maksettu."
Phao kuuli hänen hampaittensa rouskuttavan lonkkaluuta ja yrähti hyväksyvästi.
"Me tarvitsemme noita leukoja", hän sanoi. "Oliko dholella pentunsa mukanaan?"
"Ei, ei. Punaisia metsästäjiä kaikki: lauma täysikasvuisia koiria, vantteria ja vankkoja."
Se merkitsi että dhole, Dekkanin punainen metsäkoira, oli lähtenyt sotaretkelle, ja sudet tiesivät hyvin, että tiikerikin luopuu saaliistansa dholen tiellä. Ne porhaltavat suoraan halki viidakon, tallaten ja repien kaikki mitä eteen osuu. Vaikka ne eivät ole yhtä isoja eivätkä puoleksikaan niin ovelia kuin sudet, niin ne ovat hyvin voimakkaita ja niitä on ylen paljon. Dholet esimerkiksi eivät ala nimittää itseänsä laumaksi ennen kuin niitä on sata koolla, sen sijaan, että jo neljäkymmentä sutta riittää melkoiseksi susilaumaksi. Mowglin vaellukset olivat johtaneet hänet Dekkanin ruohoylängön reunalle, ja hän oli useasti nähnyt noiden pelottomien otuksien nukkuvan, kisailevan ja raapiskelevan itseänsä pikku kolojen ja mättäiden seassa, joita ne pesinänsä käyttävät. Hän halveksi ja vihasi niitä, ne kun eivät haiskahda Vapaalta Kansalta, eivät asu luolissa eivätkä ole puhdasjalkaisia kuten hän ja hänen ystävänsä, vaan varpaiden välistä karvaisia. Mutta hän tiesi — sillä Hathi oli hänelle kertonut — millainen kamala voima on dholen metsästyslauma. Itse Hathikin siirtyy sivulle niiden tieltä ja ne samoavat tappomatkallansa kunnes saavat kaikki surmansa tai riista ehtyy.
Myöskin Akela tiesi punaisista koirista yhtä ja toista; hän huomautti Mowglille tyynesti: "On parempi kuolla täydessä laumassa kuin päälliköttä ja yksinänsä. Siitä koituu kelpo metsästys, ja minun — viimeiseni. Mutta ihmisten iän mukaan on sinulla vielä jäljellä perin monta päivää ja yötä, Pikku Veikko. Mene pohjoiseen ja asetu aloillesi, ja jos on ainoatakaan sutta elossa dholen mentyä, niin hän tuo sinulle tiedon taistelusta."
"Vai niin", vastasi Mowgli totisesti, "pitääkö minun lähteä rämeisiin pyydystämään pikku kaloja ja nukkumaan puissa, tai pitääkö minun pyytää apua bandar-logilta ja rauskutella pähkinöitä lauman allani otellessa?"
"Syntyy taistelu, jossa on kysymys elämästä ja kuolemasta", varotteli
Akela. "Sinä et ole koskaan kohdannut dholea — Punaista Tappajaa.
Viirukylkikin —"
"Aowa! Aowa!" keskeytti Mowgli hellitellen. "Olen tappanut yhden viirukylkisen apinan. Kuulehan nyt: Olipa muuan susi, taattoni, ja toinen susi, emoni, ja vielä vanha harmaa susi (ei kovin viisas: hän on nyt valkea) oli minun taattoni ja emoni. Sen vuoksi minä —" hän korotti äänensä, "minä sanon, että kun dhole tulee ja jos dhole tulee, Mowgli ja Vapaa Kansa ovat yhtä nahkaa siihen metsästykseen; ja sanonpa minut lunastaneen mullin kautta, sen mullin minkä minusta Bagheera maksoi muinaisina päivinä, joita te laumaan kuuluvat ette muista, sanonpa puiden ja joen kuultavaksi ja minulle muistutettavaksi, siltä varalta että sattuisin unohtamaan — sanonpa että tämä puukkoni palvelkoon lauman hampaana, eikä se mielestäni ole kovinkaan tylsä. Tämä on minun sanani, ja se on minusta lähtenyt."
"Sinä et tunne dholea, sudenkielinen ihminen", huusi Won-tolla. "Minulla on mielessä vain verivelkani kuittaaminen niille ennen kuin olen siinä nujakassa kappaleiksi revitty. Ne kulkevat vitkallisesti, tappaen matkansa varrelta puhtaaksi, mutta kahdessa päivässä palaa minuun hiukan voimia ja minä käyn jälleen tehtävääni käsiksi. Mutta teille, Vapaa Kansa, annan sen neuvon, että livistätte pohjoiseen ja tyydytte niukkaankin elantoon, kunnes dhole on näiltä mailta poissa. Tässä metsästyksessä ei ole torkkumisen varaa."
"Kuulkaas ulkonamakaajaa!" virnui Mowgli. "Vapaa Kansa, meidän on mentävä pohjoiseen, syödäksemme sisiliskoja ja rottia rannalta, jottemme millään ilveellä sattuisi dholen tielle. Sen on saatava tappaa meidän metsästysmaamme putipuhtaiksi meidän piileskellessämme pohjoisessa kunnes se suvaitsee luovuttaa omamme takaisin. Se on koira — ja koiran pentu — punainen, keltamahainen, luolaton, karvoja joka varpaan välissä! Se lukee pesyeensä kuusin ja kahdeksin kuin se olisi Chikai, pikku hyppyrotta. Tietysti on Vapaan Kansan luikittava käpälämäkeen ja pyydettävä kuolleen karjan haaskoja lahjaksi noilta pohjoisilta kansoilta! Tunnette sananlaskun: 'Pohjoisessa syöpäläiset, etelässä täit.' Me olemme viidakko. Valitkaa, oi valitkaahan. Hyvä metsästys on kysymyksessä! Lauman puolesta — täyden lauman puolesta — luolan ja pesyeen puolesta, yhteispyynnin ja ajon puolesta, vuohta ajavan puolison ja luolassa värjöttelevän pienoisen, pienoisen penikan puolesta, onhan se päätetty — päätetty!"
Lauma vastasi yhteishaukahduksella, joka räiskähti yöhön kuin kaatuva puu. "Se on päätetty", he huusivat.
"Jääkää näiden joukkoon", sanoi Mowgli neljälle toverilleen. "Me tarvitsemme jokaista hammasta. Phaon ja Akelan on valmistettava taistelu. Minä pistäydyn lukemassa koirat."
"Se on kuolemasi!" huusi Won-tolla puoleksi nousten. "Mitä mahtaa tuollainen karvaton Punaista Koiraa vastaan! Viirukylkinenkin —"
"Oletpa tosiaankin ulkonamakaaja", hoilasi Mowgli taipaleeltaan, "mutta saammehan puhua koirien kuoltua. Saalista saakaa kaikki!"
Kiihkonsa kimmassa kiiti hän pimeään, tuskin katsoen mihin jalkansa laski, ja luonnollisena seurauksena siitä hän kuukertui pitkin pituuttansa Kaan isoihin kiemuroihin, jättiläiskäärmeen loikoessa vaaniskellen hirvenpolkua jokivarressa.
"Kssha!" sähähti Kaa kiukustuneesti. "Onko tämä nyt laitaa, mokoma tepastus ja temmellys yön metsästyksen tuhoksi — kun vielä riistakin on niin ylen nopsajalkaista?"
"Vika oli minun", myönsi Mowgli nousten jaloilleen. "Sinua minä juuri etsinkin, Latuskapää, mutta joka kerta kun tapaamme toisemme olet sinä kasvanut pituutta ja paksuutta käsivarteni mitan. Ei ole viidakossa ainoatakaan sinun veroistasi, sinä viisas, vanha, voimakas ja kaunis Kaa."
"No minnehän tämä jälki johtanee?" Kaan ääni oli lauhkeampi. "Ei ole kuukauttakaan siitä, kun muuan Miekkonen, jolla oli puukko kyljellä, viskeli kiviä päähäni ja syyti häijyn pikku puukissan hävyttömyyksiä silmilleni syystä että makasin aukealla nukkumassa."
"Niin, ja hajoittelit kaikki ajetut hirvet kuin akanat tuuleen, ja Mowgli oli pyynnillä ja tämä samainen Latuskapää oli liian kuuro kuullakseen hänen vihellystänsä ja jättääksensä hirvenpolut vapaiksi", vastasi Mowgli levollisesti, istahtaen kirjavien kiemurain keskeen.
"Nyt tämä samainen Miekkonen tulee sima suussa ja mesi kielellä tämän samaisen Latuskapään luokse kertomaan hänen viisauttansa, voimaansa ja kauneuttansa, ja tämä sama vanha Latuskapää uskoo ja kietoo tällä tavoin lokeron tätä samaa kivittäjämiekkosta varten ja… Onko nyt mukava ollaksesi? Voisiko Bagheera antaa sinulle niin näpsää leposijaa?"
Kaa oli tapaansa myöten muodostunut pehmeäksi puolittaiseksi riippumatoksi Mowglin alle. Poika kurottausi pimeässä ja vyyhtesi notkeata touvimaista kaulaa sivullensa kunnes Kaan pää lepäsi hänen olallansa, ja sitten kertoi hänelle kaikki mitä viidakossa oli sinä iltana tapahtunut.
"Viisas voinen olla", virkkoi Kaa viimein, "mutta kuuro olen varmasti. Muutoin olisin kuullut pheealin. Eipä ihme, että ruohon syöjät ovat rauhattomia. Monilukuisenako samoaa dhole?"
"En ole vielä nähnyt. Vilistin kiireimmän kautta luoksesi. Sinä olet vanhempi kuin Hathi. Mutta voi, Kaa", — Mowgli tempoili riemusta, — "siitäpä sukeutuu oiva metsästys! Harvat meistä näkevät uuden kuun."
"Isketkö sinä mukana? Muista, että olet ihminen; ja muista, mikä lauma sinut hääti. Anna suden pitää koirasta huolta. Sinä olet ihminen."
"Menneen vuoden pähkinät ovat tämän vuoden multaa", vastasi Mowgli.
"Ihminenhän kyllä olen, mutta mielessäni palaa tänä yönä, että olen
vannoutunut sudeksi. Haastoin joen ja puut todistajiksi. Kuulun
Vapaaseen Kansaan, Kaa, kunnes dhole on tolaltaan kääntynyt."
"Vapaaseen Kansaan", hymähti Kaa. "Vapaita varkaita. Ja kuolleiden susien muiston vuoksi olet sinä punoutunut kalmansolmuun! Ei ole tämä kunnollista metsästystä."
"Sanani olen sanonut. Puut tietävät sen, joki tietää sen. Ennen kuin dhole on torjuttu, ei sanani minulle palaa."
"Ngssh! Se muuttaa kaikki ladut. Olin ajatellut viedä sinut pohjoisiin rämeisiin, mutta sana — pienoisen, alastoman, karvattoman Miekkosenkin — on sana. Nyt minä, Kaa, sanon —"
"Tuumipa tarkoin, Latuskapää, ettet itsekin punoudu kalmansolmuun. En tarvitse mitään sanaa sinulta, sillä hyvin tiedän —"
"Olkoon sitten niin", peruutti Kaa. "En anna sanaani: mutta mitä on mielessäsi tehdä dholen tullessa?"
"Niiden täytyy uida Waingungan yli. Ajattelin puukkoni keralla asettua niiden tielle kaalamossa, lauma takanani, ja siinä iskien ja reutoen saattaisimme käännättää ne painumaan alas virtaa tai hiukan vilvoittaa niiden kurkkua."
"Dhole ei käänny tolaltaan, ja hänen kurkkunsa on kuuma", epäili Kaa. "Ei ole sen pyynnin perästä Miekkosta eikä sudenpentua, vaan pelkkiä kuivia luita."
"Alala! Jos kuolemme, niin kuolemme. Kerrassaan roima metsästys siitä saadaan. Mutta mieleni on nuori, enkä ole monta sadekautta nähnyt. Minä en ole viisas enkä väkevä. Onko sinulla parempaa suunnitelmaa, Kaa?"
"Minä olen nähnyt sata sadekautta sadan jälkeen. Ennenkuin Hathi loi maitohampaansa oli polkuni pitkä. Kautta ensimmäisen munan, olenpa vanhempi kuin monet puut, ja olen nähnyt kaikki mitä viidakko on tehnyt."
"Mutta tämä on uutta metsästystä", intti Mowgli. "Ei ole dhole konsanaan ennen polullemme satuttautunut."
"Mikä on, se on ollut. Mitä on oleva, se ei ole sen enempää kuin taaksepäin heilahtava unohtunut vuosi. Olehan hiljaa, laskiessani noita vuosiani."
Pitkän tunnin lojui Mowgli kiemurain keskessä puukollansa leikitellen sill'aikaa kun Kaa, liikkumaton pää nurmella, mietiskeli kaikkea mitä oli nähnyt ja tiennyt siitä päivästä asti, jona hän munasta tuli. Valo näytti sammuvan hänen silmistään jättäen ne himmeän opaalin kaltaisiksi, ja silloin tällöin hän kankeasti nykäisi päätänsä oikeaan ja vasempaan ikäänkuin olisi metsästellyt unissaan. Mowgli torkahti rauhallisesti, tietäen ettei metsästyksen edellä ole mikään unen veroista, ja unta hän oli oppinut ottamaan minä tahansa päivän tai yön hetkenä.
Sitten hän tunsi Kaan venyvän ja paisuvan allansa, kun jättiläiskäärme hengähti, sinkuen kuin säilä teräshuotrasta lennähtäessään.
"Olen nähnyt kaikki kulokaudet", virkkoi Kaa vihdoin, "ja isot puut ja vanhat elefantit ja kalliot, jotka olivat kaljut ja teräväsärmäiset ennen kuin alkoivat kasvaa sammalta. Oletko sinä vielä elossa, Miekkonen?"
"Kuu on vasta äsken noussut", vastasi Mowgli. "En käsitä —"
"Hssh! Olen jälleen Kaa. Tiesin että aikaa on kulunut vain hiukan. Nyt me lähdemme joelle ja minä näytän sinulle, mitä dholelle on tehtävä."
Hän kääntyi nuolisuorana Waingungan pääuomaa kohti ja syöksyi veteen hiukan yläpuolella Rauhankalliota peittävän lammen, Mowgli vierellään.
"Ei, älä ui. Minä etenen nopeasti. Selkääni, Pikku Veikko."
Mowgli kietaisi vasemman käsivartensa Kaan kaulaan, painoi oikean käsivartensa pitkin kylkeään ja ojensi jalkansa suoriksi. Sitten Kaa lähti viilettämään vastavirtaa niinkuin hän yksin kykeni, ja veden vaahto röyheltyi Mowglin kaulaan hänen jalkojensa heiluessa edes takaisin jättiläiskäärmeen vellovien kylkien alla vilisevässä kurimuksessa. Mailin verran Rauhankallion yläpuolella Waingunga kohisee ahtaana kouruna kahdeksastakymmenestä sataan jalkaan korkeiden marmorikallioiden rotkossa, ja vesi tempautuu siellä kuin myllykoski kaikenlaisten uhkaavien paasien lomissa ja ylitse. Mowgli ei veden voimasta välittänyt: minkäänlainen vesipyörre ei olisi voinut herättää hänessä hetkeksikään pelkoa. Hän pälyili molemmin puolin rotkoa ja haisteli levottomasti, sillä ilmassa leijui makeankirpeä tuoksu, joka hyvin suuresti muistutti helteessä hautuvan muurahaiskeon hajua. Hän painui vaistomaisesti veteen, nostaen päätänsä vain hengähdelläkseen, ja Kaa ankkuroitsi sipaisemalla pyrstönsä kahdeksi kierteeksi erään vedenalaisen paaden ympärille, pidellen Mowglia erään kiemuransa lovessa, veden hyrskytessä ohitse.
"Tämä on Kuoleman Sija", sanoi poika. "Miksi tänne tulemme?"
"Ne nukkuvat", puheli Kaa, "Hathi ei väisty ViirukyIkisen tieltä. Mutta
Hathi ja Viirukylkinen yhdessä väistyvät dholen tieltä, ja sanotaan
että dhole ei väistä mitään. Mutta entäs ketä väistää Kallioiden Pikku
Väki? Sanoppa minulle, viidakon herra, kuka on viidakon herra?"
"Nämä ovat", kuiskasi Mowgli. "Tämä on Kuoleman Sija. Menkäämme."
"Ei, katselehan rauhassa; nehän nukkuvat. Paikka on saman näköinen kuin silloinkin, kun en vielä ollut käsivartesikaan mittainen."
Waingungan rotkon halkeilleita ja murenevia kallioita oli käyttänyt viidakon alusta asti Kallioiden Pikku Väki — Intian uuraat, vimmaiset, mustat metsämehiläiset, ja — kuten Mowgli hyvin tiesi — kaikki polut poikkesivat toisaanne puolen mailin päässä heidän alueeltaan. Vuosisatoja oli Pikku Väki pesinyt ja parveillut railosta railoon ja yhä parveillut, rakennellen kennonsa kookkaiksi, syviksi ja mustiksi sisempien luolien pimennossa, eikä ollut milloinkaan ihminen tai peto tai tuli tai vesi heihin kajonnut. Rotko oli molemmin puolin pitkin pituuttansa ikäänkuin mustilla välkkyvillä samettikaihtimilla verhottu, ja Mowglia se näky ahdisti, sillä siinä oli miljoonia nukkuvia mehiläisiä ryhmiksi takertuneina. Toisia kimppuja, kasoja ja lahokantojen näköisiä kohoutumia oli juuttunut itse kallioseinämiin — menneitten vuosien kennoja tai rotkon tuulettomiin suojiin rakennettuja uusia kaupunkeja — ja suunnattomat määrät huokoista, mädännyttä moskaa oli vierinyt alas ja tarttunut kallioiden raoissa juurehtineisiin puihin ja köynnöksiin. Pariinkin kertaan kuuli hän täysinäisen mesikennon kaatuvan tai putoavan jossakin tuolla pimeitten käytävien sokkelossa, sitten vihaista siipien humua ja hukkaan valuvan hunajan tippumista, tämän vyöryessä edelleen kunnes liukui joltakin ulkoreunalta alas ja tahmaisena roiskahteli oksille. Joen toisella puolen oli tuskin viiden jalan levyinen pikku ranta-alanko, ja se oli korkeana läjänä lukemattomien vuosien törkyä. Siinä oli kuollutta mehiläistä, kuhnuria, ruhkaa, homehtunutta kennoa ja hunajan rosvouksen houkuttelemaa perhoa ja itikkaa, kaikki pehmeästi mitä hienoimmaksi mustaksi pölyksi läjääntynyttä. Sen pelkkä kirpeä tuoksu riitti säikyttämään loitos kaikki siivettömät, jotka tiesivät mitä väkeä Pikku Väki oli.
Kaa eteni jälleen ylös virtaa, kunnes saapui rotkon yläpäästä leviävälle hiekkamatalikolle.
"Tuossa on tämän ajokauden saalis", hän huomautti. "Katso!"
Särkällä virui parin sarvaanhiehon ja yhden puhvelin luurangot. Mowgli näki luiden luonnollisesta asennosta, ettei niihin ollut susi tai shakaali kajonnut.
"Ne eksyivät tietämättänsä yli rajan", jupisi Mowgli, "ja Pikku Väki surmasi ne. Mennään pois ennen kuin se herää."
"Ei se ennen aamua herää", vakuutti Kaa. "Kuulehan nyt. Etelästä säntäsi tänne päin viidakkoa tuntematon kauris, lauma kintereillänsä, monta, monta sadekautta takaperin. Pelon sokaisemana se hyppäsi jokeen kuilun partaalta, lauman villiintyneenä ja huumaantuneena porhaltaessa pelkkää näköään seuraten. Aurinko oli korkealla ja Pikku Väki kuhisi runsaina ja kovin kiukkuisina parvina. Laumastakin monet loikkasivat Waingungaan, mutta heittivät henkensä ennen kuin vettä tapasivat. Loput saivat kaltaalla surmansa. Mutta kauris jäi henkiin."
"Kuinka niin?"
"Syystä että se kirmasi ensimmäisenä, ponnistaen henkensä edestä ja loikaten ennen kuin Pikku Väki asian oivalsi, joten joutui jokeen silloin kun nuo parhaillaan keräytyivät tappoon. Takana päin ryntäävä lauma kerrassaan hukkui kauriin kavioiden töminän nostattaman Pikku Väen paljouteen."
"Kauris jäi henkiin?" toisti Mowgli hitaasti.
"Ainakaan se ei kuollut silloin, vaikka sen hyppyä ei ollut vastaanottamassa voimakas, vedenpyörteiltä torjuva turvaaja, kuten muuan vanha lihava, kuuro, keltainen Latuskapää vastaanottaisi Miekkosen — niin, vaikkapa hänen kintereillänsä kiljuisivat kaikki Dekkanin dholet. Mitä on mielessäsi?"
Kaan pää lepäsi Mowglin märällä olalla ja hänen kielensä vipatti pojan korvan juuressa. Pitkän äänettömyyden perästä kuiskasi Mowgli:
"Se on suorastaan kuoleman kuonokarvojen nykimistä, mutta — Kaa, sinä olet toden totta kaikista viidakon asujamista viisain."
"Sitä ovat monet sanoneet. Katsos, jos dholet seuraavat sinua —"
"Niinkuin varmasti seuraavatkin. Ho! ho! Onpa minulla kieleni kannan alla monta pikku väkää niiden nahkaan sinkautellakseni."
"Jos ne seuraavat sinua silmittömässä vimmassa, katsellen vain ajettavaansa, niin ylhäältä hengissä päässeet syöksyvät veteen joko tässä tai alempana, sillä Pikku Väki tulvii niitä ahdistamaan. Mutta Waingunga on nälkäinen virta, eikä niillä ole Kaata tukenansa, vaan loputkin eloon jääneet ajautuvat Seeoneen luolien kohdalla kaalamon hietarantaan, ja siellä laumasi saa karatuksi niiden kurkkuun kiinni."
"Ahei! Eowawa! Verrempää ei voi ilmestyä ennen kuin poudalla sataa. Ei muuta siis kuin tuo juoksu ja loikkaus. Minä toimitan itseni tunnetuksi dhole-laumalle, jotta se ajaa minua kiinteästi."
"Oletko nähnyt yläpuolellasi olevat kalliot? Maan puolelta?"
"En tosiaankaan. Sen olin unohtanut."
"Käväise katsomassa. Maaperä on siellä kauttaaltaan murennutta, täynnä railoja ja kuoppia. Kömpelöitten jalkaisi ainoakin tarkkaamaton askel voisi lopettaa ajon. Kuules, minä jätän sinut tänne, ja ainoastaan sinun tähtesi vien laumalle sanan, jotta he saavat tietää mistä etsiä dholea. Minä puolestani en ole yhtä nahkaa ainoankaan suden kanssa."
Kun Kaalle joku tuttavuus oli vastenmielinen, niin hän saattoi olla yrmeämpi kuin kukaan viidakon asukas, paitsi ehkä Bagheera. Hän ui alas virtaa ja tapasi Rauhankallion kohdalla Phaon ja Akelan kuuntelemassa yön ääniä.
"Hssh, koirat!" tervehti hän ynseästi. "Dhole tulee saapumaan alas virtaa. Ellette pelkää, niin voitte tappaa ne matalikolla."
"Milloin ne tulevat?" kysyi Phao. "Ja missä on minun ihmisenpenikkani?" tiedusti Akela.
"Ne tulevat jahka joutuvat", vastasi Kaa. "Odottakaa, niin näette. Mitä sinun ihmisenpenikkaasi tulee, jolta sinä olet ottanut lupauksen, siten saattaen hänet kuolemalle alttiiksi, niin on sinun ihmisenpenikkasi minun seurassani, ja jos hän ei jo ole kuollut, niin eipä vika ole sinun, kauhtunut koira! Odota täällä dholea ja ole iloissasi siitä, että ihmisenpenikka ja minä iskemme sinun puolellasi."
Kaa viiletti jälleen ylös virtaa ja ankkuroitsi keskelle kuilua, katsellen ylöspäin kallion rajaan. Pian hän näki Mowglin pään liikkuvan taivasta vasten: sitten kuului ilmassa suhahdus, pojan pudottautuessa jalat edellä, ja seuraavassa hetkessä hän taas lepäsi Kaan ruumiin silmukassa.
"Ei se öiseen aikaan ole loikkaus eikä mikään", puheli Mowgli levollisesti. "Olen huvikseni tehnyt kahta vertaa pitempiäkin hyppyjä; mutta hankalaa on maaperä tuolla ylhäällä — matalia pensaita ja syviä kuiluja, kaikki täynnä Pikku Väkeä. Olen asetellut isoja kiviä päälletysten kolmen kuilun reunalle. Ne survaisen juostessani alas, jotta Pikku Väki nousee vimmastuneena takanani."
"Se on ihmisen oveluutta", sanoi Kaa. "Sinä olet viisas, mutta Pikku
Väki on aina vihoissaan."
"Ei, hämyssä levähtävät kaikki siivet lähellä ja kaukana kotvan. Minä käyn kisailuuni dholen kanssa hämyssä, sillä dhole metsästää parhaiten päiväs-aikaan. Se seuraa nyt Won-tollan verijälkiä."
"Chil ei jätä kuollutta härkää eikä dhole verijälkiä", muistutti Kaa.
"Silloin minä laitan sille uudet verijäljet — sen omalla verellä, jos voin, ja annan sille multaa syötäväksi. Viivythän täällä, Kaa, kunnes tuon tänne dholen?"
"Kyllä vain, mutta entäs jos ne tappavat sinut viidakossa tai jos Pikku
Väki tekee sinusta lopun ennen kuin ehdit hypätä virtaan?"
"Kun huomispäivä koittaa, niin voimme ajossa voittaa", vastasi Mowgli viidakon sananlaskulla, ja jälleen: "Kun olen kuollut, on aika virittää kuolinlaulu. Saalista saaos, Kaa."
Hän irroitti kätensä jättiläiskäärmeen kaulasta ja laski alas kuilua kuin tukki ouruvedessä, meloen tuonpuolista rantaa kohti, missä tapasi tyynempää vettä, ja nauraen ääneensä pelkästä mielihyvästä. Mowgli ei pitänyt mistään enempää kuin "kuoleman kuonokarvojen nykimisestä", kuten hän sanoi, ja herruutensa näyttämisestä viidakolle. Hän oli monesti Baloon avulla rosvonnut mehiläispesiä yksinäisissä puissa, ja hän tiesi Pikku Väen kammoavan kynsilaukan hajua. Sen vuoksi hän keräsi sitä pikku kimpun, sitoen tämän nilakuidulla, ja seurasi sitten Won-tollan verijälkiä etelään päin luolista viiden mailin verran, pää kallellaan ja hymyssä suin katsellen puihin.
"Mowgli Sammakko olen ollut", hän puheli itsekseen, "Mowgli Susi olen sanonut olevani. Nyt on minun heittäydyttävä Mowgli Apinaksi, ennen kuin olen Mowgli Kauris. Lopulta päädyn Mowgli Ihmiseksi. Hoo!" ja hän siveli peukalollaan puukkonsa kahdeksantoistatuumaista terää.
Won-tollan mustista verijäljistä tuoksahteleva latu kulki tiheässä kasvavien tuuheitten puitten alitse ja ulottui yhä ohentuen ja ohentuen koillista kohti aina kahden mailin päähän Mehiläiskallioista. Viimeisestä puusta Mehiläiskallioiden matalaan varvikkoon asti oli maa aukeata, suoden tuskin suojaa suden piilotella. Mowgli taivalsi hölkkäjuoksua puiden juurella, harkiten oksien välimatkoja ja toisinaan kiiveten ylös runkoa tekemään koehyppyjä puusta toiseen, kunnes saapui aukealle, jota tarkasteli huolellisesti tunnin ajan. Sitten hän pyörsi takaisin Won-tollan tolalle siihen missä oli siitä poikennut, asettui erääseen puuhun, josta noin kahdeksan jalkaa korkealla pistäysi tukeva oksa, sovitti kynsilaukkakimppunsa turvalliseen sakaraan ja istuskeli alallaan, hioen puukkoansa jalkapohjaansa.
Hiukan ennen puoltapäivää, auringon paahtaessa hyvin kuumasti, hän kuuli käpäläin kapsetta ja tunsi dhole-lauman inhottavan hajun sen vakaasti ja hellittämättömästi samotessa Won-tollan ladulla. Ylhäältä katsoen ei punainen dhole näytä puolittainkaan suden kokoiselta, mutta Mowgli tiesi kuinka voimakkaat raajat ja leuat sillä oli. Hän tähysteli ladulla nuuskivan johtajan suippoa kastanjanruskeata päätä ja tervehti häntä: "Saalista saaos!"
Peto katsahti ylös ja sen kumppanit pysähtyivät sen takana, lainehtiva parvi pitkähäntäisiä, hartevia, heikkolanteisia ja verikitaisia punaisia koiria. Dholet ovat yleensä varsin vaiteliasta väkeä, eikä niillä ole kunnon käytöstapoja edes omassa Dekkanissaan. Runsaasti kaksisataa oli niitä varmasti kasaantunut puun ympärille, mutta Mowgli näki johtajien nälkäisesti haistelevan Won-tollan latua ja koettavan saada laumaa etenemään. Se ei saanut mitenkään tapahtua, tai ne saapuisivat luolille ilmipäivällä, kun taas Mowgli alkoi pidätellä niitä iltahämäriin puunsa alla.
"Kenen luvalla te tänne tulette?" kysyi Mowgli.
"Kaikki viidat ovat meidän metsää", vastasi eräs dhole paljastaen valkeat hampaansa. Mowgli pälyili myhäillen alas ja matki mainiosti Dekkanin hyppyrotan Chikain kirskahtelevaa piipitystä, antaakseen parven ymmärtää, ettei hän pitänyt niitä Chikaita parempina. Lauma ahtautui puun juurelle ja johtaja ärhenteli suuttuneesti, nimittäen Mowglia puuapinaksi. Vastineeksi Mowgli kurotti oksalta paljasta jalkaansa ja haritteli varpaitansa ihan johtajan pään päällä. Jo vähempikin olisi riittänyt ärsyttämään lauman tyhmään raivoon. Ne, joilla on karvaiset varpaanvälit, eivät mielellään näe siitä muistutettavan. Mowgli sieppasi ylös jalkansa johtajan poukotessa ilmaan ja haasteli herttaisesti: "Koira, punainen koira! Mene takaisin Dekkaniin syömään sisiliskoja. Mene veljesi Chikain luo, koira, koira, punainen, punainen koira! Karvoja joka varpaan välissä!" Hän haritteli taas varpaitansa.
"Tule alas ennen kuin nälkiinnytämme sinut sieltä, karvaton apina", älisi lauma, ja juuri sitä Mowgli tahtoikin. Hän laskeusi pitkäkseen oksalle poski kaarnaa vasten, oikea käsivarsi vapaana, ja haasteli laumalle viiden minuutin ajan, mitä hän ajatteli ja tiesi tulokkaista, heidän tavoistaan, käytöksestään, puolisoistaan ja penikoistaan. Maailmassa ei ole kieltä, joka olisi niin pahansisuista ja pistelevää kuin viidakon väen uhittelua ja ylenkatsetta ilmaisevat puheentavat. Asiaa ajatellessanne oivallatte, että näin täytyykin olla. Kuten Mowgli Kaalle sanoi, hänellä oli kielensä kannan alla paljon pikku väkäsiä, ja verkalleen ja säälimättömästi hän härnäsi dholet äänettömyydestä murinaan, murinasta ulvontaan ja ulvonnasta käheään kuolaiseen poruun.
Ne yrittivät vastata hänen herjauksiinsa, mutta yhtä hyvin olisi penikka pätenyt vastaamaan raivostuneelle Kaalle, ja kaiken aikaa roikkui Mowglin oikea käsi käyränä hänen sivullansa valmiina toimintaan, jalkojen kietoessa oksaa. Iso kastanjanruskea johtaja oli monet kerrat loikannut ilmaan, mutta Mowgli pelkäsi tekevänsä harhaotteen. Viimein se raivonsa vauhdissa äityen yli luonnollisten voimiensa poukkosi seitsemän tai kahdeksan jalkaa korkealle maasta. Silloin Mowglin käsi singahti ulos kuin puukäärmeen pää ja nappasi sitä niskahaivenista, ja oksa huojui nytkähdyksestä, sen painavan ruumiin tempautuessa riippumaan, ollen vähällä riuhtaista Mowglin maahan. Mutta hän ei hellittänyt otteestaan ja tuuma tuumalta kiskoi hukkuneen shakaalin tavoin riippuvan pedon oksalle. Vasemmalla kädellään hän sieppasi puukkonsa ja sivalsi poikki punaisen, tuuhean hännän, paiskaten dholen takaisin maahan. Siinä kaikki mitä tarvittiin. Dhole ei nyt etenisi Won-tollan ladulla ennen kuin Mowgli saisi surmansa tai surmaisi piirittäjänsä. Hän näki niiden istahtavan piireiksi, näki ryntäitten värinän niiden vannoessa kostoa kuolemaan asti, ja kapusi siis korkeampaan haarukkaan, etsi mukavan selkänojan ja vaipui uneen.
Hän heräsi kolmen tai neljän tunnin kuluttua ja luki lauman. Kaikki olivat paikalla, äänettöminä, kähisevinä ja kurkut kuivina, silmät teräskovina. Aurinko läheni laskuansa. Puolessa tunnissa lopettaisi Kallioitten Pikku Väki työskentelynsä, ja dholehan ei tappele hämyssä hyvin.
"En ollut niin uskollisten vartijain tarpeessa", sanoi hän nousten seisomaan oksalla, "mutta muistankin tämän. Olette oikeita dholeja, mutta minun nähdäkseni liian yhdenkaltaisia. Siitä syystä en isolle sisiliskonsyöjälle luovuta häntää takaisin. Etkö ole mielissäsi, punainen koira?"
"Minä itse repäisen mahasi maalle", vonkui johtaja pureskellen puun tyveä.
"Ei, mutta ajattelehan, viisas Dekkanin rotta. Sukeutuupa nyt monia pesyeitä pienoisia hännättömiä punaisia koiria, niin, sijalla vain vereslihaisia tynkiä, joita karvastelee hiekan ollessa kuumaa. Laputa kotiisi, punainen koira, ja kilju, että tämän on apina tehnyt. Et aio livistää? Tulkaa sitten minun matkassani, niin teenpä teidät hyvin viisaiksi."
Hän siirtyi apinan tavoin viereiseen puuhun ja niin edelleen, lauman seuratessa nälkäiset päät koholla. Silloin tällöin hän oli putoavinaan ja lauma huppelehti toinen toisensa ylitse tappamisen kiihkossa. Se oli omituinen näky — poika, jonka puukko välkähteli latvuksien lomitse siivilöityvissä auringon viimeisissä säteissä, ja äänetön lauma tulipunaisina rusottavine turkkeineen sulloutumassa hänen alapuolelleen. Viimeiseen puuhun päästyään hän hieroi itseänsä kauttaaltaan kynsilaukalla, ja dholet ärisivät halveksivasti. "Sudenkielinen apina, luuletko voivasi häivyttää jälkesi?" ne luskuttivat. "Me seuraamme sinua kuolemaan asti."
"Ota häntäsi", sanoi Mowgli sinkauttaen sen taaksensa. Lauma tietysti veren haistaessaan hätkähti hiukan peräytymään. "Ja seuratkaa nyt — kuolemaan asti!"
Hän oli solahtanut alas runkoa myöten ja vilisti tuulena paljain jaloin Mehiläiskallioita kohti, ennen kuin dholet näkivät mitä hänellä oli mielessä.
Ne puhkesivat kumeaan ulvahdukseen ja lähtivät pitkään roikkelehtivaan laukkaansa, joka ajan mittaan tavottaa jok'ainoan elollisen pakolaisen. Mowgli tiesi niiden laumavauhdin paljon hitaammaksi kuin susien; muutoin hän ei olisi millään muotoa antautunut kahden mailin kilpajuoksuun aukealla maalla. Ne olivat varmat siitä, että lopulta saisivat pojan saaliiksensa, ja hän taas varma siitä, että saattoi mielinmäärin leikitellä niiden kanssa. Hän koetti vain pitää niitä kyllin kiihkeinä kintereillänsä estääkseen niitä ennen aikojaan pyörtämästä takaisin. Hän juoksi kepeästi, tasaisesti ja joustavasti, hännätön johtaja tuskin viiden metrin päässä takanaan ja koko lauma venyneenä neljännesmailin mittaiseksi, verisen raivon huumaamaksi ja sokaisemaksi tulvaksi. Hän ylläpiti välimatkaa korvakuulon avulla, säästäen viimeisen ponnistuksensa Mehiläiskallioiden yli tapahtuvaa ryntäystä varten.
Pikku Väki oli käynyt levolle heti hämärän alussa, sillä nyt ei ollut myöhäiseen kukkivien kasvien aika; mutta ensimmäisten askeleittensa kumistessa ontolla kamaralla kuuli Mowgli humua sellaista kuin olisi maanjäristys ollut uhkaamassa. Silloin hän juoksi vinhemmin kuin oli ikinä yrittänyt; survaisi pari kolme kiviläjää mustiin makealta tuoksuviin kuiluihin; kuuli pauhinaa kuin meren meurua rantaluolassa, näki silmänurkkauksestansa ilman pimittyvän takanansa, mutta erotti kaukana allansa Waingungan vedet ja litteän, vinokulmion näköisen pään; loikkasi ulospäin kaikella voimallansa, hännättömän dholen yrittäessä keskellä hyppyä puraista hänen olkaansa, ja putosi jalat edellä virran turviin, hengästyneenä ja voitokkaana. Hän ei ollut saanut ainoatakaan pistoa, sillä kynsilaukan lemu oli ehkäissyt Pikku Väkeä juuri niiksi muutamiksi sekunneiksi, joiden kuluessa hän porhalsi kallioiden yli. Hänen noustessaan pinnalle syleilivät häntä Kaan kiemurat, ja kallioreunalta poukkoili jotakin — näköjään isoja mehiläisryhmiä möhkäleinä, jotka putoilivat kuin punnukset; ja kunkin möhkäleen ehtiessä veteen lensivät mehiläiset ylös ja dholen ruumis kellui alas virtaa.
Päänsä yllä he kuulivat raivoisia älähdyksiä, jotka pyrkivät hukkumaan ukkosenkaltaiseen jyrinään — Pikku Väen siipien pörräykseen. Moniaat dholet taas olivat tupsahtaneet kuiluihin, jotka olivat yhteydessä maanalaisten onteloiden kanssa, ja reutoivat tukahtuvina, ponnistellen keikahtelevien mesikennojen seassa, kunnes niiden alla kuhisevien mehiläisten aaltoilevien vyöryjen kannattamina suistuivat ulos jostakin virranpuolisesta aukosta ja vierivät mustille pölykumpuroille. Oli niitäkin, jotka olivat hypähtäneet kallioilla kasvaviin puihin, ja mehiläiset häivyttivät niiden muodot; mutta isompi osa dholeja oli pistojen ärryttäminä syöksynyt veteen, ja Waingunga oli nälkäinen virta, kuten Kaa sanoi.
Kaa piteli poikaa, kunnes tämä sai hengähtäneeksi.
"Emme voi viipyä tässä", hän sanoi. "Pikku Väki on tosiaan saatu villiin. Tule!"
Uiden syvällä ja sukeltaen niin useasti kuin kykeni painui Mowgli alas virtaa veitsi kädessään.
"Hiljakseen, hiljakseen!" kehotteli Kaa. "Ei yksi hammas tapa sataa, paitsi ehkä silmälasikäärmeen, ja monet dholet syöksähtivät kiireimmiten veteen oitis kun näkivät Pikku Väen nousevan. Ne ovat vahingoittumattomia."
"Sitä enemmän työtä puukolleni. Phai! Kuinka vimmatusti Pikku Väki painuu perässä." Mowgli vajosi taas. Veden pinnan yllä leijaili mehiläispilvi pörräten ärtyisesti ja pistäen mitä tielle osui.
"Vaiteliaisuus ei ole konsanaan tuottanut mitään häviötä", varoitteli Kaa — mikään pisto ei hänen suomuihinsa pystynyt — "ja sinulla on pitkän pituinen yö metsästykseesi. Kuulehan kuinka ne ulvovat!"
Lähes puoli laumaa oli nähnyt toveriensa kohtaaman loukun ja jyrkän käänteen sivulle tehden törmännyt virtaan sillä kohtaa, missä rotko aleni jyrkiksi äyräiksi. Niiden raivonhuudot ja uhkaukset "puuapinaa" vastaan, joka ne oli häpeään saattanut, sekaantuivat Pikku Väen rankaisemien ulvahduksiin ja mölyyn. Rannalle jääminen oli kuolema, ja jokainen dhole tiesi sen. Lauma eteni pyörteiden kiidättämänä alas ja yhä alas Rauhanlammikon kallioille asti, mutta sinnekin seurasi vihainen Pikku Väki ja hääti sen jälleen veteen. Mowgli kuuli hännättömän johtajan kehottelevan väkeänsä pysymään lujina ja tappamaan Seeoneesta jokaisen suden. Mutta hän ei haaskannut aikaansa kuuntelemiseen.
"Joku tappaa pimeässä takanamme!" kiljaisi muuan dhole. "Tässä on saastunutta vettä!"
Mowgli oli sukeltanut eteenpäin kuin saukko, tempaissut erään rimpuilevan dholen veden alle ennen kuin tämä ehti äännähtääkään, ja tummia öljyisiä renkaita poreili Rauhanlammikossa ruumiin putkahtaessa pinnalle ja kääntyessä kyljelleen. Dholet yrittivät pyörtää toisaanne, mutta virran voima kiskoi ne sivuitse, Pikku Väki ärhenteli niiden korvissa, ja ne kuulivat Seeoneelauman haasteen kajahtelevan yhä voimakkaampana ja kumeampana, pimeän tihetessä yhä sankemmaksi edessäpäin. Taaskin sukelsi Mowgli ja taas upposi dhole kuolleena noustakseen pinnalle, jolloin lauman takajoukossa jälleen nousi meteli, kun toiset karjuivat olevan parasta nousta maihin, toiset huutelivat johtajaansa viemään lauma takaisin Dekkaniin ja toiset haastoivat Mowglia tulemaan näkyviin tapettavaksi.
"Ne joutuvat taisteluun maha pullollaan ja ääntä täynnä", puheli Kaa. "Lopusta huolehtikoot veljesi tuolla alhaalla. Pikku Väki palaa levolle ja takaisin käännyn minäkin. Minä en avita susia."
Pitkin rantaa juoksi kolmella jalalla susi, hypähdellen, viistäen kyljellänsä maata, köyristäen selkäänsä ja teuhaten kuin penikoittensa kanssa kisaillen. Se oli Won-tolla, Ulkonamakaaja, eikä hän hiiskunut sanaakaan, pitkitti vain kamalaa leikkiänsä dhole-parven vierellä. Nämä olivat nyt olleet vedessä pitkän tovin ja uivat työläästi turkki lionneena ja raskaana ja tuuhea häntä laahaamassa kuin vesisieni, niin uupuneina ja ränstyneinä, että nekin olivat vaiti, tähyillen leimuavaa silmäparia, joka liikkui niiden rinnalla.
"Tämä ei ole hyvää metsästystä", virkkoi viimein muuan.
"Hyvää metsästystä!" toivotti Mowgli rohkeasti noustessaan pedon vierestä ja syöstessään pitkän puukkonsa lapaluihin, sätkäisten voimakkaasti, välttääkseen kuolinhaukkausta.
"Oletko sinä siellä, ihmisenpenikka?" huudahti Won-tolla rannalta.
"Kysy vainajilta, Ulkonamakaaja", vastasi Mowgli. "Eikö niitä ole virta riepotellut ohitsesi? Olen täyttänyt näiden koirien kidat perskoilla; olen puijannut ne ilmipäivällä, ja niiden johtaja on häntäänsä vailla, mutta täältä liikenee vielä moniaita sinullekin. Minne ajan ne?"
"Minä odotan", tuumi Won-tolla. "Pitkä yö on edessäni ja minä näen hyvin."
Lähempää ja lähempää pauhasi Seeoneen susien möry: "Lauman edestä, täyden lauman edestä taistoon!" ja virran polveke sulloi dholet särkille ja matalikoille vastapäätä Seeoneen luolia.
Silloin ne oivalsivat hairahduksensa. Niiden olisi pitänyt ponnistaa maihin puolta mailia ylempänä ja rynnätä susien kimppuun kovalla maalla. Nyt oli myöhäistä. Ranta oli hehkuvien silmien viiruna eikä viidakossa kuulunut hivaustakaan, paitsi hirmuista pheealia, joka ei ollut siltä auringonlaskusta saakka hetkeksikään herjennyt. Näytti ikäänkuin olisi Won-tolla kielastellut niitä tulemaan maihin; ja "Kääntykää ja käykää kiinni!" komensi dhole-johtaja. Koko parvi paiskautui rantaan, velloen ja rapistellen matalassa vedessä, kunnes Waingunga pärskyi vaahtona ja kareet lainehtivat molemmin puolin kuin veneen keulatyrskeestä. Mowgli säntäsi takaa, sohien ja viileskellen dhole-parvessa, joka kasaan ahtautuneena törmäsi rantahiekalle kuin hyökyaalto.
Sitten alkoi pitkällinen taistelu, kohoillen ja jännittyen, hajoillen ja pirstoutuen, souketen ja leveten punaisella märällä hietikolla, solmiutuneiden puunjuurien päällä ja lovissa, pensastossa ja ruohomättäissä, sillä vielä nytkin oli dholeja kaksi yhtä vastaan. Mutta ne kohtasivat susia, jotka taistelivat kaikestansa, eivätkä ainoastaan lauman leveärintaisia eränkävijöitä valkeine torahampaineen, vaan myöskin leimusilmäisiä lahineja — luolain narttuja, kuten sanotaan — tappelemassa pesyeittensä puolesta, ja siellä täällä vatvoi ja nujuutti heidän vierellään ensivuotias susi, turkki vielä puoleksi villaisena.
Susi, tietäkää, karkaa kurkkuun tai iskee kupeeseen, kun taasen dhole parhaiten puree alhaalta, joten dhole-liudan rämpiessä ylös vedestä päät pystyssä susilla oli etu puolellaan; kuivalla maalla sudet olivat tiukemmalla, mutta sekä vedessä että maalla suhahteli Mowglin puukko yhtä tuhoisana. Nuo neljä veljestä olivat tunkeutuneet hänen apuunsa. Harmaa Veikko lyyhistyi pojan polvien väliin ja suojeli hänen vatsaansa, kun taasen toiset turvasivat selkää ja molempia kylkiä tai seisoivat, hänen suojakseen kurottautuen, milloin joku hypähtävä, ulvova dhole äkillisellä ponnahduksella sai hänet kuukertumaan.
Muuten oli temmellys täydellisenä sekamelskana — häilähtelevänä, kiinteänä mylläkkänä, joka siirtyi oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle pitkin rantaa ja myöskin verkalleen kiersi oman keskuksensa ympäri. Tuolla oli kurimuksessa kieppuva vesikuplan näköinen kohoileva kumpu, joka särkyi kuin vesikupla ja heitti sivulle neljä tai viisi raadeltua koiraa jälleen pyrkimään takaisin keskustaa kohti; täällä kahden tai kolmen dholen nujertama yksinäinen susi raahasi niitä eteenpäin painonsa alla lyyhistyen; tuolla tungos piteli pystyssä ensivuotiasta penikkaa, vaikka se oli saanut surmansa taistelun alussa, sen emon kieriessä mykän raivon vimmastuttamana pureskellen puoleen ja toiseen; ja keskellä tulisinta tuoksinaa saattoi joku susi ja dhole kaiken muun unohtaen yritellä päästä ensimmäisenä iskemään toinen toiseensa, kunnes kiljuvien kamppailijain rynnäkkö pyyhkäisi heidät pois. Kerran Mowgli sivuutti Akelan, jolla oli dhole kumpaisellakin kupeellaan ja harvahampaiset leuat iskeytyneinä kolmannen lonkkaan; ja kerran hän näki Phaonin kiskoa jutuuttavan vastustelevaa dholea kurkusta ensivuotiasten lopetettavaksi. Mutta enimmäkseen oli taistelu sokkosilla tepastelua — iskemistä, hypähtelyä, hyppelehtimistä, ähkynää ja nujuuttelua ylt'ympäri.
Yön kuluessa kiihtyi pyörivä liike nopeammaksi. Dholet olivat uupuneita ja karttelivat voimakkaampia susia, vaikka eivät vielä uskaltaneet lähteä pakoon; mutta Mowgli tunsi lopun lähenevän ja tyytyi hosumaan vihollisiansa rammoiksi. Ensivuotiaat kävivät rohkeammiksi; oli aikaa hengähdellä; ja nyt pelkkä puukon välähdys toisinaan käännytti dholen tolaltaan.
"Liha on hyvin lähellä luuta", ähkäili Harmaa Veikko. Hän oli saanut parikymmentä lihahaavaa.
"Mutta luu on vielä rouhimatta", vastasi Mowgli. "Aowawa! Noin me viidakossa teemme!" Punainen terä viuhahti kuin liekki pitkin erään dholen kylkeä, jonka takaosaa peitti kiinni iskeytynyt susi.
"Minun saaliini!" yrähti susi kuroutuneista sieraimistansa. "Jätä tämä minulle!"
"Onko vatsasi vieläkin tyhjä, Ulkonamakaaja?" kysäisi Mowgli. Won-tolla oli kamalasti revelty, mutta hänen otteensa oli herpaissut dholen, joka ei päässyt käännähtämään häntä tavoittaakseen.
"Minut lunastaneen mullin kautta", huudahti Mowgli katkerasti naurahtaen, "se onkin se hännätön!" Ja iso kastanjanruskea johtaja siinä tosiaan oli tuhonsa kohdannut.
"Ei ole viisasta tappaa penikoita ja lahineja", pitkitti Mowgli järkeillen ja verta silmistänsä pyyhkien, "ellei myöskin tapa luolan herraa, ja pelkäänpä pahoin, että tämä luolan herra tappaa sinut".
Muuan dhole hypähti johtajaansa auttamaan, mutta ennen kuin sen hampaat pääsivät Won-tollan kupeeseen oli Mowglin puukko sen rinnassa ja lopusta piti Harmaa Veikko huolen.
"Ja noin me viidakossa teemme", sanoi Mowgli.
Won-tolla ei hiiskunut mitään, mutta sen leuat puristuivat yhä tiukemmin selkärankaan elämän ehtyessä. Dhole vavahteli, sen pää painui riipuksiin ja se lyyhähti pitkäkseen, Won-tollan pudotessa sen päälle.
"Sh! Verivelka on maksettu", virkkoi Mowgli. "Laula virtesi, Won-tolla."
"Hän ei enää metsästä", lausui Harmaa Veikko, "ja kauan on jo Akelakin ääneti ollut".
"Luu on rouhittu!" ärjyi Phao, Phaonin poika. "Ne lähtevät! Tappakaa, tappakaa puhtaaksi, oi Vapaan Kansan metsästäjät!"
Dhole toisensa perään livahti noilta pimeiltä ja verisiltä särkiltä virralle, tiheikköön, ylös virtaa tahi alas virtaa sikäli kuin tie oli avoin.
"Velka! Velka!" hoilasi Mowgli. "Maksakaa velka! Ne ovat surmanneet
Yksinäisen Suden! Älkää antako ainoankaan koiran karata!"
Hän oli hyökkäämässä virralle puukko kädessään estämään dholeja yrittämästä syöksyä veteen, kun yhdeksän ruumiin röykkiön alta kohosi Akelan pää ja vartalo, ja Mowgli painui polvilleen Yksinäisen Suden viereen.
"Sanoinhan että taistelu olisi minun viimeiseni!" ähkäisi Akela. "Hyvä on ollut metsästys. Entä sinä, Pikku Veikko?"
"Minä elän, tapettuani monta."
"Oikein. Minä kuolen, ja soisin — soisin kuolevani sinun lähelläsi,
Pikku Veikko."
Mowgli otti kamalan, arpisen pään syliinsä ja kietaisi kätensä reveltyyn kaulaan.
"Onpa jo aikoja vierinyt Shere Khanin ja tomussa alastomana kieriskelevän ihmisenpenikan päivistä asti", köhi Akela.
"Ei, ei, minä olen susi. Olen yhtä nahkaa Vapaan Kansan kanssa", huudahti Mowgli. "En ole omasta tahdostani ihminen."
"Sinä olet ihminen, Pikku Veikko, vaalimani sutonen. Olet kauttaaltaan ihminen, muutoin olisi lauma paennut dholea. Olen velkaa sinulle henkeni, ja tänään sinä olet pelastanut lauman ihan kuten minä kerran pelastin sinut. Oletko unohtanut? Kaikki velat on nyt maksettu. Mene oman väkesi luo. Sanon sinulle vielä kerran, sinä silmäni silmä, että tämä metsästys on lopussa. Mene oman väkesi luo."
"En ikinä mene. Tahdon metsästää viidakossa yksikseni. Olen sanonut sen."
"Kesää seuraa sadekausi ja sadekautta kevät. Mene takaisin ennen kuin sinut ajetaan."
"Kuka minut ajaisi?"
"Mowgli ajaa Mowglin. Mene takaisin väkesi luo. Mene ihmisen luo."
"Kun Mowgli ajaa Mowglin, silloin minä menen", vastasi Mowgli.
"Muuta ei minulla ole sinulle", puheli Akela. "Nyt haluaisin puhua heimolleni. Pikku Veikko, jaksatko nostaa minut jaloilleni? Olenhan minäkin Vapaan Kansan johtajia."
Hyvin huolellisesti ja hellästi kohotti Mowgli Akelan seisaalleen, molemmat käsivarret häntä tukemassa, ja Yksinäinen Susi henkäisi syvään ja aloitti kuolinvirren, joka on lauman johtajan laulettava kuollessaan. Se kajahti yhä voimallisempana hänen päästessään pitemmälle, nousten ja paisuen kauas virralle kantavaksi, kunnes päättyi viimeiseen tervehdykseen "Saalista saakaa!" ja Akela silmänräpäykseksi ravistausi irti Mowglista ja ilmaan ponnahtaen kaatui selälleen kuolleena viimeiseen ja hirvittävään saalisröykkiöönsä.
Mowgli istui pidellen kylmenevää päätä sylissään, kaikelle muulle tylsänä, viimeisten punaisten koirien joutuessa armottomien lahinien ahdistamina surman suuhun. Vähin erin kuoleutuivat kiljahdukset, ja sudet palasivat haavojensa kangistumisesta nilkutellen katsomaan kuoleman satoa. Viisitoista lauman metsästäjää sekä puolikymmentä lahinia virui kuolleina jokivarressa, eikä eloonjääneistä ollut yksikään välttänyt vammoja. Mowgli istui alallaan viileään aamunkoittoon asti, jolloin Phaon punainen kuono painui hänen käteensä ja Mowgli peräytyi näyttääkseen Akelan jyhkeän ruumiin.
"Saalista saaos!" virkahti Phao, ikäänkuin Akela olisi vielä ollut elossa, ja sitten pureskellun olkansa yli toisille: "Ulvokaa, koirat! Susi on tänä yönä kuollut!"
Mutta koko kahdensadan tappelija-dholen, Dekkanin punaisen koiran laumasta, joka kerskuu, ettei ainoakaan viidakon eläjä uskalla asettua sen tielle, ei yksikään palannut Dekkaniin tietoa tuomaan.