"TIIKERI-TIIKERI!"
Tuottiko pyyntisi, urhosein?
Veikko, ma tyhjää työtä tein.
Sortuiko saalis riidassa?
Veikko, viel' astuu se viidassa.
Missä on ylpeä voimasi?
Veikko, mua heikoksi soimasi.
Minne noin riennät joutuisaan?
Veikko, käyn luolaani kuolemaan.
Jätettyänsä sudenluolan Käräjäkalliolla lauman kanssa taistelleena painui Mowgli alas kyntömäille, kyläläisten asuinsijoille, mutta ei pysähtynyt niin lähelle viidakkoa, tietäen käräjillä saaneensa ainakin yhden verivihollisen. Hän kiiruhti sen vuoksi edelleen, pysyen pitkin laaksoa johtavalla kivikkoisella tiellä, jota myöten viiletteli tasaista hölkkäjuoksua lähes kahdenkymmenen mailin taipaleen, kunnes saapui hänelle tuntemattomaan tienooseen. Laakso avautui laajaksi tasangoksi, jota rotkot leikkelivät kalliotöyräitten lomissa. Toisessa päässä oli pienoinen kylä, toisessa tuuhea viidakko äkkiä katkesi laidunmaiden reunalta kuin viikatteella lyötynä. Yltympäri tasankoa oli karjaa ja puhveleita laitumella, ja Mowglin nähdessään pikku paimenpojat säntäsivät parkuen tiehensä ja jokaisen intialaisen kylän liepeillä lurjustelevat keltaiset paria-koirat äityivät haukkua luskuttamaan. Mowgli asteli päin, sillä hän oli nälissään, ja kylän portille saapuessaan hän näki sen pielessä ison orjantappurapensaan, jolla iltahämärissä tukitaan portin aukko.
"Pyh!" mutisi hän, sillä hän oli tavannut useita sellaisia öisillä retkillään syötävää etsiessään. "Täälläkin siis ihmiset pelkäävät viidakon väkeä."
Hän istuutui portin vierustalle, ja erään miehen astuessa ulos hän nousi seisaalleen, avasi suunsa ja viittasi kurkkuunsa merkiksi, että hän kaipasi ruokaa. Mies töllisteli ja juoksi sitten takaisin pitkin kylän ainoata katua, huutaen pappia, joka oli kookas, lihava, valkopukuinen mies, otsassa keltaisen- ja punaisenkirjava merkki. Pappi saapui portille, saattueenansa ainakin sata ihmistä, jotka tuijottelivat, pakisivat, hoilasivat ja osoittelivat Mowglia.
"Tapojapa ei ole tällä ihmisväellä", sanoi Mowgli itsekseen. "Ainoastaan Harmaa Apina käyttäytyisi kuten nuo." Hän siis ravisti pitkää tukkaansa ja katseli joukkoa karsaasti.
"Mitä pelkäämistä siinä on?" selitteli pappi. "Katsokaa arpia hänen käsivarsissaan ja säärissään. Ne ovat susien puremia. Hän on vain viidakosta karannut susilapsi."
Tietysti olivat penikat kisaillessaan useasti nipistäneet Mowglia tiukemmin kuin olivat tarkoittaneet, ja kaikkialla hänen käsivarsissaan ja jaloissaan näkyi valkeita juomuja. Mutta eipä hän suurin surminkaan olisi näitä puremiksi sanonut, sillä hän tiesi, mikä oli oikea purema.
"Arre! Arre!" säälitteli pari naista. "Joutua sutten pureskeltavaksi, lapsi rukka! Hän on sievä poika. Silmät hehkuvat kuin tulen liekki. Kautta kunniani, Messua, hän muistuttaa sinun poikaasi, jonka tiikeri vei."
"Annas kun katson", vastasi muuan vaimo, jolla oli raskaita vaskirenkaita ranteissa ja nilkoissa, ja hän tirkisteli Mowglia kämmenensä suojasta. "Muistuttaa todellakin. Hän on laihempi, mutta ihan on hänellä poikani muoto ja katsanto."
Pappi oli näppärä mies, ja hän tiesi Messuan kylän varakkaimman asukkaan vaimoksi. Niinpä hän loi toviksi katseensa ylös taivaan lakeen ja lausui juhlallisesti: "Mitä viidakko on vienyt, sen on viidakko takaisin antanut. Ota poika huoneeseesi, sisareni, äläkä unohda osoittaa kunnioitustasi papille, joka näkee niin syvälle ihmisten elämään."
"Minut lunastaneen mullin kautta", tuumaili Mowgli itsekseen, "onpa kaikki tämä puhelu kuin toinen laumakäräjäin katselmus! No, jos olen ihminen, niin ihminen minun olla täytyy."
Joukko antoi tietä, kun vaimo viittasi Mowglin käymään mökkiinsä, missä oli punainen kiillotettu makuulavitsa, iso savinen jyväkirstu, kannessa lystikkäitä korkokuvioita, puolikymmentä vaskesta taottua keittoastiaa, pienessä komerossa hindulainen jumalankuva ja seinässä todellinen kuvastin, jollaisia pikku kolikosta myydään maalaismarkkinoilla.
Mowgli sai pitkän kulauksen maitoa ja leivän kannikan, ja Messua laski kätensä hänen päänsä päälle ja katseli häntä silmiin; sillä hän ajatteli, että kenties oli hänen poikansa tosiaankin palannut viidakosta, minne tiikeri oli hänet vienyt. Hän siis maanitteli: "Nathoo, oi Nathoo!" Mowgli ei osoittanut tuntevansa nimeä. "Etkö muista, kun annoin sinulle uudet kenkäsi?" Hän kosketti pojan jalkaa, ja se oli melkein kuin sarvea. "Ei", hän sanoi kaihomielin; "eivät ole nuo jalat koskaan kenkiä käyttäneet, mutta kovin suuresti olet Nathoon näköinen, ja ollos poikani".
Mowgli oli rauhaton, hän kun ei ollut milloinkaan majaillut katon alla; mutta vilkaistessaan oljista punottuun kattoon havaitsi hän milloin hyvänsä kykenevänsä repäisemään itselleen tien ulos, jotapaitsi ikkunassa ei ollut saranoita. "Mitä on ihmisestä mihinkään", hän jupisi lopulta, "ellei hän ihmisen puhetta ymmärrä? Minä olen nyt yhtä tyhmä ja mykkä kuin ihminen olisi meidän parissamme viidakossa. Minun täytyy oppia heidän puhettansa."
Hän ei suotta ollut sutten seurassa oppinut matkimaan kauriiden kutsuntaa ja pienen villisian röhkimistä. Niin pian kuin Messua siis sanankin äänsi, matki sitä Mowgli melkein virheettömästi, ja ennen pimeäntuloa tiesi hän jo monen esineen nimet ympäristöstään.
Pulaa syntyi levolle menosta, Mowgli kun ei suostunut nukkumaan noin pantterinloukun näköisessä karsinassa kuin mökki oli, ja kun ovi suljettiin, läksi hän ikkunasta ulos. "Tehköön tahtonsa mukaan", neuvoi Messuan mies. "Muista, että hän ei tietenkään tähän asti ole vuoteella nukkunut. Jos hän on todellakin lähetetty poikamme sijaan, niin hän ei karkaa."
Mowgli siis oikaisihe pitkään puhtoiseen ruohikkoon kentän laitaan, mutta hän ei ollut vielä silmiänsä ummistanut, kun pehmeä harmaa kuono tönäisi häntä leuan alle.
"Phui!" virkkoi Harmaa Veikko (hän oli emo Jolkan penikoista vanhin).
"Kehno palkinto on tämä kahdenkymmenen mailin hölkästä jäljilläsi. Sinä
haiset puunsavulle ja karjalle — kerrassaan jo kuin ihminen. Herää,
Pikku Veikko: tuon uutisia."
"Jaksavatko viidakossa hyvin?" kysyi Mowgli häntä syleillen.
"Kaikki paitsi Punakukan kärventämät sudet. Kuulepas nyt. Shere Khan on luikkinut etäälle metsästämään, kunnes hänen turkkinsa kasvaa jälleen, sillä hän on pahasti korventunut. Palatessaan hän vannoo upottavansa luusi Waingungaan.
"Kaksipa siinä mieltä. Minäkin olen tehnyt pikku lupauksen. Mutta hyvä on aina uutisia saada. Olen tänä iltana väsyksissäni, — kovin väsyksissäni uusista asioista, Harmaa Veikko, — mutta tuohan minulle aina uutisia."
"Ethän unohda, että olet susi? Eiväthän ihmiset sinua saa sitä unohtamaan?" urkki Harmaa Veikko huolestuneesti.
"En ikinä unohda. Muistan elämäni ajan, että rakastan sinua ja kaikkea luolamme väkeä; mutta muistan myöskin, että minut on häädetty laumasta."
"Ja että sinut voidaan häätää toisestakin laumasta. Ihmiset ovat vain ihmisiä, Pikku Veikko, ja niiden puhe on kuin lammikon sammakoiden puhetta. Taas tänne alas tullessani minä odottelen sinua bambutiheikössä laitumen liepeessä."
Kolmeen kuukauteen tuon yön jälkeen Mowgli tuskin kertaakaan poistui kylän veräjältä, niin uutterasti hän opiskeli ihmisten menoja ja tapoja. Ensin hänen oli käytettävä vaatetta uumillaan, ja se kiusasi häntä kamalasti; sitten hänen piti oppia tuntemaan raha, jonka merkitystä hän ei ollenkaan tajunnut, ja harjoitella kyntämään, jota hän katsoi aivan hukkatyöksi. Ja kylän pikku lapset härnäsivät häntä aika lailla. Onneksi oli viidakon laki opettanut hänet säilyttämään malttinsa, sillä maltista riippuu viidakossa elämä ja elanto; mutta heidän tehdessään pilaa hänestä, kun hän ei yhtynyt leikkeihin tai lennätellyt leijoja tai kun hän äänsi jonkun sanan väärin, pidätti häntä rusentamasta heitä ainoastaan se tieto, ettei kelpo metsästäjä voinut alentua tappamaan pieniä alastomia penikoita.
Hän ei vähääkään tuntenut omaa voimaansa. Viidakossa hän tiesi itsensä petoihin verraten heikoksi, mutta kylässä ihmiset sanoivat, että hänellä oli sonnin voima. Hänellä ei ainakaan ollut käsitystäkään siitä, mitä pelko oli, sillä kun kylän pappi kertoi hänelle jumalan temppelissään suuttuvan hänelle, jos hän söi papin mangoja, niin hän sieppasi jumalankuvan, toi sen papin asuntoon ja pyysi pappia suututtamaan tämän, jotta hän saisi sen kanssa tapella. Häväistysjuttu oli hirmuinen, mutta pappi vaiensi hälyn, ja Messuan mies maksoi kasan hopeaa jumalan lepyttäjäisiä.
Eikä Mowglilla ollut aavistustakaan Intian ankarasta kastijaosta. Kun savenvalajan aasi kuukertui savikuoppaan, niin Mowgli kiskoi sen hännästä ylös ja auttoi ruukkujen sälytystä matkalle Khanhiwaran markkinoille. Puistattavaa oli tuokin, sillä savenvalaja on alhaissäätyinen ja hänen aasinsa vielä viheliäisempi. Papin toruessa Mowglia uhkasi tämä sitoa hänetkin aasin selkään, ja pappi selitteli Messuan miehelle, että Mowgli oli mahdollisimman pian toimitettava työhön; ja kylän päämies ilmoitti Mowglille, että hänen piti huomisaamuna lähteä puhvelinpaimeneksi.
Mowglipa oli tuosta hyvillään; ja sinä iltana, tavallaan kylän palvelijaksi päästyänsä, hän läksi piiriin, joka keräytyi aina iltaisin eräälle muurauslavalle ison viikunapuun alle. Tässä iltaseurassa pakinoitsivat tupakkaansa tuprutellen päämies, yövartija, kylän kaikki juorut tietävä parturi ja kylän metsästäjä, vanha Buldeo, jolla oli muskettiluikku. Latvaoksilla istuivat apinat rupattelemassa, ja lavan alla oli kolo, missä asusti cobra, ja tämä sai joka ilta pikku vadillisen maitoa, sillä hän oli pyhä. Vanhukset istuivat puun juurella jutustaen ja isoja huqa-vesipiippujansa pöllähytellen myöhään yöhön asti.
He juttelivat ihmeellisiä tarinoita jumalista, ihmisistä ja aaveista, ja Buldeo vielä ihmeellisempiä viidakon petojen tavoista, kunnes piirin ulkopuolella kyhjöttelevien pienokaisten silmät pullistuivat kuopistaan. Useimmat kertomukset koskivat eläimiä, sillä olihan viidakko aina heidän ovellaan. Hirvet ja villisiat tärvelivät heidän laihojaan, ja silloin tällöin kaappasi tiikeri ihmisen hämärissä kylän porttien näköpiiristä.
Mowgli luonnollisesti tunsi heidän tarinoitsemiansa seikkoja, ja hänen täytyi käsin peitellä nauruansa, hartiat hytkyvinä, kun Buldeo muskettia polvillansa poikkiteloin pidellen siirtyi toisesta merkillisestä jutusta toiseen.
Buldeo selitteli, että Messuan pojan riistäjä oli aavetiikeri, jonka ruumiissa asusti muutamia vuosia takaperin kuolleen ilkeän, vanhan koronkiskurin henki. "Ja tiedän tämän todeksi", hän sanoi, "koska Purun Dass ontui iskusta, jonka oli saanut tilikirjojensa polttamismellakassa, ja mainitsemani tiikeri ontuu myös, sillä sen käpälät painavat epätasaisia jälkiä."
"Totta, totta sen oltava on", myönsivät harmaaparrat nyökkäillen.
"Ovatko kaikki nuo kertomukset yhtäläistä lukinlankaa ja kuutamolorua?" virkahti Mowgli. "Tuo tiikeri ontuu, koska on nilkkuna syntynyt, kuten kaikki tietävät. Lapsellista on puhua koronkiskurin sielusta elukassa, jolla ei ole shakaalinkaan rohkeutta."
Buldeo oli tovin sanattomana kummastuksesta, ja päämies tuijotteli.
"Ohoo! Viidakkokakarako siinä?" puheli Buldeo. "Jos olet niin viisas, niin sinun on parempi toimittaa sen vuota Khanhiwaraan, sillä hallitus on luvannut sata rupiita sen hengestä. Vielä parempi on vaieta, kun aikaihmiset puhuvat."
Mowgli nousi lähteäkseen. "Kaiken iltaa olen täällä lojunut kuuntelemassa", huusi hän olkansa takaa, "ja vain kerran tai pari on Buldeo lausunut toden sanan viidakosta, joka on ihan hänen ovensa edessä. Kuinka siis uskoisin satuja aaveista ja jumalista ja menninkäisistä, joita hän sanoo nähneensä?"
"On tosiaan aika tuon pojan lähteä paimeneen", virkkoi päämies, Buldeon tuprutellessa ja ähistessä Mowglin hävyttömyyttä.
Useimmissa Intian kylissä on tapana, että muutamat poikaset vievät karjan ja puhvelit laitumelle aamulla varhain ja tuovat ne illalla takaisin; ja sama karja, joka tallaisi valkoisen miehen kuoliaaksi, antaa itseänsä komennella ja ropsia lasten, jotka tuskin ulottuvat niiden turpaan asti. Niin kauan kuin pojat pysyvät karjansa matkassa, ovat ne turvassa, sillä tiikerikään ei käy karjalauman kimppuun. Mutta toisinaan joku joutuu pedon saaliiksi harhaillessaan kukkia poimimassa tai sisiliskoja pyydystämässä.
Mowgli läksi kylän katua pitkin aamun koittaessa, istuen ison johtajahärän Raman selässä; ja isot liuskakiven karvaiset puhvelit, joilla oli pitkät taaksepäin kaareutuvat sarvet ja villit silmät, nousivat tanhualtaan yksi kerrallaan ja seurasivat häntä, ja Mowgli painoi hyvin selvästi mukanaan olevain lasten mieliin, että hän oli päällikkö. Hän huiteli puhveleita pitkällä kiillotetulla bambuseipäällä ja käski Kamyaa, erästä pojista, paimentamaan karjaa erikseen ja olemaan visusti sen vierellä, hänen mennessään edemmäs puhvelien keralla.
Intialainen laidunmaa on pelkkiä kallioita, näreikköjä, mättäitä ja pikku rotkoja, joiden sekaan karjalaumat hajaantuvat ja häviävät. Puhvelit yleensä pysyttelevät lammikkojen ja hetteiden lähistöllä, missä lojuvat ja kahlailevat lämpimässä mudassa tuntikausia. Mowgli ajoi ne sen tasangon laitaan, missä Waingunga pistäikse viidakosta; sitten hän pudottausi Raman kaulalta, asteli erään bambutiheikön luo ja tapasi Harmaan Veikon.
"Hei", virkkoi Harmaa Veikko, "olen odotellut täällä hyvin monta päivää. Mitä tuo karjanpaimennustyö tarkoittaa?"
"Niin on määräys", selitti Mowgli; "minä olen toistaiseksi kylän paimen. Mitä uutta Shere Khanista?"
"Hän on palannut näille tienoille ja jo kauan odotellut sinua täällä päin. Nyt hän on taas poistunut, sillä riista on vähissä. Mutta hän aikoo tappaa sinut."
"Hyvä on", arveli Mowgli. "Niin kauan kuin hän viipyy poissa, istu sinä tai joku neljästä veikosta tuolla kalliolla, jotta voin nähdä sinut tullessani kylästä. Hänen palatessaan odota minua rotkossa dhaak-puun juurella tasangon keskellä. Meidän ei ole tarvis marssia Shere Khanin kitaan."
Sitten Mowgli valitsi siimeisen paikan ja heittäysi nukkumaan puhvelien rouhiessa ruohoa hänen ympärillään. Paimentaminen on Intiassa maailman laiskimpia tehtäviä. Karja liikkuu ja järsii ja laskeutuu levolle, ja liikkuu taas pikku taipaleen, eikä se edes ammu. Se vain mörähtelee, ja puhvelit aniharvoin äännähtävätkään, vaan painautuvat liejuisiin lammikkoihin toinen toisensa jälkeen ja kaivautuvat mutaan, kunnes ainoastaan turvat ja töllistelevät vaaleansiniset silmät ovat näkyvissä, ja siellä ne viruvat kuin tukit.
Aurinko saa kalliot vipajamaan helteessä, ja paimenpojat kuulevat sääksen (ei koskaan useampia) viheltelevän melkein näkymättömistä korkeuksista, ja ne tietävät, että jos joku heistä tai karjasta kuolisi, tuo sääksi suhahtaisi alas, ja seuraava sääksi matkojen päässä näkisi sen laskeutuvan ja tekisi samoin, ja seuraava ja seuraava, ja melkein silmänräpäyksessä ilmestyisi tyhjästä parikymmentä nälkäistä sääkseä. He nukuskelevat ja heräilevät ja taas nukkuvat, ja solmeilevat pikku vasuja kuivista heinistä ja pyydystelevät niihin heinäsirkkoja, tai nappaavat kiinni kaksi rukoilevaa mantista ja panevat ne tappelemaan; tai pujottelevat punaisia ja mustia viidakkopähkinöitä helminauhoiksi, tai katselevat kallion seinustalla kellivää sisiliskoa tai hetteen reunalla sammakonpyyntiin ryhtynyttä käärmettä.
Ja he laulavat pitkiä, pitkiä lauluja, jotka päättyvät omituisiin hindulaisiin juoksutuksiin, ja päivä tuntuu pitemmältä kuin useimpien ihmisten koko elämä, ja he ehkä rakentavat mutalinnan sekä siihen mudasta miehiä, hevosia ja puhveleita, sovittaen miesten käsiin ruokoja ja ollen olevinansa kuninkaita, nuo olennot armeijoinansa, tai kansan palvelemia jumalia. Saapuu sitten ilta ja lapsoset huhuilevat, puhvelit möyrivät esille kanuunanlaukauksina pamahtelevasta sitkeästä liejusta, ja kaikki parveilevat harmaan aavikon yli kohti kylän tuikkivia tulia.
Päivän toisensa jälkeen vei Mowgli puhvelit piehtaroimissijoille, ja päivän toisensa jälkeen hän näki Harmaan Veikon selän puolentoista mailin päässä aron toisessa laidassa, ja siitä hän tiesi, ettei Shere Khan ollut palannut, ja päivän toisensa jälkeen hän loikoili ruohikossa ympäristönsä ääniä kuunnellen ja vanhoista viidakon päivistä unelmoiden. Jos Shere Khan olisi rammalla jalallaan kompastunut Waingungan tiheikössä, niin Mowgli olisi rasahduksen kuullut noina pitkinä hiljaisina aamuina.
Vihdoin hän eräänä päivänä ei nähnytkään Harmaata Veikkoa merkkipaikalla, ja nauraen hän ohjasi puhvelit rotkoon dhaak-puun vieritse, joka oli kullanpunaisten kukkien peitossa. Siellä istui Harmaa Veikko selkäturkin joka karva porhollaan.
"Hän on piileskellyt kuukauden, jotta et osaisi olla varuillasi. Hän tuli selänteiden yli viime yönä Tabaquin keralla, kiihkeänä jäljilläsi", kertoi susi huohottaen.
Mowgli rypisti kulmiansa. "Shere Khania en pelkää, mutta Tabaqui on hyvin kavala."
"Ei hätää", vastasi Harmaa Veikko lipoen huuliansa. "Minä tapasin Tabaquin päivänkoitteessa. Nyt hän latelee viisauksiansa sääksille, mutta hän kertoi minulle kaikki ennenkuin katkaisin hänen selkänsä. Shere Khanin suunnitelmana on odottaa sinua kylän portilla tänä iltana — sinua eikä ketään muuta. Hän on nyt makuulla, Waingungan isossa kuivassa rotkossa."
"Onko hän tänään syönyt, vai metsästääkö hän tyhjänä?" tiedusteli
Mowgli, sillä vastaus oli hänelle hengen asia.
"Hän tappoi aamuhämärissä — sian — ja hän on juonutkin. Muistathan,
Shere Khan ei ole koskaan kyennyt paastoamaan, ei kostonkaan takia."
"Voi hupeloa, hupeloa! Siinäpä vasta penikan penikka! Syönyt ja juonutkin, ja hän arvelee minun odottavan, kunnes hän on nukkunut! Missä hän makaakaan? Jos meitä vain olisi kymmenen, niin voisimme nujertaa hänet makuulleen. Nämä puhvelit eivät hyökkää, elleivät vainua häntä, enkä minä osaa niiden kieltä. Voimmeko päästä hänen polkunsa taa, jotta ne haistaisivat sen?"
"Hän ui pitkän matkan Waingungaa katkaistakseen sen", selitti Harmaa
Veikko.
"Sen on Tabaqui neuvonut. Yksinään hän ei ikinä olisi tullut sitä ajatelleeksi." Mowgli seisoi sormi suussa pohtien. "Waingungan isossa rotkossa. Se avautuu tasangolle vajaan puolen mailin päässä täältä. Voin viedä lauman kaartaen viidakon puolitse rotkon päähän ja sitten karauttaa alangolle — mutta hän luikkisi alapäästä tieltä pois. Meidän on tukittava se pää. Harmaa Veli, voitko avukseni jakaa lauman kahtia?"
"Kenties en yksin — mutta olen tuonut viisaan auttajan." Harmaa Veikko hölkötti sivuun ja laskeusi erääseen kuoppaan. Sitten nousi ylös iso harmaa pää, jonka Mowgli hyvin tunsi, ja kuuman ilman täytti viidakon kaikkein ihalin huuto — suden metsästysulvahdus keskipäivällä.
"Akela! Akela!" huudahti Mowgli käsiänsä taputtaen. "Pitihän minun tietääkin, ettet sinä minua unohtaisi. Meillä on iso urakka edessä. Jaa lauma kahtia, Akela. Pidä lehmät ja vasikat yhdessä, ja sonnit ja kyntöpuhvelit erikseen."
Molemmat sudet puikahtelivat kuin piiritanssissa lauman keskeen ja ulos; elukat pärskyivät, heittelivät niskojaan ja erkanivat kahdeksi ryhmäksi. Toisessa seisoivat puhvelilehmät vasikkainsa ympärillä ja tuijottivat tannerta kuopien, valmiina hyökkäämään ja hengiltä tallaamaan suden, jos tämä vain olisi alallaan. Toisessa korskuivat ja polkivat sonnit ja mullit, mutta vaikka ne näyttivät mahtavammilta, olivat ne paljoa vähemmän vaaralliset, niillä kun ei ollut vasikoita suojeltavina. Kuusikaan miestä ei olisi saanut laumaa niin näppärästi jaetuksi.
"Mitä käskyjä!" läähätti Akela. "Ne koettavat yhtyä jälleen."
Mowgli hypähti Raman selkään. "Aja sonnit pois vasemmalle, Akela. Harmaa Veikko, meidän mentyämme pidä sinä lehmät koolla ja aja ne rotkon alapäähän."
"Kuinka pitkälle?" kysyi Harmaa Veikko läähättäen ja leukojansa luskutellen.
"Kunnes seinämät ovat korkeammat kuin Shere Khan voi loikata", hoilasi
Mowgli. "Pidätä niitä siellä kunnes me karautamme alas."
Sonnit kaartuivat syrjään Akelan ulvahdellessa, ja Harmaa Veikko pysähtyi lehmien eteen. Nämä hyökkäsivät päin, ja hän pysyttelihe juuri heidän edellään rotkon alapäähän asti, Akelan häätäessä sonnit kauas vasemmalle.
"Hyvin tehty! Vielä hyökkäys, niin ne ovat oikeassa vauhdissaan. Huolellisesti nyt — huolellisesti, Akela! Näykkäyskin vain liikaa, niin sonnit ryntäävät päin. Hihhei! Onpa tämä hurjempaa työtä kuin mustien kauriiden ajo. Olisitko uskonut näiden elukkain voivan saada tämmöisen vauhdin?" huusi Mowgli.
"Minä — minä olen näitäkin aikoinani pyytänyt", ähkäisi Akela tomupilvestä. "Käännänkö ne viidakkoon?"
"Käännä! Niin juuri. Käännä joutuin! Rama on hulluna raivosta. Oi, jospa vain osaisin sanoa hänelle, mitä häneltä tänään tarvitsen."
Sonnit suunnattiin tällä kertaa oikealle, ja ne törmäsivät tiheikköön. Toiset paimenet, jotka olivat puolen mailin päässä karjalaitumella tätä menoa katselleet, pyyhkäisivät kylään mikäli koivista läksi, huutaen että sonnit olivat hullaantuneet ja pillastuneet. Mutta Mowglin suunnitelma oli kylläkin selvä. Hän tahtoi vain tehdä pitkän kierroksen ylämaahan ja päästä rotkon yläpäähän, ajaakseen sonnit alas rotkoa ja ahdistaakseen Shere Khanin sonnien ja lehmien väliin; sillä hän tiesi, että Shere Khan ei syönnin ja täyden juonnin jälkeen mitenkään pystyisi taistelemaan eikä kapaisemaan rotkon seinämiä ylös.
Hän viihdytteli nyt puhveleita äänellään, ja Akela oli jättäytynyt kauas taakse, ainoastaan pariin kertaan älähdellen, jouduttaakseen takajoukkoa. Kierros oli varsin pitkä, sillä he eivät halunneet joutua niin lähelle rotkoa, että Shere Khan älyäisi varotuksen. Vihdoin Mowgli pyöräytti hämmentyneen lauman rotkon päähän ruohoiselle pälvelle, joka jyrkästi loiveni alas varsinaiseen rotkoon. Noin korkealta saattoi puiden latvojen yli nähdä alas tasangolle; mutta Mowgli katseli rotkon seiniä ja oli tyytyväinen nähdessään, että ne olivat melkein kohtisuorat. Niitä verhoilevat köynnökset eivät kyenneet suomaan jalansijaa tiikerille, joka tahtoi pyrkiä ylös.
"Anna niiden hengähtää, Akela", hän sanoi kohottaen kätensä. "Ne eivät ole vielä vainunneet häntä. Anna niiden hengähtää. Minun täytyy ilmoittaa Shere Khanille, kuka tulee. Hän on loukussamme."
Hän pani kätensä torveksi suulleen ja huuteli alas rotkoon — se oli melkein kuin tunneliin huhuilemista — ja kaiut poukkoilivat kalliolta kalliolle.
Pitkän ajan kuluttua kuului vastaukseksi vasta heränneen, runsaasti syöneen tiikerin venyttelevä, uninen ärinä.
"Kuka kutsuu?" ärähti Shere Khan, ja komea riikinkukko pyrähti kirkuen ylös rotkosta.
"Minä, Mowgli. Karjanvaras, on aika joutua Käräjäkalliolle! Alas — kiidätä ne alas, Akela! Alas, Rama, alas!"
Lauma pysähtyi hetkiseksi rinteen partaalla, mutta Akela äityi täyteen metsästysulvontaan, ja ne syöksähtivät syvyyteen toinen toisensa jälkeen ihan kuin veneet koskeen, hiedan ja kivien ryöpytessä ympärillä. Kerran vauhtiin tultua oli pysähtyminen mahdotonta, ja ennen kuin ne vielä kunnolleen olivat rotkon uomassa, haistoi Rama Shere Khanin ja mylväisi.
"Ha ha!" ilkkui Mowgli hänen selässään. "Nyt sinä tiedät!" ja mustien sarvien, vaahtoavien turpien ja pullistuneiden silmien virta tohahti alas rotkoa kuin kivenmura tulvavedessä, heikompien puhvelien ahtautuessa seinämiin pyrkimään köynnöksien läpi. Ne tiesivät mikä työ oli edessä — puhvelilauman kamala hyökkäys, jota mikään tiikeri ei voi toivoa vastustavansa.
Shere Khan kuuli sorkkien töminän, nousi jaloilleen ja löntysteli alas rotkon uomaa, vaanien molemmin puolin jotakin pakotietä. Mutta pystyinä kohosivat rotkon seinät, ja hänen oli pysyttävä tolallaan, raskaana ateriastaan ja juonnistaan ja halukkaampana mihin tahansa muuhun kuin taistelemaan. Lauma roiskahti yli lammikon, jolta hän oli vast'ikään lähtenyt, mylvien niin että kapea kouru oli yhtenä pauhuna. Mowgli kuuli vastausmylvinän rotkon alapäästä, näki Shere Khanin kääntyvän (tiikeri tiesi pahassakin pinteessä paremmaksi kohdata sonnit kuin lehmät vasikkoinensa), ja sitten Rama liukahti, kompastui ja työntyi jälleen matkaan jonkin pehmeän yli, ja sonnit kintereillään sinkoutui täyttä vauhtia toiseen laumaan, yhteentörmäyksen voiman suorastaan nostaessa heikommat puhvelit jaloiltaan. Se tempaisu paiskasi molemmat laumat ulos aavikolle, puskevina, polkevina ja pärskyvinä. Mowgli kärkkyi sopivaa tilaisuutta ja luiskahti Raman selästä maahan, huidellen oikeaan ja vasempaan kepakollansa.
"Joutuin, Akela! Hajota ne. Aja ne erilleen, muutoin ne tappelevat keskenään. Aja ne pois, Akela. Hei, Rama! Hei hoi hei, lapsukaiseni. Hiljalleen nyt, hiljalleen! Kaikki valmista."
Akela ja Harmaa Veikko hyppelivät edestakaisin nipistellen puhvelien koipia, ja vaikka lauma kerran kääntyi uudestaan hyökätäkseen solaan, sai Mowgli Raman suunnatuksi liejupaikkoihin ja toiset seurasivat sitä.
Shere Khan ei tarvinnut enempää poljentaa. Hän oli raatona, ja sääkset jo lähenivät.
"Veikot, tämä oli koiran kuolema", puheli Mowgli, ottaessaan veitsen, jota hän nyt ihmisten keskuudessa asuessaan aina kantoi tupessa kaulaan sidottuna. "Mutta eipä hän olisi tappeluun ryhtynytkään. Heijuu! hänen taljansa näyttää komealta Käräjäkalliolla. Meidän on ryhdyttävä nopeasti työhön."
Ihmisten kasvattama poika ei olisi unissaankaan ryhtynyt yksinään nylkemään kymmenen jalan mittaista tiikeriä, mutta Mowgli tiesi paremmin kuin yksikään muu, millä tavoin eläimen nahka on sijoillansa ja miten se voidaan irrottaa. Mutta kovaa työtä se oli, ja Mowgli viilteli, reuhtoi ja murahteli tunnin ajan, susien katsellessa kieli pitkällä tai hänen määräystensä mukaan autellen kiskomisessa.
Äkkiä laskeusi käsi hänen olalleen, ja ylös katsahtaessaan hän näki Buldeon, pyssy kainalossa. Lapset olivat kylällä kertoneet puhvelien pillastumisesta ja Buldeo oli lähtenyt vihaisena liikkeelle, mielelläänkin moittiaksensa Mowglia huonosta karjan kaitsennasta. Sudet hävisivät näkyvistä heti kun huomasivat miehen lähestyvän.
"Mitä hulluutta tämä on?" ärisi Buldeo. "Sinäkö muka pystyisit nylkemään tiikerin! Missä puhvelit tappoivat sen? Ja onpa se juuri se nilkku tiikeri, josta on luvattu sadan rupiin palkinto. No, no, emme nyt välitä siitä, että laskit lauman karkuun, ja kenties annan sinulle palkinnosta yhden rupiin, jahka olen vienyt nahan Khanhiwaraan."
Hän hamuili vyöstänsä tuluksia ja kumartui kärventämään Shere Khanin viiksiä. Useimmat alkuasukasmetsästäjät kärventävät tiikerin viikset estääkseen sen haamun kummittelemasta heille.
"Hm!" jupisi Mowgli puolittain itsekseen, vetäessään etukäpälän nahkaa irti. "Vai viet sinä nahan Khanhiwaraan palkinnon saadaksesi ja kenties annat minulle yhden rupiin? Mutta minullapa on mielessäni, että tarvitsen nahan omaksi käytettäväkseni. Äläst, ukkeli, taulasi syrjään!"
"Mitä puhetta tämä on kylän metsästäjälle? Sinun onnesi ja puhveliesi typeryys ovat sinulle toimittaneet tämän saaliin. Tiikeri on vast'ikään syönyt, muutoin olisi se jo kahdenkymmenen mailin päässä. Ethän edes osaa sitä kunnollisesti nylkeä, senkin kulkurikakara, ja komentelet siinä vielä minua, Buldeota, olemaan kärventämättä sen viiksiä. Mowgli, en anna sinulle palkinnosta ainuttakaan annaa, vaan lämpimän selkälöylyn. Pois raadon kimpusta!"
"Minut lunastaneen mullin kautta", puheli Mowgli yritellen päästä hartioihin käsiksi, "pitääkö minun kaiken päivää lörpötellä vanhalle apinalle? Hoi, Akela, tämä mies kiusaa minua."
Buldeo oli ollut vielä kumarassa tiikerin pään kohdalla, mutta keikahti äkkiä selälleen ruohikolle ja näki harmaan suden seisovan poikittain ylitsensä, Mowglin jatkaessa nylkemistänsä kuin olisi ollut yksinänsä koko Intiassa.
"Ni—in", mutisi hän hampaittensa raosta. "Sinä olet aivan oikeassa, Buldeo. Sinä et anna minulle ainuttakaan annaa palkinnosta. On olemassa vanha sota tämän nilkun tiikerin ja minun välillä — hyvin vanha sota, ja — minä olen voittanut."
Ollaksemme Buldeolle kohtuullisia on meidän sanottava, että hän kyllä olisi kymmenen vuotta aikaisemmin käynyt rynnistelemään Akelaa vastaan, jos olisi suden metsässä tavannut, mutta eihän voinut pitää tavallisena petona sutta, joka totteli ihmissyöjätiikerin kanssa yksityisissä riidoissa olevan pojan käskyjä. Tuo oli lumousta, pahinta lajia taikuutta, ajatteli Buldeo ja odotti epätietoisena suojelisiko häntä kaulassaan kantamansa amuletti. Hän makasi hiventäkään hievahtamatta, joka hetki odottaen näkevänsä Mowglinkin muuttuvan tiikeriksi.
"Maharadsh! Suuri kuningas", hän vihdoin käheästi kuiskasi.
"Niin", hymähti Mowgli päätänsä kääntämättä.
"Minä olen vanha mies. En tiennyt sinun olevan muuta kuin paimenpoika. Saanko nousta ylös ja mennä tieheni, vai repiikö palvelijasi minut kappaleiksi?"
"Mene, ja rauha kanssasi. Mutta älä vast'edes pyri sotkemaan peliäni.
Päästä hänet, Akela."
Buldeo astua köpitti kylään minkä kerkesi, vilkuen taakseen nähdäkseen muuttuisiko Mowgli joksikin hirviöksi. Perille päästyään hän kertoi sellaisen tarinan loihdinnasta, lumoomisesta ja taikuudesta, että pappi kävi varsin vakavaksi.
Mowgli pitkitti työtänsä, mutta oli jo melkein hämärä, ennen kuin hän ja sudet olivat saaneet ison, heleän taljan kokonaan erilleen raadosta.
"Nyt meidän täytyy kätkeä tämä ja viedä puhvelit kotiin! Auta minua niiden kokoamisessa, Akela."
Karja saapui kylän edustalle harmaassa hämyssä. Mowgli näki valoja kaikkialla ja kuuli simpukankuorten törähdyksiä ja kellojen kumahduksia temppelistä. Puoli kylää näytti olevan portilla häntä odottamassa. "Tuo tapahtuu syystä että tapoin Shere Khanin", virkahti hän itsekseen; mutta kivisade alkoi vinkua hänen korvissaan ja kyläläiset kiljuivat: "Velho! Suden pentu! Viidakkokummitus! Tiehesi! Painu pois täältä, tai pappi muuttaa sinut jälleen sudeksi. Ammu, Buldeo, ammu!"
Vanha musketti pamahti, ja muuan nuori puhveli mylvähti kivusta.
"Yhä taikuutta!" huusivat kyläläiset. "Hän osaa kääntää kuulia. Buldeo, se oli sinun puhvelisi."
"Mitähän tämä merkinnee?" hämmästeli Mowgli, kivien sadellessa tiheämmin.
"Ne eivät ole toisenlaisia kuin laumakaan, nuo veljesi", tuumi Akela levollisesti istuutuen. "Näyttääpä minusta siltä, jos luodit mitään tarkoittavat, kuin tahtoisivat ne häätää sinut pois."
"Susi! Suden pentu! Mene pois!" hoilasi pappi, heiluttaen pyhän tulsi-kasvin vesaa.
"Taas? Viime kerralla se tapahtui syystä että olin ihminen. Tällä kertaa on syynä se, että olen susi. Mennään, Akela."
Yksi nainen — se oli Messua — juoksi karjan lähelle ja huusi: "Voi poikani, poikani! Sanotaan sinun olevan velho, joka voi mielinmäärin muuttaa itsensä pedoksi. Minä en sitä usko, mutta lähde pois, taikka ne tappavat sinut. Buldeo sanoo sinua taikuriksi, mutta minä tiedän sinun kostaneen Nathoon kuoleman."
"Tule takaisin, Messua!" kirkui väkijoukko. "Tule takaisin, tai me kivitämme sinut."
Mowgli ärähti, sillä kiven mukula oli osunut häntä huuleen. "Juokse takaisin, Messua. Tämä on niitä hulluja tarinoita, joita ne ison puun juurella hämyssä jaarittelevat. Minä olen ainakin maksanut poikasi hengestä. Hyvästi; ja juoksehan joutuin, sillä minä lähetän kylään karjan vikkelämpää vauhtia kuin heidän kivipallonsa lentelevät. En ole mikään taikuri, Messua. Hyvästi!"
"Nyt, vielä kerran, Akela", hän huudahti. "Lähetä lauma kylään."
Puhvelit olivat kylliksi kiihkeät pääsemään tanhuoilleen. Ne tuskin tarvitsivat Akelan ulvahdusta, vaan säntäsivät sisälle portista kuin tuulispää, hajottaen väkijoukon oikealle ja vasemmalle.
"Laskekaa lukumäärä!" huusi Mowgli ylväästi. "Kenties olen varastanut niistä jonkun. Laskekaa, sillä minä en enää paimeneksenne rupea. Hyvästi jääkää, ihmisten lapset, ja kiittäkää Messuaa siitä, etten tule sinne susineni kaahaaman teitä ylös ja alas katua."
Hän pyörähti kantapäillään ja asteli pois Yksinäisen Suden kanssa; ja katsahtaessaan ylös taivaan tähtösiin hän tunsi itsensä onnelliseksi. "Eipä tämä poika enää ansoissa nukuskele, Akela. Ottakaamme Shere Khanin talja ja lähtekäämme. Ei; me emme vahingoita kylää, sillä Messua oli minulle hyvä."
Kuun noustessa tasangon yli ja hopeoidessa sen maidonkarvaiseksi näkivät hirmustuneet kyläläiset Mowglin, kaksi sutta kintereillään ja vankka kimppu päänsä päällä, hölköttävän aavikon poikki suden tasaisella tahdilla, joka syö pitkiä penikulmia kuin kulo. Silloin he kajahuttelivat temppelin kelloja ja puhaltelivat simpukkatorvia rämeämmin kuin konsanaan; ja Messua itki, ja Buldeo koristeli seikkailutarinaansa, kunnes lopulta vakuutti Akelan nousseen takatassuilleen ja puhuneen kuin ihminen.
Kuu oli juuri laskemaisillaan, kun Mowgli ja kaksi sutta saapuivat
Käräjäkallion kukkulalle, ja he seisahtuivat emo Jolkan luolalle.
"Ne ovat häätäneet minut ihmislaumasta, emo", huusi Mowgli, "mutta sanani pitääkseni tuon Shere Khanin taljan".
Emo Jolkka käveli kankeasti ulos luolasta penikat takanaan, ja hänen silmänsä hehkuivat, kun hän näki taljan.
"Sanoin hänelle sinä päivänä, jona hän sulloi päänsä ja hartiansa tähän luolaan, etsien sinun henkeäsi, pikku sammakko — sanoin hänelle, että metsästäjä joutuisi metsästettäväksi. Hyvin on tehty."
"Pikku Veikko, hyvin on tehty", yhtyi syvä ääni tiheiköstä.
"Olimme ilman sinua yksinäisiä viidakossa!" Ja Bagheera juoksi
Mowglin paljaitten jalkojen juureen. He kiipesivät yhdessä ylös
Käräjäkalliolle, ja Mowgli levitti taljan laakakivelle, jolla Akelan
oli ollut tapana istua, ja naulitsi sen maahan neljällä bambun sälöllä.
Akela paneusi sille pitkäkseen ja kajautti vanhan kutsun käräjäväelle:
"Katsokaa, katsokaa tarkoin, oi sudet", ihan niinkuin hän oli huutanut
Mowglia sinne ensimmäistä kertaa tuotaessa.
Aina Akelan viraltapanosta asti oli lauma ollut ilman johtajaa, metsästellen ja tapellen kukin mielensä mukaan. Mutta totuttuun tapaan he vastasivat käräjäkutsuun. Toiset heistä olivat rampautuneet loukuissa, joihin olivat harhautuneet; toiset ontuivat ampumahaavojaan, toiset olivat kapisia kehnon ruuan syömisestä, ja monta puuttui. Mutta he tulivat Käräjäkallioille, kaikki hengissä säästyneet, ja näkivät Shere Khanin viiruisen taljan paadella, suunnattomat kynnet tyhjinä roikkuvien käpäläin päissä.
"Katsokaa tarkoin, oi sudet. Olenko pitänyt sanani?" kehoitti Mowgli; ja sudet ulvahtelivat myönnytystään, ja muuan resuinen susi kiljui:
"Johda meitä jälleen, oi Akela. Johda meitä jälleen, oi ihmisenpenikka, sillä me voimme pahoin tästä laittomuudesta, ja tahtoisimme vielä kerran olla Vapaa Kansa."
"Ei", kehräsi Bagheera, "sepä ei käy laatuun. Täyteen ravittuina ollessanne voi hulluus taas riivata teidät. Tyhjänpäiten ei teitä Vapaaksi Kansaksi nimitellä. Te taistelitte vapaudesta, ja se on teidän. Syökää se, oi sudet."
"Ihmislauma ja susilauma ovat minut häätäneet", virkkoi Mowgli. "Nyt aion metsästää yksinäni viidakossa."
"Ja me metsästämme sinun kanssasi", sanoivat ne neljä penikkaa.