LIII.
Romalaiset havaitsevat odottamattansa suuren pölypilven; sillä pensahikkoa kasvava maa esti kauvas näkemästä. Ja alkuaan he luulevat tuulen tuoksuttavan kuivaa multaa, mutta kun sittemmin näkevät tomupilven pysyvän yhdellään ja aina lähestymistään lähestyvän, sitä mukaa kuin sotajoukko liikkui, rientävät he, asian älyttyään, aseisin tarttumaan ja asettuvat leirin eteen sotarintahan, niinkuin käskettiin. Kun sitten oli lähemmäs tultu, käytiin molemmin puolin julmasti karjuin toistensa kimppuun. Numidialaiset viipyivät vaan niinkauvan, kun luulivat elehvanteista apua olevan; mutta kun näkivät puiden oksien estävän niitä, niin että hajallisina joutuivat piiritetyiksi, he paneutuivat pako-jalkaan; ja aseet pois heitettyään pääsivätkin enimmät mäen ja jo käsissä olevan yön turvissa tipotiehensä. Neljä elehvanttia otettiin elävänä; kaikki muut, neljäkymmentä luvultaan, tapettiin. Mutta vaikka Romalaiset olivat väsyksissä ja uupuneet marssimisesta sekä leirityöstä ja tappelusta, he kuitenkin sotajärjestyksessä ja varuillaan kävivät Metelloa vastaan, koska hän viivytteli odottamattoman kauvan. Sillä Numidialaisten kavaluus ei suvainnut mitään velttoutta eikä vedäperäisyyttä. Ja kun eivät enään olleet kaukana toisistaan, he alottain, yön pimeydessä karjuen, juuri kuin viholliset olisivat tulossa, tuottivat kauhua ja häiriötä toisilleen; ja tapaturmaa milt'ei olisi surkea teko voinut tapahtua, jos ei molemmilta puolin edeltäpäin lähetetyt hevoismiehet olisi asiaa tiedustelleet. Tuostakos nyt yht'äkkiä nousee riemu pelon siaan; iloisina tervehtävät sotamiehet toinen toistaan, kertovat tapahtumansa ja kuuntelevat toisiaan; kukin ylistää urotöitään taivaasen asti. Sillä niin on inhimillisten oloin laita: Voittaissa käypi pelkurinkin kopeileminen, vastoinkäyminen solvaisee urhoollisenkin.