LV.
Nousipa sillä välin Romassa suuri riemu, kun oli saatu tieto Metellon teoista, miten hän esivanhempien tavoin käytti itseään ja sotajoukkoansa, miten hän miehuudellaan oli voiton saanut, vaikka asemakin oli vastainen, miten hän anasti vihollisilta maata ja oli pakoittanut Jugurthan, jonka mieli Aulon nolouden kautta oli paisunut, etsimään pelastuksen toivoa erämaissa taikka paossa. Siksi sääsikin senaati näitten onnellisten tapausten tähden kiitosjuhlan kuolemattomille jumalille; valtio, ennen hädänalainen ja levoton sodan päätöksestä, riemastui ilon päiviä viettämään ja Metellon maine oli sangen loistoisa. Sentähden pyrki hän sitä kiihkeimmin täydelliseen voittoon, kiirehti kaikin keinoin, varoi kuitenkin, ett'ei missään päästäisi vihollista päällensä, ja muisti kateuden seuraavan kunniaa jäljissä. Siis, jota kuuluisammaksi hän tuli, sitä levottomampi oli hän; sittenkun Jugurtha häntä väijyi, hän ei enää kulkenut hajallisella sotajoukolla saalista kiskomassa; kun jyviä taikka karjan-ruokaa tarvittiin, olivat kohortit ynnä koko hevoisväestö turvana; osa sotajoukkoa oli hänen omassa, loppu Marion johdossa. Vaan maata hävitettiin enemmän tulella kuin saaliin ryöstämisellä. Kahteen paikkaan, ei kauvas toisistaan, he tavallisesti loivat leirinsä. Kun väkirynnäkkö oli tarpeen, olivat kaikki saapuvilla; muuten he toimivat erikseen, että pelko ja kauhu levenisi avarammalle. Siihen aikaan seurasi Jugurtha heitä pitkin mäkiä ja haki paikkaa tai tilaisuutta tappeluhun; missä oli kuullut vihollisen tulevan, hän hävitti karjanruuan ja vesilähtehet, joista oli puute, näyttäytyi milloin Metellolle, milloin Mariolle, ahdisteli kulkueen jälkipäätä ja vetäytyi heti kunnahille takaisin, uhkasi taas väliin yhtä, väliin toista. Hän ei mennyt tappeluun eikä antanut rauhaa, pidätti vaan vihollista mitään yrittämästä.