XX.
Kun lähettiläät, jaettuaan valtakunnan, läksivät Afrikasta, ja Jugurtha vasten pelkoaan näki saaneensa palkan rikoksestaan, rupesi hän himoitsemaan Adherbalin valtakuntaa, varmana pitäen, minkä ystäviltänsä Numantian luona oli kuullut, että Romassa kaikki oli kaupan, ja sen ohessa myös niiden lupauksista yltyneenä, joille vähää ennen oli yltäkyllin lahjoja antanut. Itse oli hän rivakka ja sotaisa mies, vaan se, jota hän tavoitti, veltto, sotaan kykenemätön, tyynimielinen, vääryyttä kärsiväksi sopiva, pikemmin pelkuri kuin pelättävä. Siis hyökkää hän yht'äkkiä suurella sotajoukolla tämän maahan, anastaa paljon ihmisiä ynnä karjaa ja muuta saalista, sytyttää kartanot ja käypi hevoisväkineen vihollisen tavoin monet paikat. Sitten vetäypi hän kaiken väkensä kanssa takaisin valtakuntaansa, luullen Adherbalin vihan vimmassa väkivallalla kostavan tekemäänsä vääryyttä ja sen asian tulevan sodan syyksi. Vaan tämäpä, kun ei aseilla luullut vertoja vetävänsä ja enemmän luotti Roman kansan ystävyyteen kuin Numidialaisiin, lähetti Jugurthan tykö lähettiläitä kärsitystä vääryydestä valittamaan; ja vaikka nämä toivat takaisin herjaavat vastaukset, päätti hän kuitenkin kernaammin kärsiä kaikki, kuin ottaa sotaa käydäkseen, koska se ennen koettuna oli käynyt toisin kuin toivonut oli. Eikä sentään vähennyt Jugurthan halu; sillä hän oli jo mielessään anastanut koko hänen valtakuntansa. Siksipä alkoikin hän käydä sotaa, ei ryöstäjä-parvella niinkuin ennen, vaan suurella hankkimallansa sotajoukolla, ja julkisesti pyytää valtaa koko Numidian yli. Muuten hävitti hän, missä liikkui kaupungit ja maat, ja ajoi saalista; lisäsi omilleen rohkeutta, vihollisille kauhua.