13. NAISET KÄSITÖISSÄ.
Kolttalaisnaisen elämä on alituista ahertamista. Kalanpyynnissä hän raataa ensimmäisenä, ja kodassa ja kotipirtissä hoitaa hän emännän askareet: kiehauttaa teet, keittää ruoat, leipoo leivät ja kakut — joissa toimissa kyllä miehetkin saattavat olla apuna — pilkkoopa vielä polttopuutkin, hoitaa lapset ja lampaat.
Ja sittenkin häneltä vielä jää aikaa käsitöihin ja kaikenlaiseen käsinäpertelyyn.
Käsitöissä kolttanaiset ovatkin varsin taitavia ja ahkeria, niinkuin tavallisesti aina luonnonkansojen naiset, jotka raskaan raadantansa ohella pystyvät tuottamaan kaikenlaista talon tarve-esinettä, vieläpä huolehtimaan niiden kauneudestakin.
Esimmäisiä naiskäsitöiden pitkässä sarjassa on lapinlampaan karkeiden villojen käsittely ja käyttely. Vahvoja vanttuita ja sukkia sekä paksuja raanuja niistä laitellaan. Mutta ei ole kolttaeukolla rukkia, millä karkeat villalepeensä, ollo-karstokkinsa, langaksi hyrräisi, vaan vanhaan tapaan hän vielä kehrää värttinällä. Kolttalais-värttinä, naldi, on vain parikorttelinen pyöreä pulikka, keskeltä hiukan paksumpi, useasti kolmioleikkauksilla koristeltu. Kehrätessä käytetään värttinän toisessa päässä vielä pientä pyöreää hyrrää, "värttinänpäätä", pyörinnälle vauhtia antamassa. Taitavasti käyttää kehrääjä värttinäänsä. Kun on ensin villalepeen pään sujuttanut hienoksi langantapaiseksi ja kiinnittänyt sen värttinänkärkeen, alkaa hän oikean käden hyppysillä kieputtaa kehrävartta ja vasemmalla sujuttaa levettä langaksi, aina sylen mitalta kerrallaan. Ja minkä on valmiiksi kehrännyt, sen hän kerii värttinän ympärille, ja sitten taas alkaa uutta sujuttaa ja kieputtaa. Kodanpermannolla taikka pirtissä arnis-sajen kynnyshirrellä istuen saattaa kehrääjä työtään toimittaa, ja taitavan käyttäjän käsissä valmistaa värttinä hyvännäköistä sukkalankaa aika sukkelasti. Ei viivy kauankaan, ennenkuin keträvarsi on paisunut täyteläiseksi pallukaksi paksusta pehmeästä langasta, josta sitten, kun se on vielä kerttem-naldilla kerrattu kaksinkertaiseksi, vanttuita ja sukkia kudotaan.
Värttinältä keritään lanka kerälle. Kerän pohjallisena, suonna-kiezelminä, käytetään useasti hanhen kurkunpäätä taikka joutsenen tai hanhen kurkkutorven kappaletta, joka on taivutettu pikku renkaaksi, pistetty siihen pieniä kiven murusia sisään ja kuivattu. Kerää käytettäessä sitten pikkukivet piilopaikassaan iloisesti rapisevat.
Lankain painamisen, painun, toimittaa kolttaeukko itse, vieläpä omilla kotoisilla väreillään. Hän kerää kankailta kivenkarpeita, hienoa punertavaa jäkälää kivien pinnalta, keittää niitä kattilassa ja painaa punaista, ruopsis-väriä. Keltaista, viskis-väriä, hän taas saa keittämällä rantakankaan kanervia, joita nimittää "rantapaineiksi", taikka ketunliekoja, jotka ovat "vaarapaineita". Sininen ja vihreä, tshuoyjis ja ruana, painetaan ostoväreillä, ja musta, tshähpis, saadaan lampaanvilloista.
Langan vyyhteäminen tapahtuu varsin alkuperäisellä tavalla: joko maassa istuen taikka seisoen vasen jalka jollakin korokkeella, pyörittää kehrääjä värttinältä langan vasemman kätensä ja jalkapohjansa varassa vyyhdeksi.
Vahvat vanttuunsa, vattsat, kutoo koltta-nainen tavallisesti paksusta valkeasta langasta ja kirjailee suupuolen hyvin somaksi. Siinä on punaista, sinistä ja keltaista, taikka punaista, mustaa ja viheriää, punasinistä ja ruskeaa, monenmuotoisina kirjoina, hiärvoina: on "viissilmää", "kuussilmää", "verkonsilmää", hakasta, ristiä ja "riekonjalkaa". Samoin kirjaillaan sukanvarsi kokonaan erivärisillä raidoilla. Sukatkin on vahvasta langasta kudottu ja kestävät kengittäkin tallustaa. Monesti astuskelevat koltta-ukot kesällä sukkasillaan koko päiväkauden kotikentällä. Ja vanttuita käyttävät koltat kesälläkin kalaretkillään ja matkoillaan. Eteen vyön alle pistettynä ne aina ovat muassa, ja kun soutaessa tartutaan airoihin, pistetään vanttuut käsiin, etteivät airot hieroisi rakkoja.
Mutta komein ja kallisarvoisin kolttanaisen kotoisista villatöistä on raanu, paksu villapeitto, paksuista pehmeistä langoista merkillisen yksinkertaisilla keinoilla valmistettu. Raanumestarilla on hyvin yksinkertaiset kangaspuut, raan-koddem-muorra, "raanun-kutomapuut": pari veistettyä puunrungon kappaletta asetettuna pirtin lattialle viistoon kattohirren nojaan, ja niiden välissä pari poikkiriukua, joihin villa- taikka hamppulankaiset loimet on kiinnitetty, toinen osa loimista sentään vain yläriukuun, alapäiden, riippuessa vapaina varvassa, jonka painona on pari kolme kiveä. Näillä irtonaisilla loimilangoilla, jotka niisillä on kiinnitetty niisivarpaan, availee kutoja kutomukseen "suun" vuoroin toiselle ja toiselle puolelle kiintonaisia loimia, ja vain käsin pujottelee hän miltei sormenpaksuisen kudelangan paikoilleen; hän aloittaa pujottelemisen ylhäältä katonrajasta kurotellen ja lopettaa sen alhaalle lattian lähelle kykkysilleen. Raanun pohja on valkoista lankaa, mutta poikittain sovittelee kutoja siihen useita kerjiä, kirjoja, raitaryhmiä, punaisella, mustalla ja ruskealla langalla, ja niin saa hän koko komean ja lämpöisennäköisen villavaipan. Lämpöinen ja villava se onkin, ja koltta käyttää sitä peittonaan porontaljaisella vuoteella maatessaan.
Villalangasta punoo ja palmikoi kolttanainen kaikenlaisia kirjavia nauhoja, joita tarvitaan milloin mihinkin: poronvaljaisiin, kätkyen nyöreiksi, hameiden sitimiksi, kehruukuosalin nauhoiksi, kengänpaulojen päätteiksi. Maahan vain eukko istahtaa, ojentaa jalkansa ja kiinnittäen langat ukkovarpaaseen toimittaa siinä palmikoimisen.
Poronsarvisella paulapirralla, rappelilla, kutoo koltta-eukko komeankirjavia, pitkiä kengänpauloja, jotka sitten nilkkoihin nyöritettyinä iloisesti vilkkavat.
Hamppunsa, roivvas, ostaa koltta Kuollasta ja valmistaa niistä nuotta- ja verkkorihmoja. Ja siinä on taas naisväellä toinen työmaa. Hamput kehrätään samoinkuin villatkin värttinällä, mutta hamppukuontalo kiinnitetään kuontalolautaan, kuozeliin, kulmakäyrään puuhun, jonka alapuolen päällä istutaan ja yläpuoleen kiinnitetystä kuontalosta nyhdetään kehrättävää ainesta — aivan samalla tavalla kuin meilläkin vielä joskus Raja-Karjalassa tehdään. Milloin vain aikaa on, istahtaa emäntä kuosalinsa ääreen arnis-sajen kynnyshirrelle ja alkaa viipotella varttinätä. Yksinkertaiset kehruulangat hyrrää hän kaksinkertaisiksi kertausvärttinällä. On hyvin hupaista katsoa kolttaemäntää, kun hän lattialla säärivarsillaan istuen nuottarihmaa kertailee. Kattoon kiinnitetyn koukun kautta juoksee kerrattava rihma kerältä, joka pyörähtelee lattialla. Rihman mutkan on emäntä kääräissyt kalvoseensa ja tuon tuostakin hän kämmeniensä välissä hierauttaa värttinää ja sitten heittää sen rihman varassa heilurina kiikkumaan ja samalla kertaa kalvosellaan nykii rihmaa ylösalas, niin että se kokonaan pääsee punoutumaan. Kertautuneen osan emäntä kerii värttinälle ja kehittää kerältä sitten taas uuden otteen.
Mutta poronnahkojen muokkaaminen, käsittely ja käyttely on kolttanaisen suuritöisimpiä ja suuriarvoisimpia toimia. Siinä ovatkin lappalaisnaiset oikein mestareita, ahkeria ja taitavia. He pehmittävät ja parkitsevat nahat ja ompelevat niistä, ei vain itselleen ja lapsilleen, vaan vielä miehilleenkin, kengät, kintaat ja muut talviset tamineet. Naisensa laittamissa uljaissa peskeissä, kirjokintaissa ja pehmeissä poronkoipikengissä kolttaukko juhlapäivinäänkin komeilee. Muualla ovat miehet räätälin tekemiä herroja, mutta tunturien mailla on lapinukko eukkonsa aikaansaama komea ilmestys.
Parhaat peskit valmistetaan yksikesäisen vasan taljoista, elo- ja syyskuulla otetuista — Suomen rajalla useasti Suomen puolen vasojen selästä vetäistyistä — tummista samettipehmeistä pikkutaljoista, joita saa tuhlata kuusin, seitsemin samaan peskiin. Mutta tavalliset jokapäivän peskit, karkeat pitkäkarvaiset pöykkyrit, kuraistaan isomman poron syksyllä otetuista taljoista. Ne kyllä kelpaavat köyhän lappalais-paran koreuksiksikin, mutta suurmiehillä pitää olla purkapeskit, porge-peskat. Pehmeät talvikengät ja kintaat ommellaan poron koipi- ja kallonahoista.
Mutta ennenkuin taljoja voidaan käyttää, on ne pehmitettävä. Keittokattilasta kuorittua kalanrasvaa sivellään kuivan taljan sisäpuolelle ja kääräistään nahka kokoon. Sitten jonkun ajan kuluttua sitä hierotaan, vanutellaan ja venytellään sekä nahkaraudalla, jieggiöllä, kaaputellaan. Sitten se rasvataan vielä ja taas hierotaan ja kaavitaan raudalla, ja vasta sen jälkeen nahka kelpaa käytettäväksi.
Nahkateoksensa ompelee lappalainen oikealla lappalaislangalla: poronsuonista, jänteistä, punotulla rihmalla. Jo teurastettaessa on porojen koipijanteet otettu talteen, aittaan kuivamaan. Kuivista valkeista jänteistä sitten punoja käsin ja hampain riitsii hienoja kuituja, kostuttelee niitä suussaan ja paljaalla polvella kämmenellään vastahankaan hiertää kierteiseksi säikeeksi, kääräisten valmistuneen osan vasemman käden keskisormien ympärille. Sitten kun hän on saanut tarpeeksi säijettä, kehittää hän sen sormiltaan pois ja hiertää poskeaan vasten kaksinkertaiseksi punontaiseksi. Koko kimpun pitkiä punontaisia näkee eukon aina samalla istumalla hiertelevän, ja mitä jänteistä jää, sen punoja pistää suuhunsa, pureksii ja nielee.
Taljatöistä komein on peski, nilkkoihin saakka ulottuva umpinainen päällysturkki, avara ja kevyt. Se kyllä ei ole niin paljon kirjonauhoilla päärmäten koristeltu kuin inarilaisen peski; sepaluksessa vain, joka on karvakaulustalla reunustettu, ja hartioissa on joitakuita korunauhoja. Naisen peski on kyllä enemmän kirjailtu. Mutta kintaat, kiästa, ovat toisinaan todella kirjokintaita. Ne on useinkin valmistettu valkoisesta nahasta, ompeleet on päärmätty punaisella verkanauhalla ja suupuoleen on aseteltu punaisia ja keltaisia verkahetuloita taikka leveät punakeltaiset verkanauhat; lisäksi on niissä vielä nauhoissa riippuvat tupsut. Samoin päärmäillään karvaiset paulakengät, kämmu, punaisilla ja keltaisilla verkanauhoilla, ja naisen korukengät valmistetaan valkeasta nahasta. Kengän kokoaa koltta monesta pienestä kappaleesta, pohjakin on kuudesta, seitsemästä palasesta: kärkipuolessa tshoomas, kantapuolessa kaddus-vualus, sivuissa kahden puolen suoikka, ja kantapään takana kaksikappaleinen kadda. Päällys, paajas, on yhdestä kappaleesta, samoin ruojas, jonka jatkona, joatk, useasti on parkittua nahkaa, taikka on siitä vain veitsellä leikattu karva lyhyemmäksi.
Tällaiset ruojuskengät kiinnittää lappalainen pauloilla nilkkoihinsa ja verhoaa säärensä karvaisilla taikka parkkinahkaisilla säpäkkeillä, kaamas-piddoilla taikka jeerjeillä, mutta käyttää hän myös komeita korkeavartisia kenkiä, samojeedeiltä saatuja piimoja.
Naisväen nahkavalmisteita ovat myöskin porontaljaiset makuupeitot, ruovggas, roukkoset, joita talvisin tarvitaan; ne ovat isot, pehmeät, päällyksettömät vällyt, joiden alapää on ommeltu lämpöiseksi pussiksi makaajan jalkoja varten.
Taljatöitä ovat vielä monet naisten laukutkin, jotka useasti ovat varsin sievästi valmistettuja. Laukun pohjapuoli on ommeltu somista erivärisistä pikku palasista, lampaan mustista ja valkeista karvaisista koipitilkkusista taikka vasankoivista, ja päärmätty punaisilla ja keltaisilla verkatereillä. Suupuoli on notkeampaa parkkinahkaa, ja suukappaleina, laukk-tshuarvina, on käyrät, monilla piirroksilla koristellut poronsarven palaset. Laukuissaan säilyttävät naiset ompelutarpeitaan, neuloja, äimiä, suonirihmoja, vaatetilkkuja, lankakeriä, saksia, pauloja, verkonkäpyjä, petäjännylkimiä, kaulahelmiä ja kaikenlaista pikkurihkamaa.
Ommellaan myös isompiakin miesten selkälaukkuja sekä poron selkälaukkuja ja poronnahkaisia pusseja, kiisoja, jotka kurenauhalla vetäistään umpeen. Kiisoissa säilytetään villoja ja pieniä vaatekappaleita.
Pikku tyttäret kurovat itselleen nahkatilkkusista sieviä pikkuruisia kirjopusseja, tsougas, säilytyspaikaksi leikkitarpeilleen ja ompeluksilleen. Ja oikein kauniita pieniä kukkaroita näkee nuorien tytärten varastoissa; ne ovat joutsenen koipinahasta ommeltuja taikka kuikan kirjavasta kaulanahasta kurottuja kuikkapusseja, toohtig-tshougaksia.
Kesällä käyttää lappalainen parkkinahkaisia kenkiä, ja nekin ovat alusta alkaen kaikki naisväen valmisteita.
Nahat nivotetaan kesällä järven lämpöisessä rantavedessä, ja kun karva on saatu pois, kaavitaan ja hangataan, nieskätään, niitä jieggiöllä tai nieskemillä ja pannaan parkkiin. Johonkuhun kalojen suolaamisastiaan keitetään parkkilientä koivun sekä pajun kuorista, ja siinä liotellaan nahkaa viikko, pari-kolminen, aina silloin tällöin hämmennellen ja lisäten parkkia. Jotkut panevat parkkiin koivunpakkulaakin, että nahasta tulisi kestävämpää. Parkista otettua nahkaa vielä nieskätään ja voidellaan keittokalan rasvalla, sekä kääritään se kokoon. Lopuksi nahkoja pehmitellään päägenillä. Se on omituinen vartavastinen koje, kankaalle kannonpäähän rakennettu, kannon nokkanavassa kerinpuuna pyöritettävä pölkky, jonka keskustassa olevan reiän lävitse parkkinahkaa edestakaisin kiehitellään. Sitten on nahka valmis käytettäväksi, mutta useasti on paksun nahan sisus aivan kypsymätöntä ja raa'an näköistä. Nyt käy lapineukko nahan kimppuun, sivaltaa siitä parhaasta paikasta kengänpohjalliset ja leikkaa laitapuolista taikka ohuemmasta nahasta päälliset ja ruojuut. Sitten hän pehmittää nahkoja vedessä ja hampain niitä venyttelee, repien pois nahan pinnasta liikoja lihakappaleitakin, mitä on nieskätessä sattunut jäämään. Ei muuta kuin äimä ja suonipunontainen käteen ja ompelemaan, ensin kantapuoli kokoon ja ruojus kiinni ja lopuksi päällinen paikoilleen.
Parkkinahasta ompelee eukko miehelleen puvsatkin, housut sekä säärysteet ja samanlaiset itselleenkin. Kesällä, varsinkin vetisillä nuottaretkillä, ne ovat varsin tarpeelliset. Myöskin monenlaiset pussit, pienistä suolapusseista alkaen isoihin villa- ja vaatepusseihin asti, ommellaan parkkinahasta. Samoin miesten selkälaukut ovat monesti parkitusta nahasta. Ja pienen kietkamensa päällystää äiti ohuella ruskealla nahalla.
Ja muut kesäpukineet?
Loppuun kulutetut ovat jo kolttien kansalliset kesäpuvut. Naiset käyttävät venäläismallisia olkanauha-hameita ja mitä milloinkin sattuu, ja miehet komeilevat tavallisten ihmisten takeissa, housuissa, liiveissä, lakeissa ja villapaidoissa, kesälläkin. Taikka ei saata sanoa: komeilevat, sillä kun he haalivat mitä vain saavat kaikenlaisia ketineitä, joita sitten verhokseen vetävät, ovat puvut monesti mitä mahdottomimpia, kovin resuisia ja paikattuja. Ja mitä merkillisimmin paikattuja: ukon sarkatakin selkämystässä taikka housujen takalistossa saattaa nähdä huolimattomasti kursitun, punaisen hamekankaan kappaleen. Sillä vaikka koltan nainen onkin taitava turkkuri ja kenkäseppä, ei hänestä ole kangasräätäliksi, eipä paikkariksikaan, puhumattakaan kankaan kutomisesta. Itselleen hän sentään ompelee puvut sekä miesväelleen alusvaatteet, käsin vain kursien neulalla ja ostorihmalla. Onpa joillakuilla koltilla oikein jo ompelukonekin, käsikone, jolla on sijansa jossakin pirtin pölyisessä nurkassa taikka lautsalla vaateresujen joukossa.
Näkee joskus vielä jonkun vanhan äijän nuotalle lähtiessään vetävän päälleen vanhan kuluneen lapintakkinsa, likaiseksi piintyneen sinisen taikka harmajan mahtsakin, joka kaikessa kuluneisuudessaankin heti tekee ukosta ympäristöönsä soveltuvan lapinmiehen. Sepaluksen ryhjäytyneet kirjonauhat ja harteuksien punakeltaiset päärmeet kertovat vielä entisestä eloisasta värikkyydestä. Samoin on nainenkin nuottapuvussaan, pitkässä valkeassa kohtu-hameessaan, oikean lapineukon näköinen.
Lakkimestareina ovat muutamat lapinnaiset mainioita: he laittelevat sekä miesten komeita talvisia kolttalakkeja että naisten omituisia kansallisia päähineitä. Ja siihen työhön tarvitaankin erikoista taitoa ja näppäryyttä sekä kauneudenaistia, niin että vain harvat siihen pystyvät. Nuortijärvellä on muutamia sellaisia mestareita ja Suonikylässä Koaistjen Evvankan eukko. Kolttamiehen talvinen päähine on harvinaisen komea, korkeapohjainen korvallispuuhkalakki, piellji-kahpper. Sen pohja on mustaa, sinistä taikka harmaata verkaa, otsimus ja korvalliset punaisella ja keltaisella veralla koristeltu, otsimus lisäksi pienillä sinisillä, punaisilla ja valkeilla lasihelmillä kirjailtu. Sisäpuoli ja reunapuuhka on ruskeasta revonnahasta ja sisus täytetty pehmeillä untuvilla.
Mutta komeampi vielä on vaimon päähine, shaamshad, punaisesta verasta ommeltu, päälakea peittävä myssy, jonka tuohella kovotettu otsapuoli somana ylöskäyränä kivertyy eteenpäin. Otsapuoli ja otsakäyrä on päärmätty keltaisella ja viheriällä veralla ja koristeltu valkeilla, sinisillä, keltaisilla ja viheriöillä helmiompeluksilla. Takana riippuu lakinreuna alaskäsin niskatukkaa peittävänä helttana, ja sen pinta on mitä kauneimmin helmiompeluksilla kirjailtu, vielä syrjä kokonaan valkoisilla tinapuolukoilla reunustettu.
Nuorilla tytöillä on niinikään oma päähineensä, perevesk, vaikka ei suinkaan niin kaunis kuin vaimojen shaamshad. Tyttöjen päähineenä on kiverä otsakäyrä, tuohesta taitettu, punaisella veralla päällystetty, keltaisella ja sinisellä somisteltu sekä kirjailtu monivärisillä helmiompeluksilla. Perevesk kiinnitetään vain pään ympärisidotulla vyöllä, ja tyttären letti riippuu vapaana niskassa; päälaki on avonaisena otsakäyrän takana.
Leskikin käyttää omaa lakkimalliaan. Hän ei koreile punaisilla veroilla, kirjavilla helmillä, eikä kiverillä otsakäyrillä, vaan hän sitaisee surussaan päänsä peitteeksi vain tumman pehmeän myssyn, poinikin, ja on siihen tyytyväinen.
Talvipakkasella painaa nainen päähänsä punaisen verkalakin, jonka reunus on revonnahasta, kuten miehenkin lakissa, mutta kesällä hän vain käyttää päähineensä peittona huivia, räppek. Omituisen isopäisen näköinenon vaimo ja tytärkin, kun hänellä on huivi korkean kovan lakkinsa päälle sidottuna.
Kaikki nämä komeat lakit ja päähineet ovat taitavan erämaan naisen käsialoja.
Tuohella, peassesh, on lappalaisen taloudessa varsin tärkeä merkitys, sillä koltan kodissa on vieläkin hyvin suuri osa talousastioista tuohesta valmistettuja. Tuohen punontaa ei Lapissa osata, mutta tuohilevyn taivuttelussa kaikenlaisiksi ropeiksi, maljoiksi ja pikku rasioiksi ollaan aika mestareita.
Naisten hoitoon kuuluvat tuohiasiatkin, naiset etupäässä ovat Lapin tuohiseppiä, kiskovat valkeat löyhyt järvenrantakoivuista ja niistä rakentelevat talontarpeita: keylikkiä, poarttia, loastua, kuessia, tsuattia, silleetä.
Keylikit ovat pussinmuotoisia tuohiastioita, toisinaan isoja, lähes metrinkin korkuisia tötteröitä, joissa säilytetään villoja, untuvia ja vaatteita. Ne on tehty vain kahdesta isosta tuohilevystä, jotka suoni- taikka hamppurihmalla taikka juurella on reunoistaan ommeltu yhteen; useasti tehdään ne vain yhdestäkin pitkästä tuohikiskonnaisesta, joka on keskeltä taivutettu ja sitten reunoista yhteen kursittu.
Toiset tuohiastiat taas ovat ropeen mallisia. Poartti on sievä malja, suusta pyöreä, pohjasta suppeampi, nelikulmainen. Se on notkeasta tuohesta taivutettu; suupuoli on vahvistettu tuohivanteella, joka on pistelty kiinni juurisiteellä, ja pohjan alatse on asetettu kaksi tuohinauhaa ristikkäin, kovokkeiksi ja samalla koristeiksi. Sillä nauhoihin on leikattu kolmi- ja nelikulma-reikiä, joista nauhan ja pohjan väliin pistetyt kissankultalevyt, sluudit, kirkkaina kimaltelevat. Poartteja käyttää kolttaemäntä marja- ja ruoka-astioina ja kaikenlaisen pikkutavaran säiliöinä, varrellisia poartteja lypsinastioina.
Poarttia isompi on loastu, nelikulmainen, matala rove, tehty samoin kuin poarttikin, juurella kursittu ja reuna jäykällä kaksinkertaisella tuohivanteella vahvistettu. Loastu on lappalaisen kala-astia; sillä hän kantaa vasta pyydetyt kalat rannasta kotaan, siinä ne perkaa ja perattuina säilyttää, kunnes työntää ne kattilaan taikka panee suolaan. Jauhoja, marjoja ja suoloja myös loastussa säilytetään. Samankaltainen iso matala rove kuin loastu on kueshshikin ja samoin tehty, mutta se on sangallinen: puusta taivutettu kännin, keyja, on lujilla juurisiteillä nidottu laitoihin. Kala-, jauho- ja marjaropeena kueshshia käytetään, ja hyvin monesti sen näkee myöskin vesiastiana, lappalaisen sankona.
Näpertelee tuohiseppä vielä pikkuisia kannellisia rasioita, tshuatteja, nappien, neulojen, suonirihmojen ja muiden pikku kapineiden säiliöiksi. Suonipunontaisella ne ropeen malliin ommellaan, ja kansikin tehdään tuohesta, kaksinkertaisesta levystä, rasian sisään painuvine reunallisineen, ja kansilevyjen väliin on piilotettu pikku kivenmurusia rapisemaan.
Tuohisiivilät, silleet, pienet tuohisuppilot, joilla lampaan ja poronmaitoa siivilöidään havu- taikka sammaltukon lävitse, sekä verkonkivesten kukkarot, kieptit, ovat niinikään tuohimestarin näperryksiä. Entisaikoina käytettiin vielä tuohesta tehtyä pöytääkin, tiellaa, leveää tuohilöyhyä, joka suurustettaessa levitettiin kotamaalle syömäalustaksi.
Tuohisepän työkaluina on vain puukko, äimä suonirihmoineen, juurisäikeitä sekä pieni luupora, ueirr, jolla tuoheen ompelureikiä pistellään. Tuohiteoksensa, poartit, kueshshit, loastut, keylikit ja tshuattit, tekijä aina "ristii", piirtäen puukonkärjellä pohjaan ristiviivan nurkasta nurkkaan sekä vielä toiset piirut laitojen nurkkapuoliin, pohjan kautta laidan reunasta toiseen. Ristit suojelevat rovettä ja ropeen sisältöä.
On vielä sitten muuan hyvin tärkeä käsityöala, jossa koltan nainen saa näppäryyttään näyttää: juurityöt, sillä nekin kuuluvat naisväen hoitoon. Koltta-nainen kupsehtii metsissä ja kaivaa auhtojen tievojen rinteestä poronsarvisella koukullaan pitkiä petäjänjuuri-suikaleita kimpuittain. Ne hän kotonaan puhdistaa, kuorii ja keittää porokattilassa ja halkoo hienoiksi säikeiksi, ja niistä hän sitten kelalla, kiellilla, ja juurivärttinällä, vadzatem-naldilla, kelaa ja kiertää pitkiä verkkorihmoja ja vahvoja nuottaköysiä. Hyvin monet kolttatyttäretkin osaavat juuriköyttä kelata, mutta sitten on erityisiä taitureita, jotka pystyvät juurisäikeistä kutomaan astioita, kaikenlaisia sieviä talousesineitä: jauhovakkasta, kansivakkaa, kannellista rasiaa, maljaa, kuppia, sokerirasiaa, joita kaikkia talossa tarvitaan. Kaikki ne ovat juuriastioita, vuaddi-letteja, vaikka jokaisella on omat esinenimensä.
Kenkäheinien, kämmu-suein, hankinta ja valmistelu on myös naisten toimia. Järvien rannoilta, pajuisten lahdenpohjukkain varjopaikoista he niitä, muuatta sitkeää saraheinää, lyhyellä käyrällä viikatteella, kessalla, leikkelevät ja veneen täysin soutavat kotirantaan. Kotikentällä, kiven varassa, taikka pirtissä arnis-sajen hirrellä, he kirvespohjalla taikka puukurikalla hakkaavat heiniä pehmeiksi, hierovat niitä käsissään ja taas hakkaavat ja hierovat, sormauksen kerrallaan. Valmiiksi pehmitetyt sormaukset kierretään isolle renkaalle, sueini-vierriin, ja viedään aittaan talven varaksi. Monta isoa heinärengasta tarvitaan isossa talossa talven kuluessa, sillä tilavat kenkänsä lappalainen täyttää ja tilkitsee heinillä varsia myöten. Ja kun "heinäkenkä" on yhdet täytteet kuluiksi astunut, vaihtaa hän toiset sijaan.
Kaikkien käsityöpuuhiensa ohessa riittää lapinnaisella aikaa vielä kotiaskareisiinkin, lastenhoitoon ja kalaretkiin. Jopa he joutavat silloin tällöin heittämään verkonkäpyäkin, kuromaan vanhaa rikkinäistä kalanpyydystä taikka pistämään muutaman silmän käsillä olevaan verkonkudelmaan. Ja jossakin välissä on taas riennettävä rantakentälle kattilan ääreen, työnnettävä tuli alle, poroa ja parkkia ja kuusenkäpyä kattilaan ja ruvettava verkkoja ja köysiä roukaamaan.
Ja kun tämä työ on toimitettu, on jo monta muuta varalla vartomassa.