6. KOLTTAIN RAKENNUKSET.
Kota! Lappalaisen alkuperäinen asuinsuoja.
Mikäpä olisi Lapinmaa ilman kotaa? Sillä kota ja lappalainen kuuluvat yhteen. "Kota-Lapiksi" jo vanhoissa kansanrunoissa ja tarinoissamme Lapinmaata sanotaan, ja Lapin asukkaita "kota-lappalaisiksi".
"Tuotapa ennen Lappi lauloi, kotapoika poimetteli",
kuulemme Vienan ukonkin laulavan.
"Kota-Lappiin" kuuluu Kuollan-Lappikin, ja "kota-lappalaisina" useat koltat kesäkautensa asuvat.
Alkuperäisimmän kotamuodoista, seipäistä ja riuvuista kyhätyn keilakodan, oikean "lapinkodan", tapaamme vielä joskus koltan asuinsuojanakin, semmoisen kuin Huoterin Vaiskin kevätkodan Ruvt-mennalla, Luton keskijuoksulla. Se on vain hatara riukukartio, kolmisen metriä pohjaltaan, puolenkolmatta korkea, ulkopuolelta kuusenkuorilla ja turpeilla päällystetty. Keskellä kotamaata on kivillä reunustettu tulisija, muu osa permantoa on peitetty männynhavuilla. Ja siinä viettää Vaiski perheineen parikuukautisen kevätvuoronsa, pitäen lämmittävää nuotiota ja nukkuen permannolla ja yöksi sulkien oviaukon vanhalla louteella. Ei tämä hatara kotus liene kylminä kevättalven öinä kovinkaan lämmin, mutta kirkkaina kevätpäivinä on aurinkoinen aho niin mieluisa, ja etelään päin olevasta oviaukosta pääsee ihana päivä kodan asukastakin niin suloisesti lämmittämään.
Mutta varsinainen kolttalainen kota-asunto on turpeilla päällystetty harjakota, turvekota, joksi sitä sanotaan. Sen tapaamme varsin useasti sekä kesä-, että kevät- ja syyskotana, ja se on oikeata kolttaa ja koltan-lappia kotamaasta savuiseen reppanaan ja turvekerrokseen ja oksikkaisiin peittopuihin saakka. Sen kun näkee järvenrannalla kyhjöttävän ja savua harjastaan suitsuttavan, tuntee heti, että tämä nyt on oikea "lapintalo" ja oikea koltan asuinmaja.
Turvekotansa, kuatti, peruskerroksen, seinas, rakentaa koltta hirsistä kolmi-, nelikertaiseksi salvokseksi. Salvos on tavallisesti kuusikulmainen, joskus kahdeksan- ja viisikulmainenkin, mutta hyvin paljon näkee myös neliseinäisiä kotakehyksiä. Vanhinta perua lienee kuusi- ja kahdeksakulmio, sillä kodan alkuperäistä pyöreää pohjamuotoa ovat ne lähinnä. Kehyksen varaan kahdelta puolelta pystytetään viistoon vastakkain kaksi paria vahvoja käyrähköjä — tai suoriakin — runkoja, valddak, ja niiden nojalle, yläosaan, kahtapuolta harjaa ladotaan katoksi vaakasuoraan lautoja, pierjislouddi; reppänäaukko, reäppen, vain heitetään väliin. Mutta alaosa peitetään pystylaudoilla, valddu-kosk, jotka asetellaan pierjislouddien ja kehyshirsien varaan. Päätypuolet täytetään niinikään pystylaudoilla, jotka seisovat kehyshirrellä ja ovat nojallaan valddakkeja vasten. Toisessa päätypuolessa on ahdas oviaukko, uks, joka kahtaalle avautuvilla, puutapeissa liikkuvilla lautalevyillä suljetaan. Ja sitten ei muuta kuin petäjänkuorta peitoksi ja vielä paksu kerros turvetta päälle ja turpeiden päälle painoksi paksuja puunrunkoja, tieddam-muorra.
Kodan paljaan maapermannon jakaa lappalainen puunrungoilla useampaan osaan. Kodan perästä, poashshosta, oveen ulottuu pitkin keskimaata kaksi rinnakkaista runkoa, tsatt-sal, joita peräpuolessa yhdistää poikkipuu. Sivupuolille niinikään on poikkipuita aseteltu: ueives-muorra, pääpuu, peräpuoleen ja juölges-muorra, jalkapuu, ovipuoleen. Siten jakautuu kodanpohja yhdeksään eri osastoon, joilla kullakin on oma nimensä ja omat tarkoituksensa. Keskellä on kivillä ympäröity tulisija, tollu-saje, jonka yläpuolella riippuu keittokattila puukoukussa taikka rautahaahloissa. Tulisijan vieressä, perässä, on arnis-saje — aarnesija —, kodan entinen pyhä paikka, katajanhavailla pohjustettu, kattilain, vesisankojen, samovaarin säilytyssija. Ovensuussa taas, vastapäätä arnis-sajea, on halpa kynnysalus, uks-koddas-vualus, polttopuiden pitopaikka. Kummallakin puolella keskustaa on kolme sivuosastoa: perässä poashsh-käddat, keskellä loiddot ja ovipielissä uks-käddat. Käddat sekä loiddot on pohjustettu männynhavuilla ja koivunlehdeksillä, ja poashsh-käddoja käytetään kaikenlaisten tavarain säilytyspaikoiksi. Nähdään niissä talousastioita, tuohimaljoja ja ropeita, puukuppeja, laukkuja, ompelulippaita, vaateresuja, villamyttyjä, jopa leipääkin. Loiddot ja uks-käddat taas ovat kotaväen päivittäisiä oleskelupaikkoja ja yöllisiä makuusijoja, ja siksi niissä onkin lehdeksien peittona porontaljaa ja vaateresua. Oikeanpuolinen loiddo on kodan arvokkain osa, isännän ja emännän taikka kodanvanhimman paikka ja makuutila. Vain arvokkaalle vieraalle he sen luovuttavat. Vasen loiddo sekä ovikäddat kuuluvat kodan nuorelle väelle ja lapsille. Vain pienimmät kolttavesat oleskelevat ja nukkuvat isän ja äidin loiddossa.
Kodan poashshossa, alhaalla, on pari kolme hyllyä, semmoisia kuin kaavas-ildde, jumalhylly, jolla pyhät jumalankuvat asustavat, sekä tavarahyllyjä, joilla pidetään lusikoita, kahvikuppeja, pulloja, sokeriastia, teekannu, kampa, sokeria, teetä ja muuta pikkutavaraa.
Ylhäällä valddokista toiseen on pari riukua, ortstok, joiden varassa on kattilakoukkua kannattava suovvu-muorra, savupuu. Ja vielä on ovipuolessa pari petäjänlevyjen kuivausortta sekä pari vaateortta.
Semmoinen on turvekota, jossa koltta päivänsä askaroi ja yönsä nukkuu. Kovin väljät eivät siinä tilat ole, sillä vain 2,5-4,5 metriä on kotamaa halki mitaten. Ja monesti saattaa saman turvekeon suojassa asustaa toistakymmentäkin sekä suurta että pientä kolttaa. Silloin onkin koko kotamaa yönaikana "ylösotettu", on yhtenä kuorsaavana raanu- ja porontaljarykelmänä.
Mutta vähitellen katoavat kodat koltankin mailta. Moni koltta asuu jo kesäkautensakin hirsistä salvetuissa pirteissä, port. Ne ovat kyllä vain semmoisia matalia hirsihökkeleitä, että aivan hyvin nekin sopeutuvat kohtalaiseen ympäristöönsä ja lappalaismaailmaan. Pieni neliseinäinen pöksä, jonka pyöreistä hirsistä hatarasti salvetut seinät monessa mutkassa kömmistelevät; nurkanpäät törröttävät eripitkinä, pari pientä tuohella paikattua ikkunaa katselee tavallisesti etelää ja itää taikka länttä kohden, särkylautainen vesikatto on useasti niin hatara, että sadevesi valuu sisään, ahtaassa oviaukossa lonkkaisee ovi puusaranoissa kitisten, oven edessä ei ole eteissuojaa eikä minkäänlaista lautakatosta, vaan pirtistä astutaan suoraan pelkkään jumalanilmaan.
Näkee kyllä siellä täällä joitakuita uudempia pirttirakennuksia, jotka on paremmin ja huolellisemmin laitettu: seinät ovat suorat, joskus veistetytkin, ikkunat ehyet ja katto niin tiivis, ettei heti ensi sade ala pirtin asukkaita ahdistella.
Jotenkin samansuuruisia kuin kodat ovat pirtitkin pohja-alaltaan. Tapaa pikku tupia, joiden seinäin pituus on alle kolme metriä, joskus taas niinkin "ison" asunnon, että lattian leveys on yli neljä metriä. Tavallisin mitta on kolmen ja neljän metrin välillä, ja korkeutta on sisästä vain puolitoista — pari metriä.
Yhtä vaatimaton kuin on koltan pirtti ulkoa, yhtä yksinkertainen se on sisästäkin. Alla musta silta, saldde, yllä karkea, tavallisesti kaksitaitteinen laki, lahk, parin maatitsan varassa. Mustan pirtin merkillisyyksiä ovat seinänviereiset makuulavat ja avonainen tulisija, lapintakka, oviloukossa. Tulisija, taakke, on maakivistä muurattu; seinäin kulmaukseen on vain kasattu kiviset kupeet, joita laen alla jonkunlaisena holvina yhdistää suuri otsakivi, ja holvista vie avara savutorvi ulos, niin lyhyt ja matala, että tuskin vesikaton ylitse kohoaa. Takanpohja ei ole paljon lattiaa korkeammalla, ja otsakiven edessä taikka alla on patakoukun kannatinpuu, joskus takkapielessä käännettävä kattilankannatin. Makuulavat, lauddes, ovat kuin saunanlauteet, metriäkin leveä lava, sivu- ja useasti peräseinänkin vieressä, mutta niin alhaalla, että soveltuvat hyvin istumasijoiksikin, ollen vain puolisen metriä korkealla lattiasta, niskapuiden ja jalkojen varassa. Omituinen on myös pirtin arnis-saje, joka vastaa kodan samannimistä peräosaa. Pirtissä se on takkaseinän vieressä, tsattsalilla muusta lattiasta eroitettu. Samoinkuin kodan arnis-saje, on pirtinkin arnis-saje pohjustettu katajanhavuilla, ja käytetään sitä kaikenlaisten talousastioiden säilytyspaikkana. Toisinaan on arnis-sajen peräpuoli poikkipuulla eroitettu eri komeroksi, jolla on nimenä lyops, sekin periytynyt vanhasta kodasta, jossa lyops oli kodan peräosan ja takaoven nimenä.
Joitakuita hyllylautoja on pirtin seinillä: takkaseinällä kaukalohylly, peränurkassa jumalhylly, toisessa parilautainen hylly, tshulan, vieläpä oviseinälläkin muuan hylly. Ruoka-astioita, laseja, kahvikuppeja, tuohiropeita, leipää ja sokeria näkyy hyllyillä.
Vaateorsia on pirtin laessa ja seinissä puunauloja, joihin vaatteet tavallisesti ripustetaan. Paljon on vaatteita myös makuulavalla, kaikenlaisia sekä makuu- että pukuvaatteita. Ja makuulavan alla lattialla on juuri- ja tuohiastioita, kiisoja ja laukkuja, poronlänkiä, kenkiä, kehruukuosaleita ja lautapalasia, vaateresuja ja kaikenlaista rojutavaraa.
Mutta lautasten kulmauksessa lattialla on juurakkojalkainen pieni pöytä ja siellä täällä sillalla muutamia pölkynpäitä istuimina.
Onhan pirtti jo makuulavoineen, pöytineen ja istuinpölkkyineen, pikku ikkunoineen ja tulitakkoineen paljon mukavampi asustelupaikka kuin savuinen matala kota. Vaikka eihän pirttikään varsin suuria mukavuuksia tarjoa, eikä parempiin oloihin tottunut siinä suinkaan mielikseen elelisi. Yksinpä Inarin lappalainenkin, jolla itsellään on muka paljoa korkeammat ja komeammat asunnot, puhuu halveksien kolttien asumuksista. Mutta koltta on kotiinsa tyytyväinen, makaa resuisella lavallaan, keittää lihaliemensä ja kalavellinsä, paistaa kalansa ja lapinkakkunsa takkatulella ja teevetensä samovaarissa kiehuttaa, syö ja juo ja joikaa, käy kalalla ja makailee lautasilla. Jos katto joltakin kohdalta sattuu vuotamaan, saattaahan silloin siirtyä semmoiseen paikkaan, missä pysyy kuivana. Ainahan joku kohta katosta on tiiviimpikin.
On kyllä jo useita semmoisia paremmanpuoleisia kolttapirttejä, joissa on oikein seinään salvetut sängyt, krovatit, nurkissa, kaksittainkin, toinen ovi-, toinen peränurkassa. Mutta monesti on sänky kovin lyhyt, jopa niin, ettei pienikasvuinen kolttakaan sovi siinä suorana makaamaan. Ja semmoisessa pirtissä saattaa nähdä muutakin "ylellisyyttä": seiniä on sieltä täältä sievistelty liisteröimällä niihin venäläisiä sanomalehtiä, keisarinkuvia ja muita venäläisiä koreita papereita, teeliikkeiden ilmoituskilpiä y.m. Näkeepä joskus talon sotilaspojan valokuvankin vahvoilla rautanauloilla ikkunanpieleen iskettynä. Ja pimeähkössä peränurkassa kiiltelee kullattu jumalankuva.
Mutta tämmöinen koti onkin jo boohatan koti, jossa ei köyhyydessä elellä. Voipa vielä isolla isännällä olla kaksoispirttikin, toisessa oikein mestarin muuraama venäläismallinen tuvanuuni, jossa emäntä saattaa paistaa leipänsä.
Tapaapa joskus omituisia kodan ja pirtin välimuotojakin, kotapirttejä, semmoisia kuin Ann'-Evvanan pikkuruinen kolmimetrinen kesähökkeli Nieskemjaurilla. Pirtin kuusikulmainen hirsikehys on toista metriä korkea, ja turvekatto on harjakodan tapaan rakennettu, valddokeineen, pierjis-lautoineen ja valddukos-keineen. Mutta ovipielessä on lapintakka, peräseinässä pieni ikkuna ja makuulaudat seinien vieressä. Ja koko hökkelin korkeus lattiasta harjaan on vain 185 cm. Mutta pieniä ovat pirtin asukkaatkin: vanha pikkuruinen muorinrupelo täysi-ikäisen pienikasvuisen poikansa kanssa.
Hauskannäköisiä hirsirakennuksia lappalaisen kesäkentällä ovat monet aitat, aittit, kolme, neljä, viisikin pikkuista huonetta korkeiden kantojen nenässä kentällä, järvenrantamalla. Neljän, puolen metrin ja metrinkin korkuisen jalkakannon, juelggin, nokkaan on asetettu aluspuu-pari, kietkamet, joiden varaan on aitan seinät salvettu. Ovi on ahdas, neljin ryömin kuljettava, ja aukkoa sulkeva lautalevy on useasti syrjään työnnettävä kuin vetoluukku. Pienimmät aitat ovat vain puolitoista metriä seiniltään, isoimmat saattavat olla neljättäkin metriä. Aitan edessä on useasti porraspuuna sarvekas juurakkorunko.
Aitoissaan säilyttää lappalainen kalanpyydyksiään, vaatteitaan, ruokavarojaan ja kalleuksiaan. Niinpä ovat parhaiten salvetuissa aitoissa koltan sokeri- ja teevarastot, jauho-, ryyni- ja suolasäkit, toisessa taas kalliit peskit, kintaat ja sukat, poronkoipikengät sekä muut talvivaatteet. Koshk-kuöll-aitassa taas säilytetään kuivia kaloja. Sitten säilytetään vanhoissa, pyöreistä hirsistä koirankaulalle salvetuissa aittapahasissa, joita koltta nimittää nimellä kaadas — katos —, verkkoja sekä muita kalanpyyntivehkeitä, poronvaljaita, kenkäheiniä, vanhoja kenkiä ja vaatteita ja kaikenlaisia astioita. — Ja aittojen alustat ovat kesällä tavallisia ahkioiden säilytyspaikkoja.
Arvokkaimpia tavaroita sisältävät aittansa rakentaa lappalainen useasti etemmäksi asunnostaan, järvenniemeen taikka yksinäiselle saarelle. Siellä ne säilyvät turmiolta, jos tulipalo sattuisi taloa tuhoamaan.
Talvikylän aitat ovat eri perusteilla. Kannattavien jalkakantojen asemasta on aitan alla pyöreistä hirsistä rakennettu salvos, jonka päällä vasta on varsinainen aitta. Alakerros on useasti yläkertaa kapeampi, mutta on taas monesti sitä leveämpikin, miten vain on rakennusmestarille hirren pituus sattunut. Ala-aitassa säilytetään tavallisesti poronjäkäliä. Hauskimpia lappalaisten aitoista on njolla, korkean yksinäisen kannon nenään kohotettu pieni aittanen, johon kiivetään oksikasta puunrunkoa taikka tikapuita, puerdis, myöten. Puolikolmatta, joskus lähes kolmekin metriä korkean petäjänkannon nenään on poikittain asetettu kietkam, sen päihin taas kaksi poikittaista korvapuuta, piellji, ja niille sitten pikku aitta rakennettu, vain puolitoista, pari metriä seiniltään, toista metriä korkea harjan kohdalta. Särjetyistä paksuista laudoista on seinät, ohuista särkylaudoista katto.
Kapakaloja, kuivattua poronlihaa tallettaa koltta njollassaan, ja siellä ne hyvin säilyvätkin ovelan ahman varastelulta.
Njolla on vielä hyvin tavallinen rakennus kolttalais-alueella. Monen kesäkentällä se etempänä metsänreunassa seisoo, merkillisimpänä lappalaisrakennuksista. Useasti näkee sen myös yksinäisellä järvensaarella, saaren kummana kyhjöttävän, taikka jängällä noin 200-300 metrin päässä talosta.
Njolla on lappalaisaitoista alkuperäisimpiä. Näkee joskus uudempia, kahdellekin jalalle rakennettuja njollia, ja samoin myös tavallisia lapinaittoja, jotka on salvettu samaan tapaan kahden matalan kannon nokkaan. Mutta kahdella kannolla seisova isohko aitta on kovin horjuvilla perusteilla, ja niinpä onkin lapinukko huomannut varmemmaksi asettaa tukevan jalan joka nurkan alle ja siten saanut nelijalkaisen aittansa.
Mutta njollan alkumuotoja on ollut entisaikainen luövvi, "lava", joita koltat peuroja metsästellessään erämaihin salvoivat lihojen säilytyssuojiksi. Niiden jäännöksiä tapaa vieläkin sattumalta metsissä: toista metriä korkean vahvan kannon, jonka nenässä on kietkam ja kietkamessa pielljit. Pielljien varassa on ollut toistametrinen, matala oveton salvos, joka on laudoilla peitetty tasakattoon, ja puita sekä kiviä lyöty päälle painoksi. Luövviin on sälytetty tavaraa, joko lattiapuuta kohottamalla taikka kattolautoja purkamalla. — Vielä alkuperäisempiä luövvejä, vain pelkkä lava matalan kannon nenässä, on vieläkin joskus lappalaisen asuinkentällä. Siihen heitetään milloin mitäkin tavaraa, mitä ei tahdota maahan viskata: poronvaljaita, vaatteita, tuohiropeita. Ja leipää ulkona paistettaessa asetetaan siihen paistettavat ja paistetut leivät, kunnes ne ehditään korjaamaan aittaan.
Aittojen alkuperäisimpiä ovat myöskin kuölli-puornat ja kuölli-puoret, suolakalan säilytyssuojat. Vanhoja kalapurnuja tapaamme vielä entisillä kotakentillä, hyvin yksinkertaisia, pyöreistä hirsistä rakennettuja salvoksia, parin metrin pituisia, 70-80 cm levyisiä ja noin puolta metriä korkeita, pohjakin hirsistä salvettu. Purnun sisässä on sitten vielä laudoista eri salvos, ja siihen on lyöty suolatut kalat vain paljaaltaan, pantu painoa päälle, ja purnun peitoksi tasakattoon ladottu lautoja ja niille kiviä painoksi. Samanlaisiin purnuihin laittoivat lappalaiset säilöön syksyisin myöskin poronlihoja talven varaksi.
Kalapuoret ovat suurempia suolakalojen säilytyssuojia, toiset kodan tapaan kyhättyjä, toiset taas salvettuja kuin pienet aittaset. Kodanmallisissa puoreissa on käyrät valddokit vain työnnetty tyvin maahan, naulattu latvoin toisiinsa ja sitten pantu pierjis-laudat, valddu-koskut ja turvetta paksu kerros peitoksi sekä painopuut päälle. Hirsistä salvetuissa kalapuoreissa ei ole jalkoja, kuten aitoissa, vaan on ne vain suorastaan nurmeen laskettu. Pienimmät ovat tuskin metrin suuruisia, harjakattoisia huonehuisia, isoimmat kolmekin metriä seiniltään. Puoreissa säilyttää koltta suolakala-astiansa ja -tynnyrinsä, tuohilevyillä ja kivillä peitettyinä.
Kotamuotoonsa on koltta niin kiintynyt, että hän useasti rakentaa samaan malliin paitsi kalapuoren myöskin lammassuojansa, labbes-puore, joko keilakodan tapaan taikka niinkuin harjakodan, ja mättää sitten turpeita peitoksi. Kesäkentillä on toisinaan myös hirsistä salvetuita, hyvin pieniä matalia lammaskömmänöitä.
Keilakodan malliin on pystytetty myöskin jäkäläkota, jeil-puore, jonka toisinaan kesäkentällakin näkee.
Omituisia lappalaisia laitteita ovat kaadakset, katossuojat, joiden varjossa verkkoja säilytellään sekä kaloja kuivatetaan. Toiset niistä on rakennettu hatarasti harjakodan malliin, toisissa on taas katto päätyhirsineen kohotettu neljän patsaan varaan. Kaadaksien katto on tehty koskutlevyistä ja päälle ladottu painoriukuja. Katon alla on joukoittain orsia ja orsilla verkkoja riippumassa sekä pitkät kalarivit kuivamassa. Näkee orsille ripustettuina myös köysiä, vaatteita, säkkejä, sukkia, kenkiä, ja maassa ahkioita, suksia ja kelkkoja, poronsarvia ja koipinahkoja, kehruukuosaleita, ja tuohia kivien alla painumassa sekä kaikenlaista rojua. Pienet kaadakset ovat vain kaksi kertaa kolme metriä kattoalaltaan, mutta isot saattavat olla parin, kolmen metrin levyisiä sekä viiden, kuudenkin pituisia.
Kaikkein suurimpia ja merkillisimpiä kohtalaisista rakennuksista on poroliakka, puozi-liakka, jonka joskus näkee kesäkentän lähimailla, järven rannalla taikka jängän reunassa kankaalla. Kantojen ja patsaiden nenään on, lähes pari metriä korkealle, rakennettu pitkä katos, jota vastaan seinät viistosti nojaavat, kaikki tehty vain riuvuista ja sitten peitetty sammalilla, turpeilla, havuilla ja painopuilla. Poroliakan leveys on pari, kolme, neljäkin metriä, mutta pituutta saattaa olla 7-8, jopa joskus parikymmentäkin metriä. Heinäkuun helteillä, pahimman räkän aikana, kun paarmat ja syöpäläiset oikein ahdistelevat, menevät metsiä samoilevat porot polttavimman päivän ajaksi omasta halustaan katoksensa varjoiseen suojaan. Ja porokarjan erittämä kitkerä hiki karkoittaa pian koko katoksesta kaikki kiusanhenget, jotka sinne ovat tokkaa seuranneet.
Mutta asuinsuojien alkuperäisimpiä on kolttalainen koovas, maahan iskettyjen, toisiaan vastaan nojaavien riukujen varaan pingoitettu vaateloude, loouda eli varju. Kesäkentillä kun esim. verkkoja roukaillaan, asetetaan koovas tuulensuojaksi, ja poromiehet pystyttävät sen metsissä rakovalkean, nuertshin, ääressä lepäillessään.
Lappalaisiin rakennuksiin saattaa myöskin lukea arddun, omituisen katottoman telineistön, orsirakennelman, joka useasti on koltan kesäkentällä, jonkun ison petäjän suojassa taikka yksinäänkin järvenranta kankaalla, toisinaan aidantapaisella ympäröitynä. Siinä on sekä pystyseipäitä ja patsaita että vaakasuoria orsia, joita käytetään kalojen kuivattamiseen, verkkojen, vaatteiden ja köysienripusteluun samoinkuin kaadastakin.
Kesäkentän rakennelmia ovat vielä nuotta-ulut, nueht-olg, rannassa veden äärellä, sekä ylempänä ranalla verkko-orret, saim-olg, ja vielä monet suonarvit, oksikkaat, kuivat puunrungot, joihin verkkoja, köysiä ja vaatteita ripustellaan kuivamaan. Ja lopuksi kentän useat kattilasijat, kattilatelineet ja paistinuunit.
Itse ovat koltta-ukot kotansa ja pirttinsä, aittansa, njollansa ja kaadaksensa, purnunsa ja puorensa rakennelleet, itse pirtin takkansa sekä kenttäuuninsa maakivistä saven avulla muurata rötistäneet. Monet vanhat aitat, njollat, puoret ja pirtit, ovat isien perintöjä, entisten ukkojen käsialoja. Ja näkeepä heti, että niiden mestarit eivät suinkaan ole suurten opissa olleet. Kovin kömpelösti on salvainten hakkuu samoinkuin koko rakennustyökin toimitettu. Milloin ovat salvainkolot liian suuret, milloin taas sattuneet väärään paikkaan, niin että on täytynyt hosaista uusi loukku. Mutta pienistä syrjäheitoista ei ole perustettu, on vain lyöty hirsi koloonsa ja käyty uutta iskemään. Siksipä saattaakin seinä heittää pikku mutkan milloin sisään, milloin ulos, milloin taas koko seinä kallistua eteen taikka taakse, vastaavan seinän seisoessa suorana. Hirsien varaukset ovat myös kovin hatarat ja epätasaiset, sammalta on vain vahvasti työnnetty täytteeksi. Onpa varauksen viereen, hirteen, joskus heitetty kahtapuolta vahvat oksantyngät, jotta muka hirsi paremmin pysyisi paikoillaan. Ja liitokset sekä ovien ja ikkunoiden pielipuut ja puitteet ovat samankaltaisten mestarien käsialoja. Mutta eihän saata Lapin salvumiehiä moittia. Kirves kourassa he vain ovat heiluneet, ei ole ukoilla ollut edes kunnon sahaakaan, puhumattakaan vatupasseista, seinävaroista, mittapiirtimistä ja muista salvumiehen työkaluista. Isäinsä opeilla ja työneuvoilla ovat äijät vain ahertaneet, ja niinpä ovat tuloksetkin tulleet isien aikuisia.