8. METSÄSTYKSESTÄ.
Niinkuin kesä on suotuisinta kalanpyynnin aikaa, niin taas syksy ja talvi ovat paraita aikoja metsänkäyntiin. Silloin koltta kiertää suunnattomat erämaansa ristiin ja rastiin, milloin kaahaisten karhun kintereillä, milloin hirvilaumaa hiihdättäen, milloin taas ahdistellen ahmaa, näätää, kärppää, saukkoa taikka muuta metsänelävää.
Entiseen aikaan asusteli Kuollan-Lapin kaukaisissa korpijokiloissa vielä majavakin, maajjig, tuo kautta maailman kuulu turkiseläin. Sitä pyydystelivät koltat sukkelalla satimella, piärttamilla eli maajjig-kuattilla. Jokisuihin, suvantoihin, majavain oleskelupaikkojen lähelle, iskettiin vahvoista pystyriuvuista tiivis pyöreähkö katiska, niin korkea, että riukujen latvat ulottuivat vedenpinnan yli. Katiskaan vei sivusta aukko, majavan mentävä, ja katon rakensi pakkanen jäätämällä veden. Kun majava sukelsi aukosta piärttamiin jyrsimään sinne syötiksi asetettuja koivuja, putosi ovea sulkeva luukku alas, ja majava jäi satimeen ja hukkui. Jystämällä jää rikki, otettiin saalis ulos ja saatiin väliin kaksikin jyrsijää samalla kertaa.
Näin kertovat koltat vielä entisestä majavanpyynnistä.
Mutta jo aikoja on majavat hävitetty sukupuuttoon kolttien erämaista. Suonikylän ja Nuortijärven kolttien metsästysmailta kerrotaan viimeinen korpijokien suuri patomestari surmatun Jaurujoen yläjuoksulta, Vuokmanajoelta, ja oli se tapahtunut niihin aikoihin, jolloin Jaurun Meetrej-ukon isä oli ollut vielä poikanen. Meetrejn nuorena ollessa olivat majavien rakentamat padot ja kodat Vuokmanajoella olleet vielä ehjiä ja hyvässä kunnossa.
Vanhaan aikaan samoili Kuollan-Lapin erämaissa myöskin suuria villipeura-, koddi eli mientuz-laumoja, ja niitä lappalaiset pyydystelivät sekä haudoilla että hankailla. Peurojen kulkuteille, suurien jänkien välisille kankaille, kaivettiin syviä kuoppia, piikkipohjaisia salahautoja, jotka ovelasti peitettiin, niin että pahaa aavistamattomat haarasarvet sortuivat niihin surmikseen. Vielä nytkin näkee monilla kankailla, kuten Tuulomanjoen varsilla ja Luton rantamilla, vanhoja nurmettuneita kuopanteita, entisten peurahautojen sijoja.
Paljon pyydettiin peuroja myöskin hankailla, joita lappalainen nimitti nimellä aggas. Oli rakennettu pitkiä, kymmen-, parikymmen virstaisiakin aitoja kankaille poikki selkosten, jängästä toiseen taikka järvestä järveen. Pari vahvaa ortta, toinen miehen rinnan korkuisella, toinen alempana, oli asetettu puusta puuhun, kannosta kantoon, taikka haarukkain varaan, ja tuon tuostakin oli aidassa aukko, johon oli viritetty suopunkinuoran paksuinen, punottu ansa, kieli. Sata, pari, jopa kolmekin sataa surmansilmukkaa saattoi tämmöiseen kuolemanaitaan olla asetettuna, ja niihin peurat kankaita kulkiessaan monesti puuttuivat. Joka viikko käytiin aitoja kokemassa, jotteivät sudet ja ahmat olisi ehtineet saaliinjaolle.
Vanhat metsämiehet muistavat vielä ennen käytetyn ansojen asemesta aita-aukoissa itseampuvia keihäitä, ja semmoisia hankaita sanottiin keihäshankaiksi. Vahva kuusenkarhakka oli jännitetty jouseksi, joka oli ampaissut surmaavan keihään aukosta pyrkivän peuran kylkeen.
Mutta vahvan lumen aikana laativat lapinukot jänkien välisille kaitaisille saarekkeille oikean suursurman: silmustivat puitten väleihin ansan ihan ansan viereen ja välimaat sekä sivut sulkivat aidalla. Rakensivat vielä toisen, jopa kolmannenkin samanlaisen pauloituksen edellisen taakse. Sitten kun sattui kovan onnen peuralauma lähimaille, niin mentiin kymmenin miehin, piiritettiin lauma ja huutaen ja hoilaten ja meluten ajettiin koko parvi suoraa päätä kamalaan kuoleman paikkaan, jossa, jos ajo hyvin onnistui, melkein koko metsäläisparvi sai surullisen loppunsa.
Vanhojen miesten muistannan aikana oli vielä pyydetty peuroja näin ansahankailla ja paljon saatu, mutta nyt ovat jo Kuollan-Lapinkin sydänmaista villipeurat niin hävinneet ja hävitetyt, etteipä niiden pyynnistä juuri voi puhua. Joskus vain jokunen sattumalta tavataan ja ammutaan, ja silloin tällöin eksyy koltan porotokkaan joku metsän villi haarasarvi, mutta ihmisen lähestyessä se heti hurjana kirmaisee korpeen.
Mutta suurmetsien komeita kruunupäitä, hirviä, sörv, on vielä kyllä
Kuollan-Lapissa, ja niitä koltat ahkerasti ajelevat.
Kevättalvella, suuren paaston aikana, kun lumihanget jo ovat vahvuneet sivakan kantaviksi, lähtevät koltat pitkille pyyntiretkille. Parin, kolmin, neljinkin miehin liitytään samaan seuraan ja kuusin, seitsemin poroin, eväät, metsästystarpeet ja sukset ahkioissa ajellaan pyydyspaikalta toiselle. Omilla pyyntimailla, omien kesäkautisten asuinpaikkojen ja kalastusjärvien seutuvilla kyllä pysytellään ja ajellaan kaikenlaista metsänotusta, mutta etupäässä ahdistellaan hirveä. Mutta tiukan ajon tiimellyksessä "erehdytään" monesti naapurien alueillekin, jopa naapurikylienkin erämaihin varkaisiin ja otetaan, mitä saadaan. Saaliista kyllä vanhojen oikeuskäsitteiden mukaan, kuuluisi osa erämaan omistajalle, mutta kaikessa hiljaisuudessa hiihdellään jälleen omille maille ja viedään mukana kaikki, mitä korpi on antanut.
Hylkeennahalla pohjatuilla kolloksillaan hiihdellä hivuttelee koltta kuin korpien karvainen peikko äänettömästi yli hankien, eikä vähääkään sihahda karvainen kollos, niinkuin sihahtelee koivuinen sivakka. Kun tavataan hirvenjäljet, lähdetään niitä sivakoimaan, ja yritetään yllättää otus makuusijaltaan. Ennen makuulle heittäytymistään tekee hirvi suuren kierroksen ja palaa jälkiensä lähimaille lepäämään, katse jälkiä kohden suunnattuna. Hyvin varovaisesti vaanien täytyy siis pyyntimiehen lähestyä, jos mielii saalistaan tavoittaa. Jos taas hirvi ennättää taipaleelle, ajetaan sitä takaa jälkiä seuraten, ja kun päästään lähimaille, hiihdetään sivulle ja sieltä vaanien yritellään saaliin kimppuun. Monesti satutaan yllättämään kokonainen lauma, jolloin sitä aletaan miehissä paukutella ja lennättää, ja kun lauma hajaantuu, hajaantuvat surmamiehetkin ja lähtevät kukin oman ajettavansa kintereille.
Ahkerasti koltat hirviä ajelevat ja paljon he niitä saavatkin kaadetuksi. Niinpä on Suonikylän Fofonov-ukko joskus poikineen talven kuluessa kymmeneltäkin hirveitä taljan kuoraissut.
Saaliinsa, hirvenlihat ja muut syötävät, tallettaa metsämies jäädytettyinä kesäkautisten asuinpaikkojensa aittoihin, taljat taas kuljettaa mukanaan pyyntiretkeltään palatessaan.
Milloin satutaan pyydysretkellä kohtaamaan näädän jäljet, käydään niitä seuraamaan. Koirien ahdistamana sukeltaa näätä, nieht, helposti kiviraunioon taikka johonkin lahokantoon tai kuusenrytöön. Silloin viritetään pitkä, parikymmensylinen näätäverkko, nieht-saim, piilopaikan ympärille, sytytetään tuli lahokantoon taikka työnnetään savuavia pökkelöitä kiviraunioon, niin että piileskelijän on pakko tulla ulos ja yrittää pakoon. Mutta siinä se kohta takertuukin verkkoon ja joutuu koirien kynsiin.
Näin hyökätään pyyntiretkellä kaiken muunkin kelvollisen metsänriistan kimppuun, milloin mitäkin tavoittaen. Karhun pesällekin pohjastutaan joskus ja silloin aloitetaan heti tappelu.
Mutta sitten keväthangilla, kun karhu on lähtenyt pesästään liikkeelle, käydään koirien kanssa siltä turkkia riistämään. Muuta koltta ei karhulta kyllä otakaan kuin karvaisen turkin vain, sillä lihat heittää hän metsään taikka tarjoaa ne Inarin lappalaiselle tai suomalaiselle. Karhunlihaa ei koltta syö, Inarilaiset kyllä syövät sitä ja tietävät, että karhunliha ei maista koltalle siksi, kun karhu on heidän heimolaisensa, — koltat ovat muka samaa sukua kuin kontiokin.
Miten lienee, mutta niin merkillinen otus karhu on, ettei sen tappoon ole suinkaan meluten mentävä. Naisväelle varsinkaan ei saa asiasta sanallakaan mainita, vaan heille sanotaan muka oltavan vain porometsälle lähdössä. Sillä jos naiset saavat miesten puuhat tietää, voi käydä niin, ettei saadakaan karhua. Taikka saattaa kontio hyökätä pyytömiesten kimppuun ja raadella heitä, jopa surmatakin. Niin kamalasti kävi eräällekin koltalle, joka akkansa tieten lähti karhumetsälle, ja akka siitä vielä hupsuuksissaan toisille kielitteli sanoen: "Minun ukkoseni meni karhuntappoon, karhuntappoon ukko hiihti." Mutta eipä ukko karhuntaposta palannutkaan. Metsästä löydettiin sitten äijä kädet ja jalat ruhjottuina ja päänahka silmille kuoraistuna. Kuolleena oli kyllä kontiokin kaatajansa vieressä.
Susi, kuimppe, on lappalaisen suurin vihollinen, surkea porojen surma, joka kymmenlukuisin laumoin liikkuu talvisilla tuntureilla, joskus kolme-, neljäkymmentäkin nälkäistä ryökälettä samassa parvessa. Kun sellainen joukko ryntää porotokkaan tulee siinä selvää jälkeä: kymmeniä poroja kaataa se yhdellä iskulla samasta parvesta, syöksyen sitten toiseen tokkaan ja tehden taas samat tuhot. Siksi lappalainen vihaakin sutta oikein sydämensä pohjasta, ja missä ikinä hän suden kohtaa, tappaa hän sen, eikä vain säälimättä, vaan mitä suurimmalla nautinnolla ja mielihyvän tunteella. Hän ampuu sen kuin rosvon, mutta jos ei satu olemaan pyssyä, keihästää hän sen suksisauvallaan, tavoitettuaan sen vahvassa lumessa, taikka kolhii kirveellään taikka paremman puutteessa sohikoi suurella puukollaan. Venäjällä ei makseta tapporahoja sudesta, eikä lappalainen niitä kaipaakaan, vaan surmaa hän suden suuritta rahoittakin omasta halustaan. Ajamalla entisaikaan sutta enimmäkseen ahdisteltiin, mutta on sittemmin jo opittu sitä raudoilla ja myrkkysyötilläkin pyydystämään.
Melkein yhtä vihattu kuin susi on ahma, keatki, porojen suuri surma sekin, kalapuorien ja liha-aittojen häpeämätön rosvo. Senkin koltta säälimättä surmaa, missä vain tavoittaa metsästysretkillään taikka poroja paimennellessaan. Metsiin, jäkäläkankaille, joilla ahmat poroja vaanien liikuskelevat, laittaa lappalainen ovelia ahmanloukkuja, keatki-piärttam, rakentaen vahvan hirsilavan, metriä leveän, paria pitkän alle, ja toisen samanlaisen vielä vahvemmista hirsistä. Tämän hän virittää vipusimilla ja laukaisuvitsoilla viistoon edellisen päälle, niin että se, ahman käydessä alla olevaa syöttiä repimään, rymähtää rosvon selkään.
Kettuja, riemni, yrittelee lappalainen joskus pyydystää raudoilla sekä myrkkysyöteillä, väliin taas saaden sen ampumallakin. Ketunpesiä etsii ja kaivelee hän kankaiden tievoista ja ryöstää niistä poikaset. Entiseen aikaan olivat jotkut ukot pyydystelleet kettuja käpylaudoilla, riemni-saales. Petäjänkannon metsäkankaalla olivat he veistäneet kaksipiikkiseksi hangoksi, pistäneet piikkiin poronkoparan, ja sitä tavoitellessa oli reporukka sukaissut etukäpälänsä hangon ahtaaseen haarukkaan ja niin jäänyt ovelampansa saaliiksi.
Saukkoja, tshaarves, pyydetään syksyisin purojen seuduilta, josta niitä etsitään koirain avulla. Koltat virittelevät myös rautoja poluille, joita myöten saukot kulkea keikuttelevat vesiojasta toiseen taikka käyvät rantakuusen alla saalistaan syömässä ja makailemassa. Ja kärppää, pujtij, pyytää koltta myös raudoilla sekä puupölkystä veistetyllä liskulla. Halkaistaan vain pölkky, veistetään siihen hiukan koperoa, viritetään puolikkaat tikkujen varaan, pistetään vähän poronkuuta väliin syötiksi, ja pieni portimo pistäytyy suurustamaan ja saa surmansa.
Pienestä oravasta, uarrevista, ei koltta paljoa välitä, ampuuhan sen sentään, kun tapaa, ja kuoraisee nahan laukkuunsa, mutta lihan heittää koiralle. Samoin jänis, njuammel, on hänestä arvoton otus, kynsikäs paltsasilmä, jonka lihasta ei ole ristityn ihmisen syötäväksi. Poikaset sitä vain ansoilla nahan takia pyydystelevät.
Mutta metsälintuja kyllä ristittykin saattaa syödä. Talvella eräretkillä niitä ammutaan, mitä vain saadaan: metsoa, koppeloa, teertä, riekkoa ja pyytä.
Mutta sitten keväällä, paraana soitimen aikana, on lappalaisella oikea linnustamiskiihko. Silloin on koltta yhtä innoissaan kuin kotkottava koppelo taikka tappelunhaluinen metso. Poroilla oikein ajetaan soidinahoille penikulmien päähän, joskus koko talon miesväellä ja koko porotokan kanssa, valitaan siellä kullekin oma vartiopaikkansa, ja sitten, kun metsän konsertti alkaa, paukutellaan minkä ennätetään, ammutaan niin paljon kuin vain saadaan. Metsojen kukkotappelua yllytetään vielä kalkuttaen puukolla pyssynpiippua taikka koppelona kotkottamalla. Metso onkin lappalaisen parhain pyytölintu, se yksin on koltalle vain loitte, lintu, mutta muilla kaikilla on omat nimensä, koppelokin on kuohpel.
Ovela on koltta keväthehkuisia riekkojakin, rehpia, narrailemaan: hiipii vätkyttävän riekkokukon nähdessään kaatuneen lieon alle, naukuttaa siellä kuin naarasriekko, ja kun kukko juoksee liekoa myöten muka kanaansa katsomaan, koppaa lieon-alainen naukuttaja kukkoa koivista ja vääntää niskat nurin. — Talven lumilta pyytelee koltta riekkoja koivuviidakkoihin viritetyillä ansoilla.
Keväisin ampuvat koltat myöskin arkoja hanhia ja joutseniakin, tshuonje ja njuhtsh, kun ne ilmestyvät uiskentelemaan erämaiden ensimmäisille sulille, jokien suihin, järvien salmiin ja virtojen nivapaikkoihin. Pyssymiehet hiipivät silloin rantapensaikkoon vaanimaan ja sieltä lennättävät surman kevätvieraille.
Samoin muitakin vesilintuja, sorsaa, sotkaa, telkkää, haapanaa, meriteertä ja kuikkaa, ampuu koltta keväällä ja kesälläkin, milloin vain sattuu tavoittamaan. Ampumansa vesilinnut koltta itse syö, Joutsenen ja kuikan hän nylkee höyhentämättä ja myy nahat. Kuikannahkaa koltta toisinaan käyttää pyssyneuvojen kotelona.
Niinkuin metso on koltalle metsän "lintu", niin on sorsakin "vesilintu", tshattsi-loitte, mutta muille vesilinnuille on hänellä omat nimensä. Niin on sotka soatke, haapana nart, meriteeri nurt ja kuikka toohtig.
Vesilintujen, samoinkuin metsälintujenkin, munia koltta ryöstää, milloin vain manne-sajen, "munasijan" löytää, rakenteleepa vielä ja ripustaa rannanpuihin sotkalle ja telkälle onteloita pesäpönttöjä, "uuttuja", vouht, samanlaisia harmaita kelotorvia, joita vielä nähdään vesien rannoilla meidänkin salomaillamme. Pöntöistä koltta sitten korjaa talteensa munasarjan toisensa jälkeen, keittää ja syö suolan ja leivän kanssa, taikka paistaa niistä vehnäjauhoihin sotkien makeata manne-kaahkia, munakakkua.
Metsänriistan nahat kaupittelee koltta Kuollaan taikka joskus Norjaankin. Samoin myy hän metsälinnut, mitä ei itse käytä hyväkseen, sekä metsä- ja vesilintujen höyhenet, joutsenen ja kuikan nahat. [Ennen sotaa maksettiin Kuollassa karhunnahasta n. 15-18 ruplaa, suden 4-5 r., ketun 20-25 r., saukon 9-10 r., näädän 20-25 r., kärpän 2-3 r., oravan 10-15 kop., joutsenen 60 kop. Metsosta maksettiin Kuollassa 50 kop., koppelosta 40 kop., riekosta 20 kop. Norjassa maksettiin riekoista 1 kr. parista.]