II.
Saman päivän ehtoona seisoi vanha talonpoika rovastin eteisessä, outona sohlien rovastin kamarin oven lukkoa, kunnes vihdoin aukesi ja hän kurkisti sisään. Ei ketään näkynyt siellä. Astui sisään, rykäsi ja alkoi kuunnella josko joku alkaisi liikkua lähihuoneissa. Mutta kun ei mitään kuulunut ryähti hän uudestaan ja rupesi odottamaan. Vihdoin täytyi palata eteiseen koputtelemaan, jos sieltä paremmin kuuluisi. Eteisestä hän pojallensa virkkoi, tuolle koulusta eroitetulle Tukkilan Iikalle, joka kuistissa odotti, ettei koko pappilassa näy olevan ketään. Mutta jo vihdoinkin oli liikehtiminen huomattu sisällä, sillä eräs tyttö tuli jostain ovesta kurkistamaan. Tukkila palasi eteiseen ja kumarsi.
"Ketä te etsitte?"
"Rovastia olisi pitänyt saada tavata." Tukkila astui likemmäksi ajatellen, että rovasti olisi samassa huoneessa jossa reitikin.
"No olkaa sitten niin hyvä ja odottakaa vähän aikaa, pappa tulee kohta konttoriin."
"Noo." Tukkila rupesi seisolemaan ja katselemaan eteistä kaikin puolin. Siinä oli päällystakkeja nauloissa, miesten ja naisten hattuja ja sitten sauvoja ja sateenvarjoja tuossa.
Tukkila meni tuntelemaan tuota mukavaa renkkua, jossa keppejä ja sateenvarjoja seisoi pistettynä.
"Sepä on mukava, eikä olekaan ollut miehellä tylsä puukko, joka sen on veistänyt." Hän koetti onko raskas.
"Kas perhana, no mutta mikähän siinä niin paljon painaa!" Kohta sai hän kuitenkin ymmärrykseensä, että se on joko takkia, tahi vaskea.
"Mahtaa vaan olla tuokin kallis kalu!" Käski sitten Iikankin tulla katsomaan ja sanoi ihmettelevänsä, että tuollaista konetta vaan eteisessä pidetään. Oli siinä muutakin merkillistä, esimerkiksi nuo naisten hatut.
"Saakuri kun ovat koreita ja ruusatuita", tuumi ukko hymyillen ja koetti omaan päähänsä, josta Iikka tirskahti nauramaan.
Noin puoli tuntia oli kulunut siitä kun tyttö oli päänsä ovenraosta pistänyt, niin rovastin konttorista kuului askeleita ja ovi lykättiin raolleen merkiksi, että sai tulla sisään.
Isä meni, poika jäi porstuaan. "Mitäs sille Tukkilalle nyt kuuluu?" alkoi rovasti kysellä kun oli tervehdystempuista suoriuduttu. Tukkila kävi vakavaksi.
"Noo, sen pojan tähden tulin tänne katsomaan." Hän näkyi ikään kuin miettivän muutaman silmänräpäyksen ennen kuin jatkoi:
"Oliko se ikkunan särkeminen nyt niin ankara rikos, että sen tähden piti oikein ripiltä kieltää?" Tukkilan ääni värähteli, sillä hän ajatteli että jos sattuu tyhmästi sanomaan, niin rovasti suuttuu, eikä sitten auta mikään keino. "Eikö herra rovasti nyt sitä armahtaisi kun…"
Siihen loppui Tukkilan puhe.
"Hjaa," sanoi rovasti painavasti ja jatkoi sitten päätä hiukan ravistaen: "Se on kokonaan maisterin asia, näettekös, sillä hän, joka on pitänyt rippikoulun, hän myöskin päättää ketä lasketaan ripille; eihän sitä toinen voisikaan tehdä. Ja kaikessa tapauksessa, tuskinpa tuota poikanne asiaa voi auttaa."
"No mutta eikös nyt rovasti sentään voisi, jos … sillähän on hyvät lukumerkit sillä poikapahalla?"
"Jaa, mutta nähkääs, hyvä Tukkila, myöskin käytös täytyy tulla kysymykseen tällaisessa paikassa," sanoi rovasti hymyillen.
"Liekö tuo meidän poika sentään ollut muita pahempi… Onnettomuudeksi sattui vaan vahinko hänen kohdallensa."
Rovastin katse hiukan synkistyi. Eikö nyt pappi osaisi ihan naulanpäähän, kun koulujunnuja arvostelee!…
Vähän ajan kuluttua hän virkkoi:
"Voitte mennä maisterin luo puhumaan asiasta." Hän osoitti liikkeillänsä, että Tukkila saisi mennä. Mutta ei Tukkila ollut niin kiireessä, näytti vaan jotain sanottavaa mietiskelevän. Vihdoin hän hitaasti kohosi seisomaan ja arveli äänellä, joka ilmaisi hänen suoraan sanoen epäilevän rovastin hyväntahtoisuutta:
"Kyllähän teillä valta olisi, kun vaan…" (Eipä uskaltanut jatkaa.)
"Jaa, mitä arvelette sanoa?" Se oli kiivas kysymys, joka koetteli jos tuolla talonpojalla on rohkeutta puhua suunsa puhtaaksi rovastille.
Tukkila sävähti ja rupesi kiertelemään.
"Arvelin vaan," hän sanoi, "että kun tuo poika nyt kerran on hyvä lukemaan niin sopisihan sen laskea ripille. Huonompi lukuisiakin on laskettu."
"Minähän olen sanonut, että se on apulaiseni asia, eikä minun, ettekö te nyt kuule!" Rovasti huusi ja löi kädellä polveensa.
"No älkäähän nyt suuttuko", pyysi Tukkila. "Minä vaan ajattelin, että eikö rovasti tahtoisi luettaa sitä poikaa? Hän on täällä."
"Ei! mitäs minä hänestä…" Rovasti teki kädellään kiivaasti hylkäävän liikkeen: (Mieshurja, mitä minua koskee poikajunkkarisi lukutaito!)
Tukkila nousi taas lähteäkseen:
"Minä menen läänin-rovastin tykö … tuota… (Nyt tuntui olevan sydän suussa.) Sittenpä on kumma, jos ei nyt enää lukemallakaan ripille pääse." Hän hapuili lakin käteensä ja tarttui avaimeen,
"No siellä ei sinulla ole mitään tehtävää!" virkkoi rovasti kiivaasti ja ylenkatseellisesti. Sitten hän jatkoi vielä ikään kuin pakoituksesta:
"Kasvattaisit lapsesi sen mukaan, ettei meikäläisillä olisi syytä ryhtyä kurinpitoon. Vai luuletko sen olevan meille, papeille, hauskaa."
Mutta Tukkilan kivinen luonto ei mukautunut surkuttelemaan.
"Kasvattanut olen häntä mielestäni kunnialla Jumalan ja ihmisten edessä", hän sanoi ja ääni rupesi sortumaan omien tunteiden liikutuksesta. "Jos hänestä konna tulee, ei se ole minun syyni, sillä en minä ole ymmärtänyt paremmin kasvattaa. Mutta lienevät ne nuo parempainkin ihmisten lapset sellaisiin rikoksiin syypäitä, kun kivien heittelemiseen, eikä siitä ole vielä ennen häpeärangaistukseen tuomittu." Ääntä ei enää lopulta värittäneet hellemmät liikutukset, vaan siinä tuntui jo tylyä kovuutta. Hän avasi jo oven, mennäkseen ulos jäähyväisittä mutta kun rovasti rupesi puhumaan, niin jäi vielä odottamaan.
"Sinä puhut hävyttömästi asiasta, jota et vähääkään ymmärrä!" Rovastin ääni ilmaisi kiukkua ja tuntui siltä, kuin olisi hän ollut valmis vielä selvemmin lausumaan ajatuksensa, mutta ei tullut suuhun sopivia sanoja. Hän nousi kiivaasti ja astui toiseen huoneesen.
"Niin, missä se maisteri asuu?" huusi Tukkila rovastin perään. Tämä ei kohta vastannut, oli nähtävästi kahden vaiheilla, josko hänen olisi pakko vastata, tahi ei. Huusihan kuitenkin toisesta huoneesta:
"Siellä se on huoneessaan!"
"Niin, enpä minä tiedä missä hänen huoneensa…"
"Vintissä." Samassa tuli rovasti takaisin konttooriin, ennen kuin
Tukkila ehti mennä.
"Te todellakin taidatte arvella, että me papit harjoitamme vaan mielivaltaamme tuossa ripille laskemisessa… Ette edes häpeä sellaisia ajatuksia vielä julkisuudessa esiin tuoda!"
Tukkila oli jo taas vähän laimentunut, niin että taipui anteeksi pyytämään.
"Minä pyydän anteeksi", hän sanoi, "jos minä tyhmyydessäni olen väärin puhunut. Mutta kun se poika on käynyt kansakoulunkin läpi, niin ajattelin että olisi tuo nyt saanut yhdellä yrittämällä ripille päästä."
Rovastin suu meni hymyyn … (kaikkeapa ajatteletkin, rakas ystävä!)
"Kansakouluko sitten on omiansa kasvattamaan lapsia kelvollisiksi Herran pöytään", hän virkkoi. "Ei sitä tee mikään kansakoulu, sillä siellä pikemmin kristillisyyden itu kuolee."
"Taitaapa niinkin olla… No niin ne sanovat että niissä korkeasti oppineissa on paljon sellaisia, jotka eivät usko Jumalaa olevankaan, mutta ei se meidän poika sellainen…"
"Älä nyt tyhmyyksiä! Minä sanoin, että ei kansakoulu tee ihmistä kelvolliseksi Herran pöytään. Sen tekee yksin nöyryytys, kasvatus Jumalan mielen jälkeen. Tunteeko Tukkila sen tehneensä?"
Kysymys lausuttiin painolla ja se lankesi tarkoituksen mukaisesti
Tukkilan sydämelle.
"Eihän sitä, Jumala paratkoon, meikäläiset osaa Jumalan tahdon mukaan itsekään elää, mitä sitten lapsia kasvattaa… Rovasti tuota osannee…"
"Mitä? Mitä sinä sillä tarkoitat?"
"Niin, en minä mitään, sanon vaan että rovasti tuota osannee paraiten Jumalan mielen jälkeen kasvattaa, kun on Jumalan mies. En minä sillä mitään muuta."
Mutta rovasti arveli tuossa piilevän jotain kiusallisia piikkejä ja piti tarpeellisena ottaa siitä selon.
"Olenko minä sanonut, että minä osaan ja voin sen jälkeen kasvattaa? Ei sitä ihminen voi omasta voimastaan, mutta minä olen koettanut Herran avulla. Vai onko sinulla jotain muistuttamista lapsiani vastaan?"
Vastaamatta suoraan rovastin viime kysymykseen, piti Tukkila vaan lujasti kiinni kysymyksen pääytimestä ja sanoi:
"Koettanut tuota olen minäkin, mutta turhaksi näkyy käyneen, kun poikani oli pahin joukosta, koska kuuluu nyt ripille lasketun tuo Leinin renkikin."
"Se on tapahtunut kasvatusopillisista syistä, joita et sinä kykene käsittämään."
"Enkä kykenekään, mutta se on vaan kumma, että kun niitä sellaisia on, jotka eivät muuten pääse ripille, niin kyllä pääsevät, kun menevät hänelle palvelukseen."
"No hän tietysti ohjaa ja kasvattaa heitä." (… Mitähän ihmettä tuo mies kaivelee?)
Tukkilan suu meni nauruun. Hänen mielestänsä oli rovastin lausunto niin suuressa ristiriidassa sen kanssa, mitä pitäjäläiset ymmärsivät tuosta kapteinin kasvatustavasta, että oikein väkipakolla pyrki ilmoille ilveillen:
"Sellaistako se on se kasvatus Jumalan mielen jälkeen?" Tukkila nauraa hytkähti. Mutta hän hämmästyi itsekin kohta rohkeuttaan ja koetti parannella lausettaan hyväksitekevillä liikkeillä. Vaan kiukkuisella ihmettelevällä äänellä virkkoi rovasti:
"Millä oikeudella sinä olet tullut tällaista käräjää pitämään minun huoneeseni? … verratonta hävyttömyyttä. Parasta kun menee heti ulos."
"No ei siitä nyt tarvitsisi suuttua, ei se ole niin vähäinen asia, jonka vuoksi minä tullut olen. Ja kun rovasti sanoi, että kapteeni kasvattaa renkejänsä, niin oliko se nyt niin väärin, että minä kysyin, josko oikeaan päin kasvattaminen on sellaista?" Tukkila puhui kovalla äänellä, ikään kuin olis ollut siihen oikeus.
"Minä olen osoittanut sinulle ovea ja osoitan vieläkin, tuossa se on!" Nyt ymmärsi Tukkila sen, sillä rovasti osoitti ovea kiihkeillä ruumiin liikkeillä.
Ovessa mennessään puheli Tukkila itsekseen:
"Sepä nyt on merkillistä, oikein hel…" Hän pani jo oven peräänsä kiini — "vetin moista, kun ei saisi enää asiastansakaan puhua."
Iikka odotti portailla. Kun isä vihdoin tuli, katsahti hän syrjittäin poikaan ja vasta ohi mentyään virkkoi nurjasti:
"Aijotko jäädä siihen seisomaan, vai?"
"Mitä se rovasti sanoi?" kysyi poika ja astui askeleen seurataksensa isää.
"Ei se asia siitä sen kummemmaksi tullut, suuttui vaan kun mikäkin."
Isä seisahtui kuistin edessä. Poika liikkui vastahakoisesti ulos.
"No miksi ette mennyt maisterin puheille vielä?"
"Mitäpä se siitä paranisi, yhteiset juonet niillä kuitenkin on. Eikä sitä nyt viitsi jokaisen luona käydä armoa kerjäämässä. Mennään läänin-rovastin puheille, niin sittepä on kumma jos ei tapahdu." Ukko lähti astelemaan portille päin. "Tottapa sinä olet sen ansainnut", sanoi mennessään.
"Minä en ole sitä ansainnut paremmin kuin muutkaan!" kiljasi poika itkuun pillahtaen ja kiirehti isänsä perään. "Siellä muut heittelivät kiviä yhtäpaljon kuin minäkin, mutta kun se vahinko sattui minulle tulemaan… Paljon suurempaakin ilkeyttä muut ovat tehneet, mutta kun ei ne ole tullut papin tietoon", ruikutti poika.
"No älä poraja", ärähti isä, "ei herrain kanssa itku auta. Juudaskin sai olla Ehtoollisella vaikka myi Vapahtajan, mutta meidän pappiemme mielestä näkyy olevan se suurempi rikos, kun vahingossa särkee kirkon-ikkunan." Ukko hymähti, ristiriitaisuus näytti kovin suurelta.