II.
Samppa Luutanen päivitteli nuoren akkansa kanssa. Kovin olikin ikävä asia: arpa oli viime keväänä langettanut hänelle velvollisuuden ensi syksynä astua vakinaiseen pataljonaan kolmeksi vuodeksi. Nyt oli Marraskuun 1 päivään enään jälellä vaan kolme kuukautta; siksipä asia pelottikin enemmän.
Nuori vaimo tuossa voivotteli, arveli että aivan nurin se menee koko onni ja talon hoito, jos isäntä menee pois, hänelle kun tässä vielä tulee pienikin hoidettavaksi.
"Hassusti se käy", tuumi Samppa, kynsi korvantaustaa jo monennen kerran ja huokasi.
"Lähden Amerikkaan", sanoi hän vähän ajan kuluttua ja katsahti kohta vaimoansa, että onko toivoa luvasta, vai ruvenneeko itkeä tillittämään. Emäntä hiukan sävähti, mutta omituinen piirre hänen kasvoissaan ilmaisi, että ehdotus ei ollut järin vastenmielinen. "Hm", hän pani, "mutta mitenkä sinnekään pääset? Et saa matkapassia."
Oh! sekös sillä eukolla vaan onkin pelkona…
"Noo, jos talon luulet saavasi hoidetuksi, niin ehkäpä matkapassitkin saadaan."
"Kyllähän se tukalaa olisi täällä kaikesta yksinpuolin huolta pitää, mutta…"
Siihen jäi sana. Pitäähän sitä rakastaakin, ettei nyt noin vaan "pitkällä puulla" sovi miestänsä valtameren tuollepuolelle työntää.
"Jos vaan annat luvan mulle lähteä, niin tässä ei kauan siekailla", sanoi Samppa.
Vaimon oli vaikea sanoa. Paha niin, paha näin. Vihdoin hän selvitti:
"No, jos mennä tahdot, niin täytyyhän sitä täällä toimeen tulla ja … ja nuorenahan sitä ihmisen täytyy yrittää."
"Hm", hymähti Samppa, "ei suinkaan sitä meillä nyt niin yrittämisen vuoksi olisi tarvis Amerikkaan, mutta parempihan on ansaita rahoja tuon kolmisen vuotta kuin olla ilmaiseksi orjana."
Akka oli aivan samaa mieltä, että niin olisi asia paljon parempi.
Tehtiin liitto: Samppa lähtee Amerikkaan kuin vaan saa passit; asiasta ei puhuta kenellekään luotua sanaa.
Mutta miten saada passit? Siinäpä olikin sotkuinen kysymys, joka tuotti paljon päänvaivaa. Olihan sitä liikkunut juttuja, miten yksi ja toinen oli koiranjuonilla paperit taskuunsa saanut ja sitten noin vaan pujahtanut, kuten muutkin matkustajat; mutta kuinka sitä silläkään tavalla…
"Hitto tuokoon! mutta kyllä se sentään on toista tienata rahoja
Amerikassa, kuin tuolla kolme vuotta virua… On se aivan toista
Amerikassa! Olispa vaan tuossa joku joka hankkisi nimiinsä mulle
paperit, niin heti maksaisin sievät rahat!"
Siihen tielle ikkunan alle saapui joukko nuoriamiehiä, pyhäpäivä kun oli. Niillä nuorilla on aina vehkeitä, vetävät puoleensa huomion, vaikkapa se kuinka tärkeissä asioissa muuten kiini olisi: Samppa rupesi sinne ensin tirkistelemään ja sitten emäntä.
Yksi näkyi joukossa oikein olevan poikaa, nuori hän oli ja pienenlainenkin, mutta lihavahko möhkäle, halvan arvoisissa vaatteissa ja "suu päänlaella." (Kansalla on näetten omituinen tapansa sanoa suun olevan silloin päänlaella kun sitä ylenmäärin soitetaan.)
"Kuule", kuiskasi emäntä, "mitähän tuo Maailman-Matti tekisi, eiköhän se?…"
"Jaa, tosiaankin!" Mieskin mielistyi asiaan. Aina ne akat keksivät kaikki pikemmin kuin miehet! Molemmat katsoivat vielä ikkunasta. Siellä se vehkeili Maailman-Matti, niin että oikein täytyi ruveta naureskelemaan. "Se on hupainen veitikka tuo Matti, ihan varmaan tekee senkin jutkun!"
"Laita kahvia", sanoi Samppa mielihyvissään, "minä käyn kutsumassa häntä tänne." Hän pani tupakkaa pitkään piippuun ja läksi ulos. Jutteli siellä vähän aikaa poikain kanssa ja kuiskasi vihdoin Mattia tupaan.
"Matti saa rengin pestin", rupesivat toiset sanomaan ja niin luuli
Matti itsekin, kun Samppa perässään vei kamariin asti.
"Pane piippuun, Matti." Samppa toi tupakka-laatikon pöydälle. Vähän oudolle tuntui Matista, kun oikein isännät noin miehiksi kohtelivat. Rengiksi ihan varmaan pyytää, rupesi Matti ajattelemaan.
Samppa alkoi puhella yhtä ja toista. Oli oikein sydän kurkussa kun tahtoi ennättää liian kesken pää-asiaan, vaikka järki kehoitti lörpöttelemään ensinnä jotain muuta ja sitten vasta odottamatta hyökkäämään ydinkohtaan.
Matti tunsi itsensä täällä oudoksi, ei ilve-tuulikaan enään puhallellut. Vakaisena hän vaan tupakoitsi ja koetti näyttää arvokkaalta kuin ukot ainakin.
"Vanhako se Matti jo on?" kyseli emäntä kamariin tullessaan ja katsoi niin tuttavasti Mattiin.
"Kahdeksannellatoista."
"Vai, jo se niin on ijällinen, Mattikin", sanoi isäntä ihmetellen.
"Joo'o", emäntä huokasi, "kaikista se hyvä Jumala huolen pitää. No ei suinkaan siitä äidistäsi ole mitään kuulunut?"
"Ei ole."
"No tuota, etkö sinä jo ole Amerikkaan tuumannut lähteä, Matti?"
Sampan ääni värähti, kun hän tämän sanoi. Silmät vilkahtivat Matista emäntään ja emännästä taas Mattiin. Emännän silmiin ne sähköisesti vaikuttivat: panivat nekin salaa ja omituisesti sirrittäen Mattia tirkistämään.
"Kukapa minunlaistani Amerikkaan kustantaa", sanoi Matti huolettomasti.
Hän ei huomannut ollenkaan omituisuutta kysymyksessä.
Ne rupesivat molemmat, Samppa ja emäntä, sanomaan joutavaksi Matin tuumia, ettei muka kukaan häntä sinne kustantaisi. "Hooja, huonompiakin sinne autetaan ja tylsäpäisempiä!"
Matti tunsi rintansa paisuvan innosta, kun tämä isäntäväki häntä niinkin miehenä piti.
"Kyllä mä sen sanon", tuumi Matti rohkeasti jo itsekin, "että kyllä minä sieltä tollarit toisin niin pian kuin joku muukin."
"Noo toki", vakuutti emäntäkin.
"Miks'ei", sanoi Samppa ja puhui sitten siitä, että huonommatkin ne…
"Menisin minä ainakin Amerikkaan", ilmoitti Samppa vihdoin, "mutta kun on tuo sotaväkeen meno, niin ei pääse."
"Miksi ei pääse?" kyseli Matti nähtävästi tietäen isännän esteen syyn.
Mutta tuntui siltä kuin hänellä hampaiden takana jo olisi ollut
Sampalle valmiit päästökirjat, niin mahtavalta hän näytti.
"Ei saa passia", toisti Samppa viekkaasti Mattiin katsoen.
"Sa-ha-haa!" vakuutti Matti nauraa höröttäen ikään kuin Sampan uteliaisuutta kiihoittaaksensa ja nousi innoissaan kävelemään.
"No millä tavoin?" kuiskasi Samppa. Hän kallisti päätänsä ja venytti pitkäksi kaulaansa… Sanoppas sinä, kelpo Matti, millä keinoin!… Vaikka kyllä mä tuon itsekin tiedän, mutta…
"No johan niitä passeja saa", sanoi Matti, "kun teillä on rahaa kyllä, niin menkää kaupunkiin. Kyllä siellä on herroja, jotka tekevät vaikka mitä."
Samppa näkyi pettyneen luulossaan Matin neuvosta. Senpä tähden hän päätä pudistaen hylkäsi koko ehdotuksen hankalana. "Mutta jollain muulla tavalla olisi helpompi", hän tuumi ja katsoi nyt vuorostaan salaperäisesti Mattiin, ikään kuin näyttääksensä, ettei hän ollut päättänyt josko sanookaan Matille ajatustaan.
Matti kävi uteliaaksi ja rupesi kyselemään. Samppa iski vaan silmää, otti kaapista viinapullon, kaasi ensinnä itselleen ryypyn ja tarjosi sitten Matillekin. Tämä esteli, mutta otti kuitenkin kernaasti. "Ryypätään kun rookataan", hän sanoi. Näytti muuten alkavan vähin tutustua talossa ja rupesi jo kokkiansa laskettelemaan. Mutta jo vihdoin taas muisti asian.
"Millä kurin te sitten tuumisitte päästä lähtemään?" alkoi hän uudestaan kysellä. Samppa otti siinä juuri ryyppyä, ettei akka ehtisi hätään. Kaasi vielä Matillekin ja sanoi nähtävästi karvasta haikua kurkustaan kakien:
"No etkös ole kuullut, millä tavalla meni Matilainen? Ota ryyppy!"
"Niin persana, hän meni tuon Hermannin, tuon Kaapon Hermannin passilla ja lähetti sitten Hermannille passin takaisin ja vapaapiletin siitä hyvästä."
Samppaakin nauratti ja hän katsoi sukkelasti Mattiin.
"Otas vielä ryyppy, Matti", hän kehoitti. Toinen otti estelemättä; ajatteli hänkin, että jos emäntä tulee pian, niin vie pullon pois.
"Luulisitko Matti, että tässä likitienoilla olisi joku, joka uskaltaisi ryhtyä samaan kauppaan?" Tätä kysymystä lausuessaan oli Sampan äänessä kummallinen sävel.
"Enpä tiedä", sanoi Matti arvelevaisesti.
Emäntä toi juuri kahvikalut pöytään ja kaatoi kuppeihin. Samppa odotti äänetönnä että Matti jotain sanoisi. Matti taas kainosteli emäntää, arvellen ettei tällaisista asioista saisi puhua kuin miesten kesken. Mistähän osasikaan poika tuota jo kainostella!
"Niinpä nyt ollaan hiljaa, että…" emäntä sanoi.
"No, etkö jo muista ketään?" kysyi Samppa vihdoin.
Matti äkkäsi, ettei emäntää tarvitse kartella. Mutta ymmälle hän silti joutui, ei juuri ollut sanaa suuhun tulevaa.
"Enpä oikein tiedä", hän päätä kyhnien sanoi.
Emäntä ei ruvennut utelemaan, antoi miesten tuumia ja kahvia juodessaan tuon tuostakin silmäili salavihkaa Mattia… Mitähän tässä sanoisi, että saisi tuon puhumaan?
Sampasta oli odotus tuskallista. Jättäen kahvin puoli juomiin nousi hän ja astui Matin eteen.
"Etkö sinä, Matti, tahdo lähteä Amerikkaan?" Hän lausui tuon käheästi kuiskaten ja laskien kämmenensä Matin olalle, jäi hän siihen, outo hymy huulilla vastausta odottamaan.
"Lähden kyllä!" Matti pöyhähti seisomaan Sampan rinnalle. Tämän silmistä leimahti iloinen välähdys: Ei, jumaliste, mene enään ainakaan muille kertomaan, eikä minua tässä pulaan saattamaan!…
"Mikä puhe teillä nyt on?" Emäntä hiljaa kysäsi ikään kuin ei olisi osannut aavistaakaan asiaa. Samppa oli niin innoissaan, ettei osannut keksiä mitään kiertopuheita, jos olisi tahtonutkin. Suoraan vaan, sormiansa naksauttaen sanoi:
"Me menemme Matin kanssa Amerikkaan! Matti hankkii passit ja minä rahat, eikös se ole tasaista kauppaa?"
Mattikin oli noussut lattialle astelemaan, mutta hiukan nololta hän näytti ja asiata aprikoivalta. Samppa kaasi ryypyt. Ruvettiin sitte puhumaan asian yksityisseikoista. Matti saatiin rohkaistuksi, vieläpä hän innostuikin asiaan niin että olisi heti puuhaan ryhtynyt, jos ei olisi ollut yö vastassa. Asiassa päätettiin, että Matti tulee huomisehtoolla uudestaan, tekemään itselleen päästökirjan täällä kamarissa ja sitten jonakin ehtoona käy sen avulla nimismiehen passit saamassa; Samppa varustaa itsensä valmiiksi lähtemään jonakin yönä; kellekään ei puhuta sanaakaan. Amerikasta oli Sampan puhe lähettää kohta sinne päästyään Matille passi ja matkapiletti. Ja niin erottiin.