IX.
Kotiin päästyään tunsi Eeva kyllä itsensä vapaammaksi, mutta ikävöitsi ja ihaili kuitenkin Lahtisen puhtaita oloja ja olisi mielellänsä tahtonut täällä kotonakin kaikki sellaiseksi muodostaa. Se ei kuitenkaan äkkiä voinut tapahtua, kun ei hänellä ollut paljon valtaa. Vaan kun se kerran jäi, niin into lauhtui mielestä ja tottui taas kotiin semmoisenaan tyytymään.
Vahvaksi vakuutukseksi jäi Eevaan kuitenkin, että kaikki oli tuolla toisessa pitäjäässä paremmin ja komeammin kuin kotipitäjäässä. Siitä hän useille ystävilleen kertoi, ja sanoi kuinka oli se ja se paikka laitettu, kuinka se oli komeaa ja mukavaa, niin että oikein meikäläiset hävetä saa kun niin paljon ollaan jälessä, eikä mitään osata niin herroiksi laittaa kuin siellä…
Eikä hän nyt enää muuta ajatellutkaan kuin muuttamista ja sitä varten hän jo teki valmistuksiakin. Koko aika meni niissä, niin ettei kotiaskareet hänestä ollenkaan toimittajaa saaneet.
Ja kun lauantaipäivä saapui, niin aina vaan silmät portille päin kääntyivät ja Heikkiä sydän odotti.
Kahtena lauantaina se toivo toteutuikin kauniisti. Mutta tuli kolmas; ja kun Heikin tavallinen saapuma-aika ohi kului, niin tuli sydän levottomaksi. Aina vaan silmät kääntyivät ulos, eikä mitään näkynyt. Alkoi jo pimeä tulla … sydän pakotti ulos menemään … portille asti ja sieltä katsomaan kauas maantielle…
Heikkiä ei tullut sinä iltana.
Kun niin myöhä tuli, ettei enää odottaakaan sopinut, niin se ajatus levoitti, että Heikille oli mahdollisesti joku este tullut ja että hän huomenna kuitenkin tulisi. Monellaiset ajatukset sitten makuulla ollessa vielä pelottivat ja unta varastivat… Jos ei enää tulisikaan?… Mutta toivo kuitenkin sai ylivallan, sekä toi unen ja rauhan.
Heikki tulikin sunnuntaina.
Tällä kertaa iloitsi Eeva hänen tulostaan enemmän kuin koskaan ennen. Koko talon väellä oli hyvä mieli, sillä eipä olisi kellekään hupaista ollut, jos noin vaan olisi nyt tuo juttu päättynyt, taikka jotain ikäviä tapauksia väliin tullut. Pihalle riensivät vastaan ottamaan Eeva, ja pojatkin hevosta riisumaan.
Mutta erinomaisen harvasanainen oli Heikki tällä kertaa. Oli kuin joku raskas huoli olisi sydäntä painanut … ei iloista mieltä näyttänyt olevan muuta kuin äkkinäisiä tuulahduksia, jotka pian ohi menivät ja huolen merkit kasvoilla sitä huomattavammiksi tekivät.
Eeva koetti tiedustella syytäkin, mutta ei saanut tietää. Peitellen sanoi Heikki, sen ei olevan mitään ja koetti hymyillä.
Kun Heikki oli pois lähtenyt, meni Eeva kamariinsa ja itki. Sydän aavisti pahaa, … jos Heikki … mutta eihän se nyt ajattelisi semmoisia … pitäähän hän minusta niin paljon. Mutta kun hän oli noin kummallinen… Voi kumminkin jos hän eroa ajattelee… Mikähän mulle neuvoksi tulisi sitten?… Mutta eihän se nyt kumminkaan… Muita asioita lie ollut ajateltavana, niin kuin kaikilla ihmisillä aina on…
Tällä tavalla sai Eeva lohdutetuksi itseänsä. Viikon kuluessa hän levottui johonkin määriin. Lauantai-iltaa kuitenkin aina pelkäsi, että jos ei tulisikaan silloin.
Vaan ennenkuin lauantai ehtikään, sai hän erään; päivänä näin kuuluvan kirjeen:
"Entinen Eevani!"
… Herra Jumala! … mitä se on? … entinen? — Hän jatkoi:
"Olen tutkinut sydämeni tilaa ja ajatellut sitä, että olemmeko me toisiamme varten luodut. Olen tullut siihen päätökseen, että me liian äkisti ja lapsellisen kiihkon valtaamina teimme lupauksen ikuisesti liittyä yhdessä olemaan. En katso tarpeelliseksi pitää pitkiä puheita ja antaa selvityksiä, ja sanon siis suoraan, että minä olen tullut katumapäälle ja purkaan täten liittomme. — Koska emme ole vielä mitään suuren arvoista toisillemme ostaneet ja antaneet, niin minun puolestani olkoon kaikki sillään. Minä luulen ettei tämä minun päätökseni sinuakaan kovin surulliseksi tee. Luultavasti oli se Luojan sääntö, ettei meistä pitänyt paria tuleman.
Ystävällisesti
Heikki L."
Tämä näytti olevan Eevalle kova isku. Kirjettä lukeissaan hän vapisi ja loppuun ei hän tahtonut ehtiä ollenkaan. Hengitys kävi raskaaksi ja silmät harhailivat levottomasti jo toista paikkaa kirjeessä tutkien, kun ei vielä ollut toisesta päässyt selville.
"Herra Jumala!"
Tuntui niin kuin olisi kylmää vettä kaadettu pitikin ruumista. Kasvoja ei voinut kääntää pois kirjeestä. Hän yritti lukea sitä uudelleen ja yhä uudelleen … yhtä ja toista kohtaa…
"Oi Jumala!"
Sanat tulivat sydämestä. Kirjettä ei hän enään katsellut, vaan käveli tuskissaan toiselle puolelle kamaria ia sitten pääsi itku. Liikkeelle lähtö ja itku vaikuttivat sen, että kiitävät ajatukset saivat jotain pysyvää jalan sijaa ja alkoi saada itse jotain selvää siitä mitä ajatteli.
… Mitä, mitä olen minä tehnyt, että hän erokirjan teki?… Se ajatus selvisi ensimäisenä kysymykseksi. Tuli montakin asiaa mieleen, mutta ei mistään itseänsä tarpeeksi syylliseksi katsonut:
"Voi, voi mikä häpeä!" hän oikein ääneensä jatkoi. "Voi Heikki, kuinka sinä saatoit?… Minä pöllö, joka olen ollut niin ylpeä oman pitäjään pojille ja jos nyt … nyt … voi-i! Nyt ne vaan pilkkaavat ja nauravat kun olen saanut vasikan nah … voi-i herra… Mikähän kumminkin sen Heikin tuli? Ainakin hän moittii mua köyhäksi…"
Äiti tuli kuulemaan mistä kirje oli tullut, ja kuuli Eevan ääneensä vaikeroivan.
"Mikä sinun nyt on?" kysyi hän kummeksien, "eihän se kirje…?"
"Mitä, kirje?"
"Mikä se kirje on?"
"Ei mikään."
"No tottapa jokin?"
Eeva ei vähään aikaan sanonut mitään.
"Erokirja," sanoi hän vihdoin ja purskahti itkemään.
"Hääh? Mitä sinä nyt puhut?"
Äidin kasvoilla kuvastui suuri hämmästys ja hänen ruumiinsa oikein kumartui, kun hän tuota kysyi.
Mutta Eeva ei sanonut mitään, itki vaan.
"No … mitä se sanoi?" kysyi äiti.
"Ei se mitään sanonut."
Äidinkään silmät eivät paljon liikkuneet, pään mukana vaan kääntyivät ja tuijottivat. Pari kertaa hän siunasi.
Pöydältä otti hän käteensä kirjeen.
"Tämäkö se on?" kysyi hän ja katseli paperia, ikään kuin olisi siitä jotain ymmärtänyt. Eevalta ei tullut vastatuksi.
"No älä poraja[6] tuollaisen perään!"
"Niin, mutta ei te tiedä…"
"Mitä en minä tiedä? Sen ainakin tiedän ettei se porulla parane."
"Niin mutta sitä saa niin hävetä, joutuu kaikkien pilaksi."
Nyt pääsi äidiltä taas siunaus sydämen pohjasta, ja ääntänsä hän tuskin sai kulkemaan kun hän kysyi tarkkaan Eevaa katsellen:
"Mitä … eihän sun ole asias huonosti?"
Tumma puna nousi Eevan poskille ja hän sanoi:
"Kehtaatte tuollaisia… Jos niin olisi, niin minä en tässä enää seisoisikaan."
Äidin rintaa helpotti.
"No älä sitten turhia poraja, kyllä niitä on muitakin… Vaivainen kelvoton kun tuolla lailla toisen sydämen syötteli. Eikö hän mitään sano syyksi?"
"Ei … ja tietäähän sen muutenkin. Tämä on niin köyhä koti ja moukkainen, mulla."
"Älä sinä aina kotiasi syytä ja vanhempiasi. Mistä se komeus ja rikkaus tässä nyt olis otettu. Koetettu on kyllä ja sinun suhteesi ainakin on kaikki tehty mitä on voitu, jotta olisit saanut olla komiain joukossa. Liiankin komeasti sua on laitettu, enemmän kun varat olisivat riittäneetkään, niin ettei sun ainakaan sovi siitä syyttää, eijo."
"Ei meillä ole mikään paikka niin kuin muualla ihmisissä."
"Mitä, mikään paikka? Älä ole niin kovin turski. Ei tuollainen tarvitsekaan miestä. Sinunko tähtes nyt olis koko talo pitänyt herrastaloksi mullistaa?" Äiti rupesi itkemään ja silmiänsä pyhkimään. "Tuollaisia niistä sitten saa, kun kyllä koetetaan passata ja holhota; ja kun tulee olkapää olkapään tasalle, niin haukutaan vain palkaksi, jota paremmin koettaa heidän mieltänsä noudattaa. Se on niin, jota enemmän kissaa silittää, sitä ylemmäs se häntänsä nostaa"…
Äiti meni pois itkien ja loukattuna.
Nyt Eevan sydän vasta katsoikin olevan syytä itkuun, kun äitikin tuolla lailla puhui ja vasten silmiä sanoi, ettei tuollainen miestä tarvitsekaan… Turvaa ei tuntunut olevan missään eikä lohdutusta.
Vaan kun toivottomuuden puuska ohi meni ja vakuutukseksi jäi, että Heikin yksin oli syy kaikkeen, niin sitten alkoi vihan puuskaukset Heikkiä kohtaan sydämessä mylleröidä. Ja kun tämäkin ohitse meni, niin jälelle jäi kodin halveksiminen ja vahva vakuutus siitä, että kodin huonous se oli ollut ainoa syy siihen, että oli erokirjan saanut.