VII.
Ompeluyhdistys oli saanut niin paljon työskennellyksi, että sopi pitää arpajaiset, kun vielä muualtakin vähän lisäksi voittoja keräiltiin.
Lahtis-Heikki ei olisi tahtonut mistään hinnasta olla sieltä poissa. Eevaa hän tähysteli koko päivän ja nautti äärettömästi tämän kauneudesta. Kovin kouristi sydäntä ja mustatauti vaivasi hirveästi, kun joku muu nuorimies sattui rakastetun kanssa sanan vaihtamaan.
Hän osti melkein liian paljon arpanumeroita, mutta hän voittikin niillä: ei niin suuresti numeroituja voittoja, mutta Eevan tuttavuuden.
Mitä luonnollisin asia maailmassa on, että hän osti kaikki arpa-numeronsa Eevan uurnasta, viimemainittua voittoa saavuttaaksensa.
Kun numeroidut voitot jaettiin, niin Eeva sai etsiä kaikille hänen numeroillensa vastineen.
Jos Eeva olisi ollut joku suuri pölkkypää, niin hän kentiesi ei olisi tuossa kaikessa huomannut mitään merkillistä. Mutta hänpä ei ollutkaan semmoinen. Hän pani huomiota Heikin käytökseen. Alkoi ajatella sen merkitystä ja aivan luonnollisista syistä selitti sen itselleen eduksi.
Kun Eeva tunsi Heikin ja tiesi myöskin hänen kotinsa maineen, niin nyt kannatti riemuita sydämellä ja suulla.
Kun tanssi alkoi, ajattelivat he jo sitä jonkullaiseksi rikokseksi ruveta siihen muiden kanssa; ainoastaan silmäin peittämiseksi täytyi tuota vähäsen vasten mieltänsä tehdä.
Asia kehittyi sydämessä siksi, ettei kumpanenkaan pitänyt sitä erinomaisempana kummana, että he myöhään illalla kahden kesken jossain kävellessään tunnustivat toisilleen ajatuksensa, että pitäisi saada aina yhdessä olla.
Vielä myöhemmin he lähtivät kävelemään Latva-Kuntiin päin, Heikki saattoi Eevaa kotiin.
Pihasta aikoi hän ruveta takaisin palaamaan, mutta Eeva teki "streikin" ja vaati sisään tulemaan. Heikki oli vaan tavallinen ihminen, eikä siis luonnollisesti voinut tuota vastustaa. Hämminki kuitenkin hänen valtasi, kun portaille tultiin ja piti astua suoraapäätä tupaan, näyttelemään itseänsä talon vävynä. Hän ilmoitti ajatuksensa Eevalle. Mutta suloinen sallimus oli jo noin 30 vuotta takaperin varmaankin ajatellut tätäkin seikkaa ja pannut rakennusmiehet tekemään oven Latva-Kuntin toisesta kamarista porstuaan. Eeva siis päästi Heikin pulasta, sanomalla, ettei ollenkaan tarvitse tuvan kautta mennä, vaan päästään porstuasta hänen kamariinsa. Sitten Heikki meni estelemättä Eevan perässä.
Emäntä kun oli kamarista ääniä kuullut, tuli ovesta kurkistelemaan.
"Joko sieltä nyt on tultu?" hän kysyi päätänsä ovesta sisään pistäessään, ja hämmästyi kovin, nähtyänsä vieraan.
"Jo… Älkää nyt kovin kurkistelko."
Eevan ääni kuului tuikealta ja äiti vetäytyi kuuliaisesti toisen kamarin puolelle pannen oven kiini.
Kun Eeva oli saanut vaatetta pois päältäänsä, meni hän äidin luo.
"Kuka tuo on?" äiti sipisten kysyi.
"Kuinka niin?" Eeva nauroi.
"Noo…"
"Se on … tuo … Heikki Lahtinen."
"Sen Lahtis-Pekan poikako?"
"Niin."
"Mitä se nyt sitten tuolla on ja tänne on tullut?"
"No ettekö te nyt ymmärrä? Se on … johan te sen nyt ymmärrätte."
"Onko se sitten … sepä nyt on, eihän se sun friiaris ole?"
"Friiaris…" matki Eeva, sillä tuo kuului niin vanhan-aikaiselta, "on se, keittäkää nyt kahvia."
"Kuinka herra siunatkoon … sepä on, kun niin äkkiä… Onko se oikein vissi? Oletko sinä ikänä nähnytkään tuota poikaa ennen?" Äiti ei yleensä näyttänyt pahoillaan olevan.
"Kaa, älkää nyt niin kovin kyselkö. Mitä te nyt siitä huolitte, kun se nyt vaan on. Onko huonosta paikasta!… Menkää nyt vaan keittämään kahvia ja älkää noin oudoissanne olko, tosi se on." Eevaa nauratti.
"Sepä nyt on", paneskeli äiti.
"Keittäkää nyt pian."
"Noo, kyllä, kyllä, mutta sepä nyt on, mä vieläkin sanon."
"Mitähän se nyt sitten on… Tuota, kuinkahan, pitäisköhän ruokaa laittaa?" Eeva arvelevaisesti kysyi.
"En tiedä … eikö tuo lie hiljan saanut syödä. On niin paha näin äkkiä, kun ei ole mitään sellaista laitettuna, jota tuollaisille pitäisi olla, kun on kumminkin komiasti oppinut kotonansa … eikä meillä ole sellaisia herraisia pöytä-astioitakaan. Onkohan se yötä?"
"En minä tiedä. Niin sellaista se nyt on, minä olen aina sanonut että pitäisi laittaa jotain, että olisi kuin muuallakin ihmisissä, mutta kun ei osteta mitään."
"Älä nyt kovin, kyllä meillä niin on kuin muuallakin talonpojissa, eikä tässä herroja varten ole tietty laittaa… Kuka sitä on ymmärtänyt, että sinua tuollaiset rupeaisivat…"
"Annetaan vehnäsiä kahvin kanssa, ehkä ei välitäkään ruuasta", sanoi
Eeva.
"No niin, kyllähän minä pian laittaisin sellaista tavallista talonpojan ruokaa, mutta et sinä kuitenkaan siihen tyydy, tahtoisit kumminkin herraisemmasti laittaa."
"Kukahan sitä sitten sellaista, saisi hävetä silmänsä täyteen. Pankaa nyt edes sitä kahvia."
Eevan täytyi jo kiirehtiä sulhonsa luokse toiseen kamariin, koska se jo melkein liiankin kauan oli saanut yksin vartoa.
Äidille tuli kova kiire kahvia puuhaamaan. Luonnollisella mielihyvällä hän melkein kuiskaten tuvassa ukolle kertoi että Eevalla on kamarissa sulhanen … oikein vissi, ja että se on sen ison komean Lahtis-Pekan poika.
"Valehtelet", sanoi ukko vakavasti.
"Noo, mene katsomaan. Mihinkäs luulisit mun sellaisella menevän."
"Hm … joutavata, lie lasten touhua."
"Niin … lasten; ei kukaan ainakaan kosinut ole," sanoi äiti ja näytti siitä olevan hyvin mielissään.
Ukko tuumiskeli tätä asiaa sitten koko illan ja toisinaan kysyi jotain emännältä. Vastenmieliseltä ei asia hänestä tuntunut, sen huomasi siitä, että hän hyvin vakavana toisinaan virkkoi:
"Lasten touhua lieneekin."
"Tuota nyt tuossa, … lasten touhuahan se on aina, sellaistahan se oli meidänkin ennen."
"Noo niin, mutta tuo on niin äkkinäistä."
"Äkkinäistä," matki äiti, "kuka sen tietää kuinka kauan ne ovat toisensa tunteneet, kukajo."
"Kauanpa siellä viipyvät pojat," alkoi ukko moittia, kun ei poikia ruvennut kotiin tulemaan.
Sillä välin kuluttelivat rakastuneet aikaansa kamarissa keskustellen yhtä ja toista.
— — "Kun sinut näin ensi kerran siellä iltamassa, kuin ompeluyhdistyksenne perustettiin, niin siitä lähtein olet aina ollut mielessäni," kertoi Heikki.
"Jopahan nyt…" nauroi Eeva.
"Sinä et ole minua ainakaan koskaan ajatellut."
"Olenpahan monasti."
"Muistatko Eeva, ajattelitko silloin mitään että kun olisi, niin kuin nyt?"
"Muistan."
"Ajattelitko?"
"Ei sanota."
"Et sinä sitä ajatellut, mutta minä ajattelin."
"Se ei ole totta, sinä et ajatellut sitä, etkä mitään, ei vaikka!" väitteli Eeva riemullisessa innossa.
"Aivan todella."
Eeva vakuutti kuitenkin, ettei hän sitä uskonut. Hän oli tulisessa väittelyn innossa. Mutta nyt johtui taas mieleen, että pitäisi olla jo sitä kahviakin.
"Voi!" hän huudahti, "mitähän se äiti nyt taas hissailee, kun ei tuo sitä kahvia."
Sitten hän juoksi toisen kamarin läpi tupaan huutamaan:
"Tuotteko te sitä kahvia, vai?…"
"Kohta on valmista," vastasi äiti.
Heikki kuuli kaikki, kuinka Eeva tiuskui nyt ja äsken. Sen johdosta mahdollisesti kyllä joku outo sävel rinnassa helähti, mutta kun Eeva taas takaisin tuli, niin ei sieltä enää mitään semmoista kuulunut. Hän ajatteli ainoastaan: minulla on kauniimpi morsian kuin ikänä olen yhdelläkään ihmisellä nähnyt.
Tarjoimella toi äiti kahvia. Puna tuli muorin poskille, kun Heikille kahvia tarjosi ja syvästi niiasi.
"Minä olen niin vanhaa lajia ja taitamaton tähän että … suokaa anteeksi," hän pyyteli hämillään.
"Eihän nyt mitään…" Heikki odotteli tavan mukaista esittelemistä.
Eevalle ei ollenkaan sellainen asia mieleen johtunut, eikä hän
sellaisiin ollut myöskään tottunut… Pitihän äidin, yhtä hyvin kuin
Heikinkin tietää kuka kumpanenkin heistä oli.
Heikki otti kumartaen kahvia.
Eevan mielestä käyttäytyi äiti niin hirveän kömpelösti, häntä harmitti ja ajatutti että mitähän tuo Heikki tuosta ajattelee.
Mutta Heikki ei ajatellut mitään, sillä hän oli ennenkin nähnyt vanhoja ihmisiä.
Kun ei Eeva muuta sopivaa moitittavaa löytänyt, josta puhua olisi sopinut, niin hän sanoi, kun äiti hänelle kahvia tarjosi:
"Eikö teillä nyt parempaa hametta ollut kuin tuollaisella…"
Pitihän sitä jollain tavalla Heikille ilmoittaa, että "on sitä meillä parempaakin kuin päälle päin näkyy. Äidillä oli kuitenkin siisti villahame sinijuovainen tummalla pohjalla, joka on nuorten neitojen kauhistus.
"Mitähän mun sitten on lukua," arveli äiti ja meni hymyillen pois.
"Äiti on niin vanhan-aikainen," täytyi Eevan sanoa äidin mentyä.
"Älähän nyt… Sellaisiahan ne ovat kaikki vanhat ihmiset ja mekin tulemme sellaisiksi, kun vanhenemme," tuumaili Heikki.
"No niin, mutta … kun tuo äiti on sellainen…"
"Minkälainen?"
"Sellainen…"
Eeva välttämättä tahtoi uskoa että Heikki oli äidissä huomannut jotain moitittavaa, vaikka vaan ei sitä tahtonut tunnustaa.
Asia loppui tähän, sillä ei Eevankaan tunto sallinut hänen äitiänsä ruveta sen enempää moittimaan. —
Kun Heikki meni pois, meni Eeva heti peilin luo sovittelemaan huiviansa, miten sievimmältä näyttäisi. Suutansa pani hän monen muodin mukaan, koetteli muistutella miten se milloinkin oli ollut, kun Heikki oli nähnyt ja häntä katsellut; hän koetti sitä hienoon nauruun ja isoon nauruun, veti pienelle ruusulle ja koetti kuinka silloin oli kun puhui.
Tyytyväisesti hän hymyili, kun tähän kyllästyi ja alkoi sitten ajatella minkälainen koti sillä Heikillä on. Komeaksi se mielessä kuvastui ja sitä oli kuullut puhuttavankin. Johtui myös mieleen Heikin isä, äiti ja sisar. Heikin isää hän ajatteli isomahaiseksi isännäksi, semmoiseksi kuin tavallisesti ovat isot maanviljeliät. Äidin hän samoin kuvitteli lihavaksi kimeä-ääniseksi emännäksi, jolla olisi silkki-pehmeät kädet ja nauravat silmät. Sisar muodostui hoikaksi, äärettömän hienoksi tytöksi, joka ei ikänä ole navetan ovea avannut, eikä mitään muutakaan tehnyt, kuin semmoisia hienoja ommellut ja lukenut paljon. Semmoinen hänen mielestään tuli olla pulskeasti elävä talon perhe. Oikein juoksi hyväätekevät viileät väreet pitkin ruumista, kun hän ajatteli tätä seuraa ja sitä kun hän ensin sinne menee Heikin kanssa, kun jokainen tulee tervehtimään häntä … perheesen kuuluvana — miniänä, ja jokainen niin tutkien päälle katsoo, niin kuinkahan silloin osaisi oikein hienosti käyttäytyä, ettei moukalta näyttäisi.
"Ah!" Mieleen juolahti että nyt sitä sopii muodostaa jonkin paremman leningin helma sellaiseksi… Täytyi noutaa muutamia leninkiä ja koettaa katsella mikä paraimmalta näyttäisi… Kas tuo punaisen ruskea musliininen… "Kun sen helmaa panee noin … ja noin, mutta se ei uletu, täytyy hakea vähän lisää että ulettuu… Noin se sitten on…" Hän piteli helmaa käsillään tiheissä laskoksissa ja katseli sitä ihannellen. Pukemisen ajatus arvattavasti alkoi muodostua tyydyttäväksi, koska hän taas ääntänsä pidätellen virkkoi: "… Kun vaan osaisi sievästi käyttäytyä!"
Hän alkoi harjoitella kättelemistä: nousi seisomaan lattialle, ojensi käden, ikään kuin jotain tervehtääkseen ja muisteli kuinka neiti Sälppenström asetti ruumiinsa … noin suoraksi … ojensi sitten kättänsä, eikä sitä ollenkaan koukkuun päästänyt silloin kuin toisen kädestä kiini piti, kerran vaan turahutti, sitten hiukan, hyvin hiukan koko ruumistaan kumarsi, päätänsä samalla noin sivulle päin hienosti vääntäen, ikään kuin hampaan kivussa… Tempun piti käydä varsin sukkelaan … käsi hyvin kankeana ja suorana niin kuin sillä olisi aikomus estää toista likelle tulemasta.
Luuli hän vihdoin jo sen osaavansa, kun oli hyvin kauan peilin edessä harjoitellut kumarrusta ja pään taivutusta.
Puhe-tapakin muistui mieleen. Täytyi ruveta ajattelemaan ja mieleensä johdattamaan, millä tavalla herrasväki kulloinkin sanoo kutakin sanaa, ja millä äänellä.
*Nämät haaveilut hän sai sen verran vihdoin mielestään poistumaan että muisti mennä syömistä kyselemään tuvasta, kun sieltä jo veljeinkin ääniä kuului.