XV.
Repponen oli käymässä Latva-Kuntissa. Appensa kanssa hän istui kamarissa tupakoiden ja tarinoiden. Vilkasta ei keskustelu ollut, mikä lieneekin kieliä salvannut.
"Ei ollut Eevasta emännäksi," sanoi Repponen vihdoin äkkiä ja katsahti ikään kuin hätäytyneenä appiukkoonsa. Itsekin hämmästyi lausettaan. Kauan oli sanat jo suussa pakottanut; kauan oli tehnyt jo mieli siitä puhua. Nyt se tapahtui.
Appi käänsi kasvonsa lattiaan.
"Vai niin." Ääni vavahti hiukan.
"Se on raskasta … ei tahdo jaksaa kaikin ajoin kantaa." Repposen ääni vavahteli ja hän katseli lattiaan.
"Vai niin."
Mutta Repponen kun oli päässyt alkuun, halusi puhua enemmän, purkaa sydäntänsä, jossa nuo asiat karvastelivat.
"Ensin kun hän tuli meille," jatkoi hän vähän ajan päästä, "en minä tuntenut häntä, taikka oikeammin, hänen taipumuksiansa; minä vaan pidin hänestä niin paljon … tykkäsin niin kovin, etten katsonut sopivaksi häneltä mitään vaatia. Mutta en minä tiennyt että se oli niin taitamaton, ettei nyt itsestänsä vähää edes ymmärtäisi talouden hoitoa… Kyllä tuon huomasin pian, mutta en puhunut mitään, ajattelin ja toivoin että kyllähän oppii…
"Mutta kun rupesi käymään aina vaan huonommasti ja huonommasti, niin täytyi minun vihdoin ruveta puhumaan ja kauniisti neuvomaan…
"Silloin vasta tulin häntä tuntemaan … suuttui kun tärpätti[10] … ei muka tarvinnut mun neuvojani. Sitten sain minä kuulla ettei hän ollut itseänsä minulle kauppaamassa ollut ja että, mitä varten minä olin häntä vetänyt meille…
"Voi herra Jumala, kun tuo leikkasi sydäntäni!…
"Minä rupesin sitten ajattelemaan, että ei sitä pitäisi vanhana nuorta naida ja … kun on lapsiakin. Kun minä kuitenkin koetin — sillä minua vaati pakko siihen — neuvoa ja pyytää häntä paremmin huolta pitämään taloudenasioista, niin sitte hän, minun kiusallani, rupesi itse tekemään työtä niin kuin hullu, kun tiesi että tuo pisti minun vihakseni.
"Pian hän kuitenkin siihen kyllästyi, kun en minä kieltänyt, vaan annoin hosua. Mutta siitä asti rupesi hänellä olemaan merkillinen taipumus keksiä kaikissa minun puheissani jotain pistoja ja kiusantekoja itseänsä vastaan.
"Jos milloin pyysin hänen jotain tekemään, niin näin että hän aina enemmän taikka vähemmän suuttui… Minä huomasin että hän oli ruvennut sydämestänsä halveksimaan minua.
"Lapsi-raukkani! … heille ei hän ole äiti. No ei sitä sovi sanoa, että hän olisi pahinta laatua äitipuolia, on niitä huonompiakin, mutta kun minä rakastan lapsiani ja näen ettei hän rakasta ollenkaan, ei edes täysin suvaitse heitä, niin käy niin harmiksi monasti, kun ajattelee, että mitä heistä tuollaisessa hoidossa tulee."
Repponen nojasi poskea kättä vasten pöydän nurkalla ja kärsi huolettavien ajatusten sortoa. Latva-Kunti oli toisessa päässä pöytää samallaisessa asemassa.
"Anna selkään," sanoi hän vihdoin, "tottahan tuollainen mies nyt akkansa saa taipumaan."
Repponen katsahti hämmästyneenä appeansa, ikään kuin tullaksensa vakuutetuksi että oli kuullut oikein.
"Ei!" sanoi hän vihdoin pontevasti, "minä en lyö vaimoani, minä kuritan ainoastaan lapsiani ja teidän olisi tullut tehdä samoin."
"Hm… En minä ole paljon huolinut koko tytön kasvatuksesta … äitinsä hallussa tuo paraiten oli. Jos ei lie kylläksi kurittanut ja opettanut, niin hänen syynsä se on, eikä minun … ei siitä minua tarvitse syyttää."
"Vai niin se onkin… Ilmankos…"
"Mitä, ilmankos?"
"Hänen kasvatuksestansa ei ole sitten kukaan pitänyt huolta."
"Hmm," pani Latva-Kunti, mutta ei puhunut muuta mitään.
Repponen jatkoi taas vähän ajan kuluttua:
"Ensi-aikoina oli se edes hyvä asia, että hän piti huoneissa jonkullaista puhtautta, mutta nyt on hän muuttunut, niin ettei hän puhtaudestakaan välitä mitään… Suoraan sanoen, on toisinaan oikein — sikamaista. Hän on nyt aina jossain työn puuhassa, niin ettei muka ole aikaa edes itseänsä ja huoneita siivota. Mutta mitäpä siitä työntouhustakaan, kun hän tekee kaikki niin poikkipuolin kuin huonoimmat piiat."
"Hm."
"Menee se nyt jo sentään kun minäkin olen jo paremmin tuollaiseen tottunut, eikä hän nyt enää aina vihastu, jos jotain vaatimuksiakin teen, mutta ei hän paljoa minun puheestani välitäkään."
"Hmh, sepä nyt kummaa, kuinka hänestä sellainen on tullut."
"Niin on, mutta minä ajattelen ainakin että siihen on se syynä, että häntä on kokonaan kasvatettu turhamaiseen koreiluun, niin että hän täysikasvuiseksi tultuaan ei muuta toivonut kuin päästä jonkillaiseen herraselämään, nauttimaan vaan huvista ja laiskuudesta. Jälestä päin olen ajatellut että hän ottikin minut vaan sen tähden, kun minulla oli varoja enemmän kun useilla poikamiehillä. Hän kukaties ajatteli meillä saavansa viettää herraselämää… Mutta ei se sopinut, eikä sovi vastakaan. Kun hän tuon tuli huomaamaan, ja … kun ei hän mitään minusta välittänyt, niin hän vajosi sellaiseksi kuin hän nyt on… Tämä on minulle katkeraa!"
Hän ärjäsi viimeisen lauseen äänellä, joka todisti sanain sisältöä.
"Hm."
Ei Latva-Kunti muuta tuohon tainnut sanoa. Hän yhä vaan tirkisteli lattiaan.
"Ja kun minä nyt kerran sanomaan olen ruvennut, niin sanon teille kaikki," jatkoi Repponen taas. "Ainoastaan teille tästä puhun, eikä kellekään muille … sillä sydän pakottaa sitä jollekin avaamaan. — Sanon sen vielä, etten minä pidä tätä Eevan syynä, että hän on sellainen kuin hän on. Se on teidän, vanhempain syy, jotka ette ole lapsellenne jo aikaisemmin opettaneet semmoista maailman katselemis-oppia, ettei hänessä olisi päässyt kasvamaan semmoiset pilventakaiset toiveet. — Näette nyt, mikä siitä on seuraus ollut."
"Hmm… Kuka sen tietää, mitä ne mukulat kulloinkin toivovat."
"Niin no, eipähän tiedäkään, mutta se pitää tietää että heitä pitää estää semmoisia turhia toivomasta, jotka eivät kuitenkaan koskaan voi toteutua… Sitä minä kuitenkin toivon, että hän vähitellen tasautuu kun vanhenee ja että sitä sitten jotakuinkin mennään." — —
Latva-Kuntin emäntä kuunteli toisessa kamarissa oven takana tätä tarinaa; ja hän itki, itki niin että kyyneleet virtana vuotivat.
Ei hän ollutkaan päässyt vielä Eevaa murehtimasta, vaikka luuli jo silloin kaikista huolista päässeensä, kun Eeva kotoa pois vietiin emännäksi Repposeen.
Olikohan se "suru" Eevan tähden ennen niin todelliselta tuntunutkaan? Kukapa sen tietää. Mutta karvaammalta se nyt tuntui ja syyllisemmältä kuin koskaan ennen.
Kun Repponen pois lähti, niin pojat kummastelivat, miksi hän nyt noin vakainen ja harvasanainen oli, ja isäkin koko illan tavallista kärtyisemmältä näytti, sekä äiti toisinaan itkuisia silmiänsä pyyhki.
Repponen ajoi kotiinsa ja mietiskeli matkalla, oliko se ollut oikein, että tuosta oli apellensa puhunut. Katumaan ei hän ruvennut. Kummasteli vaan, kun ei apella ollut paljon mitään sanomista, ja sitten nauraa hytkähti surullisesti, kun muisti että se tytärtänsä lyömään oli käskenyt. "Ei ole kummallista, jos Eeva on sellainen," hän itsekseen mutisi. Mutta Eevalle voi hän sen johdosta paljon anteeksi antaa.