V.

Loppiais-aattona oli menty Hentolaan kestiin. Nyt oli jo loppiaisen jälkeinen päivä, eikä vielä ollut kestiväkeä kotiin saapunut. Jaska ja Jussi olivat tiellä tietämättömällä olleet eilisestä saakka. Piiat vain juhlaa kotona pitivät ja tuttujansa kestitsivät.

Tiheään ajeli poika- ja tyttökuormia maantiellä. Kova näytti niillä kiire olevan, tahtoivat varmaankin Venäjälle lähtevää joulua kaikin mokomin kiinni pitää ja estää karkaamasta.

Oja-Pappalan tyttöjen vieraatkin olivat palveluspiikoja ja sen tähden täytyi tyytyä katselemaan ikkunoista, kuinka talollisnuoriso oikein juhlaa lopetti. Kävi niitä muutamia kuormia Oja-Pappalan pihassakin. Mutta kun kuulivat, ettei Jaska ole kotona, eivätkä piiatkaan ruvenneet ryypyille haastamaan, lähtivät nauraen ja ilvettä tehden pois.

Vihdoin tuli Jaskakin eräässä kuormassa kotiin. Vauhkasti hän silmäili ympärilleen kun pihaan ajettiin ja joudutti muiden edellä tupaan.

"Onko meidän vielä tultu kotiin?" hän isää ja äitiä tarkoittaen kysyi.

"Ei", vastattiin.

Mikä onni sentään! Jaska tunsi rintansa alla hyvää tekevän liikahduksen. Jo hän oli kuin seitsemännessä taivaassa, huusi ja melusi vapaudessaan kuin huutokaupanpitäjä.

Koko suuri joukko niitä tovereita olikin, monta kuormaa tyttöjä ja poikia.

Viina oli Jaskalta jo ennen loppunut, kyllä hän sen hyvin muisti. Mutta isällä tiesi olevan, pelkäsi vain että sitä taitaa olla ukolta kumma saada. Asia sattui kuitenkin niin hyvin, ettei isä ollut tullut kotiin: sai ottaa isän viinan, kuten omansa, kyllähän tilin ehtii jälkeenpäin tehdä. Isän ison pullon hän siis suurella ylpeydellä pöytään toi. Ei sielläkään paljoa ollut, mutta luuli hän sen riittävän. Iloista oli nuorison elämä. Poikia laulatti täyteen kolloon tuvassakin ja tyttöjä tirskutti ja nauratti niin, että piiat vierainensa karsaasti katselivat ja syyllä otaksuivat, että heistä leikkiä tehtiin. —

"Ryypätään pojat … ääh!" Jaska keikisti selkäänsä ja kaatoi ensimmäisen ryypyn omaan suuhunsa ja romahti niin, että jokainen häntä ihmetellen katseli.

"Tule ottamaan", käski hän likimmäistä poikaa. Sattui olemaan selväpäinen, jota käskettiin.

"Ei olisi nyt lukua", esteli. Oli kuitenkin jo nousemassa, mutta ei noussutkaan … mukavampi odottaa uutta käskyä.

"No saakeli!"

Se auttoi ja ryyppääminen tuli hyvään alkuun. Eivät kaikki olisi tahtoneet mitenkään koko ryyppyä kallistaa, mutta siihenkö Jaskan sopi suostua! Piti ainakin vähintäänkin pari kertaa tarjota, ja jos ei se auttanut, piti ottaa pikarinjalkaan ja pakottaa toisen väkisellä ottamaan suuhunsa viinan, joko sitten nielläkseen taikka ulos sylkeäkseen. Näin vaati tapa. Useat, jotka eivät halunneet juopua, käyttivätkin ulos sylkemisen oikeutta.

Tuli uusia vieraita. Jo alkoi Jaskan sydän levottomasti sätkiä, kun pullossa ainoastaan joku pikarillinen enään hilahteli.

"Ei olisi pitänyt niille niin tuikeasti pakata kaksia ryyppyjä", hän ajatteli. "On niin häpeä nyt kun kesken loppuu … kun nuo toisetkin sattuivat tulemaan."

Mutta juuri yhdennellätoista hetkellä juolahti auttava keino mieleen.

Hessalla on!…

Hessan hän kuiskasi pihalle ja sai tämän pienen riitelemisen perästä tuomaan lutista pullonsa.

Kun vihdoin lähdön aika tuli, niin Jaska ilmoitti toisille päättäneensä nyt hänkin panna hevosen, ettei muiden hevosella tarvitsisi itseänsä vedättää. Hevosta asettamaan lähtiessään käski toisten ruveta tuvassa hyppelemään.

Olisiko tämä joukko ollut oikeata nuorisoa, jos sellaista käskyä olisi tarvinnut kahdesti kerrata!

Niin alkoi hyppy.

Jaska sillä aikaa hevostaan pulkan eteen asetti ja uudet puetit sen selkään puki. Hevonen oli vain tavallinen työhevonen, sellainen vankka valakka, josta on iloa peltotyössä, mutta harmia joulu-ajon kilpailevassa kiireessä. Harmitti se Jaskaa, kun ei isä ollut juoksuria taloon laittanut. Ja miksi ei se olisi harmittanut. Tuo kirkonkylän porvarikin, jota ennen pidettiin retumiehenä, pääsi kohta oikein arvomieheksi ja herrain tutuksi, kun osti mustalaiselta oriin ja voitti sillä kilpa-ajoissa toisen palkinnon. Moni muu oli päässyt maineesen sillä, että oli hankkinut itsellensä juoksijahevosen.

Jaska tiesi kaikki ja teki vahvan päätöksen hankkia itsellensä juoksurin heti kun vain itse käsiinsä vallat saa. Asetti hevostansa, lohdutellen itseään:

"Onpa ainakin komeat puetit ja poikakin tavallista parempi." Löi ruoskalla selkään vanhaa, että edes vähän virkummalta näyttäisi.

Jaska jo alkoi pelätä, että isä ja äiti mahdollisesti tähän parhaasen ryminään kotiin tulisivat. Hän rupesi jo melkein suorin sanoin toisia matkaanlähdöstä muistuttamaan. Vihdoin hänen sanansa otettiin huomioon. Ja niinkuin lapset ne sitten yht'aikaa oveen törmäsivät. Siinäkin tilaisuutta hyväksensä käyttäen koettivat kukin yhteen tuuppautua juuri hänen kanssaan, jota ajatteli ja josta siinä joukossa enimmän piti.

Vaan nyt tuli uusi kuormain jako, kun oli Oja-Pappalan Jaskallakin hevonen. Ne tytöt, joilla itsellään sattui hevonen olemaan, eikä siis sopinut ajatellakaan Jaskan rekeen, he tarkemmin ystäväinsä menettelyä silmällä pitivät ja huomasivat mielestänsä, että useain toisten teki mieli sanoa: "Minä en pysy tässä! — Tästä putoaa!" Ja sitten, ikäänkuin tilattomilta näyttäen he kovasti huusivat: "Mihin minä pääsisin? — Kuka minut ottaisi rekeensä?" Tarkastelijat luulivat yskän ymmärtävänsä: sitä varten ne tuota huutavat, että Jaska rekeensä käskisi. Mutta yksi, joka Jaskan silmäyksistä päättäen luuli voivansa toivoa, rohkaisi itsensä ja ujosti punastellen kysyi Jaskalta:

"Otatko minut?"

"Tule vain."

Se näytti hyvästi sopivan kahden puolen. Onnellinen tyttö luuli toisten silmäyksistä voivansa lukea kateutta enemmän kuin niissä sitä olikaan.

"Oo hevonen!" sanoi Jaska, istui pulkan tapille ja oli hiukan punastuksissaan. Hevonen sai ruveta oikasemaan ja sai tuntea, että Jaskalla oli nyt mieluisa kuorma.

Kestistä tultiin illalla ja isä oli vähän "toisella-kymmenellä". Ukolle tahtoi ilta ruveta pitkäksi käymään, kun ei ollut usein tottunut viime aikoina senkään vertaa ryypyksissä olemaan. Ikävää poistaaksensa hän siis ison pullon lautaselta otti ja aikoi hiukan karvahtaa. Mutta äänettömäksi kävi hämmästyksestä, kun pullonsa vallan kuivaksi huomasi.

"Mitä! Kuka on viinani juonut?" hän kiivaasti huusi ja katseli tutkistellen tyttöjä. Nämät eivät ehtineet vielä mitään sanoa, ennenkuin emäntä jo päätti:

"Kukahan sen nyt on juonut … sellaisia kyseletkään. Jaska, johan tuon nyt ymmärrät."

"Niin, Jaska siitä jakoi, kun oli päivällä hänellä vieraina koko hevosjoukko."

"Hevosilleko viinani juotti?"

Naiset alkoivat nauraa, kun ukko niin totuudessa tuollaisia kyseli.

"Eei", sanoi Littu, "mutta niitä oli suuri joukko poikia ja tyttöjä."

"No loppukoon nyt siihen joulu, kun kerta on Knuuttikin potussa."

Hän pani pullon pois, laskeutui penkille istumaan ja puheli vakavasti:

"Lemmon poika, kun siellä nyt vielä hevosen kanssa retuaa ja juo."
Sitte hän astui takan luo ja rupesi naisille päivittelemään:

"Jos nämät joulu-juhlat olisivat viikkoakin pitemmät, niin kyllä nuo klopit oppisivat juomaan niin ettei niitä enää kunnolla muuhun työhön saisikaan."

"Niin tokikin", liittyi emäntä sanomaan, "kun ovat niin surkean tavan ottaneet, että aivan viinan kanssa mässäävät koko joulunajan. Ja ainakin se on varmaa, että ne silloin oppivat pahemmiksi juomareiksi kuin kokonaisena pitkänä muuna vuoden aikana."