VII.
Kerran he kaikin kolmen, Matti, Iikka ja Vilhelmi tulivat metsästä. Iikka toisten huviksi kertoi muuatta vanhaa juttua leppäisistä aisoista. Matti mietiskeli jotain itsekseen, pyöräytti puheen yht'äkkiä toisaalle ja kysyi:
»Kuuleppa Vilhelmi, mitä on aate?»
»Aate, mikä aate?»
»Aate vain? Mitä tarkoitetaan aatteella, sellaisella aatteella, josta puhutaan?»
»Aateko? Siinä on miestä joka ei tiedä mitä aate on!» Iikka nauroi.
»Tiedätkö sinä?»
»Aatettako? Tottahan tuon tietää. Se on sellainen romaani, eli kertomus, jossa puhutaan raittiudesta.»
»Onko se?» kysyi Matti Vilhelmiltä, joka nauroi.
»On kyllä, tavallansa. Ei se romaani, eli kertomus ole aate, vaan se mielipide, jota kertomuksen kautta tahdotaan esiin tuoda», yritti hän selittää.
»No niin! Enkö minä sitä sanonut? Se on sittekin aate.»
»Aatteita ovat oikeastaan kaikki ne mielipiteet, joiden mukaan ihmisille suunnitellaan uusia tehtäviä ja tarkoitusperiä.»
»No niin. Niin kuin esimerkiksi, jos Matti aikoo mennä Liisan kanssa naimisiin, niin se on aate.»
»Iikka Liisan kanssa aikoo!» huusi Matti.
»Pure kieleesi» ärisi Iikka.
»No niin, vaikka niinkin, mutta se on jonkullainen aate.»
»Naimisen aate.»
»Naimisen aate. Ja tällä Matilla on sellainen aate, mutta ei se itse vaan sitä ymmärrä», selitti Iikka.
»Valehtelet.»
»Jumaliste! — jotta mä vannon, kun vaan löytäisit tytön, jolla olisi myöskin sellainen aate, niin suoraa päätä…»
Nuorten miesten joukossa vallitsi reipas mieliala. Kaunis talvinen ilma ja hyvä rekikeli antoivat mielialalle luonnollisen taustan. Tie joka kulki läpi nuorta koivikkoa kasvavan mäen, oli uurtautunut syvälle kinosten sisään kuin kaukaloon. Muuan joulukuulla harvinainen auringon säde loisteli puitten välistä saaden aikaan kevättä muistuttavan värityksen. Kulkusten helinä synnytti hauskan kaiun. Jänesten ja kärppäin jälkiä näkyi runsaasti puhtaalla lumella. Muutamia yksinäisiä suksenlatuja johti tieltä viidakon sisään herättäen salaperäisen, lumoavan halun seurata niitä aina sinne missä jänö rauhoitettuna teutaroi ja herkutellen halvan atriansa haavan kylestä nakertelee ja lunta särpimekseen haukkaa. Siellä piiloutuisi tuuhean kuusen suojaan ilman pyssyä ja nauttien katseleisi Suomen metsien uskollisen jänön paratiisi-elämää. Kun olisi kyllikseen katsellut kerrakseen, hiipisi takaisin suksilleen, veisi ihmisten ilmoille viestin erämaan rauhasta ja itselleen muiston, joka vetäisi tänne taas uudestaan, kun luonnon paratiisillinen, rauhoittava voima sydämestä alkaisi haihtua…
Nuoret miehet istuivat hymyhuulin puukuormillaan ja nauttivat. Ajatus oli aivan kuin seisahtunut, tunnelmat vaan elivät ja määräsivät mielialat. Taasen kun tie johti lakealle suolle, missä vaivaismäntyjä harvakseen kohosi kinoksista, hellittivät tunnelmat. Matti alotti melkein samasta mihin äsken oli pysähdytty.
»Mutta onko nuorisoseurakin jokin aate?» kysyi hän.
»Sama aate se on kuin sunkin aattees!» riennätti taas Iikka hyväntuulisena vastaamaan.
Vilhelmi koki panna parastaan selittääkseen:
»Se on sellainen aate, jonka tarkoituksena on saada nuoriso innostumaan itsensä kasvattamiseen, tekemään itsestään tietävämpiä, taitavampia ja parempia ihmisiä kuin luonnostamme olemme. Sitte sen tarkoituksena on tehdä se sillä pohjalla, että ihmisten keskinäisessä elämässä ruvettaisiin noudattamaan tasa-arvoisuuden periaatetta, että meistä tulisi veljiä…»
Iikka sai kiini samasta, vallattomasta tunnelmasta, joka äsken pysähtyi keskellä metsää. Iloisesti huusi hän Matille:
»Että sinusta ja Vilhelmistä tulisi veljeksiä ja kanssaperillisiä.»
Matti, joka oli sovinnollisen mielialan vallassa, pelkäsi Vilhelmin suuttuvan ja suhdittaen nuhteli:
»Iikka!»
Mutta Vilhelmi ei tyhjästä välittänyt, vaan jatkoi:
»Tavallaan sitäkin. Mutta se on vielä niin kaukainen päämäärä, että nuorisoseura-aatteen yhteydessä ei siitä kannata edes puhua. Minä muuten luulen; että kun ihmiskunta kehityksessä kerran siihen asti ehtii, niin perintökysymys tulee olemaan hyvin helposti ratkaistu. Sillä ihmisten tosi veljeys ja keskinäinen toistensa tukeaminen on satakertaa varmempi turva orvoiksi jäävien jälkeläisten toimeentulolle, kuin vaivainen muutaman tuhannen perintö.»
Matti yritti oikein tosissaan selittää asiaa käytännöllisesti, sanoen:
»Oikeastaan nuorisoseurassa siis tarkoitetaan sitä, että oltaisiin veljiä kaikessa muussa, mutta perinnönjaossa ei, että oltaisiin oikeastaan niin kuin velipuolia, niinkuin yhtä äitiä, mutta eri isää.»
»Jotenkin sillä tavalla», nauroi Vilhelmi. »Niin kauan kuin elämme tässä puolisivistyneessä maailmassa emmekä yksi enempää kuin toinenkaan ole yhteisomaisuuden periaatteesen kasvaneet, täytyy käytännöllisten ihmisten asettua edistystä harrastamaan olevien olojen pohjalla. Hyppimällä ei kuitenkaan päästä uusiin oloihin.»
Koirankurisesti silmiään sirristäen, virkkoi Iikka kuormaltaan:
»Mitähän meidän emäntämuori sanoisi, jos me täältä mentyämme nyt menisimme kaikin kamariin syömään ja sanoisimme: 'mamma hoi! me olemme velipuolia!'»
Vilhelmi naurahti, mutta selvästi huomasi että leikki oli häneen koskenut. Hän oli aina pitänyt ikävänä seikkana kamarissa syöntiä ja itse suureksi osaksi siitä luopunut. Mutta paremman palan maku houkutteli toisinaan, aivan kuin juoppoa, vasten parempaa vakaumustaan. Mitään virkkamatta alkoi hän juosta hevosensa perään, joka meni toisista hyvän matkan edellä.
Iikka ei oikeastaan ollut tarkoittanut pistellä, mutta huomattuaan sanainsa vaikutuksen käsitti mitä oli tapahtunut. Ensin harmistui, vaan kohta sai takaisin rattoisuutensa. — Suuttukoon, ajatteli, kyllä munkin suuni hyvän maistaisi… Mitä hänen tarvitsee, ikään kuin meiltä varkain, kulkea kamarissa herkkupaloja näykkien, viekastellen…
Vaikka Matti oli ollut niin hyvällä ja rauhallisella tuulella, tuntui Iikan pila hauskalle ja kututtavalle. Se hänen mielestään sattui niin paikalleen. Istuen perimmäisen hevosen kuormalla alkoi hän vaipua unelmiinsa. Iikka löi raipalla hidastelevaa hevostaan ja virkahti:
»Hoi aate!»
»Aate!» matki Matti ja nauroi.
Iikka rupesi laulamaan:
»Talonpojat ne istuvat ja renkipojat seisoo, kun Topran Samppaa vihitään niin kotia kuuluu veisoo.»
Kun he tulivat kotiin, ei Vilhelmi tavallisuuden mukaan mennytkään kamariin kahvia saamaan. Ei hän sittenkään mennyt vaikka äiti silmää iski ja viittoi. Vihdoin äiti huusi. Silloin Vilhelmi tuskastuneen näköisenä kävi kamariin.
»Tämä jäähtyy», sanoi äiti, ottaen kahvipannun pesästä.
»Antakaa myöskin Iikalle ja Matille, äiti.»
»Eei, ei täältä tulisikaan. Mitähän ne kahvista välittävät, kun eivät ole siihen tottuneet.»
»En minäkään välitä tällä kertaa», vastasi Vilhelmi rupeamatta enempiin väittelyihin.