X.
Pitkiin aikoihin ei Matti ollut käynyt isän mökillä. Eikä hänellä sinne ikävä ollut, eikä mieli tehnyt tavallisissa oloissa. Mutta nämät äskeiset tapaukset ja muistot verryttivät kaipuun, oikein ikävän. Eräänä iltana päätti hän siellä käydä, kun ilmestyi asiatakin. Isällä oli vanha, kaksipiippuinen pistooli, jota Matti oli alkanut mielitellä: sillä olisi hauska ampua räiskyttää yölliseen aikaan ja herättää huomiota. Sen oli keksinyt, kun eräällä hyvällä tutulla, talonpojalla, oli revolveri, jolla se ampui ilmaan tyttöjoukoissa. Ne kiljuivat kauhuissaan, mutta nauroivat kuitenkin. Mattikin tahtoisi kiljuttaa ja naurattaa niitä. Sitäpaitsi sopisi pistoolilla vaihtokauppoja tehdä, saisi myydäkin jos ostaja sattuisi. Mennessään kuvitteli Matti pistolista lähtevän hauskaa aivan loppumattomiin.
Mökistä, joka ei ollut enää hyvä, tuprusi savua ovenraon täydeltä. Ovi olikin savun kulkua varten tuettu puoliltaan auki. Perhe, johon kuului isä ja äiti sekä 10-vuotias raajarikko, ontuva poika, Mikko ja häntä pari vuotta nuorempi sisko Lissu, oli parhaillaan iltaruoalla. Matti huomasi että hänen tullessaan oli äiti juuri heittämässä sänkyyn jotain, isä ja siskokset pälyivät oveenpäin.
»Tuopa siellä vain tuleekin», isä sanoi rauhoittuen. »Käy istumaan. — Anna tänne se läski!» Viimeinen sanottiin äidille, joka totellen aikoi heti noutaa sängystä sinne äsken heittämänsä Amerikan silavakimpaleen, mutta Lissu ennätti edelle. Matille muistui elävästi, miten ennenkin, hänen lapsuudessaan, aina paremmat suupalat heitettiin vällyjen alle sänkyyn, kun vieras ruuan aikana tuli. Niin piti tehdä, kun ihmiset aina heidän herkuttelemistaan haukkuivat, jos niiltä jotain pyysi — ja vaikka ei pyytänytkään.
»Savuapa täällä on», moitti Matti, mutta pani kuitenkin paperossinsa lisäksi savuamaan. Hän alkoi tarkastaa pöytää. Siinä oli tuo äskenmainittu raaka silavakappale, josta kukin tarpeen mukaan vuoleksi viipaleita syödäkseen, sekä läkkikannu, josta palanpainimeksi hörppivät. Pöytälaatikko oli auki ja sieltä näkyi muutamia leipäkannikoita. Syöminki muuten näytti olevan joku välipala-ateria, sillä tulella kiehui puurovesipannu. Tähän välipalaan oli kai houkutellutkin vaan satunnainen mieliteko ja tilaisuus: kun Mikko tuli kylästä puolen kiloa silavaa ja maitokannu mukana, houkuttelivat herkut ensin isän, sitte vähitellen muutkin maistelemaan, kunnes ruokahalu kasvoi niin suureksi, että maistelemisesta sukeusi oikein syöminki. Vaan silavakimpale hupeni huomattavasti, ensin rupesi kadehtimaan isä sitte äiti, tyrkkivät lapsia ja nuhtelivat ahneudesta. Vanhempain yhteisestä neuvosta käärittiin silavanjäännös paperirääsyyn ja pantiin lukolliseen arkkuun, jonka avain katosi äidin taskuun. Isä nousi pöydästä Jumalaa kiittäen ja yltäkylläisyyttään huokien, pani päähänsä lakin, jonka painoi korvia myöten. Lakki antoi hänelle tuon naurettavan ulkomuodon, josta Ratulainen oli tunnettu. (Sillä hänellä oli niin pieni pää, ettei koskaan nuorena saanut sopivaa lakkia.) Pistettyään poskeensa mällin akkunalaudalta alkoi mies laittaa piippua kuntoon. Hänen sitä takan luona tehdessään sattui Mikko jotenkin astumaan jalalle. Isä julmistui, potkasi poikaa ja päästi jakson kirouksia. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut isolle pojalle komeilla kotoherruudellaan. Mikko meni parkuen penkin nurkkaan.
»Tuon sinäkin voitat, muutama!» sanoi äiti harvakseen hammasten välistä. »On siinäkin, jumal'auta, olevinaan miestä, ensin siunaa ja sitte kiroilee. Onpa kun mieskin.»
Ratulainen lannistui huomattavasti uhkaavan vihurin edessä, mutta koetti kuitenkin pitää edelleen ryhtinsä, pyrkien suoristamaan pientä, koukistunutta ruumistaan.
»Mitä sen tarvitsee jaloissa kompuroida.»
»Kompuroida!» matki akka. »Itse olet poikaparan potkinut ja vielä haukut, vietävä.»
Matille oli tämä kaikki tuttua. Ennen oli isä useimmiten, kun riita tälle asteelle ehti, ottanut luudanvarren ja äiti lähtenyt karkuun, he lapset perässä minkä ehtivät. Mutta vanhentuneen näkyi jo isä ja kurssikin sitä mukaa heikontuneen, koska ei niin tehnyt enää. Sen sijaan astui Matin luo.
»Sulla lie tupakkaa?» Matti antoi.
Lissu, jolla oli kipeät silmät, lähenteli isoa veljeä.
»Salmenpe-erä-än, Salmenpe-erä-än», hoki lauluäänellä ja katseli naurussa suin veljen silmiin kiehtoen hänen polvellaan.
»Mitä, Salmenperään?»
»Lissu on mielissään, kun se on Salmenperään lastenhoitajaksi ja lammasten paimeneksi luvattu.»
»Eihän se vielä kelpaa», arveli Matti.
»Ja sellainen porukonttikin on, aina raakuu, eikä se näekään», jatkoi
Mikko käheällä, omituisella miesäänellään.
»Mutta pääsee talollisten ruokaan, ja silmätkin paranevat kun ei ole aina savua tuvassa», intti lapsi sellaisella innostuksella, että Matti rupesi nauramaan ja isä virkkoi halveksien:
»Äidiltänsä se on tuon oppinut!»
»Minkä?» tiuskasi äiti.
»Sen vain, että talollisten ruokaan.»
»Noo, aina sitä on talollisilla toisellainen ruoka kuin ratulaisilla.»
»Itse olet ratulainen», pilkkasi mies.
»Niin olenkin, kun olen sun ottanut.»
Lapsi jatkoi pikkuvanhan tavoin aivan kuin äitinsä ajatusjuoksua:
»Ja sellainen, aimo talo.»
»Joka pisara maitoakin meijeriin viedään!» kähisi nauraen Mikko. Ja sitte hän kuvaili minkälaiseksi sisar tulee niin kuivassa talossa, tavalla, jota ei voi kertoa. Mutta hän sai koko huonekunnan nauramaan. Itse kertoi menevänsä Koivuportaasen ajopojaksi ja kehui että siellä on ihmistenmoista elämää vielä, »kun ei meijeriinkään viedä».
»Toinen hyvä!» nauroi isä kaksimielisenä, ettei oikein tietänyt poikaako hän tarkoitti vai taloa. »Saa siitäkin hyvän!» jatkoi jonkullaisella ihailevalla syrjäsilmällä katsellen poikaa, joka pyöritteli mälliä poskessaan ja syleksi kuumaan poroon takassa.
»Pitääkö se suussaan?» kysyi vanhempi veli. »Kun saa tupakkia. — Ootko sinä mun tupakkiani ottanut?»
»En, porvarista sain.» Poika ei päätäänkään käännä puhuttelun aikana, takkaan vaan syleksii.
»Koivuportaan emäntäkin on häjynkurinen», jatkaa tyttö.
»Ja sekö on enkeli, Salmenperän ämmä? Vie sun…» kähisee Mikko.
Vanhemmat eivät kiistaan sekaannu. Kun eivät lapset vaan heitä hauku eivätkä mitään pyydä, saavat kernaasti jutella sellaista mikä heitä huvittaa. Mikäli omilta harrastuksiltaan ehtivät, seuraavat huvikseen joskus näitä juttuja, milloin hyväksyvästi naurahdellen, kulloin häiriytyneenä karttaen hiljaa olemaan.
Matti oli jonkullaisella mielenkiinnolla katsellut tätä varsin jokapäiväistä elämää, samalla kun koetti kaupotella isältä vanhaa ruostunutta pistoolia, jota arvokapineena oli säilytetty arkun salalaatikossa. Viime aikoina olivat sattumat raottaneet hänelle aivan uusia puolia elämässä. Yksi sellainen oli oma kykenemättömyytensä, josta oli johtunut monia ennen tuntemattomia huolia, jopa suoranaista katkeruuttakin.
»Panisitte tuon Mikon oppiin, suutarin tai räätälinoppiin», virkkoi hän painostavan mielialan valtaamana. Hän oli silloin jo pois lähdössä, mutta tahtoi tuon saada sanotuksi.
»Eivät ne ota», sanoi isä.
»On puhuttu jo monelle», lisäsi äiti.
Hekin olivat sitä siis ajatelleet.
Oltiin iso aika vaiti. Jokainen arvasi syyn, mutta kukaan ei tahtonut sitä puheeksi ottaa. »Ihmiset eivät huoli, kun se on viallinen», sanoivat vanhemmat vieraille, tarkoittaen ruumiinvikoja. Mutta itse he tiesivät syiden olevan sielunvikoja. Isä tyhjensi piipusta porot poskeensa, äiti hyräili virttä, Matti katseli vaijeten pistoolia joka äsken oli tullut hänen omakseen, Lissu oli nukkunut takanala. Puuro oli valmiiksi keitettynä pannussa. Hiiloksesta tollahtelivat viimeiset liekit hämärästi valaisten. Mikko oli nojannut väsyneesti muutamaan nurkkaan, leuka rintaa vasten ja kuunnellut, jatkoi eteensä tuijottaen miettimistään yhdessä toisten kanssa. Vihdoin äänsi kähisevällä, omituisella miesäänellään:
»Minä rupean hevosvarkaaksi.»
Sylki, tuijotti yhä eteensä kiiluvin silmin, hiljaa viheltäen.
»Siihenkö luulisit kelpaavasi?» kysyi äiti haukotellen ja koputti tulta.