XIX.
Kun Matti seuraavana päivänä puolisen tienoissa heräsi, havaitsi hän olevansa aivan vieraassa tuvassa ja pelästyi. Maaten esiripulla varustetussa sängyssä, jossa oli hiukan olkipahnoja ja olkipussi päänalusena, kohotti hän kätensä hieroakseen silmiään. Käteen koski kipeästi, se oli turvonnut ja kankea. Hän uudestaan pelästyi. Seurasi harmaa hämminki. Ajatukset alkoivat liikkua hitaasti. Alkoi muistella eilisillan hämäriä tapauksia. Ei muistanut oikeastaan mitään sen jälkeen kun oli alkanut koluta räätälin oven takana. Ikkunan särkemistä muisti kuin hämärää unta ja sitä että oli saanut selkäänsä. Kipu alkoi yhä häiritsevämpänä tuntua päässä, kädessä ja vihdoin nenässä, jonka keksi ajettuneen isoksi ja helläksi. Vaan mikä on tuo mies?
Mies istui penkillä ja esiripun aukeamasta saattoi hänet nähdä. Silmät olivat sumeat ja hämärtävät ja muistikin. Tunsi vihdoin vanginkulettajan. Tämä tuli sängyn luo ja tempasi esiripun auki samassa kun Matti oli arvannut missä hän on. Tuijotellen vapisevana isännän silmiin teki hän samalla havainnon, ettei hänellä ainakaan ole rautoja. Kysyi arkoen:
»Mitä minä olen tehnyt?»
Miehen jörömäisessä naamassa ei näkynyt mitään erikoista ilmettä kun vastasi:
»Murhan.»
Kauhistuneena tempausi Matti istumaan ja kiljasi. Hätäisesti siunaillen syöksi hän lattialle ja kysyi josko se on totta.
»Totta se on», vakuutti isäntä, mutta jörömäinen naama kiertyi helpottavaan hymyyn. Vaikka Matti alkoikin epäillä asian todellisuutta ei hän nyt enää saattanut pidättää itkuansa. Sen kestäessä alkoi puhella kaikellaista ajattelematonta ja joutavaa, katuvaa ja epämieluista yhtaikaa. Porua ja epätoivoa pysähtyivät emäntä ja nuori palvelustyttökin katsomaan. Kääntäen selkänsä sanoi isäntä yhtä jurona ja jyrkkänä kuin ennenkin.
»Älä nyt aivo. Et sinä ole murhaa tehnyt.»
Sepä edes hyvä!
»Mitä minä olen tehnyt?»
Isäntä ei ollut nopsa kertomaan. Saihan kuitenkin vihdoin tyydyttäneeksi Matin uteliaisuutta: oli teloittanut puukolla räätälin käsivartta ja olkapäätä ja särkenyt ikkunoita.
Koko päivän sai Matti vanginkulettajan luona istua tietämättä pääseekö pois, vai linnaanko lähetetään. Nimismies oli vaan käskenyt siellä pitää, hän tulisi vasta huomenna. Iltapäivällä tuli tuttuja katsomaan. Tästä osanotosta Matti ihastui. Ei hän jaksanut olla niin huomattuna tulematta ylpeäksi… Siitä ei saattaisi missään tapauksessa aivan pitkää vankeutta tulla… Ujoina alkoivat mieleen tunkea vanhanaikaisten murhalaulujen kiihottavat sanat ja säveleet. Sappi vähitellen paisui ja luonto kohosi aamullisesta surkeasta lamauksestaan. Puhelu sai jo tilapäisiä röyhkeyden vivahduksia.
Mutta päivemmällä saapuu tieto, että olkapäähaavoja on lääkäri pitänyt vaarallisina. Vuosituomion kamala uhka nousee eteen kuin pelottava haamu. Mieliala laskeutuu eikä enää pääse kohoamaan.
Martan rakkauden muisto kohoo ikävöivänä ja uskollisena keskellä synkän tulevaisuuden mielikuvia. Hän on asettunut istumaan ikkunapieleen mistä näkee tielle, josta silmä luopumatta, loppumatta etsii: eikö Marttaa näy? Mikäli ilta kuluu kadottavat muut asiat arvonsa. Vanki ajattelee vaan Marttaa ja itseltään kyselee: tuleeko hän? Vapiseva aavistus antaa siihen joka kerta epäröivän ja umpimielisen vastauksen. Jos ei Martta nyt tule, voi kulua vuosi, kaksi, kolme, ennen kuin hän saa nähdä ja puhutella. Martta ei tiedä häntä odottaa eikä tiedä josko haluaakan kun ei ole tullut koskaan mitään puhutuksi, on vaan oltu yksissä ja pidetty toisistaan. Mutta vuosien kuluttua voi Martta jo olla toisen oma… Jos hän tulisi tänne, — jos menisi edes tuosta ohitse, tietä pitkin, ymmärtäisi hän, että Martta on tullut hänen tähtensä … että Martta todella rakastaa, että on edes joku joka häntä suree ja ikävöi kun hän parasta nuoruuttaan linnassa haaskaa. Katse kulkee maantietä pitkin pituuttaan, mutta ei vaan näy Marttaa…
Mielessä on ollut jo isomman ajan niin pimeätä. Raitalaan ei ole ensi vuodeksi pyydetty rengiksi eikä muuallekaan. Iikkaa on tahdottu pestata, mutta ei ole luvannut kun aikoo Liisan kanssa yhteen ja odottaa Amerikan piljettiä. Hän muistaa miten tämä ajatus häntä eilen illalla erityisesti vaivasi silloin kuin lähti. Mieli katkeroittuu ja hänen tekee mielensä kurillisesti nauraa kun muistaa miten hän varkain veti oikein pääntäyden matkamiehen leilistä…
Ihmisiä käy talossa.
»Rautoihinko se Mattikin itsensä laittoi?» useimmat sanovat, äänessä tuomitseva sävel. Matissa herää taas halu pöyhkeillä ja komeilla. Mutta kun näkee Vilhelmin tulevan hätkähtää ja epäröi miten tulisi tälle esiintyä. Heti selvenee, että katumusta ei hän ainakaan näyttele! Suussa on jo sana… Mutta Vilhelmi tulee kättelemään, ei huudakaan siveellisiä neuvojaan talonväen ihmeteltäviksi vaan istuu viereen ja kuiskuttelee:
»Kuinka sinä, velikulta…»
Matin edellytykset ovat pettäneet. Arkoen yrittää hän katsoa Vilhelmin silmiin ja sydän pyrkii heltymään. Vilhelmi näki Matin surun.
»Luulen», sanoi hän, »ettei se ole aivan vaarallista. Räätäli ei kuulu edes makaavan.»
Matti innostui tästä. Hän selitti Vilhelmille, ettei hän ollut aikonut lyödä, vaan kun räätäli yhtämyötään tyrkkii häntä jokapuolelta, antamatta elävää rauhaa … ja hänelle oli tullut siinä vahinko kun ikkunan särki.
»Mutta mistä sait viinaa?»
»Viinaako?» Matti kävi tulipunaiseksi. Mutta vanha tottumus auttoi.
»Tapasin tuttuja matkustavaisia.»
Vilhelmi ei enempää udellut.
»Sinä et ole edes juoppo, ja sinun piti noin käydä», jatkoi Vilhelmi.
Matti kertoi olleensa toisen kerran eläissään päissään. Miksi hän nyt oli niin juonut? kysyi Vilhelmi. Hän oli vaan juonut. Matti ajatteli itsekin että miksi hän todellakin oli juonut? Hänen mielensä uudelleen katkeroittui ajatellessaan eilisillan tapauksia kotona. Ja Vilhelmin ystävyyttä alkaa hän mitata kalvavalla epäluulolla.
Marttaa vaan ei näy.
Myöhemmin tuli Iikka ja Matin apea mieli siitä kohosi hiukan.
»Kaikki jotka harvoin ryyppäävät, nolottelevat aina, vaan mitä sinä tuolla tavalla…» Iikka ei asiata tosin niin vaarallisena pitänyt, oli käynyt räätälissä ja nähnyt ettei sitä mikään vaivaa. Ollaan vain niin mahtavia että, jos heitä vähän sormellaan koskee niin heti mies linnaan… Matti ei enää jaksanut pidättyä.
»Etkö ole nähnyt Kiviluhdan Marttaa?» hän kuiskasi Iikan korvaan.
»En», vastasi Iikka kysyvästi katsoen. Vaan sitte hän ymmärsi ja lohdutti:
»Kaippa se tulee.»
»Luuletko?»
Niin Iikka luuli, tahi ainakin sanoi luulevansa.
Tulee hämärään ovensuuhun nainen ja Matti jo säpsähtää että onko se?
»Tulin katsomaan tätä Mattia», kuuluu sieltä hänen viimevuotisen emäntänsä hyvälle sointuva ääni kun lähenee Mattia. »Saako sen lähelle mennä, vai kuinka tarkkaa on?»
»Saa», sanoi isäntä.
»Jumala armahtakoon kun oikein pitää sun vankina nähdä.»
Matti meni kiitollisena kättä tarjoomaan haluamatta yhtään ylpeillä.
»Minä tästä pidin paljo sen vuoksi kun ei se ollenkaan ryypännyt», jutteli emäntä vangin kulettajaan päin kääntyen. Jatkoi: »Ja nyt noin piti käymän. Mutta kun ei ole ollut isästä eikä äidistä neuvojiksi, niin lapset saavat oppia kokemuksen koulussa.»
»Ei ole mua kukaan neuvonut niin kuin te.»
»Mitäs minä… Mutta lienen sentään joskus sanonut kun sinä olit niin ahkera kyliä juoksemaan.»
Siitä urkeni pitkäkin keskustelu. Emännällä ei ollut niin kiirettä kun koti oli aivan lähellä. Mutta ennen kuin lähti, kysyi Matti arasti, josko hän saisi tulla tulevaksi vuodeksi Matalamäkeen?… Miten tässä asiat kääntynevät. Hän olisi vaikka palkatta, jos isäntä opettaisi jotain tekemään puusta, kun ei hän osaa mitään. Emäntä ei tietänyt siihen suoraa vastausta antaa. Vanginkulettaja virkkoi:
»Opettele linnassa. Moni on siellä oppinut.»
Linnassa? Tosiaankin! Matti alkaa innostua. Siellä häntä ainakin pakotetaan. Ja hän ajatteli puuastiain tekotaitoa aivan kuin kaikesta pelastavana keinona.
»Linna on köyhän koulu!» hörötteli isäntä uudelleen.
»Hyvä koulu … saa oppia ja pannaan tekemään», ihaili Matti. He keskustelivat isännän kanssa kahden kun muut olivat menneet.
»Eivätpä ne enää rengeiksi mene kun sieltä tulevat», jatkaa isäntä.
Sisään tuli vähäinen naishenkilö. Matti tuntee Martan ja hänet valtaa omituinen, koko sisäistä elämää liikuttava vapistus. Matti siirtyy lähemmäksi ovea ja Martta tulee luokse ujona ja hämillään:
»Täälläkö sinä nyt olet?» kuiskaa.
»Täällä.»
Lampusta oli öljy lopussa joten se himmeni ja alkoi kitistä. Juro vanginkulettaja näytti nuokkuvan pöydänpäässä.