XI
KORVENLOUKON TAPPELU
»Mooses sanoo, että joka varastaa ihmisen ja myy hänet, eli löydetään hänen tykönänsä, sen pitää totisesti kuoleman. Taitavat meinata ne pitäjän pojat Valeen kanssa seurata Mooseksen lakia, vai mitä arvelette Lukko?»
»Niin, niin taitavat, kumma ettei niitä jo ala kuulua.»
»Eivät ne näin aikaisin. Se on kovaa poikaa se Mooses, mutta ei kaikin paikoin. Kun se säätää silläkin lailla, että koska joku lyö palvelijatansa eli palkkapiikaansa sauvalla niin että hän kuolee hänen käsiinsä, hän pitää kaiketi kostettaman. Mutta jos hän päivän taikka kaksi elää, ei pidä häntä kostettaman, sillä se on hänen rahansa.»
»Ei se piikaväelle pannut kovin suurta arvoa.»
»Niin. Mutta katsokaapas kuinka niillä on hätää ja touhua tuolla kylässä. Totta vieköön, tuolla tulee jo koulumestarikin vetäen luuvaloista ruumistaan.»
Tämä keskustelu tapahtui pienen mökin edustalla Korvenloukolla Mikkelilauantai-iltana. Se oli korpraali Lukon mökki ja keskustelijat olivat korpraali ja Matin Tuppu. Mökki oli kaltevassa mäkirinteessä ja siitä näki hyvästi alempana laaksossa sekä samalla rinteellä olevan kylän ylitse. Vaikka olikin jo myöhäistä oli kylässä erinomaisen vilkasta liikettä ja elämää. Siellä juoksenneltiin edestakaisin ja huutoja kuului kaikkialta.
Korpraali Lukko oli vanha mies, harmahtavat hapset valuivat pitkinä ohuina suortuvina ohimoille. Varsi oli sentään vielä tukeva ja jäykkä. Matin Tuppu oli läheisen mökin mies.
Koulumestari tuli vaivalloisesti liikkuen, mutta nähtävästi kokien kaikin mokomin kiirehtiä. Tupun suu meni veitikkamaisesti hymyyn, kun hän huusi mestarille, joka aikoi ohitse rientää heitä huomaamatta:
»Ramman ei pidä sotaan käymän, eikä sokean toista taluttaman, sillä he molemmat häpiään tulevat.»
»Ole vait' ja pidä suus kiinni!» Koulumestari seisahtui huomattuaan miehet.
»Niin ne sanoivat Danin lapset Michan papille. Mutta meinaatko sinäkin sotaan mennä?» kysyi Tuppu.
»Se on tietty, missäs kauha on muualla kuin padassa.»
»Tule istumaan tänne vain ja anna nuorten melskata», kehoitti Lukko.
»En minä ole nahkaani ennenkään säästänyt», sanoi rampa rehennellen.
»Älä ole niinkuin ne, jotka paljon lupaavat, mutta eivät saa mitään aikaan, sanoo Syyrakki», nauroi Tuppu. »Tule istumaan tähän kivelle vain, Lukolla on tässä jo uudistupakoita.»
Koulumestari läheni piippuansa kopistellen ja Lukko ojensi hänelle massinsa. Istuessaan kivelle hän sanoi Tuppua katsellen:
»Moni kerskaa itseänsä viisaudesta, mutta vähän siitä tietää, sanoo
Syyrakki.»
»Niin, jottako minä?» kysyi Tuppu.
»Niin, ja moni muu.»
»Mutta et sinä piisaa mulle Raamatun tiedoissa.»
»Piisaanpa! Etpä sinä tiennyt sitäkään viime sunnuntaina, ennen kuin minä sanoin, missä on Raamatussa, että ole vait ja pidä suus kiinni.»
»Mutta etpä sinä tietänyt sitä missä Raamatussa puhutaan härän ruokkimisesta.»
Korpraali tunsi, että tässä on taas tulossa kova kinastus, ja koetti sen tähden pistää väliin:
»Henttulan Jussi-vainaja oli maksanut juoppo-pappi-vainajalle kerran korttelin viinaa, kun oli saanut tietää missä on Raamatussa se, että ole vait' ja pidä suus kiinni.»
»Niin se antoi», tiesi koulumestari, »mutta sitten sai tilaan
Kantolais-vainajalta puoli ruplaa rahaa ja tuopin viinaa. Meni näet
sitten lyömään vetoa Kantolaisen kanssa, kun Kantolainen väitti, ettei
Raamatussa niin ole.»
»Mutta mitä hittoa ne tuolla kylässä noin huutavat, oikeinko ne varustelevat niin kuin sotaa?» virkahti Lukko katsellen kylää kohti, mistä hämärässä vielä erotti liikehtiviä ihmisiä ja kuului hajanaisia ääniä.
»Varustavat ne», tiesi koulumestari. »Pitäjältä on tullut kovia uhkauksia, uhkaavat nyt uudestaan tulla hakemaan sitä Laitalan Valeen morsianta.»
»Koko häjy se oli se Valee.»
»Oli se. Kuulkaas kun akoillakin on ääntä. Siellä on äijätkin liikkeellä. Lähdetään katsomaan.» Koulumestari nousi. »Antakaapas vielä tupakkaa, ovatpa ne oikein hyviä.»
»Tuos'on», sanoi korpraali kohoten pystyyn. »En tiedä viitsiikö tässä vanhat lähteä nuorten kisoihin. Minä puolestani olen tarpeeksi ollut sellaisissa löylyissä.»
»Niin, no mutta katsomaan.»
Jo rupesi uteliaisuus heräämään Matin Tupussakin. Korpraali lähti tupaan takkia yllensä ottamaan. Muori antoi siellä kovaa rippiä ja käski äijän kotona pysymään. Mutta äijä tuli vain naureskellen ja lähti miesten mukana. Akka melskasi vielä ovella, että kun eivät nuo vanhat, lahot kantturat edes pysy paikoillaan yölliseen aikaan, kun lähdetään juoksuun kuin kolmitalviaat.
* * * * *
Kaikki kylän väki näytti olevan liikkeellä. Miehet varustelivat ja valmistelivat aseita. Tytöt ja poikaset kasasivat kiviä maantien veräjän tienoille, missä miehet aikoivat tulokkaita vastaan ottaa. Iäkkäitäkin miehiä liikuskeli joukoissa antaen nuoremmille kokemukseen perustuvia neuvoja ja ohjeita. Toiset kiersivät paikasta toiseen Jumalan sanan valossa arvostellen tappeluita, joille antoivat ankaran tuomion. Hekään eivät kuitenkaan suorastansa kohdistuneet tuomitsemaan korvenloukkolaisia, vaan tarkoittivat nähtävästi pitäjäläisiä tuomioillaan, ne kun olivat ryntäämän puolella.
* * * * *
»Kas, tuollapa tulee korpraali!» huudahti eräässä ryhmässä nuori mies, jota toiset nimittivät Konnun Iikaksi. Joukossa oli vilkkaasti väitelty siitä, onko kanki vai puukko parempi ase tällaisessa tappelussa. Lukon kumppanit olivat jo nähtävästi jääneet johonkin muualle, koska hän tuli yksin.
»Sanokaapa te, eikö puukko ole aina parempi ase tappeluissa kuin kanki?» jatkoi Iikka, kun Lukko tuli lähemmäksi.
»Se riippuu siitä, mitä asetta on tottunut käsittelemään», vastasi soturi. »Ei koskaan kanuunamiehestä ole pajunettiin, eikä…»
»Joo», keskeytti Mäkilahden Kustaa, »kyllä, mutta ei Iikka eikä monikaan meistä ole kuitenkaan niin hyviä puukkomiehiä kuin pitäjäläiset. Mutta kangella, tuollaisella pihlajaisella tampiolla sitä vastoin!»
»Älkää viljelkökään puukkoa», sanoi Lukko vakavasti, »sillä katsokaahan, se on sellainen kalu se, että kun sitä suurissa tappeluissa käytetään, niin siinä tulee kohta murhia ja…»
»Tulkoon!» intoili muuan nuorukainen.
»Älä sinä sellaisia!» nuhteli Lukko. »Olisiko sitten niin hauskaa tulla tapetuksi tai tappaa muita, lapsiparka? Katsoppa, näillä käsillä on tehty neljätoista miesmurhaa julkisella sotatanterella, mutta kyllä minä ennemmin tahtoisin, että ne olisivat tekemättä, vaikka olivatkin vieraan kansan miehiä ja valtakunnan vihollisia.»
»Mutta mitä niistä surraan?» nuoret miehet kyselivät.
»Voi lapset», virkkoi vanhus ja kyynel ilmestyi silmään. »Jos teistä joskus tulisi oikeita sotilaita ja joutuisitte tappamaan ihmisiä, joille ei teillä ole mitään vihaa, kun saisitte kuolemaa katsoa vasten silmiä sellaisella tantereella, jossa tuhannet miehet panevat alttiiksi henkensä, jossa ei tapella vain leikin vuoksi, niin te ette enää sanoisi niin. Mitä nämä teidän tappelunne ovat? Joutavaa leikkiä. Ja syyt, joista te tappelette? Pojat, pojat, älkää ajatelko murhia, selkään antaminen on paikallaan. Käyttäkää vain kankia, niillä saa kyllä annetuksi selkään, mutta ei siitä kuole. Puukot sitä vastoin, ne ovat pirun aseita ja pitäjällä on suuria puukkojunkkareita. Lyökää kangilla, niin te pidätte puolenne.»
* * * * *
Eräässä ryhmässä keskusteli joukko iäkkäämpiä miehiä, muiden muassa
Hautalan Janne, sekä useita muita pitäjältä tulleita.
»Se on ihan varma tosi», kuului Mäkilahden Matti kiukkuisesti sanovan, »että jos emme me rupea täällä rauhaa saamaan, jos tänne vain aina sotaretkiä pitäjältä tehdään, niin kasakat me vaadimme laitettavaksi!»
»Mutta nekin tulevat omille niskoille elätettäviksi», huomautti joku.
»Tulkoon! Ennen sitä nyt kasakan talossa elättää, kuin tässä iankaiken seisoo tampio kourassa tappeluun valmiina.»
»Vähätpä niistä oli hyötyä tuolla Romppalahden kulmallakaan, kun niitä siellä oli», sanoi Hautalan Janne. »Ne pojat ja äijä siellä niitä pieksivät yksistä käsin niin, että kasakoista ainakin pari tapettiin, eivätkä ne lopulta enää uskaltaneet pimeän aikana ollenkaan ulkona liikkua.»
»Niitä pitäisikin kohta saada kokonainen komppania.»
»Joo, mutta tällaisina, heikonlaisina vuosina ei niitä jaksettaisi elättää. Muuten ovat ne aika jänishousuja koko kasakat. Eivät ne uskalla oikean miehen kimppuun käydä yksin eikä kaksin, muuta kuin joukolla.»
»Niin no, mitä niistä sitten on hyötyä, sellaisista? Mutta kas noita kakara-vekaroita tuossa! Niillä peijakkaillahan on puukot lyötynä seivästen päihin? Pojat tulkaa näyttämään!»
Joukko puolikasvuisia poikasia tuli niittyaidan ylitse tielle Hautalan
Jannen luo.
»Kas tällainen se on miehen ase», virkkoi muuan näyttäen seivästä, minkä nenään oli puukonterä lyöty, että siitä oli syntynyt teräväkärkinen keihäs. Useat miehet hymyilivät ympärillä tyytyväisinä ikään kuin olisivat tahtoneet kerskuen sanoa: »Sellaisia ne ovat paimenpojat meidän kylässä!»
»Kas tuohon tutkaimeen se tänä yönä norastetaan Karhun Esa niin kuin silakka!» muuan toinen rehennellen virkkoi samanlaista asetta näytellen.
Päätä vääntäen rupesi Hautalan Janne vihdoin sanomaan:
»Ei hiidessä tuota, eivät nämä ole lasten kaluja!»
»Ei, ei ne lasten kaluja ole, kyllä ne ovat oikein miehen aseita ne», todisti muuan kylänmiehistä naurahdellen.
»Mutta miehet, ei lapsia sovi näiden aseiden kanssa päästää tappeluun…
Ajatelkaahan nyt vähän, sillä…»
»Se ei ole tarkoituksenakaan», oikaisi Mäkilahden Matti. »Nämä pojat ne vain touhuissaan niitä rakentelevat ja niiden kanssa vehkeilevät. Mitä kakarat sellaiseen; se nyt ei tule kysymykseenkään.»
»Vai ei!» huusi parikin poikasta. »Ilman meitä te ainakin saatte selkäänne.» Pojat rupesivat hyppimään ja kiljahtelemaan.
»Pois ne otetaan niiltä», muuan vanhahko mies virkahti, tarttuen jo erääseen keihääseen.
»No ei!» kirkui poika ja tempoi asettaan. Toiset lähtivät pakoon keihäineen. Päästyään pellolle kappaleen matkaa alkoivat sieltä miehille hypähdellen kerskua ja härnäillä.
»Nuo juutalaiset!» miehet paneskelivat ja nauroivat. Muutamat valmistausivat poikain perään menemään, mutta toiset arvelivat sen vaivan turhaksi, väittäen, etteivät nuo kuitenkaan uskalla tappeluun tulla. Ja siihen se jäi.
Siihen tuli nyt Laitalan Valee hiljakseen kävellen, ilman minkäänlaista asetta.
»Mutta eihän sulia, mies, ole kättä pitempää?» setä muistutti.
»Noo, kyllähän lyöpä aseen saa, jos se sikseen tulee.» Naurettiin. Tuohan oli niin Valeen kaltaista: nytpä tulee sinulle pakko näyttää kurssiasi.
Joku oli ruvennut ryyppyjä tarjoilemaan ja pullo kulki miehestä mieheen.
Naisväki oli vetäytynyt jo likimmäisiin taloihin, missä alituiseen tähtäilivät ulos milloin alkaisi pitäjäläisten joukko näkyä. Muutamia heistä kuitenkin silloin tällöin kuljeskeli ja kierteli miesjoukoissa ulkona, mikä milläkin asialla. Muuan nuori vaimo nyhjäisi miehensä erilleen ja rupesi tätä pyytämään, että lähtisi kotiin. Sanoi pelkäävänsä, että jos tulee murhia ja … mihin hän sitten lasten kanssa joutuu. Mutta mies vain nauroi, sanoi että ei suinkaan hän ole mikään akka, että suotta antaisi itseään tappaa. Käski muijan mennä mukulain luokse kotiin ja palasi itse takaisin joukkoon.
Aamuyöstä alkoivat joukot jo käydä levottomiksi. Eiköhän niitä tulekaan? kyseltiin. Mieliala tuntui sellaiselta kuin epäilemättä on pitojen valmistajalla, joka saatuansa kaikki kuntoon, huomaa ettei vieraita tulekaan. Erittäinkin miehet sellaiset, joista tiettiin, että ne ovat varsin kernaita käyttämään jäniksen passia, ne vasta melun pitivät.
»Äh!» huusi kylän räätäli Salonen, »olisivat nyt tulleet, niin…!» Hän matkasi rautatieläisellä kangellaan aitaan että räjähti. »Tuhatta laivaa!»
»Mitä?» kysyttiin koiruuksillaan.
»Mitä!» huusi räätäli vimmoissaan. Sappi oli näet niin täysi, ettei saattanut edes sanoa, mitä oikein olisi tehnyt.
Toisaalla muuan pikkuruinen, Nymanni nimeltään, hammasta kiraten väitti ja vannoi, että pelkureita ne ovat ne pitäjäläiset, sillä hän oli itse erään kerran ajanut tanhualle koko kisaväen. Juttu oli tosiperäinen siihen määrään, että hän oli riehunut naisten keskellä ulkona, kun miehet tappelivat sisällä. Tytöt olivat ottaneet hänet kiinni ja ruvenneet sulkemaan sikolättiin. Mutta mies on aina mies: hän sai puukon tupestaan ja tytöt lähtivät vilistämään edellä. Ja silloin hän teki tuon kuuluisan urotyönsä.
»Ja minä kriivoin» (puukolla nimittäin), jatkoi Nymanni, »niin että ovipieliäkin minä kriivoin!»
»Joo, kyllä se on ollut miestä tämä Nymanni, mutta kaikki sekin rupeaa olemaan.»
»Kaikki? Tule koettamaan!»
Tämäpä vasta haaste! Toinen kuin hongantyvi, toinen … hän olikin niin ihmeen pikkuinen! Mutta häntä kun oli aina narrattu, annettu voittaa, eletty miehen kuin lapsen kanssa, siitä tuo uhma.
»Koettakaa! Kyllä minä Nymannin takaan!» kehoitettiin.
»Jos vain luulet olevasi paree kuin minä, niin saat kohta paikalla koettaa!» kiljui Nymanni. »Kyllähän sulla sitä oikoista voimaa on, mutta luonto se on joka kominteeraa ja klippari liikunto.»
Hongantyvi nauroi:
»En minä uskalla», sanoi. »Mutta jos nyt sentään koetetaan!»
Niin koetettiin rinnuspainia ja hongantyvi kaatui alle.
»Näetkös poika, että isän kourat ne ovat nämä kourat!»
Hongantyvi nousi nauruansa pidätellen.
»Kas juupelia!» ihmetteli, »en minä olisi uskonut tuota.»
»Vieläkö koetetaan, että tulet vahvemmin uskomaan?»
»Nyt!… nyt!… nyt!…», alkoi kuulua joka taholta kiivaita huudahduksia.
»Hiljaa! hiljaa!» Korvat kaikkialla teroittuivat kuulemaan tuolta metsän sisästä kuuluvia ääniä, noita merkillisiä ääniä, jotka muistuttivat niin elävästi peikkojen juhlapäivällisiä.
»Nyt tulevat!»
»Miehet! Pannaan hirsi veräjän päälle!»
»Kaikki seisomaan kahden puolen tietä!»
»Niin, että joka tulee veräjästä, saa käydä katulööpin läpi!»
Yhtäkkiä oli syntynyt tavaton liike. Ei kukaan enää pysynyt paikoillaan, veri näytti liikuntoelimissä levottomasti mellehtivän.
Laitalan Valeesta oli levollisuus kadonnut hänestäkin. Aidasta jo kiihkeästi irralle paksua aidasta kiskoi.
»Valee hoi!» kuului vähästä matkaa pellolta ruikuttava ääni.
»No? kuka se on joka huutaa?»
»Tule tänne, saat mun kankeni.» Valee meni sinne päin ja löysi Nymannin vaikeroimassa pellon pientarella.
»Voi … kuule…! Katso kun on kenkä hieronut jalkaani! Panin kuivetut kengät, ja ne hieroivat… Kuule, saat ottaa tämän mun kankeni. Katso, se on hyvä, tuoretta pihlajaa. Mulla on vielä kaksi kotona. Kuule, mun täytyy käydä muuttamassa kengät, minä otan sieltä uuden.»
»No, no, kyllä tämä hyvä on!» Valee jo kiirehti aseineen pois.
»Kyllä minä tulen kohta, kuule…! minä juoksen.»
Metsästä kuuluva meteli läheni yhä. Päivä alkoi jo hiukan sarastaa, niin että näköpiiri, joka kuun kadottua taivaslaelta oli kovin supistunut, alkoi taas laajeta. Miesjoukko oli asettunut veräjän eteen kujaan tien täydeltä. Poikittain tien yli, toiselta aidalta toiselle, oli nostettu paksu hirsi. Hiljaa ja asemillaan eivät miehet kuitenkaan seisoneet, vaan levottomina tungoksessa edes takaisin seuloivat. Jotkut yrittivät joukon etupäähän äänekkäästi pelottomuudestaan kerskaten, toiset taas salamyhkään, mikä minkin tekosyyn varjolla, peräjoukkoon pyrkivät, mutta niitä ei ollut aivan monta.
Jo kopistivat Hautalan Janne, Mäkilahden Matti ja moni muu tuhat piipuistaan ja pistivät ne taskuihinsa. Vakava, jonkinlaista harvinaisempaa tunteellisuutta ilmaiseva katse teroittui metsästä kuuluvaa meteliä kohti. Miehiä seisoi jo koottujen kiviläjäinkin ääressä pelloilla.
»Peräytykää vähän harvemmalle!» kuului Hautalan Jannen ääni. »Tässä ollaan niin tiheässä, että on toinen toisensa tiellä. Niin, ja jos ne rupeavat tulemaan tänne aitain yli eikä veräjästä, niin antaa niiden tulla pelloille asti. Älkää menkö aidan yli lyömään, ei siitä sovi lyödä kunnollisesti ja siinä ne voivat hyvin helposti pistää puukolla.»
Neuvo hyväksyttiin jotenkin yksimielisesti, vaikka kyllä kuului vastaväitteitäkin. Naisia näkyi etäämmällä, kartanojen ja rakennusten luona parvittain seisoskelemassa.
Ensimmäiset hevoset ryntäsivät ulos metsästä. Korvenloukkolaisten taaja parvi älähti kuin yhdestä suusta kamalan älähdyksen, joka kohta, kuin väsyneenä väreillen haipui odotellen synkkään hiljaisuuteen. Sitä vastoin tulijat mitä kirjavimmalla tavalla rääkyivät ja melskasivat, kunnes yhtäkkiä pidättyivät kappaleen matkan päähän veräjästä. Miehet siellä kokoutuivat rattailtaan yhteen parveen, arvattavasti neuvottelemaan rynnäkkösuunnitelmasta. Korvenloukkolaiset sillä aikaa seisoivat hiljaa odotellen. Muutamia kerskailevia haukkumasanoja vaihdettiin kahden puolen.
»No mitä, mitä sen päitäkö! Miksi ette aja?» kyseli Karhun Esa, joka soukalla tiellä vihdoin vaivoin pääsi etujoukkoon. Kaikki heti ryntäsivät hänelle, kuin johtajalle, selittämään:
»Siellä on hirsi veräjän päällä, eikä siitä pääse! Mikähän hiisi…?» Muuten muka tietysti ei olisi ollut mitään estettä. Ai, miksi nyt, juuri nyt keksivät tuon hirren? Mitä hyötyä nyt on viikatteista?
»Hirsi!» Esa tirkisteli veräjälle, mittaillen jaksaisiko musta siitä yli hypätä.
»Mennään ottamaan hirsi pois!» hän huudahti. Toiset katselivat hämmästyneinä, että oikeinkohan se totta tarkoittaa?
»Mennään!» moni jo sanoi.
»Tulkaa», huudettiin veräjältä, mihin puhe jo oli kuulunut. Tuo huudahdus sai ryntääjät hiukan levottomasti liikahtamaan ja vakavammin kääntämään huomionsa veräjän takana seisovaan miesjoukkoon.
»Tulkaa pojat!» kuului veräjältä yhä uhitellen.
Karhun Esa iski mustaansa, lennätti veräjälle, kiljahti siinä, kääntyi takaisin ja hyppäsi alas selästä toisten luona.
»Nyt mennään pojat!» Hän etsi eräiltä rattailta kankensa, katsoi että puukko oli povitaskussa.
»Mennään vain!» Joukkoon liittyi Iikan Antti, Kuivasen Ella ja muutamia muita. Toiset jäivät vielä jäljelle varustellen aseitaan.
Korvenloukkolaiset seisoivat noin neljän sylen päässä veräjästä. Mutta nähtyään, että toiset alkoivat lähennellä, alkoi siitäkin miehiä liikkua eteenpäin, Mäkilahden Matti ja Hautalan Janne etupäässä. Juuri kuin epäillen pidättyivät ryntääjät. Jotakin tekosyytä etsien rupesi Karhun Esa mellastamaan perässä tuleville.
»Jos on asiaa, niin tulkaa lähemmäksi!» huusi Mäkitalon Matti ja löi kangellaan veräjänpuolaan.
»Odota!» huudettiin vastaan. Muutamat siellä jo tasajalassa hypähtelivät.
Laitalan Valee oli pysynyt hiukan etäämmällä, eikä ollut niiden joukossa, jotka etunenässä veräjälle riensivät. Hänen vieressään seisoi Mäkilahden renki-Heikki, hän, tuo hongantyvi.
Vähitellen alkoivat Valeen silmät kiihkoisasti hehkua, kun tähtäili veräjän toiselle puolen.
»No mutta», äännähti hän vihdoin, »eiväthän ne vain pelkää niin, että lähtevät pakoon ennen kuin… Lähdetäänkö Heikki?»
Hongantyvi oikein säpsähti, kun tuo rauhaisa, ennen melkein pitkäpiimäinen mies niin kamalan hurjasti liikahti. Mutta sepä hänenkin elementtinsä herätti.
»Mennään!»
Alkoivat juosta veräjälle. Kaihoten antoivat toiset tilaa, toiset riensivät perään. Kahden puolen veräjää vielä seisoskeltiin ja kerskaillen piiskattiin kangilla maata ja aitoja; joskus kyläläiset jo veräjällekin iskun antoivat.
Valee ja Heikki hyppäsivät veräjän yli.
»Poika!» huudahti setä, kun äkkäsi Valeen. Ääni takertui kurkkuun, kuin jonkin hirveän tapaturman sattuessa ihan silmäin edessä. Samassa hän teki vaistomaisen liikkeen, juuri kuin tahtoen estää Valeeta menemästä. Mutta se oli jo myöhäistä… Siellä iskettiin kangilla jo kahden puolen.
Kyläläisten joukot ryntäsivät aidoille kuin varikset hyppien yli. Aidat romahtivat maahan. Sillä välin jo oli Heikin ja Valeen ympärille keräytynyt piiriin pitäjäläisten taaja parvi. Kirkuen ja meluten ahdistettiin heitä joka puolelta. Puukkoineenkin jo koettivat muutamat lähennellä, mutta taajat kangen iskut pidättivät heitä tarpeellisen matkan päässä.
Mutta kohta tuli apuakin. Korvenloukkolaisten lauma iski päälle joka taholta. Tappelijat levisivät tien kahden puolen oleville sänkipelloille, missä sattui ryhmäkohtauksia ja parikohtauksia. Niistä johtui edellä juoksuja ja takaa-ajoja. Koko vainio tuli siten tappelukentäksi ja siinä vielä seisovia kuhilaita käytettiin suojeluspattereina, joiden ympäri peräkanaa useammat parit kiersivät. Puukot, joita pitäjän pojat olivat ensin aikoneet käyttää, katosivat vähitellen pois, joten kanget ja tervapiiskat jäivät yleisimmiksi aseiksi.
Melske oli suurenlainen. Pimeydenruhtinaan nimi monenlaisissa toisinnoissa kaikui yli kaiken sotahuutona, tunnussanana, johon sitten mitä monenvälisin joukko yksityisiä sapenpurkauksia sekaantui.
Hevoset olivat omin valloin tiellä joutuneet tappelukentän piiriin. Peloissaan ne vavahtelivat ja hirnahtelivat, liikkuivat vähitellen veräjään asti, mihin tie päättyi. Siinä olisivat kenties seisoneetkin, mutta joku korvenloukkolainen ohi kulkiessaan iski kangellaan erästä hevosta, joka siitä pillastuneena laukkasi yli ojan pellolle. Siitä kaikki hevoset säikähtyivät niin, että hämmästyttävässä sekasotkussa lennähtivät rattaineen hujan hajan. Muuan kärrynaisaan köytetty viikate tunki erään vaaleanharmaan kauniin ratsuhevosen mahaan. Ori päästi kamalan äänen. Aukko tuli ammottavan suuri, sisälmykset sieltä valuivat ulos. Kamalasti valittaen koetti ori vielä juosta eteenpäin ja tallasi sisälmyksiään jotka roikkuivat maassa ja pala palalta jäivät kavioiden sotkemana jäljelle. Tappelijatkin sen jo huomasivat ja kiintyivät katselemaan.
»Tpruu!» huusi muuan nuori poika, joka itku kurkussa lähti tappelun kuohinasta yllättämään kiinni kaunista hevostaan. Mutta samassa kuin hän ehti oriin luokse, loppuivat sen voimat: se suistui pää edellä pellonojaan ja jäi siihen viimeisiänsä korahdellen. Pojalle kävi niin sääliksi isänsä kaunista hevosta, että purskahti itkemään ja kumartui nostamaan ojasta sen kaunista päätä, jossa silmäin tulinen loiste jo alkoi sammua. Samassa juoksi ohi muuan korvenloukkolainen ja iski kangellaan poikaa. Sanaakaan älähtämättä putosi hänkin makaamaan poikittain hevosensa kaulan päälle.
Koottujen kivilajien luona häärivät kylän paimenpojat ahkeraan lennättäen kiviä hevosjoukkoihin. Miehiä ei sopinut heitellä, olisi pian oman kyläläisiin sattunut.
Tappelu oli muuttunut paoksi ja takaa-ajoksi: kierrettiin kentällä kuhilaitten ja hevosjoukkojen ympäri parittain, milloin takaa-ajajana oli korvenloukkolaisia, milloin pitäjäläisiä. Siten oli mylläkkä saanut vähän lauhkeamman luonteen, sillä iskut eivät enää niin alituiseen osuneet eikä kohti sattuneet. Mutta tuimasti siinä vieläkin oteltiin. Valee iski oikeaan ja vasempaan, ei kuluttanut voimiaan takaa-ajossa eikä edelläjuoksussa, löi toista jo kun toinen pakoon lähti. Vielä pelottavampana liikkui Hautalan Janne tervapiiskoineen, jonka edestä jo pelkojaan useimmat pakoon lipittivät.
Mutta ilmaiseksi eivät lyöneet korvenloukkolaisetkaan. Iikan Antin kamala kanki, jonka päähän oli joukko hevoskengän nauloja taottu, liikkui kuin kuoleman sanansaattaja. Kauhistuen sitäkin paettiin, tuota asetta, joka melkein joka iskulla miehensä maahan masensi. Puukkoonsa oli uudestaan turvautunut Karhun Esa. Missä hän likelle pääsi, siellä aina kipeitä älähdyksiä kuului ja veriset jäljet osoittivat hänen kulkuteitään.
Taistelu oli hetkisen kestänyt, kun ensimmäiset pitäjäläiset tantereen jättivät ja käpälämäkeen metsään lähtivät. Isohkolla ylivoimallaan olivat korvenloukkolaiset heti alussa hyvästi voitonpuolella, mutta sittenkin panivat pitäjäläiset pakoa vastaan. Mutta kun ensimmäiset metsään katosivat, silloin heikkouden tunne toisetkin jo siksi valtasi, että riensivät perään toinen toisensa jälkeen. Vasta viime tingassa Karhun Esa tapasi Valeen. Tämä juuri harppaili innoissaan erään pakenevan perässä ja hoivasi kangellaan, joka töpähtäen, esinettään kohtaamatta koski maahan. Siinä hypähti Esa takaapäin ja työnsi puukkonsa Valeen selkään. Valeelta pääsi tuskallinen huudahdus. Juuri kuin Esa olisikin vain odotellut saavansa tuon tehdä, alkoi hän heti paeta metsää kohti minkä kintuista pääsi, sillä toisia korvenloukkolaisia jo läheni arveluttavissa aikeissa. Esa juoksi sellaisella nopeudella, että takaa-ajajat, joita useampia heti lähti liikkeelle, pian jättivät yrityksensä siihen.
* * * * *
Aamu alkoi valjeta. Jo tappelun kiivaimman tohinan tauottua alkoi kylän naisväki likemmäksi pyrkiä. Siinä oli jälkiä kuin sotatantereella ainakin. Mikä miehistä vielä pökerteli puoli taintuneena, mikä hoiteli haavojaan, mikä ontuen yritti kylään päin. Mikä valitteli, mikä kiroili ja uhkasi, mikä muuten jotakin sanoi.
Laitalan Valeen haava ei ollutkaan aivan suuri, sillä puukko oli sattunut lapaluun päälle ja siinä tehnyt ainoastaan ruman viilteen.
Kun nyt ruvettiin tarkastamaan, löydettiin kaikkiaan kymmenkunta hyvin pahasti haavoitettua, joista puolet kykenemättömiä itse liikkumaan. Tunnetuimpia niistä olivat Mäkilahden Matti, joka kangen iskusta oli nähtävästi tainnuksiin mennyt; Kuivasen Ella, jonka pää ja kasvot olivat tervapiiskalla niin runnellut, ettei häntä olisi tuntenut muusta kuin vaatteista; Iikan Antti, joka ei jalkansa tähden mihinkään päässyt, poskessa sen lisäksi oli puukon haava. Ensinnä luultiin useampia kuolleiksi, mutta kun niitä ruvettiin liikuttamaan, huomattiin kaikissakin olevan vielä henki tallella. Henkeänsä ei siis menettänyt muut kuin tuo kaunis, harmaa ori, sillä nuorukainen, joka sillä oli ajanut, virkosi eloon sekin. Näiden haavoitettujen joukossa oli enempi puoli pitäjäläisiä, vähempi korvenloukkolaisia. Mutta ne korjattiin kaikki hoitoon, ystävät ja viholliset.
Kun vielä ne pitäjäläisten hevosista, jotka olivat näkyvissä, oli korjattu kylään, jäi ottelukenttä autioksi siksi, kunnes paimenpojat taasen ehtivät sinne äskeistä tappelunryminää matkimaan ja osoittelemaan.
TOINEN OSA
I
PAKOLAINEN
Aamu oli valjennut. Karhun Esa löysi itsensä metsästä makaamasta huohottaen rontossa, johon oli kaatunut. Uupumuksesta puoliksi taintuneena oli hän siihen käpertynyt. Kun kaatui kerran pitkälleen, tuntui tuo asema niin hauskalta ja levoittavalta, ettei mistään hinnasta olisi tahtonut siitä luopua. Levättyään siinä puolisen tuntia kohosi hän ylös. Suuri puukko, joka kimalteli punaisesta verestä, oli vielä kädessä. Vasta ylösnoustessaan hän nähtävästi tunsi kipua: päätä huimasi, että vähällä oli kellistyä uudestaan kumoon, vasemmassa kädessä oli puukon haava, josta vieläkin runsaasti tippui verta, ja koko käsi oli melkein tunnoton.
»Voi tulimmainen!» Hän päästi sarjan sydämellisiä kirouksia, heitti puukon maahan, tarttui oikealla kädellä haavoitetun käden ranteeseen tuskallisesti siitä puristaen.
»Voi tulimmainen!»
Hän käperteli kuin suurissa tuskissa ainakin, mutta enemmän lie se tapahtunut tappelussa saadun tappion kuin kivun johdosta. Sitä ainakin saattoi otaksumaan sekin, että hän taas tempaisi puukon maasta, kiljahti tutulla, villillä tavallaan ja ryntäsi erästä suurta kuusta vasten, jonka kylkeä puukolla vimmoissaan viileskeli. Itseäkin alkoi ehkä kyllästyttää, kun ei vastus vähintäkään aristellut, koska taas yhtäkkiä iski puukkonsa pehmeään sammaleeseen päineen päivineen ja kamalasti ulehtien: »voin sun, voi sun», heittäysi pyllyilemään maahan.
Se oli tuskaa se. Varmaan olisi vihamieskin säälinyt, jos olisi näkemään sattunut. Mutta ei sitä kukaan nähnyt, yksin hän sai teutaroida ja sappeansa tyhjentää jäykkää, tunnotonta luontoa vastaan.
Siten aikansa teiskaroituaan hän kuuli metsästä yht'aikaa pari hevosen hirnahdusta. Esa kohotti päätään, kuunteli tarkemmin ja lähti kävelemään sinne päin. Noin parikymmentä syltä siitä, missä hän oli maannut, löysi hän hevosen, jonka heti tunsi erään kumppaninsa omaksi. Hevonen oli hiukan arka, mutta antoi kuitenkin itsensä kiinni. Esa oli niin ihastuksissaan odottamattomasta löydöstä, että pakkausi suutelemaan hevosta. Tämä ei siitä kuitenkaan välittänyt, vaan veti turpansa pois ja pärskyi tyytymättömästi, sillä Esa löyhkäsi vielä viinalle. Miekkonen ei tästä eläimen ylenkatseesta kuitenkaan kovin pahastunut, vaan puhutellen sitä ystävällisesti lähti taluttamaan ohjaksen palasesta, mikä vielä oli suitsiin jäänyt, metsän läpi päästäkseen tielle. Se ei ollutkaan varsin kaukana. Hän laittoi toisen ohjaksen vyöhihnastaan, leikkasi puusta paksun kepin ja nousi selkään.
Kappaleen matkaa ajettuaan näki Esa tiellä koossa joukon tovereitaan. Hänellä jo vilahti ajatus mielessä: ajaako ohitse sanaa virkkamatta, niin pääsee tällä hevosella kotiin… Jos sen omistajakin on tuolla, niin tahtoo pois. Mutta synti olisi antaa noiden pelkopöksyjen päästä ilman muutamaa kovaa sanaa. Hän seisautti heidän luokseen.
Ensi alussa tuli jokaisesta suusta niin monenlaista yht'aikaa, että siitä oli mahdoton saada muuta selvää kuin sen, että tässä oli joukko miehiä, jotka olivat kärsineet äärettömän *vääryyden*. Mutta ensimmäisessä, ihan *ensimmäisessä* tilassa se *kostetaan*. Kullakin oli pätevät erikoissyyt pakoon lähtemiseensä; miltä oli aseet tulleet »loppuun piiskatuiksi», miltä kangenisku oli vienyt »tärmän» kädestä jne. Korvenloukkolaisia oli ollut »kymmenen kertaa» enemmän heidän luulonsa mukaan. Koko loukon miehet ja vielä pitäjän pahimpia isäntiä suuri joukko kaupan päälle, — kertoivat ja uskottelivat itseänsä.
»Mutta kos-te-taan!» Tuo sana tuntui ikään kuin synkkämielisessä sävellyksessä verhoovan koko keskustelun ja peittävän sen kamalaan syleilyynsä.
Mutta ketähän sinne jäi, sinne tappelukentälle? Mahtoiko siellä tulla monta murhaa? Keskustelu tuli siitä alakuloisemmaksi, näkyivät hekin panevan jotakin merkitystä sille, että mahdollisesti useampia olisi temmattu tuonentuville. Parhaimpia miehiä oli jäänyt, Iikan Antti ja Kuivasen Ella. Ei Antti ainakaan vielä äsken ollut kuollut, muutamat tiesivät näkemänsä johdosta kertoa, mutta Ella? Ei kukaan tiennyt hänestä niin mitään. Jollei ollut jo aikaisemmin pyyhkinyt pakoon? Ei se Ella niin lähde, ei. No mutta kun se sitä morsiantansa niin… Vaikkapa. Mutta olikohan se Santra siellä Laitalassa?
Sitäpä ei kukaan osannut sanoa.
— Voi turkanen, jos tämä reisu olisi onnistunut, niin siitä olisikin tullut vähän komea juttu! — Älkääs muuta, saakelit! — Eikä sitä Santraa Ellallekaan niin vain olisi annettu. — No, ei, hui, hai, olisihan tässä muitakin.
»Esimerkiksi tällainen poika!» Karhun Esa röyhähtäen huudahti.
»Niin, sellainenkin kyllä kelpaa!»
Mutta uudelleen kääntyi puhe mahdollisesti murhattuihin tai haavoitettuihin. Niistä haavoista, mitä heillä itsellään oli, ei juuri mitään puhuttu, vaikka nekin kyllä olivat sen muotoisia, että nykyaikana sellaistenkin tähden jo tohtoria etsitään. Päivitettiin mentäisiinkö takaisin hakemaan niitä. Mitäs se hyödyttäisi? Tulisi vain uusi tappelu ja — sinne ne jäisivät. Ei kukaan sanonut, vaikka epäilemättä jokainen sitä ajatteli, että mahdollisesti tulisi myöskin — uusi tappio. Kyllä Karhun Esassa ja parissa muussa olisi ollut miestä lähtemään, mutta kun kaikki muut löivät koko puuhan maahan, niin siihen se jäi. Viimeinen keino siis oli antaa tietoa niiden kotiin, että tietävät noutamaan mennä. Karhun Esalle, jolla oli hevonen, annettiin velvollisuudeksi tietoja viedä, he muut, kun käymäjalassa tulevat, eivät niinkään pian ehdi.
Esa kirosi ja vannoi, että hän ei ikänä mene sellaisia murheen ja samalla häpeän sanomia viemään, antoi hevoselle iskun ja lähti. Toiset huusivat ja kirkuivat perään, mutta Esa ei mitään kuullut.
Ja huimaa vauhtia hän riensi ripeällä ratsulla. Jo kiidätti ohi murrosten, missä yöllä oli ensimmäiset urotyöt tehty. Päivän valossa näki nyt nuo valtaiset puukasat, jotka siinä hujan hajan heitettyinä remottivat kuin mikäkin valloitettu varustus. Maantien kamara, joka raiteiden välissä rauhallisilta kulkijoilta oli ruohittumaan päässyt, — kun ei pitäjäläisillä vielä ollut herännyt aavistusta tämän tien varsilla löytyväin mainioiden kasvimaiden povessa makaavasta kullasta, — oli nyt ravalle tallattu. Se näytti kuin peikkojen tanssikentältä täällä rauhallisen, alkuperäisessä viattomuudessaan lepäävän luonnon helmassa.
Esa pidätti ratsuaan. Yöllisen kahakan muisto heräsi hänessä elävästi. Silmistä, joista tähän saakka oli loistanut jonkinlainen toivottomuuden ja pettymyksen synkkä ilme, leimahti taas innostuksen tulinen lieska.
»Ketähän ne kaikki olivatkin?» hän vahteja tarkoittaen ääneen virkahti, suu hymyssä.
Hetkisen aikaa pyörähdeltyään ja nähtävästi muistissaan ihailtuaan tässä ottelussa saatua voittoa lähti hän uudestaan ajamaan. Vähän matkan päässä tuli eteen pienehkö niittyaukea, jonka toisella laidalla Esa äkkäsi oman heponsa rauhassa syömässä. Sepä vasta löytö! Kuinkas moni muu sieltä omalla hevosellaan kotiin tulee!
Pian oli hän muuttanut suitset oman mustansa päähän. Olisi mieluisasti toisenkin hevosen mukaansa vienyt; olisi ollut niin uljasta tulla sieltä kahdella hevosella, kun muut, epäilemättä kaikki, tulivat jalkapatikassa. Mutta kun ei ollut mitään keinoa saada toista perässä seuraamaan, heitti hän sen siihen ja lähti omalla mustallaan lennättämään. Hevonen, joka oli tielle jätetty, katsoi hetkisen ikään kuin kummissaan menevien perään. Hirnahti sitten tyytyväisesti juuri kuin olisi tahtonut sanoa: »sama se!» ja poikkesi tiepuoleen syömään.
Jo sivuutti Esa taloja ja kyliä. Kirkkopukuisia ihmisiä oli muutamia tiellä kulkemassa Herran temppeliin, sillä täältä päästä pitäjää oli sinne pitkä matka. Jo etäältä ihmiset syrjään väistyivät, kun kuulivat lujan hevoskavioiden paiskeen. Jo valuivat hikipisarat valtaisina vaahtokokkareina alas mustan kylkiä, mutta se näytti melkein nauttivan tästä hurjasta menosta. Kulkijoita sivuuttaessaan Esa aina jotakin huudahti hevoselleen, ikään kuin tämä vielä olisi sellaisia kiihottimia tarvinnut. Ja ihmiset, jotka kirkkoon menivät, kallistelivat surullisesti päätänsä ja virkkoivat:
»Hyvä Jumala, mitä tuostakin vihdoin tullee!»
Tunsivathan kaikki hänet.
»Saas nähdä», jatkoivat arveluitaan, »eikö siinäkin vielä tule isäin pahat teot lasten päälle. Kyllä Jumalan rankaiseva käsi tuohon ulottuu.»
»Kyy-yllä.»
Ja kylissä juoksi miehiä ja naisiakin tielle katsomaan.
»Karhun Esako se siinä meni?»
Se oli mennyt, tiettiin.
»Ajoi kuin ilmassa.»
»Sillä on hyvä hevonen, sillä häjyllä.»
»Hevonen ja mies kuin yhteen valetut.»
»Mutta kuinkahan lie Korvenloukolla käynyt?»
Tämä oli kysymys, jota ahkerasti pohdittiin, josta väiteltiin ja arveltiin, että kyllä ne siellä kummia ovat tehneet. Tuntui puheista, että useat olisivat suoneet korvenloukkolaisten voittaneen, toiset, useimmat taas pitäjän poikain. Mutta melkein kaikkien puheista kuulosti siltä, ettei kukaan olisi tahtonut luopua huvista saada kuulla Karhun Esan tehneen jotakin kamaloita, »sillä se poika se on kumminkin ensin, edellä kaikkien muiden». Niin ne kehuivat, osalta heistä tuntui kovin ikävältä, korvaamattomalta vahingolta, ettei ollut ennen tielle ehditty ja saatu pidättää sitä »itseään», että olisi saatu tietää…
Nämä uteliaat ryhmät olivat kokoelmia kyläin väestöstä, renkejä ja isäntiä, joilla ei ollut kiirettä kirkkoon, eivät olleet heränneitä, eivätkä luontaisista syistä ahdasmielisiä, vaan olivat aikansa lapsia, jotka saattoivat sydämestänsä iloita jokaisesta rohkeasta, karskista ja raa'astakin teosta, mikä tehtiin ja mikä miehuutta heidän käsityksensä mukaan osoitti.
Esa oli kiitänyt ohitse kuin meteori, jota mieluisasti olisi enempikin aikaa katseltu ja ihailtu.
Kun Esa ajoi kirkon ohi, poikkesi juuri hänen edessään tieltä kirkkotarhaan seurakunnan kappalainen Mallenius, paikkakunnan herännäisyysliikkeen innokas, ponteva johtaja. Esan silmä kohtasi papin terävän, vakoilevän katseen. Vaistomaisesti, vasten tavallisuutta kohosi käsi lakin keulaan ja hän teki pastorille hyvänpäivän. Pastori vastasi ystävällisellä pään nyökäyksellä, seisahti hiukan ikään kuin tarkoituksella sanoa jotakin. Ohitse mentyään Esa tunsi ikäänkuin jonkinlaista omantunnon vaivaa siitä, että ajoi ohitse, kun oli hänkin huomannut pastorin aikeen, ja että tämä ystävällisesti tervehti. Ei hän mikään ystävä ollut papin kanssa, päin vastoin oli monesti ollut joukon johtajana, kun oli heränneille kolttosia tehty. Mutta se vaikutti hänen herkkään luontoonsa niin omituisesti, että pappi *hänelle* saattoi niin ystävällisesti tervehtiä, hänelle, joka kaikissa oli osoittanut olevansa julkinen vastalause tämän toimille. Silmänräpäyksen vallitsi hänessä halu palata takaisin ja kysyä oliko pastorilla jotakin asiaa. Esa katsahti vielä taaksensa, näki papin nyt vasta kääntävän katseensa hänestä. Esa rupesi ajattelemaan, että olisiko tuo katsellut hänen mustaansa, joka märkänä ja vaahtoisena jo näytti jotenkin uupuneelta, taikka kysellyt mistä tullut, taikka…? Hänen mielikuvituksensa loi sarjan kysymyksiä, joita pappi olisi hänelle mahdollisesti tehnyt. Körttiläisviha heräsi, tähdäten nyt sattumalta pastoriin, jota juuri oli ihaillut. Hän jo katui sydämestään, ettei sittenkin kääntynyt, seisahtunut, kysynyt tuolta körttipapilta karskisti: »Oliko jotakin asiaa, vai?» Pappi olisi ruvennut saarnaamaan, mutta hän olisi kironnut ja sanonut, ettei hän ole kirkon kipeä eikä Jumalan sanan vaivainen. »Mitä sen tarvitsee häntä katsella!»
Esa oli kiukustunut siitä, ettei ollut näin menetellyt. Musta sai sen nyt tuntea ja kärsiä, sillä uusia lyöntejä alkoi kepistä sataa sen hikiseen selkään. Kirkkoväkeä tuli paksulta vastaan. Mustan laukatessa alkoi Esa loilottaa. Oli mielestään sopivampi ja näytti hurjemmalta ja komeammalta siten, kuin mennä nohjotella hiljaa ja ikään kuin häpeissään… Mitä hän häpeäisi…? Tulkoon vaikka ken, niin paikalla hän on valmis koettamaan, vaikka tuota kättäkin niin kirotusti särkee… Hän se on kumminkin sittenkin Karhun Esa, hän!
Tuo oman nimensä paino, sen kuuluisuus herätti hänessä yhtäkkiä niin paisuvat tunteet, että karjaisi:
»Itse minä oon Karhun Esa, minä!» Ihmiset, jotka tuon kuulemaan sattuivat, katsoivat oudostellen ja peloissaan, eivät uskaltaneet sanaa virkkaa. »Tuo saattaisi pian kirkkotiellä tappaa, ja milläpä tässä vastustaisikaan, kun ei asettakaan ole…» Ja he hiipivät maantien äärimmäistä reunaa.
»Kyllä tuo on nyt saanut selkäänsä», ajattelivat ohi päästyä. »Siitäpä pitäisi nyt oikein Jumalaa kiittää.»
Musta alkoi väsyä. Sen askel tuli epävarmaksi ja horjuvaksi, se poikkesi tiepuolesta toiseen, vaikka Esa teki ruoskineen parastaan saadakseen sen suoraan kulkemaan. Mutta kun hevosraukka ei ollut jalkainsa herra, ne kun muuttelehtivat toistensa edelle vaistomaisesti, tahdottomasti, niin ne menivät myöskin mihin tahtoivat… Yhä armottomammin pieksi Esa eläintä, joka koetti potkiakin, mutta voimaton kun oli, ei siitä ollut mitään apua, sekin kävi väsyneesti ja hiljaa ja tuotti uusia lyöntejä.
»Poika, poika!» huusi muuan tuttava mies erään kylän ohi ajettaessa, »tapathan sinä mustasi.»
»Mitä se sinua koskee? Tapan kyllä sunkin, eikä se maksa kuin kolme kopeekkaa.» Esa riensi edelleen. Jo näkyi tuolta koti, vanha, taitekattoinen asuinrakennus, jonka savupiiputkin entisinä hyvinä aikoina olivat rapatut, mutta nyt niitä ei paljon ollenkaan yli katonkamaran näkynyt. Asuinrakennus olikin ainoa, mikä näkyi, sillä se oli korkeampi muiden rakennuksia, joitten sekaan Karhun muut huoneet etäältä katsoessa peittyivät.
Esa kääntyi maantieltä kotikujalle. Käänteessä on silta, »isät» kun olivat siitä veden laskun laittaneet. Mutta nyt on silta jo kauan ollut huonossa kunnossa, hevoset saavat hyppäämällä yli kulkea.
Musta sai jo sarjan iskuja ennen siltaa, että tietäisi vauhtia ottaa.
Mutta mustalta ovat voimat loppuneet: se hyppää, mutta takajalat
vajoavat sillan rakoon, siihen painautuu hevonen pitkälleen värähdellen.
Panee päänkin levollisesti tien reunaan.
Esa sai pudotessaan vamman jalkaansa. Tuimasti hevosta kiroten nousi hän ja otti siltapuun kappaleen ojasta.
Hevonen puhaltelee raskaita henkäyksiä, sen pää lepää pitkin tietä muun ruumiin kanssa suorassa viivassa. Hevosen jokainen jänne värisee. Sen silmät ovat ummessa, mutta parhaiksi juuri raottaa niitä ja katsoo, nöyrästi armoa rukoillen, isäntäänsä, kun isku tähtää hänen päätänsä; heikosti se heittää sitä vielä ylöspäin, ikään kuin suojellakseen. Mutta isku kohtaa. Tärkeään paikkaan se kohtaakin, ihan korvanjuureen, ohimoon. Pää valahtaa takaisin tielle. Muutama nykäys vielä -hevonen oli kuollut. Siinä se makasi kohtaloonsa tyytyväisenä ikään kuin kuiskien isännälleen: »Armoniskunpa annoitkin, ystäväiseni!»
Esa iski vielä, vaikka hevonen jo oli kuollut. Eihän sitä sellaista sappea vähällä saa tyhjäksi! Vasta sitten hän ikään kuin horroksesta heräsi. »Kuoliko se…? Katso vetelystä, eihän se… Nouse ylös, musta…!»
Esa potki, nosti mustan päätä. Mutta se oli kuollut. Esa rupesi harmista kiroilemaan, kiroili oikein itkussa suin, sillä tuo hevonen oli ollut hänen kumppaninsa melkein jokaisessa urotyössä, joilla hän oli mainetta niittänyt. Ja nyt se makasi tuossa.
»Musta, musta parka!»
Ei se enää taputtelemisista välitä. Esa menee, istahtaa ojan pientareelle, laskee ryömälleen kättensä päälle.
»Voi jumaliste!»
Tuo oli toivoton huokaus: siitä helähti jonkinlainen kamalan aavistuksen sävel, siitä ymmärsi, että Esa jo käsitti tekonsa: koko talossa ei ollut kunnon hevosta, paitsi musta.
Esa juuri ajatteli mennä vielä hyväilemään hevosvainajataan, mutta näki jonkun kyläläisistä lähestyvän tuolta. Kiukusta leimahtivat tuliset silmät: tuletko surkuttelemaan? Esa pui nyrkkiä, ähähti sapekkaasti, katsahti vielä kuin jotakin toivoen mustan silmiin. Toivo näkyi pettävän ja sai tuskallisesti päätä vääntämään. Kyläläinen läheni, Esa lähti raskaasti astelemaan kartanolle päin.