III.
Joku oli kehoittanut Maitia pyytelemään talokkaita tuomaan hirsiä tuvan aineiksi. Hän ensinnä hyvinkin innostui tuumaan erittäinkin kun asiassa neuvoa kyseltyä, useimmat eivät sitä vastustaneet, vaan arvelivat: "Taitaisipa käydä päisin."
Mutta sitten kun aikoi tositoimeen ryhtyä, rupesivat muut mökkiläiset pelottelemaan. Arveltiin, että ei ne talokkaat niinkään hevin tule köyhäin talkoisiin, rikkaille kyllä vievät suuriakin hirsiä ystävyyden vuoksi. Mutta köyhä kun ei jaksa niin kestitä, eikä sen ystävyydestäkään kukaan välitä, niin tuskin tulevat ensinkään.
Mattia rupesi arveluttamaan.
"Jos olisit edes puolen manttaalin isäntä", sanoi kerrankin eräs mökkiläis-naapuri, "ja sinulla olisi sitten vielä joitain kunnan luottamusvirkoja, niin saisitpas tottavie vaikka kaksikerroksisen tuparadin värkit! Ei yksikään olisi tuomatta, jota pyytäisit. Mutta nyt se on toista, kun olet tuossa tilassa, kun tietävät että sinä tarvitsisit kipeästi, niin eivät vain monetkaan tuo. Eivät ne sinun ystävyydestäsi välitä."
Matti ymmärsi että se niin oli. Mutta kun toiset taas arvelivat, että olisi parhainta koettaa, "eivät nuo mitään vie jos eivät tuokaan", niin päätti yrittää. Alkoi kulkea talosta taloon omassa kylässä. Pyyteli, että edes jonkunlaisia säippänöitä tuotaisiin. "Täytyy tässä ruveta yrittämään, ei auta", hän saneli.
Muutamat toivat suoraan esiin esteitänsä: Oli ollut niin lyhyeltä ajokeliä, ei oltu vielä ehditty paljon mitään itsellekään ajaa; muitakin talkoisiin pyytäjiä oli jo kulkenut, niin että epäilivät josko niihin kaikkiin voi joulunalla ehtiäkään; muutamilla oli huono metsä ja täytyi itsekin hirsiä ostaa, kun rakennuspuita tarvitsi, kuten itse kertoivat. Jotkut vahvasti lupasivat "auttaa".
Kävi Matti Pekkolassakin. Ei uskaltanut menemättä olla, koska
Pekkolainen oli rikas … ja saattaisi häntä joskus tarvita.
Hampaankolossa Matilla kyllä oli, mutta sen täytyi siellä pysyä,
ainakin toistaiseksi.
Lupasi Pekkolainen tuoda.
"Huono jo olikin se sun tupasi", sanoi sitten vielä, lämmitellessään takkapaisteella selkäänsä ja hymyillen, niinkuin Mattia kiusatakseen.
"Huonohan se oli", myönsi Matti, "mutta olisihan siinä vielä mennyt".
"Parempi on kun saat uuden", jatkoi Pekkolainen ja keikisteli, saadakseen kasvamisen alussa olevaa vatsaansa pulleammalta näyttämään.
"Niin … jos saan."
"Kun puut saat, niin ei siinä sitten enää muuta tarvita kuin miestä kirvesvarteen."
"Hm. Eikö isännällä nyt olisi mitään työtä antaa?"
Matti tahtoi pistää nauloja isännän tekemiin reikiin.
"Ei meillä nyt", Pekkolainen päätä ravistaen sanoi ja muuttui totisemmaksi, "ei nyt tarvita. Maanviljelijä on, kuule Matti, nykyään köyhemmäs tilas kuin itselliset. Ei kannata teettää mitään, kun ei ole mistään tuloja." Pekkolainen näytteli surkeata naamaa. Mutta Matti, ikään kuin ei olisi toisen puhetta uskonut, sanoi:
"Mutta milläs tavalla köyhät itselliset nyt niin kovin hyvin voivat, kun ei saa työtä?"
"Kyllä tekevällä aina työtä on ja puhtaan palkan saa kouraansa."
"Mutta kun ei kukaan anna niitä töitänsä tehtäväksi! Kun ette tekään anna, niin kuka sitä sitten meidän kylässäkin antaa?"
"Mene muualle, jos et omassa kylässä saa."
"Entä jos ei niissäkään anneta; ja muuten, niin työväkeä on kyllä niissäkin joutilaina."
"Joutilaina", matki Pekkolainen, "ovat vain niin komeiksi paisuneet tähän aikaan, etteivät viitsi tehdä kohtuus palkoilla".
"No antakaa vain halkojen hakkuuta, niin hakkaan teille kyllä kuudenkymmenen pennin palkasta sylen!"
"Ei meidän nyt tarvita halkoja."
"Jotain muuta sitten."
"Kuulithan sinä jo kun minä sanoin, ettei minulla nyt ole mitään työtä."
"Mitä varten haukutte sitten alinomaa, että itselliset ovat laiskoja, kun ette anna työtä?"
"Minunko sitä nyt yksin pitäisi antaa, kyllä niitä on muitakin."
"Niillä on kaikilla tekijöitä."
"Älä nyt kovin."
"No kun te tahdotte ikisoki vääntää, että työtä on kyllä, eikä sitä ole, ja puhutte sellaisia pirullisia, että itselliset nyt voivat paremmin kuin talolliset … kehtaatte tuollaisia puhua, niin rikas kuin olettekin. Ei se ole muuta kuin hävytöntä pilan tekoa."
Matti lähti.
"Kakaroista olet sinäkin ainakin rikkaampi kuin minä, he he hä hää…!" ilkkui Pekkolainen Matin perään. Se nosti Matin kiukkua. Sakea veri oli ruvennut aaltoilemaan. Porstuanovella hän kirosi, löi jalkaa lattiaan ja palasi pari askelta takaperin, aikoen mennä Pekkolaisen niskaan ja tappaa paikalle … muutaman nylkyrin, irvihampaan, köyhäin koiran! Mutta hän palasi takaisin, kun muisti kuinka suuri ja väkevä Pekkolainen oikeastaan on. Matkallaan ei saattanut luonnoltaan enää minnekään poiketa asialleen, vaan meni, hammasta purren, suoraapäätä kotiin.
* * * * *
Talkoot olivat olleet. Hirsiläjänsä vieressä seisoi ja katseli
Nurkanperän Matti.
"Yksi, kaksi, kolme…" Matti luki viiteentoista saakka, sitten ne loppuivat. Käsi kävi korvalliselle. Vähän näkyivät välittäneen köyhän tarpeesta. "Kun tiettiin ettei täällä suuria suuhun tule, niin ei tultu. Karpiseen vain mentiin päätänsä täyttämään."
"Eipä tullut paljoa puuvärkkiä", virkkoi muuan mökin mies, joka tuli
Matin luo.
"Ei niitä paljoa."
"Karpisessa tietysti ovat kaikki niin tarkoin. Huonosti sattui kun sen kanssa samalle päivälle."
"Huonostipa kyllä, jos eivät jälestäpäin tuone."
"Ei ne välitä köyhäin talkoista. Hyvin harvat menevät niihin auttamisen tarkoituksessa, pääasiallisesti vain suolensa tähden."
Mattikin hymähti.
"Lienevät nyt saaneet kyliänsä Karpisessa", hän sanoi.
"Sen tietääkin. Lautamies on aina ollut hurja kestiä pitämään muutenkin ja on sellainen pilapuheinen, niin senkin vuoksi sinne menevät."
"Hm … ei tässä ole köyhällä sellaisia avuja", huokasi Matti. "Mutta sitä minä kummastelen, että Pekkolainen pani renkinsä tuomaan, vaikka minä hänen kanssansa riitelin."
"Noo, se nyt oli luultavasti joku sellainen päähänpistos … arveli ehkä että muutkin tuovat."
Kumpainenkin lähti kotiinsa. Matti rupesi uskomaan kävellessään, että kyllä kait ne vasta tuovat ja siitä mieli vähän ilahtui. Mutta sitten muisti että viina oli jo melkein loppunut. Se oli harmillista, kun velaksi oli ottanut tuopin hinnan ja vielä vähän kahviinkin.
Hän meni toisinaan ääneensä puhuen, toisinaan ajatellen ja väliin ajatukset kääntyivät harkitsemaan: tulleeko koko puuhasta mitään? Uskoi hän siitä lopulta tulevan, koska taas ääneen virkkoi:
"Mutta on siinä nyt jo alku. Eivät ne hääviä ole, vaan jos kaikki, joita pyytänyt olen, tuonkin verran tuovat, niin saa siitä jo kehää."