IV.
Keväämpänä ehtivät Nurkanperäiset niille tienoille, jossa rautatietä rakennettiin. Matti kuulusteli ja sai työtä. Möi hevosensa kahdeksalla markalla nuijatorille, sillä sen voimat eivät enää riittäneet hiekan-ajoon. Perheellensä hän hyyräsi asunnoksi erään talon ränstyneen pihatuvan.
Elämäntoivo oikein hihkasi Matin rinnassa ja innolla ryhtyi hän työhön.
Jotakuinkin tultiin ensi kuukausi toimeen talven mittaan kertyneillä
varoilla. Se oli ilonpäivä, oikein elämän pääsiäinen perheelle, kun
Matti sai ensi kerran palkkansa.
"Loppui se kitu meiltäkin", sanoi hän laskiessa rahojaan, joita oli 42 markkaa. Semmoista rahasummaa ei hänellä ollut kädessä ollut häittensä jälkeen.
"Kyllä meidän täytyy nyt laittaa vaateita lapsillekin, kun on millä ostaa. On niin surkeata nähdä heitä tuommoisissa repaleissa", tuumaili Sanna.
"Saanko minäkin, äiti, sellaisen mekon, kuin Värttinästä on Hemmulle laitettu?" kyseli Tuppu. Hemmu oli Värttinässä paimenena ja oli sieltä saanut uuden nutun.
"Ja saanko minä äiti karttuunihameen?" tutkaili hyväillen Liinu.
"Saatte, jos isä antaa rahaa", sanoi äiti. Isä lupasi rahaa ja lapsilla oli yleinen riemu.
Hyyry maksettiin isännälle, kauppapuodissa käytiin yhdessä ostoksilla. Kahvia vehnäsen kanssa juotiin, keitettiin puuroa riisiryyneistä ja syötiin.
Päivän kuluessa ei juuri paljon mistään muusta puhuttu kuin viime talvisesta kurjuudesta ja nykyisestä onnesta.
"Kun nyt tällaista ansiota riittäisi, niin olisin maar minä se mies, joka jouluun kokoaisin tuvan hinnan", sanoi Matti, kun ryynipuuroa poskeensa pisteli. Sanna otti puheeseen kiini, ruvettiin tekemään laskua ja tultiin siihen iloiseen päätökseen että varmaan on joulunaikana jonkunlainen mökin hinta säästössä.
Matti päätteli että sinne omalle paikalle hän menee tuvan ostamaan perheellensä, kun ikään vain niin paljon rahaa saa. Vakuutti itse pysyvänsä rautatien työssä niin kauan kun sitä vain riittää.
Yhteisesti kuvittelivat, että kyllä tässä jaksaa panna kokoon tuonnempana kokolailla … mutta nyt ei vielä kovin paljoa. Täytyyhän saada hetkisen elää vähän vapaammin, kun oli niin kauan saatu kärsiä puutetta.
Kiitollisuuden kyyneleet nousivat Sannan silmiin, kun puhuttiin näistä asioista. Jumalalta hän koetti hartaasti anteeksi anoa entisiä rikoksiansa, kun oli pahoina aikoina joskus tyytymätön ollut kohtaloonsa ja Jumalaakin vastaan nurissut. Hän oli tuntevinaan mielessään rauhoittavaa lepoa siitä että Jumala oli antanut anteeksi.
Toisinaan, kun mieli oli kiitollisena ja sen johdosta viime talviset ajat elävästi muistissa elpyivät, ilmestyi sydämeen rasittava aavistus ja pelko, että jos vieläkin täytyisi ruveta sellaista kurjuutta näkemään. Silloin hän koetti rauhoittavaa tunnetta kaikin voimin epäilyksen sijaan johtaa ja sitä kukistaa. Mutta rauha tuntui ivaillen tukkeutuvan ulos jokaisesta hikireijästäkin ja jonkunlaisena savuntapaisena aineksena haihtuvan käsistä tuntemattomaan avaruuteen.
"Mutta eihän sallimus voi olla niin ankara!" hän ajatteli ja toisinaan tuskallisella äänellä virkkoi. "Kasvavathan lapsetkin isommiksi aina, että rupeavat kelpaamaan ihmisille ja sittenhän sitä menotkin vähenevät."
Toivo päästä joskus vapaaksi lasten elättämisestä, se aina paraastaan rauhoitti. Se oli varmaan tiedossa joskus tulevaisuudessa tapahtuvana. Kun vielä keitti pienen pannullisen kahvia ja särpi, niin se vaivutti jonkunlaisen rauhallisen levon helmoissa tuudittelemaan.
Kun kesä kului pitemmälle, ikävyyden kohtaukset harvenivat. Säästöjä tosin ei karttunut, sillä kuukausipalkat kuluivat aina jokseenkin tarkoin loppuun siksi kunnes uutta rahaa saatiin. Mutta se ei erityisesti huolettanut. He olivat päättäneet jäädä kaikin tänne koko vuodeksi ja ruveta tuonnempana vasta säästämään tuvan hintaa. Köyhyyttä olivat he niin kauan kärsineet, etteivät saattaneet, eivätkä halunneet kieltää itseltänsä iloa nauttia elämästä nyt kun siihen oli tilaisuutta.