XVIII.
Talvi oli kulunut. Työkuume alkoi nousta kevään lähenemisen kera. Muualtapäin alkoi jo kulkea työmiehiä kuulustellen oja-, kuokkuu-, tahi muita maatöitä. Monet saivatkin.
Maailmalla olleista kylän nuorista miehistä palaili kotiin yksi toisensa jälkeen. Erkin Sameli oli tullut Amerikasta. Isäntä suunnitteli luovuttaakseen toisen puolen taloaan Samelille. Kevät-talvella oli Sameli ahkeraan lueskellut maatalouskurssikirjoja. Myöskin oli saapunut Sepän Kustaa maailmankierroltaan, jossa hän oli kokeillut teattereissa, yrittänyt maalarina, mutta epäonnistunut. Kanteleinen sovitteli tämänkin pojan ja isän välejä, ja toiveita oli että jyrkkä mies suostuisi antamaan anteeksi tuhlaajapojalleen. Kanteleiselle oli Kustaa selittänyt alkaneensa epäillä, ettei hänen "maanvihansa" ollutkaan ikuinen.
Ainoa, joka tänä talvena oli mennyt pois kylästä, oli Kuhilasmäen Mikko. Hän oli saanut lähikaupungissa renginpaikan, jota kotona mainittiin makasiinipuukhollarin viraksi; se oli samaa, kuin olla konttoristi. Hänen isänsä oli kylän vanhimpia ja omavaraisimpia isäntiä. Poikansa menosta syytti hän kokonaisuudessaan nykyajan sivistystä, erittäin kansakoulua ja nuorisoseuraa. Eikä uskonut, vaikka kuka olisi mitä vastaan väittänyt. Ainakin hän itse mielestään oli tehnyt poikansa hyväksi parhaansa, rikastunut ja pannut rahaa pankkiin. Oli vahvasti vakuutettu siitä, että tulee se Mikko takaisinkin, kun nälkiintyy. Sitte hän sanoo sille…
* * * * *
Läänin maanviljelysseura oli järjestänyt joukon matkarahoja pienviljelijäin opintomatkaa varten Tanskaan. Jokirannastakin jotkut hakivat näitä matkarahoja. Ja kun Jokirannan herääminen oli jo alkanut kiinnittää erikoista huomiota kotikylän ulkopuolellakin, lankesi kylään kaksi matkarahaa. Toisen sai Juho Takanperä, toisen Niilo Mikkonen.
Myöskin Kanteleinen oli hakenut. Herätti suurta ihmettelyä, ettei hänelle annettu. Kylässä oltiin aivan yksimielisiä siitä, että juuri hänen olisi tullut päästä ennen muita matkaan. Maanviljelysseuran puolelta pahoiteltiin sattumaa, mutta ohjelma ei ollut sallinut ottaa huomioon koulunkäyneen virkamiehen hakemusta.
Kanteleinen oli hämillään. Jo pari vuotta oli hän hautonut Ugglehultia mielessään. Oli ollut aivan varma matkarahasta. Itse oli varannut lisäksi muutamia satoja. Maankin oli hän ostanut, ajatellen käydä Ugglehultista ja Rösiöltä oppimassa ensin ja sitte koettaa. Nyt oli monivuotinen ajatus rauennut. Mieltä painosti.
Mutta eräänä päivänä tuli hänen luokseen kylänmiesten lähetystö: Pikku-Passi, Koivusen Vihtori ja vanhempi Mikkonen. Pikku-Passi selitti, että kylänmiesten kesken oli saatu 800 markkaa kokoon opettajan opintomatkaa varten. He tarjoovat sen nyt siinä tarkoituksessa, että opettaja liittyisi Tanskan matkueeseen ja palautuessaan pysähtyisi joksikin aikaa Rösiölle ja Ugglehultiin kädestäpitäen seuraamaan elämää ja töitä niissä. Pikku-Passi selitti, etteivät he ole tähän puuhaan ryhtyneet missään hyväntekeväisyystarkoituksessa, vaan yksinomaan pitäen silmällä kylän etua. He ajattelevat niin, että jos opettaja Kanteleinen saisi edes jonkun verran varastaa niitä Ruotsin maataikurien taitoja ja panisi niitä vaikutukseen täällä omalla tilallaan, niin tämä rahamäärä tulee kasvamaan näin talletettuna paljon suuremman koron kuin säilyttämällä sen minkälaiseen pankkiin tahansa. Hehän siitä kuitenkin nämä korot saavat. Kun opettaja vaikuttaa muutenkin niin paljo kyläkunnan nuorisoon, niin heidän täytyy pitää huolta siitä, että opettajan taito ja mielipiteet kehittyvät yhä sellaiseen suuntaan kuin he toivovat ja ettei opettaja pääse tyhjenemään. Tästä syystä ovat he hankkineet rahoja opettajan matkaa varten. He nyt kysyvät, tahtooko opettaja ottaa matkarahat vastaan ja lähteä?
Miehet seisoivat opettajan huoneessa vastakkain hänen kanssaan. Asia tuli aivan yllätyksenä Kanteleiselle. Pikku-Passin puhuessa kiisivät vaihtelevat tunteet yli Kanteleisen kasvojen. Hänen oli nähtävästi sangen vaikea hillitä tunteitaan. Viipyi kotvan, ennen kuin vastasi katkonaisin sanoin:
— Tämä on minulle … sellainen … kunnia … että…
Hän hytkähti muutaman kerran voimakkaasti ja jatkoi vähän ajan kuluttua:
— Minä koetan tehdä parhaani… Teidän suuria toiveitanne en voi täyttää, mutta minä teen parhaani.
Alkoi helpottaa.
— Muuta ei pyydetäkään, selitti Mikkonen, joka riensi ensimäisenä puristamaan opettajan kättä.
Opintomatkalle lähtijöitä oli Jokirannalla nyt siis kolme. Heidän välilleen syntyi entistä läheisempi suhde. Juholla oli tärkeimpänä järjestää urakkamiehilleen Kettumaassa sillä aikaa eräitä töitä. Kanteleinen pani uudella tilallaan toimeen myöskin raivaustöitä. Niilolla ei ollut näitä huolia, sillä hänellä ei ollut vielä omaa taloutta. Mutta talonsa järjestelyjen ohella tutkivat miehet kaikin kirjallisuutta, mikä selvitteli Tanskan ja Ruotsin pienviljelysoloja, jotta olisi joku pohja, jolle sitte voisi helpommin havaintonsa rakentaa.
* * * * *
On huhtikuun ilta. Mikkosen isäntä soittaa viulua. Kolme nuorinta lasta häärii lattialla leikkipuuhissa. Emäntä vääntää kirnua. Ulkoa kuuluu nuoren väen nauravia ääniä.
Kaksi vuotta takaperin kaivoi Mikkonen viulunsa kymmenvuotisesta kätköstään. Niilon viulunääni oli herättänyt rinnassa ikävän. Hän puhdisti, liimasi, asetti kielet, laittoi jousen. Ja taas lauloi vanha viulu! Mitä siitä pitivät muut, siitä ei väliä, mutta oma sielu sävelten kera joutui ikään kuin keinuvaan tilaan… Aivan kuin olisi ollut lapsuusaikaisessa keinussa… Vielä enemmänkin! Kun sävel soi yli elämänhuolten ja pettymysten, ohi arkivastuksien ja vanhenemisen pilvien, toi sieluun sunnuntaita, silloin sai se aina uuden vaikutusmahdin.
Sydämestään hän soittaa, tuo tummasilmäinen mies nytkin. Ja kirnunsa takaa katsoo vaimo, kuultelee suu maireessa, katsoo vuorotellen soittajaa ja lapsia. Huivi on valunut niskaan, rinnasta on röijy auki. Punakoilla kasvoilla tihkuu hiki.
Isä on lapsia usein soittonsa mukaan marssittanut. Yksi lapsista huomauttaa:
— Mars, mars!
Kaikki innostuvat, järjestyvät, pisimmästä lyhimpään, 7-, 5-, 2-vuotiaaseen.
— Mart, mart, hokii innokkaana pienin, äidin näköinen poika, ja kihara, leikkaamaton pellavatukka häilähtelee. Poika sovittelee töppösiä itsekseen sillä aikaa kuin isä etsii säveltä.
Emäntä alottaa kirkkaalla äänellä:
"Suomi armas synnyinmaamme"
Isäntä yhtyy soittamaan. Lapset lähtevät marssimaan. Äiti laulaa. Isän into nousee, jo kohoo istuviltaan seisoalleen, jalka polkee tahtia. Lasten askel käy tasaisemmaksi. Äidin ääni soi heleänä yli kirnunpauhun:
"Taas kun uhkaa pilvi musta
Peittää meidän maat,
Mistä voimaa, uskallusta,
Suomalainen saat?
Luojaas luota, kuolon yöhön
Viel ei kansas jää;
Isäin lailla tartu työhön,
Nosta pystyyn pää!
Isäin lailla tartu työhön,
Nosta, nosta pystyyn pää!"
Ovesta astuvat Kanteleinen ja Niilo, hiljaa, aivan kuin kehottaen: jatkakaa! Mutta emäntä lopettaa. Isäntä vetelee jousellaan vielä, hellittää kuitenkin kohta ja käy hymyillen tarjoomaan vieraalle kättä.
Pieni, 2-vuotias Matti yksin tallustaa äskeisen tunnelman vallassa ja laulaa:
"— notta, notta pyttyyn pää…"