Anna Fleming: Historiallinen romaani

by Santeri Ivalo

XIII.

Myrsky vinkumassa.

Oikein oli Hieronymo syyskesällä 1596 ennustanut, kertoessaan kirjeessään tytölleen, että ensi suksikelillä oli Suomessa myrsky nouseva, jonka pauhu uhkaavana oli kajahtava Suomen mahtavan valtijan kuuluville. Joulu oli käsissä ja jo oli etäältä, ikäänkuin kaukaisesta metsästä, sen korkeimpain puiden latvoista, soinut syntyvän rajuilman kumeaa kohinaa, vaikka se ääni vielä pysytteli siellä aroilla ja louhikoissa.

Myrskyä oli Turun linnassa pitkin syksyä odotettukin, odotettu sitä lännestä päin, Ahvenanmeren puolelta. Ruotsissa oli näet herttua ilmeisesti varustautunut toteuttaakseen uhkauksensa saapua asevoimalla kukistamaan Klaus Flemingin vallan Suomessa, ja siksi oli Turun linnan varustustöitä jatkettu myöhäseen syksyyn asti ja koottu sotaväkeä leiriin Turun edustalle. Mutta syksy oli mennyt ja tullut talvi, vakoojat olivat palanneet Ahvenanmaalta ilmoittaen, että Ruotsin puolelta ei ollut talven kuluessa enää mitään hyökkäystä peljättävissä. Silloin oli Flemingkin päästänyt laivastonsa, joka aina niihin asti oli varuillaan saaristossa luovinut, talvisatamaan, antanut sotaväelle loman talviharjoituksista ja itse päättänyt lähteä Viipuriin, johon häntä tärkeät asiat kutsuivat. Venäjän kanssa toista vuotta sitten tehdyn rauhan viimeinen ehto, Käkisalmen linnan luovuttaminen tsaarille, oli näet nyt täytettävä ja marskin täytyi sitävarten itsensä matkustaa Itä-Suomeen. Nyt juuri joulunaaton aatoksi oli matkapäivä päätetty.

Hiukan huolestuneena hän tälle matkalle hankkiusi, — myrskyn enteitä oli viime aikoina kuulunut sieltä ja täältä, Savossa olivat huovit ja talonpojat tapelleet ja Pohjanmaalla oli niinikään rytistetty; vaan marski arveli, että ainahan sitä sellaista pientä ryminää on, kyllä kai huovit itse puolensa nytkin pitävät. Ja niin oli hän tänä aamuna käskenyt vetää matkareet esiin ja niihin laitteli nyt aamuhämärän vielä vallitessa Anna Fleming linnanpihalla matkaeväitä sedälleen ja hänen seurueelleen, keskustellen siinä serkkunsa Olavin kanssa, joka oli määrätty marskia seuraavain huovien päälliköksi ja siinä virassa tarkasteli satuloita ja aseita.

— Entäpä jos täällä alkaa sota juuri teidän poissaollessa, virkkoi
Anna. — Pohjanmaalla jo on kahakoittu.

— Eivät uskalla käydä ilmikapinaan. Kyllä kai herttuan yllyttäjät siellä sitä varten parastaan ovat tehneet, vaan ole huoletta, ne kahakat päättyvät kuin entisetkin: tapellaan päivä, saadaan selkään ja taas ollaan kilttejä.

— Elä kehu, pohjolaiset ovat sitkeää väkeä.

— Ovat, vaan ovat kumminkin talonpoikia hekin, nuijapäitä, moukkia.

— Nepä ehkä juuri nuijia voivatkin. — Vaan katso, kuinka kirkastuu taivaanranta.

Marski itsekin oli juuri laskeutunut alas linnanhuoneista ja hän, samoin kuin kaikki muutkin pihalla olijat, huovit ja piijat, pysähtyi äkkiä katsomaan sitä outoa valoa, joka taivaalta leimahti. Siitä, mistä koillinen äsken oli kelmeästi sarastanut, paistoi nyt helakanpunerva rusko, ikäänkuin kaukaisen tulipalon heijastus. Se paloi tuokion ajan kirkkaasti ja uhkaavasti, koko talvinen luonto punerti sen valossa, muurit, katot, lumipeittoiset vuorenrinteet näyttivät olevan kuin tulessa. Huovit ja piijat huudahtivat peljästyneinä ja pakenivat seinämille ja itse marski seisoi ällistyneenä, sanattomana sitä katsellen. Valo leimahti vielä kerran, kelmeni vähitellen ja katosi. Ja taas oli taivas harmaja ja hämärä, kalpeana näkyi sarastus sen ranteelta.

— Se on veren ennettä, kuului pihalta säikähtyneitä huudahduksia.

— Se tietää tulta ja hävitystä.

— Se tietää Jumalan vihaa ja kostoa.

— Se ennustaa myrskyä ja rajuilmaa, nyt ei ole hyvä taipaleelle lähteä.

Näin selitti taikauskoinen kansa taivaan ilmeen, pelotellen itseään vielä niillä ennustuksillaan, ja Anna, joka kalveten oli seisonut rekeen nojaten, hoki hänkin itsekseen: myrskyä ja tulta ja verta! Vaan niinkuin jäätyneenä paikalleen seisoi marski kauan yhdessä kohden, saamatta silmiään irti tuolta jo kelmenneeltä taivaalta. Hän oli taikauskoinen hänkin, kuten kaikki aikalaisensa, joksikin merkiksi hänkään ei voinut olla tuota näkyä käsittämättä ja syvästi se häneen oli vaikuttanut; hänenkin mielessään kajastivat nuo samat käsitteet, joita hän ympärillään kuuli tulkittavan sanoiksi: verta, tulta, hävitystä! Vaan mielensä jäntevyydellä tempasi hän itsensä tuosta loihtuvallasta irti ja virkkoi tyyneesti, melkein pilkallisesti:

— Loruja, se on nousevan päivän kajastusta, — siinä koko juttu! Siitä tulee pakkaspäivä, pankaa vahvasti heiniä kallokkaisiinne, miehet.

Ja ravistellen ruumistaan, ikäänkuin jo tuntien tuon pakkasen oireita, käveli marski takasin sisälle, käskien miesten joutua murkinoimaan, koska heti syötyä oli lähdettävä.

Hetken kuluttua istui Flemingin perhe — se oli, kuten tavallista, monilukuinen perhe, koska siihen kuului paljo vieraita, etupäässä Ruotsista tulleita pakolaisia — linnan ruokahuoneessa aamiaispöydässä, kun yhtäkkiä ovi lennähtää auki ja luminen airut työntyy sisälle, kysellen marskia. Märäksi ajetulla hevosella on hän yötä myöten karauttanut pohjoisesta päin, koska hänellä on tärkeitä viestejä tuotavana Ulvilasta, Aksel Kurjelta, Anolan herralta, marskille.

Äänettömyys vallitsee huoneessa. Marski nousee verkalleen pystöön ja kysyy:

— Mitä viestejä? Kerro!

— Pojanmaan rahvas kapinassa, monituhansinen talonpoikaisjoukko rientomarsseissa kulkemassa etelään päin, polttaen ja hävittäen, — niin kertoo airut hengästyneenä.

Toisetkin karahtavat ruokapöydästä pystöön, miehet katselevat neuvottomina toisiaan ja naiset rupeavat uikuttamaan; Anna yksin jää istumaan paikoilleen, peittäen kämmenellään silmänsä. Vaan kylmänä ja varmana virkkoo marski hetkisen kuluttua:

— Se alkaa siis sieltä, Pohjanmaalta, no, sen jo saatoimme arvatakin. — Olavi, laita leiriin sana, että tuhat ratsumiestä on tunnin perästä valmiina nousemaan satulaan. — Eikö Aksel Kurki ole lipullisellaan marssinut talonpoikia vastaan? kysyy hän taas kääntyen airueen puoleen.

— Hän pelkää olevansa liian vähäväkinen ja aikoo odottaa Ulvilassa, saadakseen täältä apua ja lähempiä käskyjä.

— Aikoo odottaa, matkii marski ikäänkuin epäillen ja rypistelee kulmakarvojaan. — Hm! Mistä teillä on tietonne, kuinka suuri on talonpoikaisjoukko ja kuka sitä johtaa?

— Pakolaiset, jotka pohjoisista pitäjistä kauhun valtaamina ovat saapuneet Ulvilaan, kertoivat kolmen Pohjanmaan pitäjän miesten olevan liikkeellä, heitä on tuhansia suksimiehiä. Joukon johtajiksi mainittiin kaksi talonpoikaa, Pentti Pouttu ja Martti Tommola, vaan sen varsinaisena päällikkönä lienee kumminkin eräs herttuan ruotsalainen kirjuri, joka on liikkunut Pohjanmaalla kansaa villitsemässä.

— Se on Birckholtz, se heittiö! huudahti marski nyt ensi kertaa kiivastuen, ja hänen nyrkkinsä puristuivat kokoon. Sitten hän seisoi hetkisen mietteissään, pää rintaa vasten vaipuneena, kunnes hän sen siitä verkalleen kohotti ja virkkoi: — Vai niin, sulla on, herttua, siis todellakin ollut päätä sytyttää tuleen tämä rovio Suomen köyhän kansan keskessä, — polttaaksesi meidät siihen! Hyvä, me tulemme sen rovion sammuttamaan verellä; mutta jos sen jälkeen ei koko laajalla Pohjanmaalla ole jälellä muuta kuin kekäleitä ja hyytynyttä hurmetta, niin vastaa siitä sinä Jumalan, kuninkaan ja kansan edessä, me teemme vain velvollisuutemme.

Ja tyyneesti kysyi hän taas airueelta:

— Turkuunko talonpojat tähtäävät?

— Niin, kuuluvat vannoneen, että repivät vaikka hampain alas tämän linnan. Ja kaikki aateliskartanot he aikovat matkallaan polttaa, paitsi Kankaisten ja Liuksialan kartanoita.

— Vai Kankaisten ja Liuksialan, — miksi säästävät juuri
Liuksialankin? Mutta olkaa huoletta, niin kauas he eivät koskaan ehdi.
— Lepää mies ja syö!

Pari kierrosta käveli marski lattialla, pysähtyi sitten ja virkkoi:

— Minä huomaan, että tsaarin on pakko vieläkin hetkisen odottaa Käkisalmea, minun täytyy itseni ensiksi lähteä tekemään puhdasta täällä kotona. No, matkarekenipä toki on valmisna.

Hetkisen vallitsi linnassa yleinen hälinä ja hämminki, vaan varmalla, kovalla äänellä käski marski kaikkien rauhoittua ja antoi kylmäverisesti linnaan jääville tarkat määräykset, mitä heidän on tehtävä, varsinkin Prinkkalan herralle linnan vartioimisesta. Ja ennenkuin ratsuväki vielä oli leiriltä saapunut, seisoi hän jo turkit päällään maltitonna huoneessaan valmiina matkalle. Mutta sieltä se jo ratsuväki Olavin johdolla saapuikin; marski laskeusi linnanpihalle sitä vastaanottamaan ja tarkastamaan. Vaan hänen sitä tehdessään karauttaa toiselta taholta, Hämeen tieltä, kaksi ratsastajaa hiestyneillä hevosilla linnaan ja kysyvät hengästyneinä marskia.

— Tässä olen, mikä hätänä?

— Kapina maassa, talonpoikaisjoukkoja Pohjanmaalta ja Savosta tulvii Hämeeseen, ryöstäen aatelistaloja, nostattaen kansaa. Sotapäälliköt pyytävät kiireistä apua.

Marski säpsähtää, kalpenee.

— Hä, kapina Hämeessäkin, kapina Savossa, kapina koko maassa?
Kertokaa!

Liikahtamatta seisoo marski matkarekensä vieressä ja kuuntelee palaviinsa ajaneiden airueiden viestejä. Huovit Pohjanmaalla ovat tapetut tai hajotetut, pakolaisia syöksyy Hämeeseen joka taholta, aateliskartanot palavat. Kapinallisten päälaumaa, Ilkkaisen johtamaa, joka on tulossa Hämeenkankaan poikki, sanotaan olevan kymmenentuhatta miestä, uusia parvia saapuu Savosta, kapinajoukko kasvaa joka päivä sitä mukaan kuin etenee. Ja talonpoikain joukossa on myöskin Kustaa Eerikinpoika mukana.

Marski oli istahtanut reen laidalle, pannut kätensä ristiin rinnalleen ja kuunnellut kertaakaan keskeyttämättä airueita. Hän alkoi nyt vasta oikein oivaltaa koko sen myrskyn laajuutta ja voimaa, joka tuolta kaukaa Pohjanmaalta oli lähtenyt, koko sen suunnitelman avaruutta, jonka, siitä oli hän vakuutettu, Kaarlo-herttua Ruotsista oli pannut vireille ja jonka tarkotus nähtävästi ensiksikin oli kerrassaan kukistaa hänet, Klaus Flemingin, ja sitten… Pirullinen suunnitelma: ärsytetyt pohjolaiset nostavat aseisiin koko sisäisen Suomen rahvaan, joka sekin on kiukustunut ja kiusautunut, ja tämä lumivyörynä kasvava rahvaanjoukko syöstään sitten eri ryhmissä Turkua vastaan, jonne herttua meren auvettua kai itse laivastollaan saapuu. Tämä juoni on jo meneillään: villiytyneen kansan intohimot ovat lasketut irti ja niitä johtamassa on leppymättömän herttuan sitkeä tahto, — siinä on edessä taistelu elämästä ja kuolemasta. Siinä on kestettävä tai kaaduttava!

Niitä Klaus-herra mietti, mutta hänen ajatuksensa takertuivat varsinkin yhteen kohtaan, josta hän tuokion kuluttua uudelleen kysyi airueilta:

— Kustaa Eerikinpoikako mukana, sanotte te. Oletteko hänet nähnyt?

— Emme, vaan joukossa hän kuuluu kulkevan.

Klaus epäili. Hänkö täällä kapinanjohtajana tuo hontelo uinailija, jonka hän pari kuukautta sitten lähetti Saksaan … silloin kuin Fincken tytärkin hävisi hänen matkaansa…? Hä? Onko Kaarina-rouva näissä vehkeissä osallisena… Liuksialaa ei aijota polttaa? Ja onko herttua todellakin tehnyt niin uhkarohkean suunnitelman, että on kutsunut Eerik-kuninkaan varjon avukseen, syötiksi, kuvaksi, syöstäkseen hänet sitten taas takasin surkeuteensa, heti kun hän on tehnyt tehtävänsä, raivannut maan valmiiksi, — se olisi todentotta vaarallista leikkiä! Mutta onhan tämä uhkapeliä kaikissa tapauksissa…

Vielä tuokion seisoi marski reen perään nojautuneena ja hänen ajatuksensa näyttivät tekevän voimakkaasti työtä. Mutta kun hän siitä taas oikasihe suoraksi, oli hän jälleen entinen lujapiirteinen, rautatahtoinen, tarmokas marski, sama heltymätön Suomen karhu kuin ennenkin. Hän oli tehnyt päätöksensä: rahvaan kapina on kukistettava, kukistettava nopeasti ja rutosti, ankaruudella ja julmuudella; syttynyt tulipalo on joka kulmalta sammutettava, niin ettei kypenekään kykene kytemään, kun herttua kevään tullen aikoo saapua sen satoja niittämään, sammutettava koko maasta, vaikka siihen sitten vaadittakoonkin koko kansan veri. Kevyttä sen päätöksen teko marskille ei ollut — niin paljo se vaati suomalaista verta! — vaan siinä ei ollut muuta neuvoa.

Kohta kutsui Klaus Fleming kaikki ratsu- ja jalkaväen päälliköt luokseen ja antoi heille kaikille valmiit, varmat käskyt.

— Koko väkemme täytyy nyt lähteä liikkeelle, nopeissa päivämarsseissa tulee meidän painua Hämeeseen tuota nuijajoukkoa vastaan, ja rutosti on meidän siihen iskettävä, iskettävä varmasti ja syvästi. Kansa on noussut kapinaan esivaltaa vastaan; sotaväen on tukahdutettava se kapina ja itseään sekä herttuaa syyttäkööt talonpojat siitä, jos se tapahtuu säälittä ja armotta! Miehet, meidän täytyy kohta olla lähtövalmiit.

Koko pääjoukon aikoi marski itse johtaa Hämeeseen, josta hän huomasi vaarallisimman vihurin vingahtelevan, ainoastaan muutamia satoja huoveja päätti hän Olavin johdolla lähettää Ulvilaan, Aksel Kurjelle rohkasuksi ja avuksi. Kaikki kiireisesti annetut käskyt täytettiin nopeasti ja säntillisesti, marskin päättäväisyys ja kylmäverisyys vaikutti yleistä varmuutta ja tyyneyttä, — jokainen totteli kokenutta päällikköä eikä epäillyt mitään.

Mutta ehtiessään näistä puuhista ylös omiin huoneisiinsa, näytti marskista tuo mielenjäntevyys ja varmuus hetkeksi laukeavan ja hän istahti melkein masentuneena työpöytänsä ääreen. Hän oli jo yli kuudenkymmenen ikäinen ja isku kolahti tässä ankarasti iskun päälle. Ja hänen mieltään karvasteli varsinkin tuota kapinoivaa kansaa ajatellessaan: oliko hän todellakin kovuudellaan ja ankaruudellaan ajanut sen tuollaiseen epätoivoon, olisiko hän voinut sitä hellemmin kohdella, olisiko hän voinut tätä myrskyä välttää…?

— Mitä olisimmekaan voineet tehdä tuolla itsetietoisella, voimakkaalla Pohjanmaan kansalla, jos sen olisimme pitäneet puolellamme, virkkoi hän ääneensä Gröningille. — Mutta nyt sen täytyy masentua!

— Eikö voi enää kansaa saada järkiinsä?

— Ei, se on tarttunut aseisiin, sen täytyy aseisiin hukkua. Sillä muuten se voi tarttua aseisiin toisenkin kerran ja kolmannen, ellei siltä isketä suonet tyhjiksi… Niin, se on julmaa, mutta se on pakosta…

Marski saneli muutamia kiireisiä kirjeitä, jotka olivat lähetettävät kuninkaalle ja etäisempäin sotaväenosastojen päälliköille, antoi vielä Gröningille joukon käskyjä ja meni sitten vaimonsa puheille. Naiset istuivat siellä tyrmistyneinä saapuneista viesteistä, vaikkeivät vaaran koko laajuutta voineetkaan arvostella. Vaan kun Ebba-rouva näki miehensä tulevan jäähyväisille, silloin hän säikähti: Klaus oli tänä aamuna ikäänkuin äkkiä vanhennut ja silmässä oli sellainen omituinen, väsynyt, alakuloinen, melkein toivoton ilme, jota hän ei siinä koskaan ennen ollut nähnyt. Ja oudoilta soivat hänen sanansakin ja ääni oli harvinaisen pehmeä, kun hän virkkoi:

— Minä lähden nyt, Ebba, retkelle, joka oikeastaan kysyisi nuorempia voimia, ja me emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Ehkä emme näe toisiamme pitkään aikaan, ehkä on kotimme hajoitettu ja hävitetty, kun palaan, ehkä en palaakaan… Kaikissa tapauksissa, ole aina Klaus Flemingin puoliso, kuinka vaiheet kääntynevätkin. Meidän tekojamme tahdotaan mustata, meidän aikeitamme tullaan tulkitsemaan väärin, meitä syytetään monista rikoksista ja epärehellisistä tarkotuksista. Sinä tiedät tekomme ja tarkoituksemme; jos sinulle tilaisuutta ja ikää suodaan, käytä se paljastaaksesi panettelut ja puhdistaaksesi nimemme ja opeta lapsillemme samaa. Opeta heitä hetken vaihteista välittämättä pysymään uskollisina kuninkaalleen ja isänsä muistolle, opeta heitä olemaan suomalaisia, — niin oli heidän isänsä aina. Hyvästi, Ebba…

Outoina läksivät tällaiset sanat Klaus Flemingin suusta, ne soivat pahoilta ennustuksilta ja sulattivat Ebba-rouvan hillittömään itkuun. Vaan reippaampana kävi Klaus Fleming hyvästelemään lapsiaan, jotka eivät voineet käsittää syytä äitinsä kyyneleihin, — lahtihan isä niin usein matkoille ja olihan Eenokki ja huovit mukana. Hellästi heitä Klaus syleili, kehotti Juhanaa, joka jo rupesi miehistymään, uutterasti harjoittamaan tieteitä mestari Samuelin johdolla, jotta hän sitten pian olisi kypsi aseharjoituksiin, ja tyttäriään käski näppärästi äitiään auttamaan. Vaan kun hän sitten tuli Annan luo, hytkähti hän melkein taaksepäin, sillä niin kummallinen, arka ja pelokas oli Annan katse, — tyttö näytti tahtovan vetäytyä syrjään koko tästä perhekohtauksesta. Marskin mieleen iski äkkiä muutamia muistoja … aivan äsken oli mainittu Hieronymus Birckholtzin nimi … oliko Annalla vielä yhteyttä tuon salakiihottajan kanssa, oliko hänellä mitään tietoja näistä tapauksista…? Mutta mitä hulluja, päätti marski samassa, sehän on mahdotonta, muuten lie tyttö vähän pökerryksissään. Ja naurahtaen epäilyksilleen syleili marski jäähyväisiksi Annaakin, joka vapisi kuin lehti hänen käsivarsissaan.

Vaan ratsujen kaviot tömisivät jo kuin kärsimättöminä linnan pihalla, josta päällikköjen komentohuudot kajahtivat. Sinne täytyi jo marskin rientää perheensä luota eikä saanut pehmeyttä eikä epävarmuutta näkyä hänen piirteissään, kun hän väkensä eteen astui. Pikaisella, tottuneella silmäyksellä hän tarkasti joukkonsa ja antoi sille käskyn marssimaan. Itse hän istahti rekeensä, hän oli jo liian vanha ratsastamaan. Vaan sillalla ajoi Olavi, joka oli Ulvilaan määrätty, osastoineen hänen ohitseen. Hänet pysäytti marski vielä ja virkkoi:

— Sinä tiedät, Kurjilla on horjuva luonto, siihen elä luota, vaan toimi itse. Ja toinen asia: koeta saada herttuan kirjuri vangiksi jos millä keinoin, hän on paras todistuksemme siitä, että kapina on herttuan sytyttämä.

— Olen häntä kerran ennen pyydystänyt, — nyt hän ei luista kynsistäni, kuten Hämeenlinnan edustalla.

— Niin, hän on tuottanut nimellemme paljo häpeää, tuo hänet elävänä jos voit.

— Isä, minä olen myöskin Fleming.

— Oikein. Ja jos kaikki hyvin käy, kiirehdi pääjoukon luo, siellä miehiä tarvitaan.

Olavi karautti joukkoineen jään yli pohjoista valtatietä kohden ja marski ajoi pääjoukkonsa jälestä Hämeen tielle. Ja linnan ikkunoista, joista kyyneleiset katseet lähteviä seurasivat, ei kohta näkynyt joukosta jälkiä muuta, kuin pehmeäksi tallattu talvitie, jota alkava pakkastuisku jo rupesi tasottamaan.

Äänetön hiljaisuus vallitsi linnassa; piha oli tyhjä, portit suljetut, vartijat astelivat vakavina valleilla. Ja samanlainen surunvoittoinen äänettömyys oli sisälläkin marskin huoneissa. Ebba-rouva istui liikahtamatta ikkunan pielessä, lapsillekaan eivät leikit maistaneet ja Anna, hän käveli levottomana, rauhattomana huoneesta huoneeseen, kuin vainottu kauris, pysähtyi hetkeksi miettimään ja siirtyi taas muualle, ikäänkuin etsien paikkaa, mihin kätkeä salaiset huolensa ja rikollisilta tuntuvat toivomuksensa.

Tämänpäiväiset tapaukset olivat taas panneet hänen mielensä kuin kidutuslavalle. Myrsky, jota hän oli toivonut, oli puhennut, nythän hän saattoi odottaa sen keskestä pelastuksensa hetkeä. Vaan hän vavahti aina sitä ajatellessaan, ikäänkuin vielä tuntien setänsä jäähyväissyleilyn; — millaista onnea oli hän toivottanut tälle ja koko lähtevälle sotajoukolle, miten jakoi hän perheensä, tätinsä ja serkkujensa surut ja huolet…? Ei, ei, hän ei voinut puhtain tuntein toivoa tuon ruhjovan myrskyn käyvän yli maan, — ja kumminkin hänen täytyi sitä toivoa…

Levottomuutensa viskelemänä koetti Anna mieltään viihdyttääkseen ruveta keskustelemaan nuorimman serkkunsa, herttaisen Heblan kanssa, vaan hän sekaantui siinäkin puheissaan, jäi hajamielisenä sanattomaksi.

— Pelkäätkö sinäkin, kuten äiti, isälle jotakin pahaa tapahtuvan, koska olet noin rauhaton, Anna? kysyi lapsi käyden entistään surullisemmaksi.

— Niin, pelkään … eikähän toisakseen ole syytä peljätä, onhan isä niin voimakas ja mahtava. Mutta voi jos tietäisi, miten siellä käy!

— Niin, jos tietäisi … jos me voisimme jotakin tehdä, voi, minä ajaisin metsään nuo kaikki häijyt talonpojat.

— Ja heidän johtajat, niinkö?

— Niin, nuo ilkiöt. Mutta tiedätkö Anna, jos me oikein rukoileisimme, että isä heidät voittaisi…?

— Rukoileisimme … oi, ei, ei se auta… Anna melkein pakeni serkkunsa luota pois ja koetti hakea yksinäistä, häiritsemätöntä lymypaikkaa, jossa voisi käydä käräjiä ristiriitaisten tunteittensa kanssa. Päivä oli kulunut iltapuoleen, pimeäksi oli käynyt talvinen hämärä. Levotonna harhaillessaan oli Anna joutunut pieneen, pimeään umpihuoneeseen, jota ei nykyjään käytetty mihinkään, ja istahtanut sinne matalalle jakkaralle. Huone oli Katarina Jagellottaren entinen yksityinen rukouskappeli ja jakkara oli vanhan alttarin jalusta, jota ei vielä oltu korjattu pois. Siinä hän yksin pimeässä istui ja koetti tyynnyttää mieltään, koetti rukoilla, että Jumala johtaisi kaikki niin, kuin sen hän parhaaksi näki… Mutta hänen mielensä kapinoi tuotakin rukousta vastaan…

Silloin kuuli hän oven hiljaa avautuvan ja joku astui huoneeseen. Tulijalla oli kynttilä kädessään, hän sytytti pienen lampun, joka riippui alttarin yläpuolella, vanhan, jo mustuneen, mutta aikoinaan nähtävästi kallisarvoisen jumalanäidin kuvan edessä, huomaamatta Annaa, joka istui matalalla seinän vieressä. Se oli mestari Samuel, Samuel Staben, lääketieteen ja filosofian tohtori, oppinut ja syväaatteinen mies, joka uskonsa takia Ruotsista karkotettuna oleskeli täällä Turun linnassa marskin vieraana, hänen kotilääkärinään ja hänen ainoan poikansa opettajana. Hän oli harras katooliuskoinen ja tänne hyljättyyn kappeliin hän lukutöittensä lomissa usein pistäysi yksinäisyydessä polvistumaan jumalanäidin kuvan edessä.

Ruvetessaan nytkin laskeutumaan polvilleen alttarin eteen huomasi hän
Annan siihen lyyhistyneenä.

— Mitä, lapseni, sinäkö täällä jumalanäidin jalkain juuressa? Onko hän siis saanut harhailevan karitsan kuljetetuksi kotiin?

Mestari Samuel, samoin kuin useat muut Ruotsista karkotetut paavilaiset, sekä papit että maallikot, harjoitti hiljaisuudessa, mutta sitä kiihkeämmin, katoolista käännytystointa Suomen protestanttisten asukkaiden joukossa, ja oli hän Flemingin perheessäkin koettanut tehdä parastaan, vaikka Ebba rouva, joka oli kasvatettu luteeriseen uskoon ja samaan oppiin lapsiaankin kasvatteli, olikin sen kieltänyt, — Klaus itse ei näihin asioihin puuttunut. Mutta Anna ei, omien mietteidensä valtaamana, kohta oikein käsittänyt tohtorin tarkoitusta, vaan vastasi hiljaa huoahtaen:

— Oi, minä etsin lohdutusta, neuvoa, selvyyttä, ja siksi olen paennut tänne yksinäisyyteen.

— Niin, etsi sitä täältä, tähän polvistu alttarille ja avaa sydämmesi, silloin löydät tasapainon ja selvyyden.

Vaan Anna katseli viisasta tohtoria tuokion ääneti ja hänen ajatuksensa saivat omituisen suunnan ja muodon. Yhtäkkiä hän kysäsi:

— Kuulkaa tohtori! Jos omaiseni kaikki, vanhempani ja holhojani, ovat luterilaisia, jos minua on tähän uskoon kasvatettu ja opetettu ja minun siis oikeastaan pitäisi auttaa sen edistymistä, — olisiko silloin rikollista, jos toivoisin katoolisen uskon voittoa ja työskenteleisin sen hyväksi?

— Ei suinkaan, se on päinvastoin velvollisuutesi, jos tämän uskonnon totuuksia olet päässyt rakastamaan.

Anna oli hetkisen vaiti. Sitten hän alkoi taas:

— Vaan jos omaiseni lähtevät taisteluun vaarallista vihollista vastaan, taisteluun, joka on ratkaiseva onneksi tai turmioksi kaikkien niiden, jotka ovat tehneet mulle hyvää, onko silloin rikollista, jos toivon vihollisen voittavan?

Mestari Samuel hymähti huomatessaan, miten oppimaton neitonen yritti kietoa hänet, tottuneen väittelijän, dialektiseen soppeen. Vaan samassa hän kävi vakavaksi ja kysyi:

— Ja miksi toivoisit vihollisen voittavan?

— Ei, en tiedä toivonko, vaan jos … jos esimerkiksi olisin päässyt mielistymään johonkin viholliseen?

Oppinut tohtori puisteli päätään:

— Puhut mulle arvoituksia, tyttöni, mitenpä olisit päässyt mielistymään johonkin nuijamiesten talonpoikaisjohtajista! Vaan huomaan kaikesta, että sydämmessäsi riehuu joku taistelu eri tunteiden välillä, joku velvollisuuksien ristiriita. En tahdo asiaasi udella, sellaisessa taistelussa eivät syrjäisen neuvot auta. Polvistu alttarille, rukoile, ano jumalanäidiltä selvitystä, hän sen sulle antaa. Polvistu, rukoile yksin…

Tohtori poistui varpaillaan ja Anna polvistui kuin käskystä alttarille, rukoili, anoi jumalanäidin apua ja neuvoa. Ja hän lepäsi siinä kauan, hartaasti rukoillen. Vaan hän ei löytänyt selvyyttä, ei tyydytystä, ja hänen mielensä oli yhtä levoton, tunteensa yhtä ristiriitaiset, kun hän illan yöksi vaihtuessa vihdoin poistui Katarina Jagellottaren rukouskappelista ja laskeutui vuoteelleen.

Hän oli väsynyt, hän nukkui kohta. Mutta kiihottunut mielikuvitus teki unissakin työtä. Hän näki sulhonsa talvisessa metsässä hiihtävän talonpoikaisjoukon etupäässä, voimakkaasti ponnistavan etelää kohden. Vaan silloin ryntää aseellinen sotaväenosasto heitä vastaan, hän tuntee siinä rautasen setänsä, joka kohottaa raskaan miekkansa, antaakseen hänen sulholleen auttamattoman surmaiskun. Hän on itse olevinaan siinä saapuvilla, hänen pitäisi juosta esiin, seisauttaa setänsä uhkaava käsi, syrjäyttää isku, vaan hän ei voi, ei pääse paikaltaan liikahtamaan… Ja raskas säilä laskeupi jo alaspäin… Anna parkasee, herää, tuskan hiki otsallaan…

Hän ei ollut enää epätietoisuudessa, mitä hänen tuli toivoa, hän pani kätensä ristiin ja rukoili hiljaa: »Jumala, suojele sulhoani, hänelle voitto anna, johdata perille myrsky! Sääli rakkauttani, Jumala, sen takia olen jo niin paljo kärsinyt…»

* * * * *

Vaan linnasta lähtenyt sotaväki kulki eteenpäin nopeissa rientomarsseissa.

Sillävälin kuin Klaus Fleming itse johti hyvin varustettua ja harjoitettua pääjoukkoaan itään päin, Huittisten pitäjän kautta Pirkkalaa kohden, jossa talonpoikain päälauman luultiin yhtyneen, puotteli Olavi Klaunpoika keveällä ratsuväellään pohjoista valtatietä pitkin Ulvilaan päin, yhä kiirehtien, kuta enemmän taival katkesi. Matkalla tuli näet vastaan kuormittain aatelisrouvia ja perheitä, joita vietiin Turkuun hurjia talonpoikaisjoukkoja pakoon, ja nämä pakolaiset kertoivat nuijajoukon jo olevan leirissä Ulvilan kirkolla, jossa Aksel Kurki oli sen kanssa ruvennut neuvotteluihin. Ne viestit nuorta Olavia epäilyttivät, hänen täytyi joutua perille, pakottamaan Kurjen selvään peliin. Ja illalla myöhään jouluaattona Olavin huovilipullinen jo kuurasena ja märkänä ehtikin Anolaan, Kurjen tilalle, johon tämä jo oli omankin, komennossaan olevan, ratsuväkensä kerännyt.

Klaus Fleming oli aavistanut oikein: talonpoikaisjohtajain tuumana oli ollut koettaa houkutella Aksel Kurki väkineen nuijamiesten puolelle ja siitä nyt neuvotteluja pidettiin, — Anolassa oli parastaikaa talonpoikain lähettiläitä. Kurki kertoi Olavi Klaunpojalle ryhtyneensä näihin neuvotteluihin voittaakseen aikaa, pysäyttääkseen talonpojat ja kootakseen lipullisensa, vaan tätä väliaikaa olivat pohjolaisetkin omasta puolestaan käyttäneet hyväkseen, nostattaakseen Satakunnankin talonpojat heidän retkeensä yhtymään. Eikä Olavi ollut Kurjesta varma: Hän oli ainoastaan pakosta viime aikoina ruvennut Flemingin mieheksi; oliko hän nyt todella miettinyt asettua talonpoikain etupäähän, heidän avulla tullakseen Turkua piirittämään ja valloittamaan sen Kaarlo-herttuaa varten, jossa tapauksessa Suomen käskynhaltijanvirka herttuan ja kansan suosion nojalla olisi siirtynyt hänelle? Vai oliko hän tehnyt talonpoikain kanssa kauppoja ainoastaan pelastaakseen oman tilansa hävityksestä…? Miten tahansa, Olavin tulo katkasi nyt kaikki ne kaupat. Vaan vieläkään ei Kurki tahtonut antautua ilmitappeluun, hän tahtoi vielä tiedustella talonpoikain aikeita ja voimaa.

Mutta nuori Olavi oli malttamaton ja paloi seikkailuintoa. Yön maattuaan Anolassa läksi hän jo aikusin joulupäivän aamuna pimeän vielä kestäessä pienen ratsujoukon seuraamana tarkastelemaan talonpoikain leiriä ja hankkimaan tietoja heidän lukumäärästään. He ajoivat valtatietä pitkin kirkolle päin. Vaan vähän oli nyt tänä jouluaamuna rahvasta matkalla kirkolle, monet arvelivat kai varovimmaksi näinä rauhattomina aikoina pysyä kotona, talotkin tien varrella olivat siitä syystä pimeät ja ikäänkuin väettömät. Lähempänä kylää näkyi kumminkin reki siellä, toinen täällä ajavan kirkolle päin, korkea tervassoihtu vanhan tavan mukaan reen sepipuoleen pistettynä tietä valaisemaan, ja kirkonmäen näkyviin saavuttuaan huomasivat ratsastajat jo tiheässä tällaisia soihtuja ja kirkon vieressä kinoksessa paloi niitä jo suuri rovio, — siihen heittivät saapujat aina tervaksensa läjään. Näiden liehuvain tulien valossa kuumotti ja häilyi kirkonmäellä mustia varjoja ja etäämmälle metsänrintaan kuulivat ratsastajat puhetta ja äänten surinaa. Väistyttyään hiukan syrjään tieltä pysäytti Olavi joukkonsa siihen ja läksi itse parin miehen seuraamana jalan lähempää tarkastamaan, mitä siellä mäellä tapahtui. Pimeän suojassa pääsivät he aivan nuotion ympärille kertyneen väkijoukon keskelle.

Kohta siinä Olavi älysi, mistä kysymys oli. Siellä toimittiin vilkkaassa värväystyössä. Joukko nuijamiehiä ja heidän johtajiaan koetti näet siellä yllyttää Ulvilan kirkkorahvasta nousemaan aseisiin Kuitian Klaus-herran sortovaltaa vastaan, yhtymään heihin ja yhdessä joukossa rientämään Turkua kohden. Siitä tarinoitiin yksityisestikin pienissä parvissa, vaan muuan pohjolaisten johtajista oli noussut kivelle tuohustulen partaalle ja piti siitä varsinaista puhetta kansalle. Hän oli puettu talonpoikaispukuun, niinkuin muutkin, turkkiin ja kallokkaisiin ja sompanen sauva oli hänellä kädessään. Vaan tavallinen talonpoika hän nähtävästi siltä ei ollut, siksi olivat hänen piirteensä liian hennot ja hänen liikkeensä liian vilkkaat ja hän mursi ruotsinvoittoisesti suomenkieltä puhuessaan. Olavi katseli häntä tuokion uteliaisuudella, mutta samassa hänessä muisto selveni ja hän virkahti tovereilleen:

— Siinä on miehemme!

Puhuja oli Hieronymus Birckholtz. Hän oli nyt vuosikauden tässä ammatissa liikkunut Pohjanmaan kansan keskuudessa, oppinut sen kielen, perehtynyt sen ajatustapoihin ja osasi kosketella rahvasta sen arimpiin kohtiin. Yhä enemmän kansaa keräytyi hänen ympärilleen hänen puhuessaan ja hyväksymishuutoja kuului aina vähän päästä. Hän huitoi käsillään ja huusi:

— Onko aitoissanne varastoja, että jaksatte lapsinenne elää talven yli? Onko teillä rukiit pantuna ensi kesäksi, onko teillä siementä toukoviljaksi, onko teillä rahoja ruununveroihin? Ei, ei, vastaatte te. No, millä aijotte sitten maksaa ne uudet verot, joita Kuitian noki-Klaus myötään kirjoittaa ja joista hän ei koskaan tee tiliä kuninkaalle? Niin, kyllä kai vouti ne teiltä sittenkin perii, viepi keittokattilanne ja viimeisen hiehonne. Mutta millä te silloin ruokitte marskin huoveja — ja ne eivät ruokkoaan rästiksi jätä!

Kuului nurinaa joukosta. Vaan puhuja lietsoi yhä virittämäänsä tulta:

— Hä, sanokaa, onko teillä mahdollisuutta päästä hengissä talven yli ja maksaa voudille saatavansa?

— Ei, kirous ja kuolema, me emme tätä kestä, — sellaisia ääniä rupesi jo kuulumaan kirkkorahvaasta.

— Niin, mekään emme sitä enää kestäneet siellä Pohjanmaalla ja siksi annoimme matkapassin voudeille ja huoveille ja lähdimme kysymään oikeuttamme. Mutta Klaus-herralta emme saa oikeutta, emme helpotusta, emme armoa, — tyrmään hän valittajamme sulkee ja käskee ryttäriensä kiskoa kahta hurjemmin. Ainoa, joka meitä voi auttaa, on Kaarlo-herttua Ruotsissa, talonpoikain ystävä, kuningas Kustaan oma poika, — hän on luvannut hankkia meille oikeutta, hän on luvannut päästää meidät linnaleiristä, hän vapauttaa meidät ryttäreistä, hän huojentaa veromme, — jos me nimittäin itsekin autamme itseämme. Mutta sitävarten on Kuitian Klaun valta särjettävä, murrettava julmain, tylyjen herrain mahti, noiden aatelisherrain, jotka meitä ruoskivat ja ryöstävät…

— Herrat helvettiin, tuleen aateliskartanot, hirteen huovit! — niin kiihkoili sekaan joku toinen nuijajoukon johtajista kansaa karastakseen.

— Aateliskartanot jo palavat, Hämeessä on kymmenentuhatta talonpoikaa kulkemassa Turkua kohden, ja me sinne syöksemme täältä rannan puolelta. Eikä pidä olla puutetta saaliista, ei leivästä eikä lihasta, vaan kullat ja hopeat kootaan aatelispesistä ja tuodaan kotiin, — meiltähän ne ovat ryöstetytkin. Yhtykää joukkoomme, ja yhtykää heti, tuurat ja heinähangot aseiksi…

— Jo hitto, siihen leikkiin minäkin lähden!

— Ja minä, — tässä on jo meidänkin aika päästä saaliinjaolle ja syömään herrain ruokia…!

Vaan toiset vielä epäilivät, varsinkin naiset olivat arkoja ja varottelivat itkien miehiään ryhtymästä noihin hurjiin tuumiin, josta vain uusia kärsimyksiä lähtee. Siinä väiteltiin hämärällä hangella häilyväin tuohustulten valossa, kiisteltiin kiivaasti ja todisteltiin, huudettiin akkoja vaikenemaan ja varoteltiin hurjastelevia nuoria miehiä. Mutta puhuja kalliolta terästi vieläkin mielialaa:

— Yhtyköön joukkoomme kuka tahtoo, kuka haluaa, että herttua hänelle verot helpottaa ja hankkii siemenjyviä, kellä tekee mieli Turun linnasta tuoda talviruokiaan. Mutta kuka ei joukkoomme yhtyne, kuka herrojen puolta pitänee, se syyttäköön itseään, jos hänenkin talonsa höyrähtää tuleen, — hakekoon sitten palovahinkoja Kuitian Klaulta, kun tämä roikkuu hirressä Turun portilla…

Olavi oli kuullut kylliksi, hän vetäysi miehineen syrjään väkijoukosta, joka yhä kiivaampana jo vakuutteli lähtevänsä mukaan pohjolaisten retkelle. Kirkonmäeltä laskeuduttuaan kiirehti Olavi miehineen juoksujalassa metsän rintaan hevostensa luo. Kuohumaan oli tuo kohtaus ja nuo yllytyspuheet panneet Olavin nuoren veren eikä häntä nyt olisi mikään varovaisuus saanut palaamaan takasin Anolaan, kuuntelemaan Kurjen kuhnailevia metkuja ja odottamaan, kunnes koko Satakunnankin rahvas olisi kapinassa. Kiireesti komensi hän miehensä satulaan. Heitä oli vain piiskuinen joukko, muttei ollut aseellisia nuijamiehiäkään kirkonmäellä monta, rahvas oli aseetonta, pimeänpäässä se ei ollut kykenevä mihinkään vastarintaan. Äkkiryntäys siis kirkonmäelle — nähdäänpä, kellä kirkkoväestä vielä tekee mieli Turkuun tulla!

— Ja tuo, joka kivellä saarnaa, on juuri pyydettävämme otus, se nuoriin! Ja eteenpäin!

Pyrynä karautti pieni ratsujoukko metsänrinnasta maantietä myöten kirkonmäelle ja päästi sen rinteellä, keskelle rahvasjoukkoa syöstessään, rämäkän huudon. Siinä syntyi tavaton sekasorto ja hämminki. Huovit niskassa, ratsuväki kintereillämme, nyt on surma käsissä! — niin kiljasivat akat ja huudahtivat miehisetkin miehet. Ja peljästyneet rahvaanjoukot juoksivat hätääntyneinä suksilleen, naiset huusivat ja huppelehtivat kinoksessa, lankeillen hevosten jalkoihin; siinä töykittiin, juostiin toistansa päällitse, sysäyttiin toisinaan vastaan, — pakoon, pakoon vain piti kaikkien päästä! Eikä ällistyneet pohjolaisetkaan ehtineet ruveta vastarintaan, he eivät käsittäneet mitä tapahtui … oliko Kurki heidät pettänyt … hekin typertyivät ja koettivat lymyillen pelastua kirkkorahvaan pakoonsyöksyvissä joukoissa. Vaan ratsumiehet iskivät kiinni niihin, joiden näkivät aseissa olevan, seivästivät toisia ja toisia vangitsivat.

Mutta Olavi Klaunpoika oli kohastaan porhaltanut kivellä seisojan kimppuun, joka siitä vielä puhetta piti ja jonka hän hyvin tunsi murtavasta suomenkielestään. Vikkelästi ojensi nuorukainen keihäskärkisen sauvansa, vaan Olavin hevonen syöksi hänet samassa kumoon kinokseen ja tuossa tuokiossa oli Olavi jo itse Hieronymon kimpussa, karasten ilveksenä hänen kurkkuunsa.

— Nyt et livistäne kynsistäni … tänne kalvosesi … ne ovat pihdeissä…!

Olavi painoi polvellaan nuorukaista hartioista kinokseen ja sitoi hänen kätensä lujasti, itsekseen sitä tehdessään jupisten:

— Hä, kuka se roikkuu hirressä Turun portin päällä…?

Hieronymo tunsi olevansa avuton, hänen liittolaisensa, pohjolaiset, olivat haihtuneet kuin akanat tuuleen hänestä välittämättä eikä tervasrovion ääressä enää näkynyt ketään muuta kuin muutamia ratsumiehiä, jotka nauraa hohotellen palasivat peljästynyttä kirkkorahvasta takaa-ajamasta. Mutta hän ei tiennyt, kenen käsiin hän oli joutunut ja kysyi siksi sitojaltaan:

— Ja kuka olet sinä … miksi minut sidot…?

— Minä olen Fleming — eikö tunnu se jo kouristani?

Ja silloin Hieronymo huoahti raskaasti:

— Ab ungve leonem, — niin, niin, kynsistäänhän se jalopeuran suku tunnetaan. — Siis lopussa sekin leikki! lisäsi hän hiljaa itsekseen.

— Lopussa se nyt on leikki! matki Olavi ivallisesti, nousten vankiaan sitomasta. — Heh, kellippäs siinä, et taida enää usutella rahvasta Kuitian Klausta vastaan.

Ja hän silmäili ylpeänä ympärilleen. Kirkonmäki oli autiona, rahvas oli säikähtyneenä paennut aamupimeään metsään, josta kukin koetti metsäteitä hiljaa hiipiä kotiinsa. Vaan pitäjän pappi kuului ajavan kylätieltä kirkolle, saapui kai jumalanpalvelusta alottamaan; hän pysäytti rekensä kirkon edustalle, katsoi kummissaan kirkkoon: se oli typötyhjä. Hän astui mäelle, jossa kansan ennen kirkonmenoa aina oli ollut tapana olla koossa kaupustelemassa ja tarinoimassa: sielläkin oli nyt ainoastaan kymmenkunta ratsumiestä ja muutamia vankeja, joita huovit parastaikaa sitoivat talutusköysiin. Ja ällistyneenä pappi soperteli:

— Mi-missä on seurakunta?

— Seurakunta on juossut metsään, selitti Olavi, — parasta kun menet itse jälestä ja koetat sitä asettaa tyyneesti alallaan elämään, esivaltaa vastaan kapinoimatta. Mutta meidän joukko eteenpäin.

Ratsastajat viskausivat satulaan ja lähtivät ajamaan takaisin Anolaan päin, vangit saivat köysiin sidottuina juosta perästä; ja yksin jäi pappi autiolle kirkkomäelle ihmettelemään outoa jouluaamumessua. Mutta rohkeana onnellisesta kaappauksestaan ja luottaen siihen pelkoon, jonka hän kansan mieleen oli iskenyt, vaati Olavi nyt Aksel Kurkea heti ratkaisevaan toimintaan ja tämä suostuikin vihdoin tekemään hyökkäyksen nuijamiesten leiriä vastaan. Heidän johtajiaan oli nyt useita vankeina, he olivat peljästyneet tuosta aamusesta kahakasta ja paikkakunnan rahvas ei nyt enää uskaltanut heihin yhtyä, — hetki oli siis otollinen. Koko ratsuväellään ja Olavin osaston avustamana teki Kurki hyökkäyksen pohjolaisten leiriä vastaan, josta nämä lyhyen, joskin kiivaan ottelun jälkeen lähtivät pienissä joukoissa epäjärjestyksessä eri tahoille pakoon. Kurki ajoi nuijajoukkoa takaa Pohjanmaan rajalle saakka ja monet talonpojat saivat sillä pakomatkalla surmansa, joskin useimmat suksillaan pääsivät pelastumaan sydänmaille. Talonpoikain rannikkojoukko oli siten muutamissa päivissä kukistettu ja hajotettu, sen suunnitelma oli tehty mitättömäksi.

Vaan viitsimättä pitkälle ajaa takaa pakenevia talonpoikia, palasi Olavi Klaunpoika miehineen Ulvilan kirkolle ja lähti sieltä viipymättä viemään isälleen tätä iloista sanomaa sekä yhtymään miehineen marskin pääjoukkoon. Vangitsemansa talonpoikaisjohtajat jätti hän Anolaan Kurjen huostaan, vaan Hieronymon otti hän mukaansa, — se oli liian kallis otus tänne jäädäkseen, hän aikoi viedä herttuan kirjurin mukanaan isänsä luo. Ja siksi sai Hieronymus Flemingin huovien lomassa nyt ratsastaa nopeissa rientomarsseissa ja lumisia oijusteitä myöten kaakkoa kohti, tietämättä itse minne.

Mutta yhdenkin vangin kuljetus ja vartioiminen hidasti nopeaa matkantekoa ja siksi päätti Olavi, kun hän miehineen ehti isänsä omistamaan Yläneen kartanoon Yläneen pitäjässä, jättää vankinsa sinne vartioittavaksi. Tähän syrjäiseen kartanoon Pyhäjärven rannalle, jonne kulkijoita harvoin poikkesi, kätki hän vankinsa niin salaa, että hänen omat huovinsakaan eivät tienneet, mihin mies oli joutunut. Yläneen kartanoa hoiti marskille eräs hänen vanha palvelija eukkoneen ja näiden käsiin uskoi hän vankinsa tarkoin tallennettavaksi, kunnes hän itse tulisi hänet sieltä noutamaan. Itse valitsi hän Hieronymolle vankityrmäksi pienen, melkein umpinaisen huoneen vanhassa, autiona olevassa ränstyneessä päärakennuksessa, haetti siihen kuvon olkia pahnoiksi, kytki vangin vitjoilla seinään ja lyötti puomin ovelle lukon vahvikkeeksi. Ja jättäessään Hieronymon siihen makaamaan, virkkoi hän pilkallisesti:

— No, nyt saat jäädä asumaan Flemingin kartanoon, olethan aina pyrkinytkin Flemingin kotivävyksi. Olit ehkä nytkin matkalla viettämään häitäsi serkkuni kanssa, — no, nähdä hänetkin vielä saat, kun sinut täältä Turkuun vien, hänet, jonka kavalasti raiskasit… Mutta siihen asti suvainnee herra pysyä siivosti täällä.

Ja kääntyen eukon puoleen, jonka toimeksi hän vangin vartioimisen erityisesti jätti, virkkoi hän ankarasti:

— Akka, se muista, jos tämä mies täältä häviää, häviät sinäkin elävien ilmoilta.

Ja eukko ymmärsi, hän pani kätensä puuskaan ja vastasi:

— Hän pysyy.

— Siitä vastaat sinä ja miehesi.

Suomatta joukolleen pitempää lepoa jatkoi Olavi yhtämittaa ratsastustaan Hämeeseen päin. Vaan nuori hovijunkkari, herttuan suosikki, äsken vielä niin virkeä ja reipas talonpoikain kiihottaja ja johtaja, jäi yksin makaamaan kylmään, kosteaan soppeensa, jonne valokin vain säästäin tunkeusi ylhäällä olevan ikkunakalvon kautta ja jossa hänellä vuoteenaan oli tukko homehtuneita olkia. Siinä hän siis oli tuomittu yksin päivänsä viettämään, näkemättä elävää olentoa muuta, kuin tuon ilkeän, viirusilmäisen akan, joka kerran päivässä toi hänelle vähän ruokaa ja vettä, ja joka aina lähtiessään niin varmasti salpasi ovet. Siinä hän makasi ja mietti; aluksi oli hän matkan rasituksista niin väsynytkin, että hän ei asemataan edes oikein voinut arvostellakaan, vaan kun hän nukuttuaan heräsi siihen kurjuuteensa, yritti hänen hilpeä luontonsa jo kokonaan lannistumaan.

Näin katkerasti oli tämä viimeinen ja varminkin toivo hänet siis pettänyt. Hän oli ponnistellut niin toimekkaasti tuon myrskyn puhkeamista jouduttaakseen ja rohkeilla toiveilla, muita rohkasevalla reippaudella, oli hän itse yhtynyt johtajaksi siihen joukkoon, jonka ensimmäisenä piti ehtiä Turkua ahdistamaan. Niin varmaa hänestä oli ollut, että Klaus Fleming, jota koko kansa vihasi eikä sotaväkikään rakastanut, oli tähän myrskyyn suistuva, niin luonnolliselta oli hänestä tuntunut, että hän tuon suuren lankeemuksen hävityksestä korjaisi palkkansa, kuin kypsyneen hedelmän… Ja nyt! Hän ei ollut ehtinyt olla myrskyssä mukanakaan, jo ennen sen alkua hän kaatui pienessä vihurituulessa, kaatui toiveineen… Talonpoikain kesytön lauma oli peljästynyt ja paennut, ja vaikka pääjoukon onni olisikin parempi, oli hän itse kätketty, unhotettu vanki, tuomittu nääntymään tähän lokeroon, taikka kuolemaan häpeällä hirsipuussa, — sehän on kapinankiihottajan varma palkka… Ja tyttö, joka Turussa häntä odotti myrskyn keskestä, odotti hartaasti ja ikävällä…! Tosiaankin, siinä oli vuosikautisten ponnistusten hedelmä…

Mikähän oli näin muuttanut hänen entisen hyvän onnensa, sitä hän siinä ihmetteli. Miksi oli hän, tuo entinen, iloinen veitikka, ollenkaan antautunut näihin vaaroihin ja rasituksiin? Tuoko tyttö … tuo, jota hän ensiksi piloillaan hienosteli ja sitten marskin kiusaksi rupesi omakseen vaatimaan … tuoko tyttö hänet oli näin saattanut uhraamaan hauskan, huolettoman elämänsä … toivehikkaan tulevaisuutensa, onnensa, vapautensa, henkensä, kaikki…?

Jopa vierähti ensimmäisinä vankinaolon päivinä ja pitkinä, pimeinä öinä jokunen kuuma kyynel salaa kostealle olkivuoteelle. Vaan sitten hän tyyntyi, rupesi puhumaan itselleen järkeä. Mitäpä olikaan, kysyi hän itseltään, hänen elämänsä näinä viime vuosina ollut muuta kuin alituista kiertokulkua hirsipuun ympärillä, retkeä vaarasta vaaraan, seikkailusta seikkailuun, aina vain onnensa varassa. Ja se onnensa oli hänet näihin asti aina pelastanut ja auttanut … ehkä se auttaa vieläkin, auttaa varmaan. Niinkauan kuin henkeä on, on aina toivoa, miksikäs onnen tähti hänet nyt juuri pettäisi…?

Ja nuori junkkari tapasi jo taas jonkun iloisemman säveleen vanhoista varastoistaan, vihelteli sitä ensiksi hiljaa ja sitten kovemmin, niin että kajahti autio herraskartano, vaipui sekaan miettimään kohtalonsa ynseyttä ja vihelteli taas. — — —

Vaan Olavi Klaunpoika, isänsä pienoiskuva, isänsä altis ihailija, ratsasti, saatuaan kalliin vankinsa varmaan säilöön, tuiskun ja pakkasen läpi pysähtelemättä Hämeeseen, pääleiriä kohden, ja läheni jo vanhan vuoden viimeisenä päivänä Pirkkalan pitäjää, jonka leveiksi poljetuilla talviteillä ehtimiseen eteensattuvat kuormastot, ratsuväenosastot ja pakolaisjoukot osottivat, että oltiin sotaisen leiripaikan seutuvilla. Pirkkalan kirkon tienoilla olivatkin jo molemmat viholliset leirit vastakkain; talonpojat Nokiassa, marskin joukot järven takana Pirkkalan kirkolla. Siinä selällä oli samana päivänä tapahtunut kahakka; marski oli tehnyt hyökkäyksen talonpojan leiriä vastaan, vaan huomannut sen vankemmaksi kuin oli luullutkaan ja sen jälkeen ruvennut heidän kanssaan hieromaan sovintoa, saadakseen jos mahdollista sodan verettömästi päättymään. Siksi vallitsi nyt aselepo järven molemmilla rannoilla, ja Olavin saapuessa Pirkkalan kirkonkylän taloihin makoili sotaväki siellä mukavasti pirteissä, ja päälliköt, eri tahoilta kokoonrientäneet suomalaiset aatelisherrat, pitivät kokousta pappilassa, nauttien terveydekseen, mitä talolla oli tarjottavana. Heihin Olavi yhtyi, kertoen uteliaille kuulijoille talonpoikain rannikkojoukon nopeasta kukistamisesta.

Tämä sanoma rohkasi mieliä ja kiihotti toimintaan. Aina tulinen
Särkilahti huudahti kohta tovereilleen:

— Niin pitäisi meidänkin täällä toimia, rutosti ja rivakasti!
Talonpoikia täytyy säikyttää, silloin he hölmöstyvät ja ovat hukassa.

— Se olisi sitäkin tarpeellisempaa, kun kapinan laineet vyöryvät vastaamme sekä Savosta että Hämeestä, joten pohjalaisista olisi ensiksi selville päästävä, toisti Abraham Melkiorinpoika, joka, Pohjanmaalta myrskyä paennut vouti, nyt oli puuhakkaimpia miehiä marskin leirissä.

— Vaan marskillapa on toiset tuumat, hän tahtoo saada talonpojat sovinnolla palaamaan, hän vaatii ainoastaan heidän päällikkönsä; siitä olimme äsken Nokiassa neuvottelemassa, ehkäpä talonpojat siihen suostuvatkin.

Niin puhui vanha Laukon herra, Knuutti Kurki, joka, oltuaan jo väkineen nuijalaumaa paossa, sittemmin oli yhtynyt marskin sotajoukkoon.

— Siitä ei tule mitään, eikä Klaus Fleming sitä tosissaan aijokaan, hän tahtoo vain saada selville, onko Kustaa Eerikinpoika todellakin nuijamiesten joukossa, vakuutti Särkilahti tietävästi. Ja keskustelu kääntyi nyt taas tuohon jännittävään kysymykseen, oliko Erik XIV:n poika kapinajoukossa vai eikö.

Sitkeä, monipäinen, yhä uudistuva huhu tiesi näet vieläkin aina vain kertoa, että Kustaa Eerikinpoika, vaikkakin valepukeisena, oleskeli talonpoikain leirissä Nokialla. Hänen yhtymisestään talonpoikaisjoukkoon kerrottiin useita toisintoja. Toiset arvelivat, että Kaarlo-herttua muka jo edellisenä syksynä oli salaa tuottanut hänet Danzigista Ruotsiin ja sitten lähettänyt hänet Länsipohjan kautta Pohjanmaalle. Vaan toiset tiesivät maanpakolaisen kuninkaanpojan, saatuaan jonkun naisen kautta viestejä Suomen rahvaan kapina-aikeista, Viron ja Viipurin kautta saapuneen Savoon. Mutta kukaan ei ollut häntä nähnyt ja vangiksi otetuilta talonpojiltakin oli saatu varsin ristiriitaisia tietoja.

Marski oli silloin päättänyt ottaa asiasta varman selon, — se oli hänestä hyvinkin tärkeää. Jos näet Kustaa Eerikinpoika oli nuijajoukossa, oli kapinalla aivan toisenlainen, paljo laajempi merkitys, silloinhan se ei enää ollut rahvaan kapinaa yksityistä kuninkaan virkamiestä vastaan, vaan vehkeilevän puolueen yritys syrjäyttää Juhana-kuninkaan suku valtaistuimelta ja nostaa sinne toinen, Eerikin suku, tai — Kaarlo-herttua. Jos talonpoikajoukko ominpäin kapinoi, oli se hajotettava ja rangaistava, jos kapinalla oli valtiollisia mullistusaikeita, oli hänen tärkeintä saada johtaja käsiinsä, — siihenhän kapina silloin päättyisikin. Juuri siksi oli Klaus rauhanehdoksi pohjolaisille määrännyt, — luvaten heille vapauden linnaleiristä —, että he jättäisivät johtajansa hänen käsiinsä. Vaan sitä ennen hän tahtoi saada varmuuden, oliko hänellä tuosta hinnasta todella mitään voitettavana.

— Mutta missä on isäni, missä? kysyi Olavi innolla, kun ei marskia alkanut kuulua herrojen kokoukseen.

— Hän lähti äsken ajamaan Liuksialaan, puhuttelemaan Kaarina-rouvaa ja kyselemään Kustaa Eerikinpojasta, — kelläpä hänestä varmemmat tiedot olisi, kuin itse äidillä.

— Lähti itse sinne?

— Niin, hän tahtoo saada asiasta varmuuden, — ottaa kai rouvan lujille.

Olavi päätti silloin heti lähteä isänsä jälestä Liuksialaan, — hänellä oli juuri varmat tiedot tuosta asiasta, jota hänen isänsä niin hartaasti tiedusteli.

Hävityksen jälkiä näkyi kaikkialla tällä matkalla. Poltettuja aateliskartanoita, ryöstettyjä sotilasasuntoja tien varsilla, tiellä särkyneitä valjaita, rekiä ja tavara-arkkuja, joita pakenijat siihen olivat jättäneet, kun hädissään ja kiireissään olivat painuneet eteläänpäin. Aatelisten perheet ja muut herrasväet olivat äsken koko Hämeestä paenneet Hämeenlinnaan, sen muurien turviin, heidän miestensä rientäessä aseissa yhtymään sotajoukkoon. Koko Hämekin oli näet jo kiehumustilassa, senkin rahvas kohottelihe kapinaan. Mutta Liuksialasta eivät olleet väet paenneet, Kaarina-rouva oli turvallisesti jäänyt kartanoonsa, hän oli saanut nuijamiehiltä varmat viestit, että häneen ja hänen omaisuuteensa ei ole kukaan uskaltava koskea.

Marski oli saapunut Liuksialaan vasta vähää ennen kuin hänen poikansa. Hän oli matkapuvussaan, turkeissa ja kallokkaissa, astunut suoraan ja ankarana Kaarina-rouvan eteen ja kysynyt:

— Missä on poikanne, Kaarina Maunontytär? Mitä tiedätte hänestä?

Rouva oli säpsähtänyt ja kalvennut.

— Poikani, se onneton, onko hän sitten todellakin näissä kauheissa meteleissä mukana? Onko hän täällä?

— Siitäpä on kysymys, kuka sen paremmin voisi tietää kuin te. Tunnustakaa! — Marskin ääni jyrisi uhkaavana. — Viisaasti teette, jos ilmoitatte kohta kaikki, kaikki mitä tiedätte. Minä en enää tahtoisi kuljettaa kuningas Eerikin puolisoa vankilaan.

Itkien vakuutti rouva täydellisen tietämättömyytensä. Hän ei ollut saanut pojaltaan mitään viestejä, sittenkuin he kesällä olivat tavanneet toisensa Räävelissä. Huhuna oli hän kuullut, että hänen poikansa sanottiin olevan kapinajoukossa, vaan ei sitä uskonut.

— Se on mahdotonta, hän on siksi liian heikko, liian horjuva ja päättämätön.

— Niin minustakin, todisti marski hieman pilkallisesti, vaan kävi taas vakavammaksi. — Mutta sittenkin, voisihan olla mahdollisuuksia… Te ette siis ole täällä nähnyt poikaanne?

— En, en koskaan.

— Ettekä tiedä huhujen syntymisestäkään mitään?

— En mitään.

Marski oli jo rauhottunut, mutta vieläkin eräs epäilys kalvoi hänen mieltään. Hän astui Liuksialan rouvan eteen ja virkkoi:

— Ja sittenkin tiedätte jotakin. Minä autan muistoanne. Kun me palattiin Räävelistä poikaanne tapaamasta, jäi sinne eräs nuori neitonen, joka ei ole vieläkään kotiinsa palannut. Mitävarten jäi hän sinne?

Kuningatar joutui hämilleen, tuota kysymystä hän ei ollut odottanut. Hänellä oli kyllä tieto Elinan rohkeista aikeista ja unelmista, — tyttö ei ollut malttanut olla niistä hänelle kertomatta —, eikä hän ollut hennonut eikä tahtonutkaan niitä vastustaa. Mutta hän ei ollut uskonut, että kukaan muu olisi niistä mitään aavistanut, ja siksi marskin kysymys häntä pelotti.

— Niin, minä tiedän sen. Hän on haaveksiva tyttö, hän aikoi uhrautua sairaloiselle pojalleni hoitajattareksi, tahtoi viihdyttää hänen kaihojaan ja rohkaista hänen lannistunutta mieltään.

— Ja taivuttaa hänet tulemaan Suomeen, jossa kapinan kiihko kansassa kiehui, — eikö niin?

Kaarina-rouva huoahti:

— Niin, hänellä oli suuria unelmia, uhkarohkeita haavekuvia, mutta, te tiedätte sen, — turhia unelmia. Heikko poikani ei rohkeneisi käydä niitä toteuttamaan, vaikkapa hänellä olisi voimakkaampikin tuki, kuin yksinäinen, köyhä, haaveileva tyttö.

Marski oli käynyt miettiväksi, käveli pari kierrosta lattialla ja puisti päätään epäilevästi:

— Puhutte ehkä totta; jos poikanne olisi täällä, olisi hän voimakkaamman avulla tänne saatu. Mutta sittenkin … tuo sitkeä huhu, josta kapinoitsijat elävät … ei, minun täytyy saada varmuus: onko Kustaa Eerikinpoika täällä vai eikö?

Sillä hetkellä astui Olavi Klaunpoika huoneeseen, käveli suoraan isänsä luo ja ojensi hänelle erään paperin. Marski katsoi kummastuen poikaansa, silmäili paperia ja luki puoliääneen:

»… Teidän ruhtinaallisen armonne lie huvittava kuulla, että sekä kapinaväessä että yleensä koko maassa kerrotaan suurella varmuudella Kustaa Eerikinpojan olevan talonpoikain joukossa, heidän johtajiaan. Mistä juttu on alkunsa saanut, sitä en tiedä, vaan innokkaasti olemme me puolestamme sitä levitelleet, koska se kiihottaa talonpoikain rohkeutta ja vaikuttaa huolettavasti vastustajiin. Mutta juttu on tietysti aivan perätön, teidän ruhtinaallinen armonne tietää, että Kustaa Eerikinpoika ei ole Suomessa…»

— Mistä sinulla on tämä kirje, kysyi marski pojaltaan, kirjeen luettuaan.

— Hieronymus Birckholtzin taskusta, — tuossa on hänen nimensä alla.
Kirje on tarkotettu Södermanlannin herttualle, mutta jäi lähettämättä.

— Birckholtzilta, mutta sitten siihen voi luottaa. Milloin olet hänen taskussaan käynyt, Olavi?

— Kuusi päivää sitten Ulvilan kirkolla.

— Hän on vankina, niinkö, missä?

— Yläneen kartanossa.

— Ja talonpoikain rannikkojoukko?

— Hajotettu, kukistettu; Aksel Kurki on ajamassa sen tähteitä
Pohjanmaalle.

Innostuneena astui marski askeleen lähemmäs, huudahtaen:

— Hei, Olavi, sinussa on Flemingin verta, sinä ansaitset kantaa nimeni. Ja Birckholtz, onko hän varmassa tallessa?

— Varmassa.

Klaus Fleming seisoi hetkisen sanaa puhumatta, mutta hänen äsken vielä ankarat, huolestuneet kasvonsa sulivat iloiseen, tyytyväiseen, puolittain ilkkuvaan hymyyn. Hän kääntyi Kaarina-rouvan puoleen ja virkkoi:

— Kiittäkää onneanne, rouva, poikanne ei ole Suomessa, muuten hän olisi tuottanut suuria ikävyyksiä sekä teille että meille. Meidän uinaileva, maanpakolaisia prinssejä haaveksiva sukulaisemme, Elina Fincke, on todellakin haaveksinut turhaan, — onneksi hänellekin!

Ja marski vetäsi vyön, jonka hän äsken puhuessaan oli irrottanut, taas kiinteämmin turkkinsa ympärille, pujotti lammasnahkaiset rukkaset käsiinsä ja lausui:

— Me voimme lähteä, Olavi, — jääkää hyvästi armollinen rouva! Vyyhti rupee selvenemään. Myrsky vinkuu, vaan vinkuu turhaan, nyt vain sitä asettamaan.

Nyt ei enää neuvotella, ei tingitä eikä lupailla, — nyt tapellaan!

Marski istahti rekeen, Olavi ratsasti hänen rinnallaan, saattojoukko seurasi perästä ja kiireesti niin painettiin takasin Pirkkalan kirkolle päin. Iltayö oli pimeä ja kylmä, revontulia vain liekihti taivaalla. Tunti oli niin ajettu, kun marski virkkoi pojalleen:

— Muistatko tuota tulen hohdetta, joka tässä aatonaattona leimahti taivaalla, kun me teimme Turusta lähtöä Viipuriin? Sen sanottiin tietävän tulta ja verta, — se tiesikin todella tulta ja verta. Vielä tänä yönä hyökkäämme me Nokialle.