XXI.
POJAN KIRJE ISÄLLEEN.
Uuden saunalahden, Kiurulahden, perukassa oli Mikko-pappi kokemassa kotikatiskaa, istuen kelohongan tyvestä koverretussa, pienessä, vaappuvassa ruuhessa, jota hän siinä tyynessä vedessä airolla varasi ja meloi. Hän oli ottanut tämän saunatörmän viereisen katiskan samoinkuin kotilahdessa pidettäväin verkkojen hoidon huolekseen, sillaikaa kuin miehet keväällä veistetyllä, vakavalla, suurella venheellä kulkivat selällä ja etäisemmillä apajoilla kalanpyynnissä.
Oli kirkas, tuuleton kesäkuun aamu. Lahden vesi kajasti jo lämmenneenä porottavan päivän säteitä ja lehtevä törmä loisti heleänä kevätkesän vehmaan viheriässä tuoreudessa. Mikko katseli meloskellessaan melkein ylpeänä tuonne törmälle. Siellä oli näet jo suveen päin antautuvalla, kuivalla männikkörinteellä, puitten suojassa, puolenkymmentä uudistupaa, jotka sieltä valkoisina pilkistivät päivän hohteessa ja joiden räppänöistä savua tuprusi, ja rantaäyräällä oli äsken valmistunut nuottatalas. Siinä rantakivillä pesi joku nainen vaatteita ja ihmisiä vilahteli petäjäin lomitse uudistupain välisellä polulla. Miehiä näkyi jo palailevan rihmoiltaan kotiahteelle, selässään raskaat kantamukset metsälintuja, ja ylempänä törmän laella ryskyivät puut ja kilkkoivat kirveet, — sinne oli ruvettu rakentamaan vieläkin uutta tupaa, jota pappilaksi sanottiin, mutta jota Mikko mieluummin olisi tahtonut nimittää kirkoksi, siinä kun oli aikomus jumalanpalveluksetkin pitää.
— Mitäpä minä, yksinäinen mies, pappilalla teen, saatanhan hyvin asua yhteispirtissä muiden erämiesten kanssa, niinkuin näihinkin asti, tuumi hän meloskellessaan nuorta kaislikkoa pitkin. — Mutta, samapa se, olkoon pappila, siinäpähän Erkin kanssa, josta tehdään lukkari, sitten eletään kahden, eihän hänelläkään ole perheestä tietoa. Kun se nyt palaisi, se Erkki … hänen kohtalostaan alkavat uudiskylän miehet jo olla hiukan huolissaan.
Erkki olikin jo ollut matkallaan pari kuukautta, juhannus oli jo käsissä… Ettei vain olisi vahinko osunut ovelaankin mieheen … susilauma hyökännyt jo menomatkalla yksinäisen hiihtäjän kimppuun jonkun metsäjärven jäällä … taikka olisiko mies kotimatkalla voinut korvessa sotkeutua lehmineen niin pahalle suohon, ettei jaksanutkaan sieltä enää päästä kuivalle maalle…? Vai olisiko veitikka kyllästynyt metsäläiselämään ja jäänyt sinne rintamaille…?
Näin jo saunarannalla epäiltiin, mutta Mikko ei tahtonut uskoa yhtään noista epäilyksistä mahdolliseksi, ei ainakaan viimeistä. Se mies ei joukkoaan petä eikä hän myöskään metsään sorru, hän kyllä vaikeudet voittaa, mikäli ne voitettavissa ovat… Mutta kovasti Mikko kaipasi ystävätään ja hänen mukanaan tietoja rintamailta.
Hän oli kyllä uuteen elämäänsä jo näinkin sopeutunut ja sulautunut ja vakuuttanut sen itselleen ainoaksi mahdolliseksi, viimeiseksi pelastuksekseen. Hän oli siellä alunperin asettunut toisten pakolaisten kannalle ja heidän ajatuspiiriinsä sekä totuttautunut siihen ajatukseen, että täällä hän nyt elää ja kuolee ja että paras maailmassa hänen onkin täällä erämiehenä elääkseen. Tuossa petäjikkömäellä hän sunnuntaisin piti pienelle seurakunnalleen täydellisen jumalanpalveluksen ja askarteli sillävälin ahkerasti arkitöissä — päivät eivät tulleet pitkiksi ja yöt hän raadannastaan väsyneenä nukkui yhteistuvassa rauhallisesti. Mutta hän kaipasi sittenkin jotakin … ei hän tiennyt oikein mitä… Niin, Erkkiä kai hän vain kaipasi… Mutta oli siinä ystävän kaipuussa jotakin muutakin, — hän ikäänkuin vaistosi, että Erkki toisi hänelle jonkun tiedon niiltä, jotka vielä olivat hänelle rakkaita … ja sitä, juuri sitä hän toivoi. Eihän hänellä ollut syytä eikä oikeutta mitään sellaista viestiä toivoa … lehmää ja mullikkaahan se oli Erkki vain lähtenyt Apajasta hakemaan, muuta ei… Mutta hän odotti ja kaipasi sittenkin, vaikka hän itselleen moneen kertaan todisteli, että sellainen hämärä toivo on hänelle vaarallinen … että sen pettäminen tuottaa hänelle vain uutta kärsimystä…
— Ja miksi suotta kaipailen ja ikävöin, nuhteli hän itseään, antaen pienen ruuhensa vapaasti lipua rantaheinikkoa myöten… — Näinhän ovat esi-isämme, monet polvet ja sadat perheet, muuttaneet autiolle salolle, siellä tyytyväisinä eläneet ja raivanneet viljelystä, puskeneet sitkeästi, vaipumatta mihinkään hentomieliseen kaihoon. — Miksikäs minä…!
Näin kauas laidattomaan korpeen eivät tosin uudisasukkaat vielä ennen olleet uskaltaneet asettua. Täällä asti on ehkä joskus joku sydämmikkö erämies hiihtänyt, — sellaista olivat pakolaiset talvipuhteina saunassa kertoneet —, mutta hänkin oli palannut täältä kiireellä takaisin, eikä toista kertaa lähtenyt. Oli muka nähnyt siellä louhikoissa outoja olijoita, kääpiömäisiä linnunkotolaisia… Metsissä hiiviskeleviksi heinäkenkä-lappalaisiksi olivat niitä toiset arvelleet, mutta eristä palannut itse oli väittänyt karvaisen metsähiiden siellä norossa hiipineen, pahan haltian, joka asusti vuoren onkaloissa ja nirsuna hallitsi korpeaan, jonne se ei suonut ihmisen tulevan porkkineen sohimaan…
Hävinneet olivat nyt ainakin jo hiidet ja haltiat näiltä rannoilta, päätteli Mikko meloessaan, rauha oli siellä häiriytymätön ja syvä. Joskus vihelsi kyllä kontio sydänkorvessa, mutta sekin katosi yhä kauemmas, kun sitä miehet keihäineen ahdistelivat, sen pehmoista taljaa tavoitellen. Jo niitä oli talvella kaadettu, ja hirviä myös! Sudet loikkivat joskus öisin sauna-ahteelle asti pystykorvaista Peniä vaanimaan, mutta savun tunnettuaan koikkelehtivat ne törmältä selälle ja vasta siellä kaukana vaikertaen ulvahtivat. Mutta suurimman turvansa tunsivat nämä monia kauhuja kestäneet uudisasukkaat kuitenkin siitä, että pahat ihmiset eivät päässeet heitä ahdistamaan, että heidän pieni yhteiskuntansa oli veroton ja vapaa…
— Mitäs minä ikävöisin, lopetti yksinäinen kalamies nuo hiljaiset ajatuksensa, vihdoinkin saapuessaan katiskalle. — Tällaista erakko-onneahan olen oikeastaan kaiken ikäni mieleni hiljaisuudessa unelmoinut…
Mikko nosti katiskasta ruuheensa leveitä, lihavia lahnoja ja voimakkaasti porskuvia haukia ja eteni siitä toisen kaislikon rinnassa olevia verkkojaan kokemaan. Silloin kuului hämmästyneitä huudahduksia saunatörmältä ja kun Mikko nosti katseensa näki hän puitten välitse oudon elävän, — lehmän…
— Erkki on palannut, tuonut kuin tuonutkin uudiskylään karjan siemenen…!
Nopeasti lähti hän melomaan maihin, yhä terävästi tähystellen törmälle. Siellä näkyi todella kaksi punakirjavaa elukkaa ja useampia ihmisiä hääri niiden ympärillä. Ja kun hän kiireesti meloi rantaan, kantoivat hänen korviinsa uudisasukkaiden iloiset, hämmästyneet huudahdukset:
— Mistä tämän lehmänajajan vielä löysit?
— Taisi olla mielessäsi jo lähteissäsi karjanhakuun!
Mikon mielestä soljui kömpelö ruuhi tänään auttamattoman hitaasti rantaa kohti, se ei tuntunut nyt koskaan ehtivän valkamaan asti. Erkin vastauksia ei törmältä kuulunut, mutta Mikko jo ymmärsi, että Erkki oli tuonut jonkun neidon mukanaan… Kai avukseen ajamaan elukoita erämaan halki … ehkä jonkun Kelalan naisia … niin Mikko koetti päätellä, mutta hänen sydämensä tykytti valtavasti ja hänen kouransa puristi kuin kouristuksessa karkeasti veistettyä airoa…
Uudisasukkaat olivat jo melkein kaikki kokoontuneet suurimman saunan pihalle ja siitä he nyt riemukkaina kehuivat läähättäen törmää nousevalle papille, että ei vain elukoita Erkki ollut tuonut, vaan vielä kontissaan suoloja, siemeniä, verkkolankaa ja kaikenlaista muuta, mitä erämailla tarvitaan… Reilusti hän oli lupauksensa täyttänyt … turhia täällä oli pelätty! Saloa samonneet vieraat oli jo viety lepäämään siihen uuteen, suurimpaan tupaan, jossa nyt heiltä ensi tietoja matkan varrelta lypsettiin ja kyseltiin tärkeimpiä ulkomaailman kuulumisia.
Kun Mikko astui tupaan, täytyi hänen hetkiseksi pysähtyä ovensuuhun, ennenkuin hänen silmänsä tottuivat puolihämärästä erottamaan, missä päin hänen palannut ystävänsä istui. Mutta silloin nousi uunin kupeelta nuori nainen, astui askelen saapuvaa vastaan ja seisahtui siihen kuin neuvotonna. Mikko tunsi kauan ikävöidyn morsiamensa, oivalsi salaa hautomansa toiveen toteutuneen, ja sulki seuraavassa tuokiossa tytön syliinsä.
Uusi, iloinen hälinä syntyi tuvassa, naurusuulla kävivät miehet Erkkiä pistelemään:
— Vai et itsellesi tuonutkaan tuota kainaloista kanasta!
— Kas sitä miestä, joka meni papille emäntää hakemaan, vaikka vain lehmistä puhui…!
Erkki hymyili tyytyväisenä ja kehui:
— Hyvän emännän me siitä tänne saamme, ja sellaisen, joka ei ikävöi pois. Juuri tännehän sitä ikävä poltti niin, että tuskin malttoi antaa jäitten lähteä suotaipaleilta.
Mikko oli istahtanut seinäpenkin pimentoon morsiamensa viereen ensi tervehdyksiä vaihtamaan, kun sillä välin Erkki pirtintäyteiselle kuulijakunnalle kertoi matkansa vaiheista ja seikkailuista, joista moni oli ollut hyvinkin hullunkurinen.
Mutta kauan ei hauskoja muistoja riittänyt, ja hän siirtyi kuvailemaan ryöstettyjen rintamaakylien tilaa ja niissä elämisensä puolesta ponnistelevain ihmisten hätää. Kun hän vihdoin kertoi tietonsa Klaus Flemingin kuolemasta, aiheutti se täälläkin takamaiden takana saman jymäyttävän hämmästyksen ja yllätyksen kuin kaikkialla muualla Suomessa. Kaikki muut utelemiset siirtyivät hetkeksi syrjään. Tämän suur-uutisen johdosta nyt tietenkin heti sukeutui salopirtissä vilkas keskustelu siitä, oliko pakolaisten näissä muuttuneissa oloissa ruvettava ajattelemaan palaamistaan vanhoille talonpaikoilleen.
Vastenmielisesti ja epäillen useimmat miehet heti siihen ajatukseen suhtautuivat. He olivat jo valmistautuneet ja ikäänkuin juurtuneet talviseen päätökseensä jäädä tänne pysyvästi uudisviljelystä avaamaan. He olivat jo mielistään kitkeneet ja edesmenneinä haudanneet kaikki entiset suhteensa, he olivat jo pikeytyneet tähän uuteen asutukseen, jossa heitä ei esivallan rangaistus eikä veroherrain kiskoma tapaa. Eikä myöskään ne tarkemmat tiedot, joita Erkki matkaltaan toi, olleet omiansa tätä heidän päätöstään järkyttämään.
Sinne Suomen rintamaille oli tulossa, kertoi hän, katovuosi. Märkä kevät oli turmellut syysviljan, ruissadosta ei ollut mitään toiveita, eikä toukojen tekoon kyetty, kun kaikki hevoset oli menetetty sotaan ja eläinruttoon sekä kapinaa seuranneihin ryöstöihin. Vaikea kulkutauti, veritauti, ahdisti ihmisiäkin noissa nääntyvissä kylissä, — ken ei siihen sortunut, saattoi kuolla nälkään, sillä ruokavarat olivat kaikkialta loppuneet eivätkä heikkoväkiset eläjät kyenneet uusia hankkimaan. Viheliäisyys oli Rautalammellakin ollut sanomaton, kertoi Erkki, itkua ja valitusta oli hän siellä kohdannut missä vain liikkuikin.
— Sinne me ei palata, huudahtivat silloin päättävästi erärannalle jo pesittyneet nuijamiehet. — Täällä sentään elämme, siellä on kurjuus ja surma edessä!
Nekin, joita ikävä vielä jonkinverran veti takaisin vanhoille asuinmaille, sukulaisten ja tuttavain luo, myönsivät nämä varoitukset tosiksi. He vain vielä koettivat Erkiltä tiedustella, eikö siellä sentään, säälimättömän, itsevaltiaan mahtimiehen kaaduttua, nyt toivottu aikojen keventyvän ja parantuvan.
— Ei ole siitä tietoa, vastasi Erkki vakavana, koettaen esittää asiat sellaisina, miksi hän ne oli havainnut. — Sotaväkeään eivät herrat vähennä, he kun varustautuvat siihen uuteen sotaan Ruotsin herttuaa vastaan, jonka sittenkin sanotaan syttyvän; linnaleiriä ja veronkiskontaa eivät he niinollen voi helpottaa, jospa sitä toiset tahtoisivatkin.
— Ja sotaväkikö raastaa talonpoikia entiseen tapaansa?
— Niin tekee. Ennen kuolemataan oli marski ehtinyt myöntää verovapauksia useille sellaisille — talonpojillekin —, jotka kapinasodassa olivat hänen puoltaan pitäneet, oli tehnyt niistä uusia knaappeja, ja nämä ne nyt elävät siellä suurina herroina ja kiduttavat toisia, joiden nyt on maksettava verot heidänkin puolestaan…
— Ja nepä pikkuherrat osaavatkin olla pirullisia, kun orrelle pääsevät, muistelivat pakolaiset, siunaten onneaan, että olivat noista syöpäläisistä irti. — Mutta kuinka kestävät sitä verotalonpojat…?
— Minkäpä tekevät, huovin miekka on alati uhkaavana heidän niskassaan. — Mutta niin onkin siellä rintamailla mielenkarvaus nyt katkerampi kuin koskaan … uutta kostoa vain miehet miettivät… Antaa knaappien nyt kylvää, ehkä joudutaan tästä taas sadonkorjuuseen, niin kuulin monen epätoivoisen isäntämiehen taas uhkaavan.
Erkin näitä kertoessa oli nuori pappikin taas noussut esille karsinan pimennosta, morsiamensa kanssa vastasaapuneen järkyttäviä uutisia kuuntelemaan, ja hänkin virkahti nyt vallan kauhistuneena:
— Uutta kapinaako ajattelevat taas ja uhkailevat, nuo onnettomat ihmiset!
— Hiljaa pirteissään epätoivoisina uhkailevat, vastaili Erkki harvakseen, — tuskin he siihen enää kykenevät…
— Ja näkiväthän he viime talvena, minkälaista se vieraan sadon korjaaminen oli…
— Näkivät … murjottu mieli vain miettii jos jotakin! Ja nythän he ovat siellä taas kirkoissa vannoneet uudet valatkin, etteivät enää nouse esivaltaa vastaan…
— Millaiset uudet valat siellä nyt on ihmisiltä vaadittu? kyselivät pirtissä istuvat miehet.
— Valat sellaiset, että he ovat pirun riivaamina ja pahain ihmisten houkuttelemina nousseet napinaan ja kapinaan … hätä ja rasitus heitä ei ole siihen ajanut, ilkeys vain…
— Ja sellaista on kotiin jääneiden sukulaistemme täytynyt todistaa, huudahtivat miehet kiukustuneina. — Niitä valoja vannomaan me ei täältä palata!
Se oli kaikkien yksimielinen, luja päätös, jonka kukin kohdastaan hammasta purren painoi syvälle omaan mieleensä, tappaen siitä lopullisesti kaiken muun kaipuun ja mielihalun.
Yksinpä Mikko-pappikin vahvisti ilomielin ja rohkaisevasti tuon erämiesten uudistetun päätöksen, virkkaen Erkin pitkän tarinan loputtua:
— Tänne jäämme kaikki. Vapaammin ja onnellisemmin elämme täällä sydänmaalla, kuin siellä vanhoilla rinta- ja riitamailla. Täällä kestämme omat kilvoituksemme, ponnistelemme yhdessä ja hylkäämme kaikki kaipuut…!
Mutta silloin Erkki, joka väsyksiinsä asti oli noista raskaista, vakavista asioista kertonut, hellitti äänensä leikkisäksi ja virkkoi papin puoleen kääntyen:
— Niin, kehupas nyt helpoksi heittää kaipiosi, kun sait sen kaivatun kainaloosi. Toinen oli äänesi tässä talvella, kun houreissasi makasit ja hoit: »Kunpa saisin sen Elisan kerran vielä nähdä…»
— Hoinko sellaista, kysyi pappi hiukan hämillään, mutta samalla avoimin, iloisin, kiitollisin katsein palannutta ystäväänsä kiittäen.
— Monena yönä hoit ja yhä uudelleen, vakuutti Erkki, — ja tiesinhän minä sen kipusi muutenkin. Sitä oli surku kuulla ja siksipä lähdinkin…
— Siksikö läksit? huudahti Mikko aivan haltioihinsa sulaneena ja rajatonta kiitosta kertovin äänin. — Sitä joskus salaa toivoin, mutta en uskaltanut sitä uskoa. Olinhan koettanut sinulta sen salata —. Siksikö lähdit, Erkki?
— No, tarvittiinhan tänne sitä karjan ituakin, vaikea on ajanmittaan maidotta elää… Mutta huonosti sinä sen salaisuutesi peitit … päätin silloin yrittää, löytyisikö vielä se Leinosen tyttö…
— Ja se löytyi!
— Lopulta löytyi … toisilta takamailta… Mutta tapasinpa sieltä toisenkin hakumiehen, joka vuorostaan sinua etsiskeli…
Uteliaana ja jännittyneenä odotti Mikko tietoja tuosta toisesta, häntä etsineestä hakumiehestä. Mutta Erkki kaivoi kiirehtimättä ja rauhallisesti mekkonsa alta, poveltaan, vielä jotakin tuomista, ja ojensi sitten Mikolle pieneksi taitetun, kurttuisen paperin, jonka hän oli saanut turkulaiselta matkamieheltä hänestä erotessaan Leinosen mäellä.
— Tuossa on sinulle kirje, siltä hakijalta!
— Kirje minulle, tänne…!
Mikko siirtyi lieden luo, jonka valossa hän rupesi lukemaan noita ulkona pakkasessa, illan hämyssä, hätäisesti piirrettyjä, harvoja rivejä. Hän tavaili ne tervaksen loimuavassa valossa ensiksi hiljaa itsekseen ja luki ne sitten toistenkin kuulla hellällä, hartautta väräjävällä äänellä:
»Paljo olin surrut sinua, kadonneeksi luultua poikaani, nyt en sure enää. Kuuntele vain oman sydämesi ääntä ja pyri sitä totellen totuutta kohti, silloin olet oikealla tiellä ja löydät rintaasi rauhan. Erkki Pentinpoika, luotettava ystäväsi, kertoo sinulle kohtauksestamme ja vaiheistamme. Meitä vanhuksia älä murehdi, mekään emme ole enää murheelliset, koska tiedämme sinun olevan hyvässä turvassa. Kun olet uskollinen vähässä, silloin on tuntosi puhdas ja se on elämän paras palkinto. Työtäsi uuden, pienen saloseurakuntasi hyväksi siunaa
Isäsi
Martti Pentinpoika Silta…»
Kyynelkarpalo vierähti Mikon silmästä poskelle ja siitä lieden reunalle, eikä hän kotvaan aikaan saanut siirretyksi silmiään noilta rakkailta riveiltä. Hartaudella koko pirtintäyteinen pakolaisjoukkokin oli kuunnellut Mikon hiljaista lukua ja katseli nyt kuin ihaillen hänen tervastulen kirkastamia, onnesta loistavia kasvojaan. Mutta vielä eivät miehet käsittäneet, mistä pappi tuon kauniin kirjeen oli saanut. Heille Erkki nyt selittäen virkkoi:
— Tapasin Sysmässä vanhan, ramman ukon, joka tuon kirjeen Mikolle laittoi.
— Tapasit isäni, joka oli matkalla minua, kadonnutta poikaansa, hakemassa ja jonka mieltä rauhoitit ja lohdutit. Kerro hänestä Erkki, kerro kaikki…!
Päivä oli uudistuvassa vierähtänyt iltapuoleen saakka noita kaikkia kaukokuulumisia kerrottaessa. Pienen salokylän asukkaat olivat lopuksi sieltä vähinerin vetäytyneet iltatöihinsä ja sitten syömään ja lepäämään kukin omiin saunoihinsa, mutta vieläkin oli Erkillä kerrottavaa pitkältä matkaltaan. Mikko oli varsinkin väsymätön kyselemään isästään, kotioloistaan, veljestään, Karmalan väestä, kaikista. Mutta ennen kaikkea hän halusi tarkkoja tietoja Elisan hakemisesta ja löytämisestä, — tyttö sai itsekin kertoa vaiheistaan, suurista suruistaan ja suuresta pelostaan sekä haikeaan kohtaloonsa alistumisesta. Erkki taas tiesi kertoa senkin, että Koskipää, joka kosinnallaan ja vainollaan oli tuottanut Elisalle niin paljo surua ja levottomuutta, nyt oli uuteen taloonsa tuonut vaimokseen vallasnaisen Hämeenlinnan tienoilta, — mies tavoittelee sitäkin tietä aateliskilpeä. Joka tapauksessa oli sekin Elisaan kauan kohdistunut uhka nyt poissa.
Paljo oli kauan erossa olleella sulhasella ja morsiamella toisilleen kerrottavaa. Heidän molempain muistelmat, heidän kaihonsa ja toiveensa, selvitettiin siten puolelta ja toiselta eikä niihin lopuksi jäänyt kuin yksi hämärä kohta, johon Erkki ja Elisa kumpikin omalta kannaltaan kaipasivat sulhaselta valaistusta.
— Miks'et tullut minua piilopirtistäni hakemaan, kun pakopaikkani sait tietoosi, niin kysyi Elisa vihdoin arasti ja punehtuen. — Etkö halunnut tulla? Se kysymys on mieltäni vielä suotaipaleilla mustentanut…?
— Niin on omaanikin, vastasi Mikko vakavana ja kuin itseensä painuneena. — Olin silloin niin kokonaan noiden Mikkelin näkyjen järkyttämä, minun täytyi heti koettaa tehdä jotakin, sieluni hätä minua ajoi eteenpäin…
— Piilosaunamme ohitse…
— Tahdoin rangaista itseäni, uhmata ja uhrata henkeni suuren asian puolesta, — uskoin siihen kykeneväni…
— Ja unhotit minut…?
— Unhotinko? Ainakin koetin … mikään ei saanut minua silloin sitoa… Nyt olen oppinut, että minusta ei ole suuriin tehtäviin, että jos voin jotakin vaikuttaa, voin sen tehdä täällä kätkössä maailmalta…
— Olit samalla kuin jonkun pahan haltian lumeissa, pisti Erkki kuin nuhdellen väliin. — Järkeä ei siinä sinuun saanut millään…
— Pahan haltian lumeissa ehkä olinkin … se haltia vallitsi minua mustan epäilyksen muodossa…
— Epäilit Juhana-veljeäsi … ehkäpä morsiantasikin, ja suotta, torui
Erkki.
— Suotta kai! Mutta silloin en saanut sitä epäilystä kitketyksi runnellusta sielustani, jonne se oli syöpynyt.
Elisa naurahti tähän veitikkamaisesti ja virkkoi yhtaikaa anteeksi anoen ja anteeksi antaen:
— Näinpä kyllä sen epäilyksesi ituja jo syksyllä kotona Leinosessa, mutta en uskonut tuon taudin voivan sinua voittaa… Vallattomassa varomattomuudessani annoin epäilystesi vain versoa — syy on siis osaltaan minunkin…
Mikko katsoi eteensä kuin pitkästä sumusta selkenevin silmin ja puhui vakavasti:
— Tuhoisaksi se tautini olisi voinut meille käydä, ellei Erkki sitä olisi huomannut ja sitä pyytämättäni käynyt parantamaan. Mutta antoihan Juhana epäilyksiini sentään syytäkin, eikö totta?
— Ei antanut, vähän naljaili vain, vakuutti tyttö. — Hän kertoi minulle suoraan, ettei hän minua sinulta tahdo, sinua vain kiusoittelee… Mutta sinulle hän minut soi ja sinulle hän minut sitten pelasti, — eikä se hänelle niin helppoa ollutkaan…
Vasta nyt, kun Elisa avoimin kasvoin ja kirkkain silmin todisti aiheettomaksi hänen hivuttavan salatautinsa, vasta silloin se oka, jota Mikko oli koko talven rinnassaan kantanut veljeään vastaan, rupesi hellittämään, vasta silloin hän tunsi onnensa täydeksi. Mutta samalla hän tunsi lääkityssä rinnassaan tunnonsoimausta siitä, että hän näin aiheetta oli epäillyt omaa veljeään, joka kaiken aikaa oli tarkoittanut hänen parastaan. Ja hän päätti sieltä erämaan syvyydestäkin koettaa toimittaa anteeksipyynnön veljelleen, — Elisalta hän sen anteeksiannon jo tiesi saaneensa.
Kesäinen ilta oli käynyt myöhäksi, pieni erämaan kylä, jota tänään nuo monet ulkomaailman uutiset olivat virkistäneet, oli jo vaipunut uneen. Uutisten tuojatkin olivat, väsyneinä viikkoisten metsätaipaleidensa rasituksista, vihdoin vaipuneet nukkumaan tuohon uusimpaan tupaan, jossa he päiväkauden olivat matkan vaiheitaan kertoneet. Mutta Mikko ei ollut vielä mennyt vuoteelleen.
Hän istui ulkona tuvan järvenpuoleisella seinämällä ja kirjoitteli. Hän oli toisten maata mentyä hakenut esille kirjoituslippaansa, jota hän ei koko keväänä ollut käyttänyt, oli kaatanut seinää vastaan nostetun ahkion pöydäkseen ja sen kumotulla, tasaisella pohjalla hän, kelkan pajulla istuen ja kumaraan painuneena, raaputti hanhenkynällään karkeata paperia, auringon mailleen painuessa.
Mikko oli jo kirjoittanut veljelleen ilmoituksen naimisiin menostaan ja sen anteeksipyynnön, josta hän illalla mielessään oli päätöksen tehnyt, ja nyt hän piirteli vastauskirjettä isälleen. Eihän hän tiennyt, koska hän saisi nuo kirjeet menemään, ehkäpä vasta syyspuoleen, jolloin joku kylästä suoriutuisi talvisuoloja hakemaan, tai kenties vasta ensi suksikelillä, jolloin lähdettiin syysnahkoja myymään, — mutta se ei häntä huolettanut. Hänellä oli vain tarve nyt jo heti verekseltään purkaa paperille onnentunnetta uhkuva sielunsa ja kiitollisuutensa sen johdosta, että hänelle ansiottaan oli suotu näin rikas ja täyteläinen elämä.
Luonnossa oli kaikki hiljaista. Linnut olivat yösydämeksi uinahtaneet laulamasta eikä lahden pinnalla käynyt värettäkään. Päivän kehä oli jo hetkeksi pistäytynyt pohjoisen vaaran taa, mutta sen punerrus hohti kauniina koilliselta rannalta ja se loi luontoon leppeän, hillityn valaistuksen, riittävän voimakkaan, että Mikko siinä kuulaassa yövalossa ulkona törmällä hyvin näki kirjettään kirjoittaa.
»— — Kiitos, isä, ymmärtämyksestäsi ja siunauksestasi.
»Olen iloinen, kun tiedän teidänkin voivan käsittää, että tämä erämaan elämä, johon kohtalon laineet minut vähinerin ovat ajaneet, on minulle sopivin ja paras rauhan satama.
»Kerronpa sinulle jotakin täkäläisestä, hiljaisesta, vähän vaihtelevasta, mutta sittenkin mieltäni tyydyttävästä elämästäni. Keväällä olin apulaisena ja oppipoikana venettä veistettäessä ja nyt yrittelen itse uutta venettä tekemään, voidakseni tehokkaammin ottaa osaa kalanpyyntiin. Välitöiksi rakentelen sahalla ja kirveellä ensimmäisiä huonekaluja uutta pappilaani varten, joka jo on vesikaton alla ja joka parin, kolmen viikon perästä valmistuu. Silloin muutan sinne suureen kirkkotupaan asumaan nuorikkoni kanssa. Kihlasin näet syksyllä Sysmän Leinosesta, tuntemasi etäisen sukulaisen talosta, jonka rauniot olet nähnyt, tyttären, Elisan, nyt orvoksi jääneen tytön, jonka kanssa rupean yhdessä elämään. Erkki Pentinpoika toi äsken tämän minulle kalliin elämäntoverin eräältä pakolaisrannalta suureksi ilokseni tänne, ja vaikka en nyt teille vanhuksille voikaan näyttää uutta miniätänne, pyydän kuitenkin liitollemme siunaustanne. Täällä ei tietysti ole eikä tänne voida saada toista pappia, joka meidät vihkisi, sen vihkimisen saan siis toimittaa itse, mutta olenpa varmasti vakuutettu, että liittomme on näinkin luja ja Jumalalle otollinen. Jos tänne joskus, ehkä vuosikymmenen perästä, tulee käymään joku pappi, vahvistakoon hän silloin vihkimisemme, — täällä erämaillahan kastetaan lapsetkin usein vasta kymmenen vuoden vanhoina. Minun pienessä seurakunnassani ei sellaista odotusta kuitenkaan tarvita. Toimin täällä pappina ja sielunpaimenena kaikissa suhteissa, hoidan jumalanpalvelukset ja muut papilliset toimitukset säännöllisesti kirkkokäsikirjan mukaan sunnuntaisin, mutta taas maanantaista aherran ahkerasti koko viikon seurakuntalaisteni kanssa arkisissa töissä, kalanpyynnissä ja kaskenpoltossa.
»Olen tänä sotatalvena käynyt kovaa oppia ja koetan nyt sitä käyttää hyväkseni. Luulin voivani suuremmalla opillani ja kirjatiedoillani vaikuttaa jotakin hyvää tuohon kovia kärsineeseen ja epätoivoon ajettuun kansaan, luulin voivani lieventää sen uhkamieltä ja raakuutta ja auttaa sitä sen oikeissa ponnistuksissa. Uskoin noin ylhäältä päin voivani siihen täysin sulautua ja vaikuttaa siihen johtavasti ja kohottavasti. Tämä oli erehdys, tätä tietä en päässyt kansan sydämeen, en tuntemaan sen tunteita enkä niitä jalostamaan, niinkuin olin kuvitellut. En senvuoksi voinut sotaretken varrella vaikuttaa paljo mitään, kärsin vain kauheasti siitä molemminpuolisesta julmuudesta ja ryöstöstä ja verenvuodatuksesta… Ja kumminkin koetin parastani … tunsin sydämessäni kansan pyrkimyksen olevan tosihädän pakottaman ja toivoin sille menestystä. Mutta samalla ymmärsin, että se oli lähtenyt väärälle tielle ja että minäkin mukana ollen sitä siinä kannatin, — siihen ristiriitaan olin, isä rakas, sortua. Vasta nyt alan hämärästi oivaltaa, että kansan sydämeen on pyrittävä toista tietä, oppipojan kannalta, jättämällä kaikki, mikä on muualta saatu, sulautumalla siilien kokonaan, — silloin ehkä voin saada aikaan jotakin siitä, mitä olin uneksinut.
»Sukumme on kansan keskuudesta lähtöisin, sen olet minulle, isä, monesti kertonut, samoinkuin senkin, että se sittemmin on kansasta vieraantunut. Moni sukumme jäsen on siihen taas pyrkinyt sulautumaan takaisin, mutta onnistumatta, — hän on aina tuntenut roikkuvansa taivaan ja maan välillä. En tiedä, onnistuuko tuo sulautuminen minulle, mutta sen tiedän, että pyrkimykseni siihen, ehdoton antautumiseni, tuottaa minulle jo tyydytystä ja onnea. Ja se minulle riittää.
»Peräti vähäarvoiset ovat minulle nyt ne kiistat ja kilvoitukset siellä suuren maailman keskuudessa, jotka minuakin ennen innostivat ja kuumensivat ja joiden riitain ratkaisemisesta luulin kaikkien elämänarvojen riippuvan. Mitäpä ne sittenkään tosielämässä merkitsevät? Mitä merkitsee kansalle ja meille itsellemme, onko kirkoissa kuvia vai eikö, josta kysymyksestä Turun-aikoinani tulistuin, mitäpä sillä on väliä, koettaako mestari Samuel palauttaa kirkonmenoihin joitakin paavillisia tapoja ja suosiiko joku mahtimies sitä tai tätä opin vivahdusta? Onko se ihmisten onnen ja sielunrauhan kannalta minkään arvoista? Kuka voi sanoa, onko Ericus-piispan johtama kirkollinen välityssuunta, jota siellä eri tahoilta ankarasti moitittiin, oikea vai väärä, ja mitäpä vaikuttaa meidän ihmisten sisäiseen onneen, kumminpuolin se kysymys ratkaistaan. Oma sisäinen kamppailuni on jättänyt minut niihin asioihin nähden aivan kylmäksi. Toiset tiet ja tekijät vievät siihen mielemme rauhaan ja sopusointuun, joka on onnemme ehto, ja sisäiseen sopusointuummehan meidän on pyrittävä. Se on ainakin minulle ainoa tavoittelemisen arvoinen päämaali. Kun sen saavutan, ja luulenpa olevani nyt hyvällä tiellä, ei mikään muu ole minulle minkään arvoista.
»Siellä maailmalla, missä intohimojen laineet käyvät korkeina, ei ole sitä sopusointua helppo saavuttaa. Se ei ollut mahdollista ainakaan minulle. Täällä salolla, jonne mikään vieras vaikutus ei voi ulottua, on meille, pienelle pakolaisjoukollemme, myös aivan yhdentekevää sekin, hoitaako isännyyttä, kantaako veroja ja rasittaako kansaa Klaus Fleming vaiko joku muu ylimys, voittaako siinä suuressa kilvoittelussa Puolassa oleva kuningas vaiko Ruotsissa oleva herttua. Meitä se ei liikuta, ja iloitsemme siitä, että meidän ei sitä tarvitse ajatellakaan. Pysymme siitä kaikesta visusti syrjässä. Minä koetan hoitaa uskollisesti ja antaumuksella pientä seurakuntaani ja oppia sen sydämiin sulautumaan, koetan säilyttää itsessäni sopusoinnun; jos siinä onnistun, on elämäntyöni menestyksellä suoritettu ja elämäni tarkoitus saavutettu — — —»
Sydänmaanjärven hiljaisella törmällä tätä kirjettä yksinäisessä kesäyössä piirtelevä mies nosti kumartuneen päänsä ahkion pohjalle asettamastaan paperista, rupesi varovasti vuoleskelemaan tylsynyttä hanhensulkaansa ja katsahti sitä tehdessään lahdelle, jonka pinnalla nyt näkyi pieniä väreitä. Aamutuuli oli herännyt, — kas, johan olikin päivän kehä noussut metsäisen vaaran takaa ja se nyt kimallutti noita tuhansia, lahdelta välkkyviä väreitä, jotka loivat eloa äsken nukkuneeseen luontoon. Törmällä olivat petäjänrungot ruvenneet vaskenkarvaisilta hohtamaan ja alavamman notkon vehmaassa lehtimetsässä virittivät linnut aamuvirtensä. Sydänyö oli kulunut. Mikosta tuntui, että hän sen nyt oli valvomalla huonosti viettänyt, hänen olisi pitänyt nukkua niinkuin muut pakolaiset, noustakseen heidän kanssaan taas aikaisin, päivän töihin… Mutta hän ei ollut nyt voinut olla purkamatta täyttä sydäntään.
Lehmä ammui pienessä aituuksessa, joka sille ja mullikalle eilen oli siihen ruohoiselle vietteelle kiireellä kyhätty. Pirtin ovi liikahti silloin; sieltä astui ulos Elisa, joka taipaleen varrella oli lehmän hoitajana tottunut nukkumaan herkästi ja heräämään heti sen ensi kertaa ammahtaessa. Tyttö tuli sieltä törmälle vielä unen pöpperössä, punoittavin poskin ja katsoi suurin, kysyvin silmin Mikkoa, joka kelkan pajulla istuen kirjoitteli ahkion pohjalla. Hän oli kuin hölmistynyt ja virkahti hämmästyneenä:
— Oletko valvonut koko yön? Teetkö usein niin?
— En, pulmuseni, nukun tavallisesti niinkuin toiset, harvoinpa kosken päivilläkään kirjoitusvehkeisiini. Nyt tuli poikkeus, ja sinä olet siihen syypää.
— Minäkö? kysyi tyttö ihmetellen.
— Niin, minun täytyi paperille purkaa iloni ja onneni…
— Paperille … ilosi… Minä jo säikähdin, että sinä usein öillä kummittelet.
— Älä pelkää — kohta lähden vuoteelleni. Mene jatkamaan untasi,
Elisa, elukoilla ei ole mitään hätää.
Tyttö meni rauhoittuneena ja Mikko painautui taas paperinsa yli päättämään kirjeensä.
»Vaikka en tiedä, koska tämä kirjeeni voi täältä lähteä, kiirehdin sen tällä kertaa lopettamaan. Olen sitä kirjoittanut taivasalla keskellä yötä — siitä jo käsität, kuinka kaukana olen pohjoisessa, — ja minua määräävä tahto, morsiameni moittiva silmäys, kieltää minua kauemmin valvomasta. Alistun siihen nöyrästi … mutta olen samalla tehnyt sen havainnon, että minun — ja meidän kaikkien — on onnemme edellytyksenä pyrittävä ja päästävä täyteen sopusointuun paitsi itsemme myöskin ympäristömme kanssa. Koetan ottaa varteen senkin ja toivoakseni se onkin helppoa. Tuvasta kuuluu erämaan nuijamiesten tukeva kuorsaus. Se on minulle jo tuttua soittoa, joka pian on tuudittava minut rauhalliseen sydänmaan uneen…»