HELLAASSA.

Turpea ja kostea oli maa notkossa, ja aina väliin vilahti vesilätäkkökin mättäiden kolossa. Kellahtava oli koivikko; alemmilta oksilta varissut, mustunut lehti peitti paikoitellen jo paksulti nuutuneen nurmikon. Samea oli ilma illan suussa. Oli se päivällä paistanut, ja kirkkaastikin, mutta kolkoksi kävi, kun taivas pilveili.

»Kaikki harmajata, maa ja taivas», tuumi itsekseen Eljas, kun pyssy olalla asteli niityn poikki, jossa joka askeleelta maa alla notkahteli ja roiskutti vettä saapasvarsille. Viemärin syrjää oli tanakampi kulkea, sinne kääntyi hän, sillä saattoihan siellä vielä joku sorsakin piillä pensaan juurella, vaikka johan niitä sinä kesänä oli useita ammuttu. Eikähän tuo enää jänistäkään näkynyt Jalo löytävän.

— Jalo, Jalo, Jalo, Jalo! Eljas vihelti pitkään ja kimeästi. — Kotiinpäin taidan painaa. — Oikealle hän kääntyi, vihelti taaskin pitkään, nousi aidan yli ja alkoi astella ahon rinnettä. Oli siinä murros muudan puolilaho, siihen istahti hetkeksi.

— Pilveen meni taivas, puheli Eljas itsekseen. — Kirkas se olisi muutoin vielä ilta ollut, ja hauskempi, kun taas viimeistä kertaa kotiansa kulki… Niinpä niin! huomenna Helsinkiin päin. Ensi kertaa sinne outoihin oloihin käsiksi… Äitimuori sitä jo oli sureskellut hänen näin nuorena lähtöään tuohon Baabeliin, kuten sanoi, jossa jo niin monta kunnon poikaa oli pilalle mennyt. — Hm… Ainahan niitä vaaroja, varsinkin löyhille luonteille, jotka heittäytyvät arvelematta virtaan. Pahempikin se henki on, joka siellä kuuluu vallitsevan, mädännyt henki. Oli sitä jo koulukaupunkiin tuntunut jokunen tuulahdus tuota ajan kuolettavaa myrkkyä, joka uhkaa tuhota maailmasta kaiken aatteellisuuden, kaiken puhtauden, viedä nuorisolta sen ihanteet ja jättää jäljelle tiesi minkälaisen »todellisuuden», josta kerskailee. Oli sitä jo siksi kuulunut, että näki mihin se viepi: sehän se juuri turmioon viepi monta kelpo poikaa, väkisinkin se… — Katsos pahuus, kun koppelo tuosta juuri pörähti; — sinne menköön, omille teilleen! — Tullevatko Iikka ja Antti Helsinkiin? Heidän kanssaan sitä usein oli viime vuonna ollut puhetta, mihin suhteeseen sitä pitäisi asettua tuohon ajan suuntaan, mitenkä siihen taisteluun olisi ryhdyttävä. He olivat vakavasti päättäneet sotia tuota ajan myrkkyä vastaan elämänsä läpi, ensin ylioppilaina, sitten kansalaisina. Se neuvo oli ollut opettajienkin lähtöeväs, noitten hyvää tarkoittavien, ja sitä oli poikain velvollisuus seurata. — Vähänhän he, vähäväkiset, saavat aikaan, mutta kun itse pysyvät puhtaina ajan tahrasta ja tekevät minkä voivat, niin turhaa heidän työnsä ei ole. — Ei ole! Eljas hypähti pystyyn murrokseltaan. — Meissä on tahtoa ja uskoa, ja missä on tarmoa ja luottamusta asian oikeuteen, siellä kestävät ihanteetkin nuorisossa. — »Alaston todellisuus», se ei ole muuta kuin omien heikkouksiensa huono puolustus. Eljas viskasi hartioitaan halveksien.

— Mutta mihin se Jalo… Jalo, Jalo, Jalo, tule pois! Tainnut on jo mennä kotiin.

Tikka nakutti siinä petäjän kyljessä, hyppi, kierteli runkoa ja iski aina voimakkaasti ja tarkasti nokkansa koloon. Eljas päätti ampua pyssynsä tyhjäksi. Eihän tuota otusta parempaakaan nyt näkynyt saavan; myöhäiseksi jo kävi ja usva laskeusi. — Petäjän juurelle putosi nakuttaja.

Eljas katseli siinä raatoa.

— »Kirjava kuin tikan siipi», semmoiseksihan sitä tätä maailmaa sanotaan. On siinä mustaa, mutta on siinä valkoistakin, ja pakkoko on ryömiä mustia juovia myöten. Jos kukin koettaisi sitä valkaista, niin se jalostuisi. Mutta kun ei muuta kuin heittäydytään vain — antaa mennä, mihin vieneekin. Minäkin heittäydyn elämään ja sen taisteluihin, mutta tiedän mitä teen.

Vielä vihelti Eljas kerran koiraa ja lähti sitten astelemaan ropsasti rinnettä pitkin. Kostea oli sammal ja saappaat liukkaat, vaara oli siinä kompastuakin. Mutta sitä tanakammin, sitä rivakkaammin polki hän ja ajatteli: suoraan eteenpäin, kompastelematta! Kohta hän saapui maantielle, laskeusi siitä kohastaan niityn poikki jokiahteelle, kerta vielä kaunista kosken äyrästä pitkin kulkeakseen. Sieltä katsahti hän vielä kerran taakseen, heittääkseen jäähyväiset tuttuun männikköön. Sumu sulki näköalan, ja huurua liiteli koskiaaltojen pinnalla. — Mutta vielä se siitä selkeneekin, arveli Eljas. Pilvet vain pois päivän edestä, niin kirkkaana se paistaa!

Kotona olivat jo enimmät kamssut kokoon sälytettyinä. Äiti paistoi eväspiirakkaa. Samassa ajoi Juhana serkku pihaan. Hän oli oleva Eljaan matkatoveri ja Helsingissä huonekumppani, ja tuli nyt kotoaan, naapuripitäjästä.

Aamulla oli lähdettävä.