III.
»Lyhytvokaalisen tai lyhytdiftongisen tavun alussa oleva kova konsonantti k, t, p pehmenee…»
— Mutta sittenkin — neljä vuotta! — vähintäin se menee. — Taisipa olla liian äkkituuma. Kenties murtuu kumminkin kesken päätökseni, ehk'en sittenkään voi sitä täyttää. Neljä vuotta! Siinä ajassa voipi maailma jo kymmenesti pyörähtää nurin. — Ei niin! Minun täytyy olla luja, jäykkä, horjumaton. Minun täytyy tykkänään karaista itseni, ehdottomasti heittäytyä sen yrityksen palvelukseen, jonka täyttäminen kerran on tuova ikuista tyytyväisyyttä mieleeni — ja onnea toiselle, onnettomalle. Minä tahdon näyttää maailmalle, että löytyy siinä vielä jaloa alttiiksiantavaisuutta, puhtautta pyrinnöissä… Minä tahdon tehdä työtä…
»Lyhytvokaalisen tai lyhytdiftongisen…»
Eljas istui nojautuneena kirjansa yli, suorieli rauhatonna sormin pitkiä suortuviaan ja antoi sitten käden jäädä lepäämään tuuheassa tukassa. Hartaasti hän näytti lukevan. Mutta kirjassa eivät ajatukset ottaneet pysyäkseen; vallattomina ne harhailivat, milloin kaukana tulevaisuudessa, milloin Hellaan huoneistoissa. Sunnuntai-iltaista kohtaustaan hän harkitsi, punnitsi tekemäänsä päätöstä.
Silloin se oli hänessä näet herännyt tuo ajatus, että pitäisi saada tyttö pois menehtymästä tuossa ummehtuneessa kapakkailmassa. Turmioonsahan se siellä varmasti kulki, — tunnettuahan se on semmoisten välttämätön kiertokulku ja loppupää. Vielä se ei ollut raukka pahasti paatunut, nuori oli vielä, ja — varmasti uskoi sen Eljas — viaton. Ja viehättävän kaunis hän oli. Hiukan lapsekkaat olivat vielä muodot, mutta jo hyvin pyörevät ja naiselliset. Käynti kepeä kuin keijukaisen, ei tuntunut siinä ensinkään kapakkanaisen tavallista, töksähtelevää väsymystä, ja varsi notkuili lanteiden paikoilta kuin tuulessa vesa. Ja voi niitä kasvoja, kun hän hymyili! Niinhän ne olivat kuin itse viattomin, puhtain sulous: veitikka vain asusti verevän posken kuopassa. — Eljas huokasi. — Juuri kauneutensahan oli Annin pahin vaara, sehän se juuri oli saattava hänet niin suuriin kiusauksiin, ettei niitä lapsiparka kauan jaksaisi vastustaa. Arka oli hän vielä hyvin, liiankin isäntäväen mielestä, mutta kauaksiko siitä apua. Tummahtava surumielisyys sielukkaan silmän nurkassa näyttikin todistavan, että tyttö itse kohtalonsa arvasi ja sitä suri.
Tuo se oli jo heti säälittänyt Eljaan hellää sydäntä; helppohan on tunteita painaa yhdeksäntoista vuotiaaseen. Ja säälin lisäksi tuli rakkaus: kauanko sen semmoisen sietää kaunista tyttöä silmästä silmään katsella! Tulisesti oli hänen tunteensa kiintyneet Anniin, ja hän vakuutti itselleen, että ne tunteet olivat puhtaimman lemmen. — »Mitäpä niistä», oli hän ensiksi ajatellut; kun rikas olisi, korjaisi pois tytön — nyt ei voi. Mutta miten lie puheltu ja keskusteltu siinä sunnuntai-iltana, — Eljas pikeysi yhä enemmän, ja päätti koettaa. Yhdeksäntoista vuotias, varaton ylioppilas, naurattihan se häntä itseäänkin. Mutta toisakseen ei naurattanut. Eikä hän yrittänytkään muuta, kuin saada tytön tuumaan suostumaan, luottamaan, häntä odottamaan, muuten pysyköön entisellään, vapaudessaan, — jos luopua tahtoo, niin menköön! Hän tahtoi vain koettaa, aikoi tehdä ankarasti työtä saadakseen pian jos kuin niukan toimeentulon — mutta silloin tyttö pois kapakasta! Eihän Eljas tahtonut sitoa itseään eikä muita sen kovemmin, — johan yrityskin tehdä jotakin hyvää on jalostava.
Anni oli ensi hetkestä Eljasta lempien silmäillyt. Mutta kun Eljas suoraan ja rohkeasti teki esityksensä, niin oli hän ensiksi pettyneen näköisenä naurahtanut, sitten katsellut epäilevästi, että saattoiko tuollakin olla viekkaat aikomukset, noin vilpittömän näköisellä. Mutta eihän hänellä voinut olla rumia aikeita, arveli hän toisakseen, kovin oli poika rehellinen ja viaton koko olennoltaan.
— Ja esitykseen se oli Anni suostunut, vaikka ei paljon sen toteutumiseen uskonut, siksi oli hänen järkensä liian terve. Mutta lystihän tuota oli haaveilla hänenkin. Eljas oli kaunis poika ja niin totinen tuumissaan; eihän sitä tiennyt, mitä hyvää se vielä saisi toimeen.
Ja Eljaalla oli täysi tosi. Hän tahtoi tukahduttaa mielestään kaikki epäilyksen viekotukset, ja niitä vastaan hän nyt kamppaili. Suunnitelmansa hän jo oli tehnyt: hän aikoi lukea ahkerasti, säännöllisesti, perustuksia myöten…
»Jos tavun taivutuksen, typistyksen tai johtumisen kautta…» — Entä sitten? Olenko minä humalassa? Enkö järkevästi pysty ajattelemaan? Toverit minulle tietysti kaikki nauravat. Anni ehkä ivaa kokemattomuuttani; itse olen liian herkkä — 19-vuotias… Ei: minun pitää voittaa kaikki, kaikki! Eljas viskasi kirjan pöydälle ja alkoi mitellä lattiata pitkin askelin. — Anniin luotan ja halveksia aion toisten ivaa. Suora tie vain ja päämaali kirkkaana edessä, siten kyllä vaikeudet häipyvät.
Taas istui hän, avasi kirjan ja iski nyrkit pöytään, että eikö ne ajatukset pysy koossa, epäilykset kaikkoa…
— Niin, vielä kerran: »Lyhytvokaalisen ja lyhyt…»
Ulko-ovea liikuteltiin. — Juhana kuului tulevan, koska omalla avaimella kulki. Sekin se on ensimmäinen nauraja.
— Asemalla tapasin Lassin, puhui Juhana, pyyhkien silmälasejaan ja tiiristellen ympärilleen, silmät pikkuisina.
Eljas luki.
— Häneltä kuuluu sunnuntai-iltana menneen yli yhdeksänkymmenen markan.
Yhä luki Eljas, päätä kääntämättä.
— Kovissa oli mies asessoreissa. Aikoi mennä raittiusseuraan.
— »K toisen k:n jäljestä katoo».
— Siihen nähden ne jäivätkin sinne jatkamaan, ja sen tytön kanssa pelehtimään. — Juhana muutti tohvelit jalkaansa ja asettui Suometarta lukemaan.
— Tytön! Hänen kanssaan eivät paljon pelehdi! — Eljaskin heräsi.
Nyt luki Juhana sanomalehteä.
Eljas oli kahden vaiheilla, puhuisiko hän Juhanalle suoraan, vai eikö. Eihän se kumminkaan usko, eikähän Eljas vielä itsekään ollut asiasta aivan selvillä. Väärin se tietenkin käsittää. — Mutta sen pitää tulla ratkaistuksi kerran ja kerrassaan. Ensi voitto oli saatava itsestänsä ja heti…
— Niin, se tyttö on minun.
— Niinpä näytti — sen aikaa kun olit kapakassa.
— Ei. Hän ei suvaitse kenenkään hyväilyjä, hän on luvannut…
— Ahaa! Vai itseäsi varten olet tilannut…
— Minä aion pelastaa tuon tyttöparan ihmiskunnan hylkylapseksi joutumasta.
— Oho! — Tänäänhän ne on arpajaiset, ensiksi edeltäpuolisen…
— Niin, minulla on todet aikeet. Kerran olen tuova hänet pois Hellaan savuisista saleista ja antava hänelle aseman yhteiskunnassa. Siihen menee vuosia, ja paljon pilkkaa saan kärsiä, mutta minä olen…
— Sinä olet höperö Eljas, pähkähullu, Lapviikin hullu! — Pitkäksi oli venähtänyt Juhanan naama, kun hän sen nosti näkyviin sanomalehden takaa. Haaveilijana hän aina oli Eljasta pitänyt, mutta moista mielettömyyttä! Puuska tuo toki vain lienee.
— Onko aikeeni sinusta niin rohkea? — Eljas oli odottanutkin jotakin tuommoista hämmästystä.
— Pane nukkumaan.
— Saadaanpa nähdä. Minä teen työtä.
— Se olisi hyvä asia. Vähemmin hourailisit. Lunta jo kuuluu olevan pohjan puolessa. Reellä ajavat.
— Ja nyt teen työtä mielelläni, kun minulla on selvä päämäärä, johon pyrin, kun minulla on ihanne, jota palvelen, jolle työni uhraan.
— Sinä näet unta, tahi olet eksynyt kapakkatytön viekkaisiin pauloihin, joka sinun nuoruuttasi ja houreitasi tahtoo…
— Ei. Hän on puhdas kuin pulmunen lumella. Ja minä aion pysyttää hänet siinä viattomuudessaan.
— Sinä Eljas pystyttelet vaahtopatsaita etkä ota lukuun omiasi etkä muitten heikkouksia. Ja kun patsaasi pyllähtää, tuntuu kolaus sinusta sitä katkerammalta, — parempi jos et olisi ruvennutkaan rakentamaan. Sinä näet kangastuksia, ja ne muuttuvat irvikuviksi, kun ilma selkiää.
— Lempemme on kuin Koin ja Videvikun, iäti uusi ja iäti nuori. —
Eljas rupesi lukemaan kielioppiaan.
— Vide…! Eikö matami einettä annakaan? Suoliani kurnii. Sähkösanoma:
Saksan keisari sairastaa — tietysti. Tuossa on lehti.
— En minä jouda.
— Höpsis! Juhanakin asettui lakikirjansa ääreen. Mutta eihän se tahtonut luku edistyä kummaltakaan.
Eljaalla ne oli omat leuhkat tuumansa ja päätöksensä ja siksi kai hän niin rauhatonna siristeli jalkojaan ja muutteli asentoaan keinutuolissa. Kun vielä toiselle tulee latelemaan lapsellisuuksiaan, sehän se Juhanaa suututti. Usein se oli tosin Juhanastakin tuntunut, että kun saisi leivän, jos kuin pienen, ja pääsisi omilleen, — mutta toiselle hän niitä nyt ei koskaan puhuisi. Viime aikoina varsinkin oli niin tuntunut, eivätkä ne ajatukset ottaneet oikein aisoissa pysyäkseen hänelläkään. Ei hän ollut itseensä aivan tyytyväinen, vaan ei tyytymätönkään. Sillä välillä nakkeli sunnuntaista asti. Ja mikä se hänet oli taas tänäkin aamuna lykännyt sinne asemalle, ja mikä sinne senkin kirjurimamsellin satutti. Ja kun kerran oli sunnuntaina tullut sana vaihdetuksi, niin eihän sitä nytkään ollut aivan ääneti saattanut olla, kun kirjeluukulle juuri vierekkäin osui, ja yhtä matkaa takaisin tuli kävellä. Ihmeen iloinen se oli ollut, naureskellut mille lie… Aikoi arpajaisiin. Pitäisihän sinne illalla lähteä, katselemaan suuren maailman meininkejä, muun vuoksi ei.
— Herrat on hyvät ja tulevat suurukselle, kuului matamin ääni oven raosta.
— Joko vihdoinkin! Juhana nousi ja lähti. Ohimennen katsahti peiliin: kovinpa oli törkeän näköinen parta, pitkällä sängellä, — ja semmoisella sitä oli vielä ilennyt mennä asemalle, ihmisten pariin! — Sillekö lie nauranut. — Saisihan tuo leuka edes olla vähän siistimpi.
Iltasella oli suuret arpajaiset, jonkin jalon seuran toimeenpanemat vielä jalompaa tarkoitusta varten. Puoli vuotta olivat jo voittoja keräilleet kaupungin hienoimmat naiset ja jotkut vähemmänkin hienot käsityöläisluokkaan kuuluvat, mutta sopivathan ne siinä yhteen, kun oli yhteishyöty kysymyksessä, kaunis tarkoitus. Kuukauden ajan oli siitä jo soitettu sanomalehdissä, lupailtu monenmoisia surpriisejä, korteeseja, — mene tiedä kaikki! Lihavilla kirjaimilla oli kuulutettu. Olipa vielä ilmoitettu, että aamupäivällä saattoi käydä arpoja ostelemassa, katselemassa ja kuuntelemassa yhdellä markalla tavallisissa arkipuvuissa. Se oli tarkoitettu niinkuin alempaa kansaa varten. Mutta yötä vasten se oli oikeastaan päähomma asetettu. Silloin keräytykööt paremmat ihmiset frakeissa ja silkeissä — isommasta hinnasta. Ja useat ne olivat, jotka jälkimmäiseen joukkoon itsensä lukivat.
Lassi tuli hämärän koitteessa puulaakimiesten luo. Ei ollut hän enää olevinaan milläänkään sunnuntai-iltaisesta hurmasta. Hyvin lystin sanoi olleen, pöyhkeästi oli eletty, ja jos menikin vähän rahoja, — mitä noista — kun antaa kerrassaan mutta harvoin luistaa vähän enemmälti, niin sillävälin sen tarkkuudella korvaa, eikä tee mielikään taas hurjistelemaan pitkiin aikoihin. Nytkin oli hän päättänyt jäädä arpajaisista pois. Eikä niissä toki ole hauskaakaan — tuommoisissa koko maailman keräyspaikoissa.
— Tuumaatteko te mennä?
— Kyllä siitä minulta ainakin lähtö tulee. Pistä tupakka! — Juhana sytytti lampun, ja vielä kynttilän, että partaa kerran oikein näkisi ajaa.
— Entä Eljas?
— Enpä häntä tiedä. Olen tässä lueskellut pitkin päivää, olisiko tuonne lähteä vähäksi aikaa.
— Jo kaiketi Hellaan Annia katselemaan, siellä kai se sekin on.
— Liekö tuo. — Suututti se Eljasta, kun Lassi niin muka pilkallisesti
Annista hänelle mainitsi — mokoma roivaaja!
— Eiköpä se Lassikin sentään tule, puhui Juhana, sivellen saippuata toiselle poskipäälle. — Onhan hyvä tutustua isoistenkin laitoksiin.
— Hyvin komeata siellä kuuluu olevan, sähkövalot ja muut, lisäsi
Eljas, jotakin sanoakseen. — Ja monensadan markan voittoja.
— Arpoja minä nyt en kumminkaan ostaisi, jos tulisinkin. Mutta mitäpä siellä? Olisi minulla kyllä jo mustat housutkin jalassa. — Arkihousunsa oli Lassi lähettänyt räätäliin, puhdistumaan enimmästä ryönästä, jota niihin oli sunnuntai-iltana tarttunut.
— Siistit housut.
— Ja tärkkipaidankin muutin tänaamuna. Lassi näytti.
Jo rupesi Juhana frakkiaan harjaamaan. Pieni se oli ja vanhaa kuosia, lyhyet typihaarukat takana, ettei rinnalta nappiin yltänyt. Eljas tuumasi, että siistimpi olisi toinen mustatakki, vaikka siinä vielä oli etupuoletkin, kuin tuo lyhythäntäinen, joka vielä noin huonosti istui ja näytti vanhalta.
— Mutta frakissapa siellä kuuluu pitävän olla, ilmoitti Lassi, — niin oli vasiten sanomissa.
— Eikä oltu pantu, kuinka pitkät haarukat pitää olla, kunhan se frakki on, lohduttelihe Juhana.
Kun Eljaskin ryhtyi juhlavaatteitaan katselemaan — hänellä ei ollut vielä parrasta vastusta, — niin rupesi Lassinkin yhä enemmän mieli tekemään. Paljon siellä kaiketi on muutakin hienoa väkeä.
— Olisikohan teillä kahta valkoista huivia, jos minäkin sentään lähtisin?
— Onhan niitä. Mutta tuossako takissa?
— Eikö! Pianhan minä tästä vierestä räätälistä hännystakin lainaan, kolmella markalla.
Toiset eivät kieltäneet, eivät käskeneet, mutta räätäliin juoksi Lassi, heitti oman takkinsa panttiin ja tulla vohkaisi häntäniekkanutussa takaisin. Eljaalta sai puhtaan kaulustankin — mansetit unohtuivat — ja herrasmies oli valmis.
Kahdeksalta ne ilot alkoivat, mutta myöhemmin vasta tuli väkeä, ja paljon sitä tulikin. Tungoksessa aaltoili; hienoja parvia maneesin tilapäisellä sillalla. Arvat olivat lopussa, mutta paljon sitä oli vielä nähtävää ja kuultavaa ja tehtävää. Joka puolella oli jotakin lystiä, olutkuoppia, tappuran syöjiä, noita-akkoja — oli niitä. Ja ihmettelevä ihmisvirta valui päästä toiseen ja taas toiseen.
Juhana, Lassi ja Eljas virtasivat mukana, katselivat kummia ja katselivat ihmisiä. Ei ollut tuttua monta. Mutta eräässä nurkassa oli Eljas näkevinään Annin, — niin Annihan se oli. Hän pyörähti sinnepäin, tervehtimään ja kyselemään, miten tyttö oli siksi irti päässyt, että sinne jouti. — Kummako oli joutaissa, sillä eihän nyt paljon ketään kapakassa ollut, kaikki huveissa. Mutta aran näköinen se oli Anni, silmäili rauhatonna ympärilleen ja kääntelihe syrjin. Eljas arveli, että ihmisjoukkoa kai se ujostelee, yksin kun on, ja jatkoi pakinaa, huomaamatta ohikulkevien katseita ja pistopuheita.
Ei kuolemakseen olisi hän arvannut, että niillä oli hänestä niin paljon sanomista.
— Ylioppilaskohan se on tuokin, joka mokoman kanssa siinä kauppaa tekee?
— Siltä näyttää. Muistaakseni tuon naisen olen nähnyt jossakin ravintolassa.
— Kapakkaenkeli! Kauas se jo menee nykyajan nuorison häpeämättömyys ja törkeys. Ei nyt välitetä enää siitä, mikä sopii, mikä ei. Peittelemättä noin ylioppilaat yleisissä seuroissa käyttäytyvät! — Se on se samainen kirottu ajan suunta…
Keskustelijat olivat ikävoiton herrasmiehiä, jotka eivät mistään niin innostuneet, kuin ylistellessään entistä kulta-aikaa, jolloin he olivat nuoria, ja sättiessään nykyistä mätää ja turmelusta.
Kaksi rouvasihmistä asteli näiden jäljessä, keski-ikäistä jo, mutta hyvin kuristettua ja pöyhistettyä.
— Kas tuonne! Noin nuori ja niin jo turmeltunut!
— Sanokaas muuta! Varmaankin ensivuotias ylioppilas! Mutta kuinka tänne päästetäänkin kaikenlaisia naisia oikeitten ihmisten seuraan.
— Ei välitetä. Siten ne nuorukaiset, usein toivorikkaat, vanhempainsa ilot ja onnet, syöksyvät auttamattomaan häviöön. Mutta siitä ei olla tietääkseenkään, peittelemättä suvaitaan ruminta ilkeyttä.
Mistä ne lienevät kaikki Annin tunteneetkin kapakkatytöksi, vaikka oli se yhtä siro kuin joku muukin; mutta tunsivat ne.
Parvi nuoria tyttöjä käveli käsikynkässä. Uteliaasti katselivat he etäämpää tuota kaunista paria, joka niin kaikkea huomaamatta, mutta kaikkien huomaamana, näytti keskusteluun vaipuneelta. Kohdalle tultuaan viskasivat ylenkatseellisesti niskaa ja kohauttivat olkapäitä, toisaalle silmäillen. Mutta sivu päästyään he painoivat päät sukkelasti alaspäin ja vastakkain, ja hienoa kuisketta ja naurun tirskunaa kuului joukosta.
Heti heidän vanavedessään purjehti joukko hännysniekkoja nuoria miehiä ihaillen edellä astuvien hienosia hartioita ja kaarevia selkiä, joita eivät syvälle uurretut, pitsireunaiset silkkipuvut paljon kätkeneet ahnailta katseilta. Ei jäänyt etupuoleltakaan mielikuvitukselle paljon varaa.
— Eikö se ole Eljas tuo, joka noin väylän paikalle on laivansa laskenut. Pulskanpa se löysikin.
— Mutta hiukan syrjempään olisi hänen soveliaampi löytönsä laittaa.
Tuossa hän aivan sikaneeraa…
— Niin, sehän on Hellaan Anni.
— Toki hänet kaikki ihmiset tuntevat. Pitäisi käydä Eljasta nykäisemässä, ei näytä älyävän mitään.
Lassi oli joukossa. Sivumennen oli hän somassa saksalaisessa »biiri-tuvassa» siemannut — sorjan tarjoojattaren houkutuksesta — pari seideliä, ja oli siis jo hyvin mies puolestaan. Heti pyörähti hän, arvonsa tuntien, Eljaan viereen, tapasi häntä käsivarresta ja sanoi:
— Tule pois Eljas, eihän tuo sovi. Etkö näe, että sinua kaikki ihmiset katselevat.
Veret kohosivat äkkiä Annin poskille, mutta katosivat taas joka pisara.
Kalpeana vetäysi hän syrjään ja hämmentyi ihmistungokseen.
— Mitä? Ihmiset? Mikä ei sovi? — Suuttumuksen tulta iskivät Eljaan silmät Lassia kohtaan. Hän halveksi sydäntään myöten mokomaa varoittajaa. Juuri kuin hänet olisi pahanteosta tavannut — moukka!
— No kun sinä tuon kanssa… Nuokin tytöt nauroivat.
— Naurakoot minusta nähden vaikka ikänsä. Tyttärien soppityrskyt ja sinun varoituksesi, ne ovat minusta yhden arvoisia. Saat mennä. — Eljas kääntyi selin, tytön puoleen muka, mutta tämä oli jo hävinnyt. Häntä hakemaan hän käveli, mutta eihän siinä vilinässä enää häntä tavannut, vaikka kuinka olisi haluttanut tytön mielestä saada poistetuksi sen ilkeän vaikutuksen, minkä tuon tomppelin sanat näkyivät häneen tehneen. No, ehkäpä sen illan pitkään vielä yhytti.
Mutta Juhanan hän tapasi seisomasta vinosti erästä virvoitusmyynti-kojua vastaan. Hän näytti tarkastelevan seinälle maukkaasti ripustettuja kauniita ja kalliita voittoja, tarkastelevan kauan ja arvostelevan niinkuin tuntija ainakin. Oli siinä keskellä muudan mahdottoman suuri ja kaunis kangas, jossa oli ompeleita sisätysten ja päälletysten jos minkä värisiä ja mutkaisia — suomalaisten kuosien tapaan oli muka olevinaan neulottu. Siihenhän ne Juhanan silmät varsinkin näyttivät kiinnitetyiltä, ikään kuin olisi hän arvellut, että tuoppas tänne Sotkamon eukko, niin tuntisiko tuo sitä kotimaiseksi. — Mutta semmoisia se Juhana ei nyt arvellut. Toisella nurkkasilmällä vilkaisi hän usein oikealle, jossa pari naista — Julia oli toinen — ihmettelivät pitsikuoseja, toisella taasen vasemmalle, viinimyymälän ovea kohden, ja niitä katseita se näytti ajatuskin seuraavan.
— Viinilasiako persoilet, kysyi Eljas, serkkunsa rinnalle astuen.
— Enpä sitäkään, muuten vain tässä katselen.
— Siinähän tuo on sinun mamsellisikin. — Juhanan katseet ne Eljaankin silmiä ohjasivat. — Ahaa! Häntäkö sinä tuonne putkaan tuumaat pyytää?
— Arvelin vähän, mutta ei taida maksaa.
— Onhan se koko näppärä tuossa vaaleassa puvussaan samettireunuksilla.
Koreat silmätkin.
— Laihanlainen. — Juhana muisti Eljaan omat sanat.
— Ei mikään erin mehevä, mutta menettelee. Kuka tuo toinen lie?
— Konttoristi sekin, mikä lie. — Hyvin oli taas Juhana välinpitämätön tytöistä, ainakin näöltään. Mitäpä hän niistä. Eikä hän toisekseen koskaan niin hullu ollut, että olisi näyttänyt heistä perustavansa, vaikka olisi perustanutkin. Suututti häntä kumminkin vähän, että Eljaan juuri piti sattua siihen, kun hän oli aikeessa mennä tytöille ehdottamaan, että maistaisivat viinilasin, mutta yhdenpä tuo teki, mitäpä noista olisi kostunut. — Minnekkäpäin sitä kävellään, joutavaahan tässäkin on seisoa, sanoi hän serkulleen.
Siitä lähtivät he luovimaan joukkojen keskitse vastapäistä seinustaa kohti, jossa jonkinlaista teatteria ilveiltiin. Mennessään Juhana silmäsi vielä taakseen, että katselikohan Julia heitä sattumalta. Katselihan se. Eljaskin sen huomasi.
— Mikset mennyt tyttöjä puhuttelemaan; vai etkö toista tuntenut?
— Tunsinhan minä, mutta minkäpä heistä hyötynee.
Jo alkoivat tanssia puuhata. Kaikista pulskimmat nuoret herrat, pitkät ja leveät sinivalkoiset silkkinauhat sidottuina frakin ympäri ja latuskainen lakinmalli kädessä, koettivat keskelle siltaa raivata pientäkään pyörimistilaa tanssivaisia varten, mutta ei se tahtonut luonnistaa. Kun miltä kolkalta olivat kohteliaasti pukkineet ihmiset syrjään, niin toiselta kolkalta tunkivat nämä taas. Vasta kun mahtavaääniset vaskitorvet olivat töräyttäneet esiin komean valssin ja eräitä pareja oli lähtenyt kiertelemään, vasta silloin aukesi sijaa. Ja sitten sitä tanssittiin, tungettiin, töykittiin ja pyydettiin anteeksi. Ja kun vähän ruvettiin lämpiämään, niin siirryttiin seinemmäs viileihin virvoitusputkiin ja uudistettiin voimia vaahtoavalla samppanjalla, jota pitkistä ja hoikista laseista ryypittiin. Auta kuin sitä meni samppanjaa, vaikka kaksi markkaa lasilta ottivat! Mutta kuka siitä välitti: se vilkastutti ja se innostutti, se kiihoitti.
Juhana seisoi siinä syrjässä katsellen, ja arveli että jospa olisi tanssimiehiä, niin jo vain hänkin muutaman kierroksen pyöräyttäisi ja veisi sitten tyttönsä noinikään käsikynkästä tuonne putkaan ja juottaisi lasin, jospa nyt ei juuri samppanjaakaan. Kerta oli hän nähnyt Julian sivu viilettävän, ei useampaa. Eljastakin hän katseli, että käskisi tämän käydä tyttöä jonkin kerran pyöräyttämässä, — tanssimies kun nyt kerran on.
Eljas käveli ja etsiskeli Annia. Ei ollut sen koommin häntä nähnyt koko iltana. Ei hän olisi viisistäkään varoituksista säikähtänyt tanssiessaan hänen kanssaan vaikka minkälaisessa seurassa. Yhtä hyvä se oli kuin joku muukin läsnäolevista naisihmisistä, ja parempi kuin moni. — Mutta ei näkynyt. Olisiko Lassin sanat niin pahakseen pannut, että pois olisi mennyt? Hyvin se on arkatuntoinen.
Samassa näki hän Lassin kumartelevan erästä naista ja pyytävän tanssiin. Eräs Lassin Hellaan sunnuntaisista veljistä — toisella kymmenellä näkyi jo taaskin olevan — esitti häntä muutamalle hienolle ryökynälle. Tämä levitti nenäliinan valkoisen pukunsa päälle, kun ei Lassilla ollut hansikkaita, ja niin sitä mentiin joukkoon töykkimään. Urotyöstään ylpeänä tuli Lassi tanssin jälkeen suoraan Eljaan viereen, pyyhki hikeä otsaltaan ja valitti kuumuutta. Paljon sanoi tanssineensa.
— Oletko sinä vähääkään käynyt yrittelemässä?
— Enpä ole. Ei ole tyttöjäkään tuttavia.
— Saahan niitä vaikka tusinan. Tule, minä esitän tuolle valkoiselle.
— Älä näe vaivaa.
— Ka kun et… Tiedätkö, miten Hellaan Annin kävi?
— En. No miten?
— Äsken tuossa ovella näin, kun eräs marsalkoista häntä talutti ulos.
— Ulos? Miksi? Käyttäytyikö hän sopimattomasti?
— Eikö mitä, mutta parempain ihmisten joukosta… Monta niitä on kyörätty. Olisivat tulleet edeltäpuolisen.
— Vai niin. — Synkäksi menivät Eljaan kasvot, ja katkeruus täytti hänen mielensä. Hän ajatteli, että sentähdenkö, että Anni on joutunut ravintolan tiskin taakse, ja senkötähden ettei hänellä ole kotia eikä sukulaisia, voidaan häntä tuolleen kohdella, ajaa syyttä pois julkisista huveista, polkea maine kuin rikolliselta, saastaiselta! Tiesi mitä kaikkia ajatuksia silloin hänen päähänsä nousi; ei hän ollut niistä itsekään selvillä, mutta sen hän vain selvästi tajusi, että jotakin siinä on vinossa. Ytelältä maistui hänestä nyt kaikki. Tuo teeskennelty ilo ja ihastus hienojen seurassa häntä tympäisi.
Pikkuista myöhemmin he siis Juhanan kanssa lähtivät pois. Ei se Juhana olisi pitänyt mitään erityistä kiirettä, katsella olisi vieläkin voinut, mutta mitäpä toisaalta hänkään siellä yksin teki. —
Kun Eljas sitten kävi ensi kertaa Hellaassa ja tapasi Annin, oli tämä hyvin ujona ja vakuutti, ettei hän ollut sentähden arpajaisiin mennyt, jotta Eljaan panisi koetteelle; muuten vain oli mennyt, kun aikaa oli, mitään ajattelematta — tyhmästi kyllä. Eihän Eljas ollutkaan häntä mistään epäillyt eikä moittinut. Oli vain suutuksissaan, kun siellä Annia pahasti kohdeltiin. Mutta niistä hän puolestaan ei vähääkään säikähtäisi. Ja siihen nuottiin sitä puheltiin.
Tuon tuostaankin kävi Eljas Hellaassa. Juonnin tähden ei, vaikka ainahan sitä piti maistellakin. Konsa oli Juhana matkassa, konsa joku muu. Väliin hän kävi yksinkin.
Eräänä iltana siellä Eljaalla oli mieli mennä pahaksi. Kun hän näet tuli ovesta ääneti sisään, havaitsi hän tiskin luona erään upseerin seisomassa Annin vieressä. Selin olivat häneen. Upseeri kiersi käsivartensa Annin ympäri, ja niin se Eljaasta tuntui, että se käsivarsi sai levätä siinä vartalon ympäri estelemättä ja liian kauan. Kauan se tosin ei ollut, sillä kun tyttö Eljaan huomasi, heitti hän upseerin ja tuli pakinoimaan. Eikä Eljaskaan puhunut mitään. Saattoihan se olla erehdyskin hänen puoleltaan; eihän se käsivarsi kenties ollutkaan niin hellästi tytön varrella kuin se hänestä näytti. Mutta hyvin tuo häntä sentäänkin karmasi, että jos se tyttö vietävä kumminkin on viekas ja heittiö ja hän tässä aisankannattajana turhia hapuilee. Mutta toisakseen: hyvinhän hän oli vapaa; jos jotain epäluuloista näki, niin mikäpäs hänen oli tyttöä heittäessään. Katkeranlaista se tosin noin oli ajatella ja toisinaan mieli epäilyttämään; mutta eipä se Eljas sitä paljon ajatellutkaan, ja kaikki jäi entiselleen.
Paljon ne ivailivat toverit häntä noista Hellaan retkistä, mies kun ei vielä ollut älynnyt itsekseen pitää tuumiaan. Kysyivät, eikö siellä jo kohta alkanut jotakin kypsyä, monesko numero hänellä oli ym. Lassi se varsinkin oli kärkäs Eljasta pistelemään, ja vaikk'eivät ne pistokset aina niin syvältä tuntuneetkaan, niin se kumminkin suututti Eljasta. Hänellähän oli rehelliset aikeet.
Mutta Juhana ei puhunut sanaakaan. Eljas kun luki ahkerasti, jotta oli oikein ihme ensivuotiaaksi, niin Juhana arveli, että antaapa hänen haaveksiakin sekaan, eihän siitä juuri haittaakaan ole. Kun se noin työtä tekee, niin ehkä siitä mies paisuu. — Itse hän säännöllisesti kulki tätinsä luona joka sunnuntai, säännöllisesti tapasi siellä Julian, jonka kanssa milloin sanan vaihtoi, milloin oli vaihtamatta. Toisinaan saattoi tytön kotiin Malminkadulle ja käveli sen jälkeen vielä muutaman mutkan kaupungin ympäri — oli sää mikä tahansa, — ja mietti, mitä lie miettinyt.
Ja niin se kului syksy ja vuosi lopulleen.