V.
Kevätaika se on huvitusten aikaa. Iloisampaa puoltansa tarjoaa luonto ja elämä, ja ilomielin käypi ihminenkin tähän tarjottuun, valoisampaan puoleen käsiksi. Etelämailta, Niilin rannoilta rientävät laululintuset, leivot ja peipposet pohjolaan, ja etelästä kai, ehk'ei juuri Niilin rannoilta, saapuvat posetiivitkin pihamaillemme uudella vauhdilla vääntelemään vinkuvia säveleitään. Nämä säveleet ja keskipäivän heloittava paiste ajavat ihmiset ulos huoneistaan nauttimaan unestaan heräävän luonnon nuorteutta ja turmelemaan jalkineensa likavesilätäköissä. Kevät tekee lopun talven pitkistä, ikävistä puhteista, säästää kaasua ja kynttilöitä, sulkee luistinradat ja pakottaa nuorison nousemaan ylös aamulla ani varain hankiretkille lähteäkseen. —
Arkadiateatterin edustalle sitä piti kokouduttaman jo kuuden aikana, täsmälleen. Kelkkoja mukaan, mutta ei evästä; siitä on niin paljon puuhaa ja sotkua, teelusikat ja veitset katoavat ja vaihtuvat, ja se on sitäpaitsi niin epärunollista, maalaismaista.
Vähitellen siihen alettiinkin keräytyä pienissä joukoissa. Uni oli vielä useammassa silmässä; eivät ne silmät tahtoneet oikein auki päästä, mutta arastelivat lumen kirkasta kiloa. Ääni oli karkea ja herkkä katkeamaan öiseltään, ja vilun väreitä risteili ruumiissa, kun ne suoraan lämpöisen peiton alta tulivat ulos aamukylmään.
Ensiksi siinä käteltiin ja haukuttiin toisia, jotka viipyivät. Kaikki he olivatkin tuttavia jo vanhastaan, lapsuudesta saakka, sillä he olivat kaikki kotoisin samasta kaukaisesta pienestä koulukaupungista, josta ajan pitkään olivat Helsinkiin soluneet, — sinnehän useimpien sivistyneiden pitää päästä jos mitä varten, vähäksikään aikaa. Mutta paljon he olivat vierautuneet toisistaan myöhempinä aikoina, kun harvoin olivat yhteen yhtyneet ja kun eri oloihin olivat joutuneet. Siksi nyt olikin moinen yhteinen retki koetettu saada toimeen, jotta vielä virkoaisivat entisten aikojen hauskat muistot.
Useimmat siihen samassa kokoontuivatkin, ja seura lähti luikumaan kaupungista ulos, — parikymmentä henkeä, ylioppilaita kymmenkunta ja neitosia joku harvempi, opiskelevia nekin, mikä musiikkia, mikä käsitöitä, mikä lukujen jatkoja; elämisen murheet näet heitäkin pakottivat työhön. — Mutta olipa heidän joukossaan semmoisiakin, jotka eivät elämän huolien tähden Helsingissä oleskelleet. Oli kamreeri Hallmanin molemmat tyttäret Sylvia ja Alma, nuoret ja kauniit, ja — myöntää se täytyy — oikeastaan näiden tähden se retki olikin toimeenpantu. Sillä kun kamreeri oli äsken saanut tuottavan ja arvokkaan viran eräässä ylihallituksessa ja muuttanut pohjanperiltä, pikkukaupungista, Helsinkiin, oli perhe luonnollisesti seurannut suureen maailmaan. Tyttäret olivat ihastuneet tavatessaan tuonaan eräissä tanssiaisissa kotipuolen tuttuja, kahden puolen oli ihastuttu ja siellä oli päätetty koota seurue vanhoja ystäviä ja lähteä hangelle.
Saattoi sen kyllä jo itse retkestäkin huomata, että nuo sisarukset siinä olivat etummaisina, niinkuin pääasiana. Heidän ympärillään oli aina useimpia nuoria miehiä, ja heidän sanojaan ja toiveitaan oltiin aina auliita noudattamaan.
Eljas käveli Sylvian rinnalla, ja oli tältä saanut kannettavakseen muhvin, joka kelkkaa vetäessä oli esteenä. — Täällä se näet jo Eljas oli — missäs harakka, jos ei sian tappajaisissa! Hän oli jouluaaton jälkeen ensiksi heittäynyt maailman vihaajaksi, mutta vähitellen, kun haihtui mielihaikea, jätti hän omaan arvoonsa Hellaat, Annit ja muut houreet, rupesi järkimieheksi. Opiksi se vain tuo Annin juttu oli hänelle ollut. Hän oli oppinut katselemaan maailmaa toiselta kannalta; hän oli antautunut ihan vastakkaisia periaatteita harrastamaan kuin ennen, hän nauroi entisille lapsekkaille, maailmaa parantaville tuumilleen, nauroi, mutta kaipauksella muistellen entisiä aikeitaan, nauroi, mutta uskomatta omaa nauruaan. Hän ei ollut aivan selvillä itsestään. Toisinaan hänestä tuntui kuin olisi hän taasen voinut sopia maailman kanssa, tuntui siltä, ettei se sentään ehkä ollutkaan niin peräti hapannut kuin miksi hän sitä tuonaan oli kuvaillut. Niin se nyt taas varsinkin tuntui, kun hän siinä päivänpaisteisella hangella, raittiissa aamuilmassa käveli miellyttävän Sylvian rinnalla ja haasteli entisistä ajoista.
— Olihan se sekin muudan retki, kun te Lummejoen rannalla olitte mäkeä laskemassa, pikkuiset tytöt.
— Niin suksilla, muistanhan sen. Se oli eräänä laskiaisena, minä olin pieni vielä, vähän yli kymmenen vuoden.
— Ja muistatte kenties, että oli syvälti lunta silloin.
— Oliko se silloin! Tehän kai juuri silloin olittekin matkassa, kun minut kaivettiin ylös kinoksesta. Oi, nyt muistan, ha, ha, ha!
— Ihan kaivamalla minä sain kaivaakin, sillä teitä ei näkynyt vähääkään lumen seasta, ei muuta kuin sompasauvaa hiukan; ja toiset tytöt kaahloivat ympärillä ja itkivät ja huusivat apua, kun meitä sattui muutamia ohi hiihtämään.
— Hi-hi-hi! Siinä kai oli korkeampi mäki kuin luulin, koska lankesin.
Muistan aivan selvään vielä, kuinka kotona toruivat, he-he-he!
— Nyt te nauratte, mutta silloin itkitte, niin että kyyneleet valuivat pitkin lumisia poskia, ja seisoitte kädet suorallaan, kun vanttuutkin olivat lunta täynnä.
— Ja te, kohtelias ritari, heititte minut siihen seisomaan.
— Tietysti, minulla oli omat matkani ja toiset jättivät.
Mustalaispojan kokoinenhan olin minäkin, vähän suurempi.
— Ei silloin arasteltu.
He kävelivät ensimmäisinä ja jäljestä seurasivat toiset kaksin, kolmin tahi nelin joukoissa. Viimeisenä tyyräsi Juhana ja kummasteli itsekin, että mitenkä se hänkin tässä joukossa kulkee. Mutta luonto se tikanpojankin puuhun vetää, ilveilivät toiset hänelle salavihkaa, kun hän siellä Julian rinnalla tanakasti tallusti, vaikka puhelematta ja naureskelematta kuten muut; käveli vain ja veteli vankasti tupakkia.
Lassi ja Antti olivat myöskin matkassa, ja Lassi koetti etenkin pitää Antin sisarta lämpimänä, puhellen puuta heinää. Mutta samalla nauratti hän koko tyttöliutaa; väliin nämä nauroivat ihan katketakseen, vaikka eivät oikein tienneet nauroivatko Lassin sukkeluuksille vaiko tyhmyyksille. Lassi kumminkin piti edellisen arvelun varmana ja tuli yhä rohkeammaksi. — Ja niin siinä soluttiin Hesperian ohi ja vilahtelipa syrjempätä rakennusten ja puitten lomitse Hellaan huvilakin.
— Eljas, lähettäisiinkö Hellaaseen? — Tytöt eivät ymmärtäneet, mikä
Lassin sukkeluus se siinä oli, koska pojat nyt vuorostaan nauroivat.
— Mene, jos mielesi tekee! — Eljas ei ollut joulusta asti Hellaassa käynyt, ja paljon muistoja virkosi hänen mieleensä, kun siitä nostettiin puhe. Mutta vastenmielisiä muistoja, jotka hän tahtoi karkoittaa varsinkin sillä hetkellä.
— Ei tee, ehkä nyt sinulla sattuisi sinne asiaa.
— Kas, siellä seisoo joku balkongilla, huomautti neitosista eräs.
— Niin, eräs naishenkilö. Kas kun hän meitä tähystelee, jatkoi Sylvia, joka jo myös oli toisten puheeseen puuttunut.
— Niinpä näkyy.— Ei ollut Eljas katsellut sinnepäinkään, mutta nyt piti hän velvollisuutenaan tarkata seurattavansa neidon puhetta. — Siellä seisoi Anni Hellaan parvella puistelemassa pöytäliinoja; hento, notkea vartalo kuvastui selvästi tuttavana kirkkaassa päivänvalossa, ja käsi oli nostettu silmille varjostamaan niitä paisteelta. Tarkasti hän tähysteli, ja kun Eljas nosti sinnepäin silmänsä ja katseet osuivat vastakkain, punastui poika. Tuon liekö Sylvia huomannut, koska kysäisi:
— Tunnetteko hänet?
— En… Mikä lie palvelija eli myyjätär. — Välinpitämättömästi koetti hän vastata, mutta kovin siinä olisi hänellä ollut kiusallinen asema, ellei samassa olisi rakennuksien suojaan siirtynyt Hellas ja ellei Lassi uudella hulluttelullaan olisi kääntänyt kaikkien huomiota toisaalle.
Kohta oli joukko päässyt lasitehtaan luo ja siitä suoraan poikettiin metsään, juostiin kilpaa, hypittiin, telmittiin; hanki kantoi mainiosti ja ilma tuntui niin raittiilta ja kepeältä, että eivät jalat tahtoneet maassa pysytellä. Mäkeä laskettiin, vedettiin toisiaan ja kaadettiin kelkat tahallaan ja naurettiin, juostiin kukkulata ylös, toista alas pitkin kenttiä ja harjanteita, ohi Alppilan viiletettiin, ja vasta metsän sydämessä etäällä istahdettiin hangelle, kiville tai kannoille levähtämään. Posket punottivat ja keuhkot läähättivät, rinnat kohoilivat ja silmät paloivat iloa. Ja kun Antti tarjosi vastoin kieltoa mukaan otettuja leivoksia seurueelle, niin ne syötiin semmoisella maulla, jotta olisipa ollut enemmän!
Siinä levähdettiin ja levähtäessä leikittiin. Leikkien pääasiallinen tarkoitus ja niitten huvittavainen ominaisuus lienee se, että ne ovat jonkinlaisia esikuvia elämästä. Ja varsinkin eräs elämän tärkeistä pykälistä, avioliitto, otetaan niissä mielellään kuvaannollisesti esiteltäväksi. Niissä näet monessakin yhdistellään parittain ihmisiä; mutta usein niissäkin sattuu, etteivät parit oikein »passaa», — eivätkä ne muuten olisikaan elämän todellisia kuvia. Niinpä nytkin. Juhana joutui istumaan kannon nokkaan hienoisen Sylvian viereen ja oli hyvin onnettoman näköisenä, kun ei tiennyt mitä hänen siinä oli tehtävä, joten luonnollisesti tekikin kaikki nurin. Ykstotinen Julia osui Lassille pariksi, ja tähän vaikutti se niin masentavasti, ettei Lassi koko leikin aikana hoksannut yhtään sukkeluutta, ei edes tyhmyyttäkään. Antille tuli sisar neitoseksi. Ja päällepäätteeksi jäi Eljas ihan parittomaksi, vaikka monikin häntä olisi rinnalleen halunnut, ja hän itse kiroili Juhanan onnea.
Hän käveli siis hiukan pahantuulisena männikköön, asteli siellä yksikseen verkalleen kukkulan etelärinnettä. Paikotellen oli jo lumettomia täpliä, ja muutaman kiven kupeelta löysi Eljas sinivuokon, kevään ensimmäisen, pienen tosin ja kalpeaksi jääneen, kun oli liian aikaisin uskaltanut nousta kinosten sekaan kasvamaan. Sen hän poimi ja pari muuta, useampaa ei löytänyt, vaikka haki tarkasti ja laajalta. Mutta tyytyväinen oli hän siihenkin, ja kun hän iloisena taas kävi toisten seuraan, jotka jo olivat uuteen leikkiin ryhtyneet, mihin hänkin pääsi osalliseksi, tarjosi hän hymyillen kukkasensa Sylvialle, joka oli häntä kiiruhtanut parikseen pyytämään — parittain näet taaskin oltiin, eipähän ilman. Tyttö kiitti ihastuneena ja uuden innostuksen valtaamana riensi koko seura, unohtaen leikit, vuokkojen hakuun. Mutta useampaa ei löytynyt: Sylvia oli ainoa kukkarinta ja ylpeä siitä.
Mutta jo oli aika palata, sillä hanki uhkasi pudottaa. Pitkänsillan kautta mentiin takaisin ja retkeen tyytyväisinä saavuttiin kaupunkiin; kävellessä tuumattiin panna toimeen jotakin uutta yhteistä hauskuutta. Ennenkuin kuitenkaan ohjelmasta päästiin selville, oltiin jo Fabianinkadulla kamreerin talon edustalla. Sylvia juoksi ensin yksin sisälle ja käski toisten odottaa, hän ei viipyisi kuin minuutin, kunnes tulisi takaisin hyvästelemään. Meni niitä minuutteja kymmenenkin, mutta ilosta säteilevänä hän hyppäsikin portaita alas ja julisti sanomattomalla riemulla, että isä ja äiti olivat käskeneet hänen pyytää huomisillaksi heille kaikki retkeläiset teetä juomaan.
— Ja pienen polskankin lupasivat, mutta minä uskallan vakuuttaa, että ei se tule olemaan niin aivan pienikään.
— Ihmeen hauskaa! Siitäkös lystit tulee! Kiitosta monta!
— Tulkaakin ajoissa, ja välttämättä kaikki.
Ihastus oli yleinen. Nuorimmat se hurmasi kerrassaan ja valtasipa vanhemmat muassa olleet neitosetkin, jotka jo pitivät itseään ja joita etenkin muut pitivät palovakuutettuina liikanaista huvituksen ja tanssin kiihkoa vastaan. Melkeinpä tanssien siinä erottiin. Yksin juro Juhanakin kynsiskeli korvallistaan arvellen, että joko peeteli pitänee lähteä tanssikouluun vielä vanhoilla päivillä ja jäykillä säärillä.
Nyt piti valmistautua »paaleihin». Lassi meni suoraan hienoimmalle räätälille ja osti valmiiltaan uudet ja aivan uusmuotiset vaatteet ja kirjoitti kotiin, että rahaa pitäisi tulla viljemmälti, sillä kun hän nyt oli tullut seurustelleeksi kamreeri Hallmanin perheessä ja muissa pääkaupungin hienoimmissa piireissä, niin sitä vaatteisiin ynnä muihin tarpeihin kului runsaammalti. — Ja hän tiesi, että rahaa piti tuleman. — Eljas osti harmajat hansikkaat, ja Juhana ajatti partansa parturilla, että kerrankin ihmeeksi tulisi hyvä. Ja niin täydessä tällingissä astelivat he illan suussa kaikki kolme kamreerin eteiseen, yhdessä Antin sisaren kanssa, joka Sylvian luona muutoinkin seurusteli ja tiet tunsi.
Retkeläiset olivat luulleet, että kutsut olivat yksin heitä varten. Pettyivätpä he siis, kun tapasivat muitakin vieraita, outoja ja komeita, ylpeitä isoisia, joiden seurassa tuntui äkiksestään tukalalta olla, kun ei niin tarkalleen tiennyt, miten pitäisi istua ja seisoa ja yleensä käyttäytyä.
Siellä oli neitosia, joiden hienous ja korkea suku jo ihon läpi kuulti, oli herroja, joiden pukimille ainoastaan Lassin uudet vetivät vertoja. Tuli jo pari upseeriakin helisevin kannuksin ja vahatuin viiksin ja kielet sukkelina ruotsiksi lirkuttamaan. Nepä tiesivät miten olla piti. Emännän kättä he suutelivat, isännälle osasivat mieliksi puhella, tyttöjä naurattaa ja pikku veljeä nostivat kattoa kohti; kaikki he voittivat. Mutta toisia vieraita eivät olleet näkevinäänkään, ennenkuin isäntä esitteli, jolloin kilauttivat kannuksia. Toisen tunsi Eljas, Lendau nimisen; se oli sama mies, jonka käsivarsi silloin yhtenä iltana oli näyttänyt kiertyneeltä Hellaan Annin varrelle.
Kovin se aluksi tuntui juhlalliselta, mutta mukiin meni sentään illan pitkään. Tanssimaan kun ruvettiin, niin pyörittiin oikein sydämen halusta, — olihan siellä kotipuolen tuttavia ja välipä muista. Upseerit ja muut oudommat herrat eivät käyneet kuin väliin aina pyöräyttämässä talon neitosia ja Helsingin ryökkynöitä; se muka ei ollut aivan hienoa tuo tuommoinen innokas tanssi hikeen asti, eikä terveellistäkään, ja sentähden he ovelta usein arvostelivat hienolla pilkalla maalaiskeltanokkien innostusta. Ja isännän huoneessa oli juotavia valita.
Eljas ja Sylvia olivat jo ensi valssissa sopineet toisesta »franseesista»; sehän se onkin loistokohtana aina tanssiaisissa. Vastapäätä tanssi Lassi Antin sisaren kanssa eivätkä he muusta seurasta paljon tienneetkään. Sylvia kertoi Eljaalle panneensa painoon ne vuokot säilytettäviksi; niihin näet yhtyi niin monta hauskaa muistoa hupaisasta retkestä. Eljas kehui tätä iltaa vielä hauskemmaksi, ja kun Sylvian rintakukkavihosta muudan oksa sattui taittumaan, sai Eljas pitää sen omanaan. Ja taas muistelivat he entisiä aikoja — niitä on aina niin lämpöistä palautella mieleen, — muistelivat, kuinka he ensi kertaa yhdessä olivat tanssineet lapsina vielä, kuinka Eljas ei ollut osannut muuta kuin polkkaa hyvin niukasti, niin että hänen tahdissa pysyäkseen oli täytynyt laskea yks, kaks, kolm, ha-ha-haha… Pahuus kuin se meni tuo aika! Tanssi oli lopussa. Mutta vielä oli kevättä pitkälti, vielä saisivat he monet hypyt hyppiä, monet lystit yhdessä pitää, ja Sylvia esitti, että he pian taas tekisivät hankiretken ja että he kotipuolen tuttavat tiheämmin seurustelisivat, — hän puolestaan ei paljon välittänyt noista pääkaupunkilaisista, joita isä ja äiti olivat pitäneet velvollisuutenaan pyytää tanssiaisiin.
Sen jälkeen syötiin, ja syötettiin, ja syönnin päälle taas tanssittiin — kauan. Eikä sitä olisi kukaan hennonut katkaista, elleivät nuo vanhemmat neitoset vihdoin olisi, huomaten isäntäväen hienoja viittauksia, päättäväisesti nousseet ja jyrkästi vaatineet poislähtöä. Täytyi siis lopettaa. Mutta ensin piti vilvoitella pikkuisen, ja sentähden, sillävälin kuin toiset lopettelivat lasejaan isännän kamarissa, kävelivät hankiretkeläiset verkalleen salin lattiata. Siinä mietittiin uutta hankiretkeä ilojen jatkoksi.
— Tällä viikolla meidän vielä pitää saada se toimeen, puhui Sylvia, joka varsinkin oli asiasta innostunut.
— Niin, mutta pitäisi saada toimeen semmoinen, jossa voitaisiin tanssia, jatkoi hänen nuorempi sisarensa, joka ei läheskään ollut saanut tanssinhaluaan tyydytetyksi.
— Hei, minä tiedän, virkkoi Eljas ja napsautti sormiaan. — Me kävelemme Oulunkylään asti hankea pitkin, tanssimme siellä ja syömme aamiaista ja tulemme junalla takaisin.
— Se kyllä sopii, helppo siellä on saada huone, tiesi toinen.
— Se on mainiota, niin meidän täytyykin tehdä. — Tytöt olivat kaikki hyvin mielissään keksinnöstä.
— Mutta kuka ottaa hankkiakseen huoneet Oulunkylässä, sillä tilata ne täytynee, huomautti joku.
— Kyllä minä, tokaisi Lassi, minä ajan sinne junalla vaikka huomispäivänä, — me ajamme, Antti.
— Ja voipihan sen tehdä telefonillakin.
— Entä musiikki… Onko siellä pianoa?
— Ei liene… Sepä oli hankalampaa.
— Mutta Antti soittaa viulua, soitathan veli kun osaat, pyysi sisar veljeensä kääntyen.
— Niin, te soitatte, soitattehan, rukoilivat tytöt kauniisti.
— Kyllä kernaasti sen verran kuin osaan.
— Kiitoksia, kiitoksia. — Alma ryökkynä innostui niin, että itsekseen jo valssin pyöräytti.
— Mutta silloinhan te ette saa itse ensinkään tanssia, surkutteli neitosista eräs sääliväinen.
— Hauskuutta on, kun voi olla uhraavainenkin muitten iloksi, ja sen
Antti kyllä tekee, kehui sisar.
— Ja jonkin valssin minäkin osaan avuksi vinguttaa, ilmoitti Eljas.
— Todellakin! Hauska kyllä olisi osata. — No nythän selviää kaikki. — Sylvia jo rupesi selvittelemään asioita, mutta näki samassa, että vanhukset tulivat uudesta viivytyksestä taas levottomiksi.
— Mutta milloinka me sitten lähdemme? Päätetäänhän se. — Ei ollut kaikki selvillä.
— Jo tällä viikolla.
— Eiköhän jätetä ensi viikoksi? Tällä viikolla on jo ollut niin paljon huvitusta — pitää säästää. Eikähän sitä joudakaan. — On hyvin tarpeellista, että kaikissa seuroissa ja kaikissa tuumissa on jonkinvertainen hillitsevä, konservatiivinen elementti mukana vaikuttamassa. Semmoinen tehtävä oli nyt elähtäneiden neitosten.
— Niin, Almakaan ei pääse koulusta.
— Mutta maanantaina on lupa.
— No sovitaan sitten maanantaista, jolloin kaikki joutanevat.
— Ja Lassi tiedustelee Oulunkylässä huonetta ja ilmoittaa sitten kaikille, jos on onnistunut saamaan.
— Niin, niin, sovitaan siten.
Isäntä tuli ottamaan osaa puheeseen, mutta samalla tekemään lopun pitkistä keskusteluista.
— Mitä te nyt sovitte täällä Oulunkylästä?
— Me, isä, aiomme tehdä hankiretken sinne ja tulla junassa takaisin, ja siellä tanssia viulun mukaan, selitti Alma, käyden isänsä kaulaan kiinni.
— Junassako tanssia, tyttöseni! Hillitse toki tanssi-intosi viulun mukaan. Jaa, hyvästi, puhui hän vieraille, jotka ryhtyivät kättelemään; ei kestä kiittää, muistakaa käydä vastakin. Niin, hauskahan teillä näyttää olleen, en ole tyttöjäni nähnyt noin iloisena ennen koskaan. Almakin aikoo junassa tanssia, hupakko! — Jaa, — hyvästi!
Juhana oli jo takki päällä lähtemässä, odotti vain Eljasta, joka vielä viipyi Sylviaa hyvästelemässä. Vihdoin hänkin irtausi.
— Maanantaina siis, ja aikaisin, puhui vielä tyttö.
— Aikaisin, ei kuitenkaan ennen päivän nousua! Kunhan ilma olisi kaunis.
— Sen täytyy olla. Hyvästi siksi.
Taaskin oli Eljas hurmaantunut, eikä salannut sitä ensinkään, kun Juhanan ja Julian kera kolmissakesken poispäin kävelivät. Juhana oli iltaa isoimman osan istunut itsekseen nurkassa, eikä ollut sieltä jaksanut pysyä toisten innostuksen matkassa, ja Juliakin oli aina vakava ja harvapuheinen. Mutta Eljas ei voinut käsittää, etteivät he olleet iloisia, ja väitti heidän tekeytyvän. Kun Juhana vielä empi lähtöään koko maanantaiselle hankiretkelle, arvellen, ettei ne semmoiset olleet häntä varten, ja Julia selitti, ettei hän konttoristaan mitenkään pääsisi, oli Eljas vihdoin yskän ymmärtävinään.
— Te ette viihdy muiden ihmisten joukossa iloisissa seuroissa — no, no kenties te viihdytte paremmin kahdenkesken sunnuntai-iltoina arkkitehdissä, kun istutte kukin nurkassanne ettekä puhu mitään.
— Eljas on hävitön, mutta tottavieköön, monta vertaa paremmin minä siellä viihdyn, ajatteli Juhana, mutta ei virkkanut mitään.
— Mitä se häneen kuuluu, ajatteli puolestaan Julia, hänkin ihan äänetönnä. — Mutta minuun nähden lausui hän kerrankin toden sanan…
— Minäpä viihdyn ihmisten seurassa, jatkoi Eljas, kun toiset vaiti mököttivät. — Ja minä lähden maanantaina hankiretkelle.