II.
Jo kumu kylästä kuului,
Tomu toisista taloista,
Välkytys kylän väliltä.
Iin kirkolle oli loppiaisaamuna 1589 kansaa kokoontunut niinkuin tavallisesti, mitään pahaa aavistamatta, jumalanpalvelusta odottamaan. Jo aamuhämärässä ja päivän valjetessa olivat kirkkomiehet etäisemmistä kylistä ja taloista saapuneet kirkonkylään joka suunnalta, mikä hevosella ajaen, mikä porolla, mikä suksilla. Ennen kirkonaikaa toimitettiin siellä niinkuin ainakin kaikenmoisia tarpeellisia maallisia askareita, ja varsinkin nimismiehen talo, Kauppila, oli koko kirkkorahvaan keskustana ja kokouspaikkana. Siellä käytiin kauppaa, vaihdettiin, ostettiin, myötiin, kukin varusti itselleen työkaluja ja muita tarpeita kotiin viedäkseen, ja kauppasaksat kulkivat ympäri reestä rekeen ostellen eläinten nahkoja ja muita maalaistuotteita. Siellä tingittiin, tarjottiin, huudettiin. Tuttavat tapasivat tuttavansa, sukulaiset yhtyivät toisiinsa, kyseltiin kuulumisia, kerrottiin kuulumisia. Ja Kauppi itse, paksumahainen, roteva nimismies, seisoi aittansa ovella ja kantoi veroja ja verorästejä.
Pappilan pihalla, joka oli vähän alempana jokivarrella, oli melkein samanlainen mellakka. Siellä kannettiin papin saatavia täyttä vauhtia, ja kirkkoherra, vanha Henrikki herra, kulki väkijoukossa ylt'ympäri, jutteli yhden ja toisen kanssa, ottaen osaa seurakuntalaistensa iloihin ja suruihin. Mutta kun aamu niin oli liukahtanut lähelle puolta päivää, soivat kirkosta kellot yhteen, ja väki lähti vähitellen lipumaan pitkinä parvina jokitörmää myöten kirkkoon. Hetken kuluttua ajoi sinne pappikin, ja jumalanpalvelus alkoi.
Saarnavirsikin oli jo veisattu, ja alas törmälle asti, jossa muutamia kirkkomiehiä vielä seisoi keskenään jutellen, kuului vanhan rovastin harras ääni, kun hän siellä saarnata paukutteli. Siihen törmälle juoksee silloin lähimmästä talosta pelästynyt lapsilauma kertoen miehille, että suuri miesjoukko oli ilmestynyt taloon.
— Mitä miehiä ne ovat?
— Emme tiedä. Pitkäpartaisia miehiä, kaikilla kirveet ja keihäät!
Vainolainen kylässä! Tuo sanoma levisi äkkiä miesjoukosta toiseen kirkon ulkopuolella ja ehti jo samassa kirkon sisällekin, jossa se synnytti liikettä ja levottomuutta. Ihmiset nousivat paikoiltaan ja pyrkivät ulos, puhuttiin ja hätäiltiin. Pappi koetti jatkaa saarnaansa, vaan pian hänenkin täytyi lopettaa, sillä tuokion kuluttua ilmestyi noita keihäsmiehiä jo kirkon ovellekin.
Vienalaiset saartoivat aseettoman kirkkorahvaan kirkon sisälle ja pihalle. Ei kukaan voinut juosta kotiinsa pelastamaan tavaroitaan taikka lapsiaan, keihäillään häristivät ympärillä seisovat viholliset jokaista, joka yritti pakenemaan. Ja sillä välin heistä toiset hajausivat lähitaloihin ryöstämään saalista, ja saarrettujen kirkkomiesten täytyi nähdä, miten jo talo siellä toinen täällä metsän rinnassa tuprahti tuleen.
Äänekästä hälinää ja valitushuutoja kajahti nyt äsken niin sopusointuisesta temppelistä, jossa pelästynyt väkijoukko ei oikein tiennyt, mitä oli tapahtunut ja mitä tulisi tapahtumaan. Naiset ja lapset itkivät ja voivottelivat, ja neuvottomina ja hämmästyneinä keräysivät miehet keskustelemaan siitä, mitä olisi tehtävä. Vastarintaan he eivät osanneet ryhtyä, aseettomina kun olivat siihen sullottuina eivätkä sitäpaitsi tunteneet vihollisen lukumäärää, eivätpä edes tienneet mitä väkeä se oli. Sillä moneen vuoteen ei ollut vienalainen uskaltanut hyökätä aivan rannikolle asti tiheimpään asutukseen. Aikaa kului, kului tunti, toista, ja se tuntui kirkkoon saarretuista tavattoman pitkältä. Yhä useampia liekkejä nähtiin jo leimuavan jokivarrella, ja ovensuussa välähteli vihollisten keihäitä tuon tuostakin. Turhaan koetteli vanha kirkkoherra lohduttaa ja rauhoittaa sanankuulijoitaan. Mieliala kävi joka hetki tuskallisemmaksi. He näkivät kotinsa palavan, ajattelivat siellä olevia vaimojaan ja lapsiaan eivätkä itse tienneet, mikä kohtalo heitä odotti, palaako kirkon sisään vai hukkuako vainolaisten keihäisiin.
Koko kirkonkylässä vallitsee samanlainen sekasorto. Pelästyneet kotimiehet koettavat viime hetkessä karata pakoon vihollisia, mutta nämä ottavat heidät kiinni ja pakottavat kaivamaan esiin ruokavaroja ja tavaroita. Ja kun ovat talon puhdistaneet, sytyttävät he sen palamaan. Pappilassa on suuri mellakka. Sinne on Ahma ajanut nuoren vankinsa kanssa, ja siellä hän toisten kera komentelee ja rääkkää säikähtynyttä vaimoväkeä, joka on pelosta aivan pökerryksissään. Kaikki on heille onnistunut vaivatta ja vahingotta, ja tyytyväisinä päättävät päälliköt hiukan levähtää talossa, käskevät vain miestensä tarkasti vartioida kirkkoväkeä. —
Mutta ravakasti ovat hiihtäneet Kiimingin miehetkin, ja he lähenevät jo huimaavaa vauhtia kirkonkylää, jossa vihollinen parhaillaan mellakoipi. Metsässä muutaman neljänneksen päässä he tapaavat pakolaisia ja kuulevat heiltä mitä on tapahtunut. Siinä huokaistaan hetkinen ja neuvotellaan. Hetki on otollinen ryntäämiseen. Viholliset ovat hajautuneet ympäri kylää, tuskin parikymmentä miestä on kirkkorahvasta hätyyttämässä ja saartamassa. Sinne he päättävät hiihtää suoraa päätä pelastamaan väkijoukkoa, sieltähän sitten saadaan apuväkeäkin. Kaikki ovat yksimielisiä, kaikki taistelunhaluisia, ja pitkittä puheitta pyyhkäisee jo hiihtäjäjoukko uutta vauhtia eteenpäin suoraan kirkkoa kohden. Sukset sihahtelevat ja lumi pyrähtelee sompain alta.
Poikansa rinnalla hiihti ukko Torvinen, ja he keskustelivat matalalla äänellä keskenään. Hän oli kuullut pakolaisilta, että se joka hevosella ajoi, oli pysähtynyt pappilaan. Siitä hän arvasi, että Helinä oli siellä, ja oli jo miettinyt keinon pelastaa hänet. Siitä hän puhui pojalleen. Laurin piti hiihtää suoraan pappilan tienoille ja koettaa siellä metelin synnyttyä varkain pelastaa tyttö. Vähän ajan kuluttua jättäysi Lauri jäljemmäs, erosi joukosta ja lähti kiertämään metsän rintaa pitkin oikealle. Toiset hiihtivät samassa jo metsästä ulos, ja ponnistaen tuhatta tuimemmin he kiidättivät kirkkoa kohden. Jo vihdoin huomasi heidät kirkon edustalla vartioiva vihollinen, rupesi huutamaan ja hälyttämään, kutsuakseen kokoon taloihin hajaantunutta joukkoaan. Pienen mökin kirkon vieressä he olivat sytyttäneet lämmitysroviokseen, ja kiireesti ehätti muuan vienalaisista kantamaan sieltä palavata hirren päätä viskatakseen sen oljilla täytettyyn kirkkoon ja polttaakseen sen väkineen kaikkineen. Vaan samassa olivatkin jo kiiminkiläiset ääressä. Pari pyssyä paukahti, muuan vienalainen kaatui hangelle, ja huutaen kiirehtivät toiset suksilleen ja lähtivät hiihtämään alas joelle, koska huomasivat, etteivät kylään hajautuneet toverit kyllin pian ehtisi apuun. Kiiminkiläiset hyökkäsivät jäljessä, Vesainen etupäässä, keihäs ojossa, jolla hän voimakkaasti mukiloi lähimpiä vienalaisia. Saarretut kirkkomiehet, jotka eivät ensiksi älynneet, mikä uusi metakka siinä oli kirkon edustalla syntynyt, puikahtivat vihdoin kirkosta ulos, tempasivat mikä kirveen, mikä seipään tai aisan ja kiirehtivät jäljestä. Naiset ja lapset jäivät ihmeissään törmälle katsomaan kahakkaa, joka joella syntyi.
Hälytyshuutojen kutsumina olivat näet vienalaiset jokitörmän taloista kiireesti rientäneet alas joelle. Pappilassa lepäilivät ja herkuttelivat Ahma ja Kuisma muutamien miesten kanssa eivätkä pitäneet kiirettä mihinkään. "Hyvähän tässä on olla", ilkkui Ahma, "ei ole minkään puutetta. Kunhan on tarpeeksi syöty ja juotu, niin käydään tekemässä kirkostakin pieni nuotio."
— Vaan mihin sinä tuon tytön heität? kysyi Kuisma.
— Otan mukaani, ei se minulta enää karkaakaan. Katsopas, kuinka tyttöni on puhdasverinen ja kuinka siivosti se rinnallani istuu.
Pappilan naisväki itki ja ulisi, vaan Helinä istui aivan äänetönnä, sanaa puhumatta, liikahtamatta paikoillaan, — ei näyttänyt oikein koko asemataan käsittävän.
— Minä en lähtisi kuljettamaan, vaikka saisin vieläkin puhdasverisemmän, vakuutti Kuisma, — se olisi joka paikassa vastuksena.
— Sinä et osaa oikein tyttöjä pidellä, pitele sinä lempeästi ja hellävaroen kuin minä. Tätä tyttöäni minä en retuutakaan enkä kiusaa, vaan lämpöisesti peitän poron pulkkaan, kun kotiin lähdetään ajamaan, ja nuotion lämpimässä sitä öillä makuutan.
— Ja sitten orjaksesi…?
— Enpähän kuin emännäksi, omaksi eukokseni, talon elävän hoitajaksi minä näin näppärän tytön vien…
— Niinkuin norjattaresikin kerran…
Mutta kesken jäi lause. Huuto kajahti kirkontörmältä, ja nuolena juoksivat miehet ulos, jättäen ateriansa kesken. Mutta Ahma muisti vankinsa, juoksi sisälle, kantoi tytön ulos, viskasi rekeen ja lähti ajamaan toisten jäljestä, jotka jo hiihtivät törmän alla. Mutta juuri kun hän laskeutui joelle, paukahti törmältä saunan takaa pyssy, hevonen horjahti, lotkahti polvilleen, ja reki kaatui hankeen. Tuiskuna ryntäsi Ahma esiin reen alta, tempasi tytön syliinsä lähteäkseen juoksemaan toveriensa luo, jotka eivät olleet pitkän matkan päässä. Mutta ampujakin — Torvisen Lauri — oli jo ehtinyt joelle, juoksi keihäs suorana pakenevan kintereillä huutaen:
— Jätätkö tytön vai henkesikö heität?
Ahma katsoi taakseen, näki mahdottomaksi päästä kuormansa kanssa pakoon ja heitti sen vuoksi synkästi kiroten vankinsa hangelle.
— Mutta muista, vielä minä sen kerran vien! huusi hän raivostuneena rientäen toveriensa luo, jotka jo hiihtivät hänelle avuksi. Lauri antoi hänen mennä, tempasi puoleksi pyörryksissään olevan tytön käsipuolesta ja juoksutti hänet takaisin tupaan, jossa pappilan naiset ottivat hänet hoitoonsa. Ahma taas näki vaaran uhkaavan koko retkikuntaansa ja ehätti miehineen taistelupaikalle.
Tuima ottelu oli näet syntynyt joen jäällä kirkon kohdalla, jonne kiiminkiläiset olivat seuranneet vienalaisia. Nämä jälkimmäiset olivat ensiksi häviön puolella, olipa heidän pakko nousta joen toiselle törmälle. Mutta väleen saapuivat heille avuksi saaliin hakijat taloista joen molemmilta rannoilta, ja he olivat taas pian iiläisiä väkevämmät. Nämä pitivät kumminkin hyvästi puolensa, Vesaisen ja ukko Torvisen johdolla he tuikeasti ahdistelivat vihollisia, jotka vielä olivat hämmästyneinä äkillisestä vastarinnasta. Mutta samassa saapui Ahma niiden johtajaksi, järjesti miehet uudelleen, innosti heitä hyökkäämään ja vuorostaan ahdistelemaan iiläisiä. Mies siellä, toinen täällä kaatui hangelle, punaten sitä verellään. Ukko Torvinenkin sai haavan jalkaansa, ja ainoastaan suurimmilla ponnistuksilla sai Vesainen pelastetuksi hänet joutumasta vihollisten jalkoihin. Vesainen taisteli kuin karhu, ihmetellen häntä toiset seurasivat. Hannu oli tarkka pyssymies ja napsautti tuon tuostakin jonkun partaniekan pitkälleen hangelle. Mutta pian olisi kumminkin kiiminkiläisten pieni joukko ollut ylivoiman edessä tuhottuna, ellei tuon tuostakin joitakuita kirkkomiehiä olisi tullut avuksi. Lauri Torvinen, saatuaan nuoren kälynsä korjuuseen, keräsi taloista miehiä, nuoria ja vanhoja, mukaansa, neuvoi heille aseiksi heinähankoja ja jäätuuria ja toi niin toistakymmentä-miehisen apujoukon joelle. Itse hän heilutti tapparataan nuoruuden koko voimalla, iski intoa hehkuen oikealle ja vasemmalle, niin että Vesainen, joka viereen sattui, ihastuneena huudahti:
— Oikein lankomies, iskepä niin!
Hurjasti taistelivat vienalaisetkin, sillä suurin osa saaliista oli heiltä lähdön kiireessä jäänyt taloihin, eivätkä he tahtoneet tyhjin kourin väistyä. Vaan vielä hurjemmin ponnistivat iiläiset, sillä olihan heillä, joskin harvempia olivat luvultaan ja huonompia aseiltaan, kodit, omaisuus, naiset ja lapset puolustettavina ja kostettavina monenmoiset ilkityöt. Moni partainen karjalainen suistui heidän keihäidensä ja hankojensa alle ja jäi lepäämään taistelevien jalkoihin.
Taistelijain huomaamatta rupesi ilta hämärtämään; pian jo loppui lyhyt talvipäivä. Mutta vielä kesti kahakkaa puolipimeässä ja kuutamon valossa, kunnes joukot vähitellen väsyivät ja tappelu taukosi. Karjalaiset vetäytyivät taistellen taaksepäin, ja päästyään vähän väljemmälle tilalle he rupesivat täyttä vauhtia hiihtämään ylöspäin jokea. Iiläiset lähtivät seuraamaan heitä kappaleen matkan päästä, pitääkseen silmällä, että vienalaiset todella loittonivat kylän tienoilta poikemmas, ja muutaman peninkulman päähän he jäivät koko yöksi vartioimaan heidän kulkuaan.
Törmältä ja taloista Iin kirkon luota olivat vanhukset, naiset ja lapset itkien ja voivotellen katselleet taistelua, jännittyneinä seuraten miten se päättyisi. Vanha kirkkoherra oli kulkenut heidän joukossaan lohdutellen ja rohkaisten; ei ollut hän suonut itselleen hetkenkään lepoa. Ja kun viholliset vihdoin rupesivat vetäytymään takaisinpäin, kutsui hän kuulijansa vielä kirkkoon lopettaakseen kesken jääneen jumalanpalveluksen kiitosrukouksella ja virrellä. Sinne kirkkoon kantoivat toiset jäälle kaatuneita, kuolleita ja haavoitettuja omaisiaan. Sieltä kuului surun, valituksen ja epätoivon huokauksia. Mutta sieltä kuului myöskin sanomatonta kiitollisuutta sitä Jumalata kohtaan, joka heidät kumminkin oli pelastanut vielä suuremmasta vaarasta ja turmiosta. Ja vielä kerran nousi vanha kirkkoherra alttarille, johon joulukynttilät oli sytytetty, ja messusi värähtelevällä ja sydämeen käyvällä äänellään: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto." Seurakunta vastasi amenensa, ja kauan väreili heikkenevä sävel, ennenkuin se talttui ja kuoli pois illan hiljaisuuteen.