AUTTAJA AVUTTOMANA.
Kuuma taistelu oli käynnissä, yksi Kaarle XII:n ja koko maailmanhistorian kaikkein kuumimpia. Se oli Kuurinmaalla, Gemauerthofissa, missä ruotsalaisen ja suomalaisen sotajoukon oli torjuttava eteenpäin työntyväin venäläisten raivoisa hyökkäys. Tuntikausia oli jo oteltu onnen vaihdellessa, eikä ollut tietoa, kummalle puolelle voitto kallistuisi.
Porin rykmentti taisteli Ruotsin armeijan vasemmalla sivustalla. Se oli äsken saanut käskyn ylipäälliköltä, kenraali Lewenhauptilta, rynnätä eteenpäin, ja olikin edennyt kappaleen, mutta tämä ryntäys oli sille tullut sangen kalliiksi. Pistinseinänä seisoi venäläinen ylivoima vastassa; se peräytyi tosin vähän ja verkalleen, mutta niitti väistyessään hyökkääjiltä paljon miehiä. Ryntäys oli pysähtynyt.
Äskeisellä taistelupaikalla, avoimella kentällä, kulki rykmentin sotapappi, joka samalla toimi haavurina, haki haavoittuneita, joille hän heti antoi ensi avun ja joita hän sieltä sitten kannatti kenttäsairaalaan, sekä jakoi sakramenttia kuolemaisillaan oleville. Hän kulki siellä papinkauhtanaan ja litteään barettilakkiin puettuna miehestä mieheen, kentän poikki vinkuvia luoteja pelkäämättä, kokonaan laupeustoimeensa vaipuneena, — tuon hengenmiehen liikkuminen taistelukentällä, tulevain ja meneväin sotilaiden keskellä, teki oudon, tavallaan rauhoittavan vaikutuksen.
Sotapappi — hän oli Turun poikia, Gabriel Lauraeus nimeltään — saapui taas uuden kaatuneen luo, kumartui häntä katsomaan ja tunsi miehen lapsuudentoverikseen, jonka kanssa hän Turun laitureilla oli leikkinyt ja täällä rykmentissäkin, pitkän sotaretken varrella, usein seurustellut. Olkapää oli miesraukalta murskaksi ammuttu; hän ei päässyt nousemaan paikaltaan, mihin oli kepertynyt, mutta hän eli kuitenkin vielä ja pälyi väsynein, apua rukoilevin katsein eteensä. Kun Gabriel kumartui hänen ylitseen, kirkastuivat hänen kalpeat, kärsivät kasvonsa, ja hän koetti vaivalloisesti liikuttaa toista, tervettä kättään kohottautuakseen.
— Maltahan, makaa vain hiljaa, puheli pappi ystävällisellä, lohduttavalla äänellä. — Tulenhan avuksesi, näytä haavasi; pahaksipa ovat olkaluusi pirstoneet, mutta kyllä me tästä vielä selvitään … maltahan, kun tukitaan reikä … sitten sotilaat tulevat kantamaan sinut täältä pois…
— En jaksa malttaa, valitti haavoittunut. — Auta minut pystyyn, ehkä jaksaisin sinuun nojaten kävellä.
— No koetetaan. Halusi pelastua ja elää on siis hyvin suuri?
Haavoittunut huohotti raskaasti, mutta vastasi toivon elpyessä:
— Makasin äsken tainnuksissa, virkosin sitten, ja luulin, että minun täytyy jäädä tähän kuolemaan… Vain se, joka on ollut niin lähellä kuolemaa, tietää minkä arvoinen elämä on. Ei, minä en tahdo nyt erota elämästä, auta minut pois tästä ruumiiden joukosta…!
— Sen teen, rauhoitu! Tässä täytyy vain panna ensi side olkapäähäsi, että et juokse kuiville … kas näin!
Leikatessaan siinä auki kaatuneen verisiä vaatteita ja asettaessaan käärettä ammottavaan haavaan pappi puheli yhä tuttavalleen rauhoittavasti:
— Sinulla on tyttö odottamassa Turussa, tunnenhan hänetkin … niin, kyllä sinä tästä haavasta huolimatta vielä pääset hänen luokseen. Sinnekö ikävöit?
— Niin. Ja kotiini, kotiini! Tiedän, että äitini minua muistelee joka hetki, hän on nytkin tuskissaan, sen tiedän, hän tuntee, että olen henkihieverissä. Tahdon niin kernaasti päästä hänen luokseen, astua vielä hänen eteensä ja sanoa: Äiti, minä elän sittenkin…! Oi, minä näen hänen riemunsa…
— Ja sitten kai haavasta toivuttuasi lähdet uudelleen sotimaan?
— En, ystävä, en koskaan enää. Minä olen oikeastaan aina tätä sotimista kammonut ja nyt, kuoleman kieliin jouduttuani, sitä kauhistun. Eikö totta, oikea olkapääni on niin pahasti ruhjoutunut, ettei minusta enää ole pyssyn kantajaksi. Pääsenhän sitten invalidina palaamaan Suomeen, Turkuun; siellä rupean jotakin pientä työtä näpertelemään ja elän vielä monet vuodet…?
— Niin toivon. — Pappi-haavuri oli pannut haavaan ensi siteen ja koetti nyt kaatuneen vyöllä sitoa ja tukea hervotonna repattavaa käsivartta. Se toimitus koski sairaaseen kovasti, hänen kasvonsa vääntyivät taas tuskaisiksi ja hänen silmänsä kävivät jälleen raukeiksi, — hän oli liian heikko. Hetkinen vielä sitä verenvuotoa, ja hän olisi varmaankin ollut vainaja, tuumi pappi ystäväänsä autellen. Ja hän virkkoi hetken kuluttua:
— Jos en nyt olisi sattunut avuksesi tulemaan, jos veri haavastasi olisi päässyt juoksemaan kuiville, jos siten olisit jäänyt kuolemaan tähän paikkaan, olisitko sitä ennen muistanut ajatella sielusi autuutta, olisitko rukoillen jättänyt itsesi Jumalan haltuun? Ajattelitko sitä ollenkaan?
Haavoittunut vitkasteli hetkisen vastatessaan ja virkkoi sitten:
— En, Gabriel, en muistanut. Odottelin vain apua … janosin elämää, en uskonut lopun olevan niin lähellä. Ajattelin vain kotiani ja äitiäni ja halusin elää, tavatakseni heidät.
— Olisi sinun ollut ajateltava sieluasikin … loppu olisi saattanut tulla minä hetkenä tahansa… Nyt saat vielä armon aikaa, pidäpäs se mielessäsi… No, koetetaanhan nyt taas nousta…
Roteva, voimakas pappi nosti haavoittuneen tuttavansa maasta. Tämä yritti varautua omiin jalkoihinsa, mutta ei siitä paljon mitään tullut … jokainen liike vihlaisi särjettyä ruumista. Kantamalla lähti pappi sen vuoksi viemään voimatonta taistelukentältä syrjään, kunnes tapaisi paarit… Verkalleen se kulku kävi, ja luodit vinkuivat taas entistä vinhemmin kentän yli, oli kuin rintama jälleen olisi painunut taapäin.
Pappi ajatteli, että jos häneen nyt luoti sattuisi, jos hän kaatuisi, niin he kepertyisivät molemmat. Mutta niin ei saa käydä … päätteli hän ja ponnisteli voimiaan kiirehtiäkseen suojaan. Niin voimakas on elämänhalu tällä nuorella miehellä, niin hartaasti hän toivoo pääsevänsä vielä kotiinsa … hänet on nyt pelastettava, että hänelle jää aikaa vielä ajatella sielunsakin autuutta. Eteenpäin…!
Hetken kuluttua haavoittunut luuli taas jaksavansa varautua jalkoihinsa, ja pappi laski hänet varovasti maahan, taluttaen häntä puoleksi kantamalla edelleen…
— Tuossa on jo lähellä metsän rinta, lohdutti pappi, — siellä ollaan turvassa.
— Siellä, noin lähellä, on siis pelastus…
Mutta juuri silloin tuli eksynyt vihollisluoti takaapäin ja iski haavoittuneen miesraukan selkään. Hän retkahti raskaasti taluttajansa käsivarrelta, luhistui kuin tyhjä säkki maahan. Ja kun Lauraeus kumartui kannettavaansa katsomaan, ei pihahdustakaan enää lähtenyt puhkiammutusta rinnasta. Hänen edessään oli vainaja.
Auttaja ei sitä ensiksi tahtonut uskoa. Mutta kun hän sen todeksi tajusi, silloin karmaisi suru ja suuttumus ja sanomaton katkeruus syvästi hänen monissa verileikeissä pitkän sotaretken varrella karaistua sydäntään. Tyrmistyneenä hän oli ensiksi itsekin luhistua siihen paikkaan. Olihan hän niin iloinnut voidessaan auttaa turvaan ja elämään tuon nuoren miehen, joka rakasti elämää niin kiihkoisasti eikä siitä mitenkään olisi tahtonut erota … hän oli ollut onnistumisestaan jo aivan varma ja oli niin sydämestään nauttinut siitä…! Tuossa se nyt on — eloton läjä! — mies, joka juurikään hengitti ja toivoi.
— Mitä varten, missä tarkoituksessa, jupisi pappi itsekseen, kumarassa seisoen vainajan ääressä. — Ja mitä varten kuljen minä täällä kaatuneita auttamassa ja pelastamassa … enkö voi tehdä jotakin hyödyllisempää, tehokkaampaa… Mitä merkitsee laupeudentyö tällaisessa kuoleman rytäkässä, — miksen tempaa asetta käteeni minäkin ja ryntää rintamaan, muiden rinnalla taistelemaan ja kaatumaan…
Porilaisen rykmentin äsken eteenpäin rynnännyt sivusta oli taas ruvennut taipumaan taapäin. Se väistyi siellä loitommalla taistellen, mutta läheni hetki hetkeltä, — se peräytyminen saattoi pian muuttua paoksi, joka vyöryy tämän vainajain kentän ylitse.
— Pitääkö minunkin lähteä juoksemaan pakoon…? Jättää kaikki…? Ei!
Surunsa ja katkeruutensa valtaamana kiihtynyt pappi tempasi miekan erään kaatuneen tupesta, otti maahan pudonneen pistoolin toiseen käteensä ja läksi vihurina juoksemaan kenttää pitkin äskeisiä jälkiään, porilaisten väistyvää rintamaa vastaan. Hän tulla torvesi myrskynä siihen keskelle kuuminta rytinää, liittyi taistelevaan rykmenttiinsä, jonka miehet hänet heti tunsivat, ja huudahti hengästyneenä:
— Ei taapäin, miehet, nyt enää, eteenpäin Jumalan nimeen!
Itse hän taisteli kuin tottunut soturi, syöksyi kuolemaa pelkäämättä sakeinta vihollisparvea kohti, ampui pistoolillaan ja huitoi miekallaan. Ja hänen sanankuulijansa seurasivat häntä hämmästyneinä, mutta samalla mahtavasti innostuen, kun hän heidän edessään juoksi liehuvin liperein ja huusi:
— Nyt voittoon, miehet!
Tuima oli ottelu. Mutta vihollisen taaja parvi siinä rytäkässä vähitellen harveni, se rupesi taas vuorostaan taipumaan, ja porilaiset syöksyivät nyt pappinsa mukana hurraten eteenpäin.
Tämä menestys vaikutti elähdyttävästi toiseenkin sivustaan. Hetken kuluttua vihollinen oli jo väistymässä pitkin koko rintamaa ja Lewenhauptin armeija kulki nyt eteenpäin kaunista voittoa kohti.
Mutta taistelutantereella, melkein siinä, mistä hän äsken oli korjannut ja kantanut nuoren turkulaisen ystävänsä, makasi nyt sotapappi Lauraeus itse haavoittuneena. Hän oli miekallaan iskien edennyt liian pitkälle väistyväin vihollisten keskelle, oli yht'äkkiä tavannut pistimiä kymmenittäin edessään ja saanut monta haavaa ruumiiseensa. Siihen hän oli silloin kaatunut, toisten porilaisten rynnätessä eteenpäin, ja jäänyt makaamaan muiden kaatuneiden keskelle, verta vuotavana, liikkeelle pääsemättä. Ja elämän ja kuoleman ajatukset, joista hän äsken oli nuoren ystävänsä kanssa puhunut, ne risteilivät nyt hänen mielessään liitelevinä virvatulina, mutta tällä kertaa häneen itseensä kohdistuvina.
Samaa hän tunsi kuin äsken kaatunut ystävänsä: voimakasta elämänhalua ja tuskankiihkeää pelastumisen toivoa. Hän näki taistelevain joukkojen hurraten loittonevan, kuuli sivustaltakin kiihtyvää, voitonvarmaa ammuntaa ja oivalsi nyt lopulta juuri sen voiton saavutetuksi, johon hän itsekin suoranaisesti oli vaikuttanut. Nytkö pitäisi hänen kuolla tähän kentälle yksin jätettynä, saamatta maistaa voiton huumaa, saamatta elää edelleen toimiakseen ja taistellakseen joukko-osastonsa mukana…? Ei koskaan, hän ei tahtonut tähän kuolla, hän tahtoi pelastua! Mutta hän tunsi veren virtaavan aukinaisista, sitomattomista haavoistaan, tunsi voimainsa heikkenevän, raukeuden voittavan…
Ilta oli käsissä, raivoisan taistelupäivän jälkeinen, miltei kaamean hiljainen ilta. Sodan pauhu oli loitonnut kauas, kuulumattomiin, voittava armeija oli kai ajamassa vihollista takaa ja asettui nähtävästi siellä jossakin kaukana uusiin asemiin. Äskeiseltä taistelukentältä, jossa hetki sitten pyssyt paukkuivat ja sotahuudot soivat, ei kuulunut nyt muuta kuin sieltä täältä jonkun haavoittuneen vaikeroivaa valitusta. Joskus jymähteli vielä sivummalta jonkin marssivan miesjoukon askelten töminää. Se tuntui tuokion ajan lähenevän, maa tärisi, jyminä kohisi kohti… Tuleeko sieltä nyt vihdoinkin ihmisiä, ystäviä, jotka hakevat ja korjaavat haavoittuneet, jotka tuovat pelastuksen, elämän? Ei, töminä vaimeni taas, loittoni, kaikkosi kauemmas. Ehkä se oli jokin rintamalle vielä marssiva varajoukko, ehkä jatkuu taistelua vielä jossakin hyvin kaukana … sotureilla on siellä voiton varmistaminen, vihollisen takaa-ajo mielessään, he eivät ennätä ajatella kaatuneita eikä haavoittuneita…
Tuska ja levottomuus valtasi sotapapin illan pimetessä ja öisen kosteuden langetessa äänettömälle aavikolle. Hän oli äärettömin ponnistuksin kavunnut istumaan, oli koettanut itse kauhtanansa liepeellä tukkia ja sitoa reitensä pahimmin vuotavaa haavaa, ettei veri kuiville valuisi, ja koetti nyt pinnistää rinnastaan ääntä kutsuakseen jotakuta ihmistä avukseen. Mutta hapraan heikkona lähti huuto voimattoman miehen kurkusta; toisista haavoista, joita oli päässä ja kyljessä ja jalassa, vuoti edelleen limainen, maksoittuva veri, tahmeutuen tukkaan ja vaatteisiin. Ja illan viileys puistatti revittyä ruumista.
Sotapappi taisteli yhä yltyvää väsymystä vastaan. Hän pelkäsi, että jos hän nyt siihen uupuu ja torkahtaa apua saamatta, hän ei siitä enää herääkään koskaan, ja hän ei taipunut vielä siihen nukkumaan, ei tahtonut vaipua ja kuolla. Niin kirpeästi kuin ruhjottuja jäseniä kivistikin, joka kerta kun hän koetti hiukankaan liikahtaa, koetti hän kuitenkin yhä uudelleen kohottautua, pyrkiä ryömimään, pysyä valveilla…
Sitä tehdessään hän ajatteli äskeisiä elämyksiään, ponnistuksiaan ja vaikutelmiaan. Hän muisti turkulaisen nuorukaisen, jota hän tältä samalta kentältä äsken oli yrittänyt pelastaa. Miesraukalta hän oli kysellyt kaikkea, mihin hän nyt itse oli kohtalolta saanut ankaran vastauksen … oli nuhdellut nuorukaista siitä, ettei tämä henkihieverissään ja kuoleman lähestyessä ollut ajatellut sielunsa pelastusta, autuutta ja armoa…
— Mutta miksen ajattele sitä nyt itse … kysäisi hän itseltään tuskiensa lomaan, ja hän hätääntyi tästä oudosta, vastenmielisestä ajatuksestaan…
— En voi, en tahdo vielä kuolla, en sitä ajatellakaan; en tahdo ajatella tulevaista elämää, nykyistä vain…! En tahdo vielä heittäytyä menneeksi mieheksi, sitähän en ole, kaukana siitä. Kun vain tulisi joku auttamaan, sitoisi nuo repeämät … paranen minä tästä piankin … ja elän kauan… Rykmenttini tarvitsee minua, ja rauhan toimissa on minulla vielä paljon työtä…!
Hän koetti taas tukkia pahinta haavaansa. Se koski kovasti, ihan ytimiä vihlaisi; hän vaipui hervottomaksi maahan ja tunsi mielessään tavatonta katkeruutta. Miksi hän olikaan innostunut ja tarttunut miekkaan, miksi lähti hän sotimaan, hän, pappi ja haavuri… Miehet hän kyllä sai tulistumaan, mutta paremmin olisi häntä sittenkin tarvittu täällä kaatuneitten joukossa, sitomassa ja lohduttamassa… Niin monta onnetonta hän oli auttanut ja pelastanut … nyt, kun hän itse olisi apua tarvinnut, ei kukaan tule häntä hoivaamaan, ei kukaan häntä muista. Jättävät kylmästi tähän makaamaan ja kuolemaan…
— Kuolemaanko…? Ei, vielä on henki jäljellä … se on vielä pelastettavissa…!
Haavoittunut yritti taas ryömiä metsänrintaan päin, jossa hän tiesi teltan olevan ja kenttäsairaalan… Mutta vain muutamia kyynäriä hän pääsi vetäytymään eteenpäin yökosteisessa maassa, sitten vaipuivat voimat entistä enemmän ja väsymys voitti lopultakin. Vielä hän taisteli väsymystä vastaan, taisteli elääkseen, taisteli yhä vaipuessaan horroksiin ja painuessaan tajuttomaksi… Ponnistelu elämisen puolesta, tuskainen, rajaton ponnistelu, se oli hänen viimeinen ajatuksensa avutonna tantereeseen hervahtaessaan — —.
Siitä sotapappi aamulla heräsi, kun sotilaat, jotka olivat hakemassa henkiin jääneitä haavoittuneita ja hautaamassa vainajia, häneen koskivat. Verkalleen, kuin puolihorroksissa ja puolikankeana hän heräili, mutta hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, nähdessään valoa ja kuullessaan ihmisääniä, että hän elää toki vielä, saa apua, pelastuu… Pelastuu elämään! Sen tajuaminen täytti hänet riemulla ja valoi voimaa hänen runneltuun ruumiiseensa.
Hän sai apua, hän pelastui. Sotilaat kantoivat kaatuneen sotapappinsa hellävaroen kenttäsairaalaan, jossa Lauraeuksen viisi haavaa sidottiin ja jossa hän sai huolellisen hoidon. Hän oli maannut 14 tuntia verta vuotavana sotatantereella, oli ollut aivan lähellä kuolemaa, itse samassa tilassa, josta hän niin monta miestään oli pelastanut.
Mutta maatessaan vuoteella ja muistellessaan Gemauerthofin pitkää, raskasta yötä, hän huoahti monta kertaa ja myönsi itsekseen katuvaisin sydämin:
— En tosiaankaan, en ajatellut minäkään siinä sieluni pelastusta, en tulevaa elämääni enkä armoa. Tätä nykyistä elämääni vain … en uskonut, en tahtonut uskoa kuoleman olevan lähellä enkä elämänlangan katkeavan.