KRISTILLINEN JÄRJESTYS PENKKISIJOISTA.
Oli aikainen juhannuspäivän aamu vuonna 1661. Kesä tuoksui tuoreimmassa kukoistuksessaan, vehmas nurmi kylpi joen rannalla rehevänä raikkaassa aamukasteessa, ja vähän ylempänä lehdikossa kylän reunassa laululinnut lirittivät kimakoita aamusäveliään leikkien siellä iloisina lehvien lomassa. Mutta kylän väki nukkui vielä sitkeätä juhlaunta. Myöhäiseen oli juhannusaattoa vietetty nuorison kisapaikoilla kokkotulien ääressä ja valvoen odotettu nousevaa päivää, — siksi makuutti nyt pitempään. Joku vanhus vain oli liikkeessä pihamailla varuillaan herättääkseen väet ajoissa juhannuskirkkoon.
Sitävastoin näkyi läheisen Hämeenkylän herraskartanon talonväki jo olevan jalkeilla; palvelijoita ja talon naisia juoksi edes takaisin pihalla ja portaissa, ja itse kartanon isäntä, jalosukuinen herra Eerik Henrikinpoika Sabelstjerna, seisoi äänetönnä kuistilla, katsellen muka, kuinka talon vanhoja, raskaita perhevaunuja voideltiin kulkukuntoon, mutta todellisuudessa synkkänä ja kiihkomielisenä harkiten muuatta mieltään rasittavaa huolta. Hän oli keski-ikäinen mies, kankean ja juron näköinen, eivätkä hänen sileäksiajetut, lihavahkot kasvonsa tosin ilmaisseet paljon mitään mielenliikutusta, mutta kulmakarvain alituinen rypistyminen ja vihaiset vinkeet suupielissä osoittivat, että siellä sisällä kävi rajuna kuohu. Vaikka hän seisoikin selin rakennuksen pääoveen, hän tunsi kyllä, että sieltä joku ilmestyi hänen selkänsä taakse; mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan, ennenkuin vanhanpuoleinen nainen astui aivan hänen viereensä ja virkkoi:
— No, Eerikkini, sinä seisot tässä vielä arkipuvussasi, me naiset olemme jo lähtövalmiit. On pian aika valjastuttaa hevoset, jos mielimme olla aikaisin kirkossa ja saada oikeutetut paikkamme.
Eerik Henrikinpoika murahti ja vastasi päin kääntymättä ja koettaen tekeytyä tyyneksi:
— Äiti hourii, aurinko on vasta noin matalalla. Te naiset hätäilette aina.
— Mutta pitäähän meidän joutua ajoissa penkkeihimme, ennenkuin
Mälkilän väki taas ehtii asettua ensimmäisille sijoille.
Jäykkä aatelismies halveksi tuota vastaväitettä siihen määrään, ettei virkkanut mitään. Mutta samassa ilmestyi kuistille ja puuttui keskusteluun muita sisästä juosseita, juhlapukuihin jo pyntättyjä naisia, joista äänekkäin ja innokkain oli kartanon emäntä, Eerik Henrikinpojan puoliso. Oli koko aamun ikäänkuin jotakin ukkosta vallinnut pukuhuolissaan hyöriväin naisten joukossa, mutta nyt se näkyi löytäneen loven purkautuakseen esiin tässä alkaneessa keskustelussa.
— Sieltä taas saisivat Sassit ilkkuen katsella, kuinka meidän olisi asetuttava toiseen riviin, sillä välin kun he istuvat meidän paikoilla, — ei, se ei saa enää tapahtua, sitä nautintoa en suo enää sisarelleni, varsinkaan sen jälkeen, mitä nyt viimeksi on tapahtunut.
Niin vakuutteli Hämeenkylän emäntä kiivaana ja päättäväisenä, ja hänen anoppinsa, jonka kanssa he nyt kerran olivat yhtä mieltä, jatkoi varsin vihaisena toruen poikaansa.
— Aina sinä peräydyt ja juonittelet, mikä sinä olet mies! Jotakinhan täytyy tapahtua, tapahtua juuri tänään, jotakin selvyyttä täytyy tulla kristilliseen penkkijärjestykseen, muuten Sassit anastavat kansankin silmissä tässä pitäjässä ensimmäisen arvosijan, joka kaiken oikeuden mukaan kuuluu Sabelstjernoille. Isäsi sitä ei olisi koskaan sallinut, mutta sinä olet vetelys. Olihan asia sitäpaitsi jo sovittu.
— Sovittu, sovittu, te olette sen sopineet tuhmasti.
Nyt vasta Eerik Henrikinpoika kääntyi naistensa puoleen hehkuvin katsein ja puhuen melkein vapisevin äänin.
— Kuinka voitte uskoakaan mahdolliseksi, että minä, Huhdin ja Hämeenkylän omistaja, Sabelstjernan suvun päämies, alentuisin ikäänkuin viekkaasti ja varkain asettumaan isäni sijalle Perniön kirkossa, jota sukumme vaakuna koristaa. Kuinka naurettavaa, kuinka häpeällistä olisikaan meidän kiirehtiä sinne ennen jumalanpalveluksen alkua saamaan oikeat paikkamme. Ei, kymmenen kertaa ei, me emme saa saapua kirkkoon muuten kuin juuri sillä hetkellä, jolloin yhteen soitetaan, — arvokkaasti ja tyynesti, niinkuin Sabelstjernain tulee.
Tämä ankaruus ja päättäväisyys, joka oli aivan harvinaista Hämeenkylän isännässä, näytti kovin hämmästyttävän hänen äitiään ja puolisoaan; jälkimmäinen ratkesi itkemään, nyyhkien:
— Kaunis arvokkuus, joka sysää meidät oikeutetuilta sijoiltamme. Minä tunnen sisareni, hän kyllä pitää huolen, että hän muukalaisen miehensä kanssa pääsee ensi penkkiin ja minä toiseen … sinä tahdot tahallasi nöyryyttää minut ja sukuni.
— Surkeata, poikani, että sinulta puuttuu rohkeutta säilyttää isäsi arvo, säesti vanha rouva.
Mutta uhkaavasti oikaisi taas selin kääntynyt aatelismies vartensa ja virkkoi:
— Sukuni kunniasta ja arvosta vastaan minä, olen kykenevä sitä puolustamaan. Ei sanaakaan enää — hän kohotti ankaraksi äänensä, kun naiset taas rupesivat vastaan väkättämään, — minä tässä olen käskijä, kirkkoon lähdetään silloin kun minä määrään, ennen ei!
Hän käveli pari kierrosta portaita pitkin ja pysähtyi sitten taas tuijottamaan yhteen kohti yhä ankarammin rypistellen silmäkulmiaan. Ja naiset, älyten että oli turha vastustella, hiipivät nyyhkien sisään, juhla-asussaan odottamaan lähdön hetkeä.
Jo kauan tämä kysymys oli huolestuttavana ja hermostuttavana painostanut Hämeenkylän hovia ja samoin koko pitäjää, melkein siitä asti kun Ruotsista tullut eversti Henrik Sass, mentyään naimisiin Mälkilän tilan entisen omistajan, Klaus Slangen nuoremman tyttären, Sabelstjernan rouvan sisaren, kanssa, oli lunastanut mainitun tilan ja jäänyt siihen asumaan hämeenkyläläisten lähimmäksi naapuriksi. Aina niihin asti oli Sabelstjernan suku ollut ensimmäisellä sijalla Perniön pitäjässä. Venäjän sodassa saavutettujen ansioitten vuoksi Juhana III oli antanut Eerikin isoisälle, vanhalle Henrikille, aatelisarvon ja nimen sekä laajat tilukset tässä hänen kotipitäjässään, ja niin kauan kuin tämä jykevä soturi eli, ei paikkakunnan aatelisista yksikään häneltä arvosijaa riidellyt, kirkossakin oli hänen suvulleen kieltämättä ensi penkki tunnustettu. Mutta sitten tuli pitäjään tuo kirottu Sass, mokoma raaka, pöyhkeä sotakarhu, joka 30-vuotisessa ja Kaarle Kustaan sodissa oli voittanut jonkin verran mainetta ja mahtavuutta ja nyt luuli tuon sotilasmaineensa varassa voivansa esiintyä kukkona linnan päällä missä tahansa. Varsinkin sen jälkeen, kun nykyisen Sabelstjernan isä muutamia vuosia sitten oli kuollut ja sukua edustamaan oli jäänyt Eerik Henrikinpoika, joka ikänsä oli kotona maalla elänyt, tuo kilvoittelu kävi Hämeenkylän isäntäväelle kiusalliseksi. He olivat Sassin kanssa langokset, sisarusten kanssa naimisissa, ja molempain rouvat varsinkin koettivat kiihoittaa miehiään anastamaan etusijan, jonka ulkonainen merkki oli ensimmäinen penkki kirkossa. Mutta nuorempi sisar oli intohimoisempi, hän oli jo hyvällä alulla sysäämässä vanhemman sisarensa toiseen sijaan, ja se varsinkin kasvatti Hämeenkylässä katkeruutta.
Tämän riidan johdosta naapuri- ja sukulaisvälit olivat tietysti jo aikoja sitten olleet pilalla, ja kun Sabelstjernat eivät suinkaan tahtoneet vanhoista oikeuksistaan luopua, ei mitään selvyyttä ollut olemassa tuossa kristillisessä arvojärjestyksessä penkkisijoista. Oli asiaa tosin koetettu sovinnossakin ratkaista, juuri äsken, alkukesällä, olivat lähiseudun aateliset pitäneet varsinaisen kokouksen, jossa koetettiin tutkia, mitä oikeuksia ja edellytyksiä kummallakin suvulla olisi etevämmyyteen toisen rinnalla, mutta selvää tulosta ei ollut saatu, — katkeroita pistoksia vain oli singahdellut molemmilta puolin. Vanhalta muistilta tosin useimmat olivat olleet taipuvaisia myöntämään Sabelstjernoille etusijan, mutta Sassin puolue ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan, sotainen eversti oli uhannut väkisin pitää sen, mikä hänelle oikeuden mukaan oli tuleva — ja niin oli erottu.
— Oikeuksistaan kehtaa hän vielä puhua, — tuo ajatus kaiveli Eerik Henrikinpojan mieltä, hänen seisoessaan siinä portailla mustissa mietteissään, — hän, joka korppina tahtoo anastaa toisen oikeudet. Sassit ovat aikaisemmin aateloituja, väittää hän, mutta täällä he ovat muukalaisia, nousukkaita, mitä lienevät mustalaisrotua! Meidänhän kilpi kirkkoa koristaa, isäni lahjoittamat ovat sen alttarihopeat, meidän tilukset ovat suuremmat ja alustalaisjoukot lukuisammat. Ei, tästä täytyy tulla loppu, tulla tänään, tässä on kärsitty jo liian kauan. Mutta miten … miten Herran nimessä!
Perheen alkuperäisen päätöksen kiiruhtaa ennakolta kirkkoon anastamaan ylimmät penkkisijat oli hän arvottomana hylännyt, mutta muuta arvokkaampaa tapaa hän ei myöskään keksinyt. Ja nyt kuuluivat jo kirkosta aamukellot soivan — oli aika valmistautua lähtemään. Eerik Henrikinpoika astui verkalleen ja arvokkaana sisään rakennukseen, käveli vaatehuoneeseen ja puki siellä päälleen tekotukkansa, kankean kaulustan, laajavartiset ratsusaappaansa ja miekan kannattimineen. Tässä juhla-asussa hän ilmestyi taas pihalle ja huusi kovalla äänellä, että hevoset piti panna valjaisiin. Tätä käskyä oli kuski, samoin kuin koko talonväki, jo kauan odottanut, ja tuota pikaa koko perhe istui juhlapukimissaan ja virsikirjat kädessä noissa puisevissa, raskaissa vaunuissa, jotka verkkaista, melkein juhlallista vauhtia lähtivät vierimään kirkolle päin.
Mälkilästä oli kirkolle aivan yhtä pitkä matka, noin neljännes, kuin Hämeenkylästä, mutta aivan päinvastaiselta taholta. Kun siis Sabelstjernain vanhat vankkurit ajoivat männiköstä esiin aukealle, jonka keskessä Perniön kirkko joen rannalla sijaitsi, vaunuissaolijain silmät tähystelivät mitä jännittyneimmin, näkyisikö Mälkilän vaunuja jo kirkon edustalla. Ei näkynyt. Vauhtia hiljennettiin siitä syystä vieläkin ja käyden noustiin vastamaata väkijoukkojen keskitse, jotka jumalanpalveluksen alkua odotellen olivat ryhmittyneet tien varrelle ja kirkon kupeelle. Samassa soivat tapulista kellot yhteen ja väki rupesi lappamaan kirkkoon, — nyt saattoi Sabelstjernan perhekin jo arvoaan alentamatta lähteä asettumaan sukunsa vanhoille paikoille. Mutta juuri silloin ajoivat vastapäiseltä rinteeltä myöskin Mälkilän vaunut ja pysähtyivät kirkon veräjän edustalle melkein samalla hetkellä kuin Hämeenkylän vankkurit. Vaunuista nousi kookas, ryhdikäs soturi, Kaarle Kustaan aikaiseen sotapäällikön pukuun puettuna, ja autteli naisiaan alas vaunuista.
Rahvas pysähtyi katsomaan vaunujen tuloa ja asettui kahden puolen tietä päästääkseen herrasperheet edellä kirkkoon. Mutta niistä ei kumpainenkaan pitänyt kiirettä, ja vasta veräjällä he yhtyivät vastakkain, kylmin ja kankein kumarruksin toisiaan tervehtien.
Kirkon ovelle tultaessa vasta astui eversti Sass, joka rouvaansa käsipuolesta talutti, ikäänkuin arvonsa ja oikeutensa mukaisesti kursailematta ensimmäiseksi sisään, teki sen aivan luonnollisena asiana. Mutta tuosta syntyi heti liikettä ja supatusta Sabelstjernan naisten joukossa, jotka kohta perästä taivalsivat, ja vanha rouva tarttui päättävästi Eerik Henrikinpojan käsivarteen, kuiskaten:
— Näin sinä annat sittenkin heidän häväistä sukuamme ja riistää meiltä oikeutemme!
Ja hänen vaimonsa, joka riippui toisesta käsivarresta, virkkoi itku kurkussa:
— Näetkö, kuinka sisareni ilkkuu. Nyt he vastustamatta asettuvat ensi penkkiin…
— Eerik, tee velvollisuutesi, varoitti vanha rouva vielä, kiirehtien askeleitaan Mälkilän herrasväen rinnalle.
Eerik Henrikinpoika Sabelstjerna oli karahtanut punaiseksi kasvoiltaan ja hänen kätensä oli vaistomaisesti tapaillut miekan kahvaa hänen hoksatessaan, minkä uuden häväistyksen lankomies hänelle teki. Nyt hän ojensi vartalonsa uhkaavan näköisenä suoraksi, harpaten pitkään kirkon keskuskäytävää myöten. Molempien perheiden muut jäsenet seurasivat vähän toisiinsa sekaantuneina perässä.
Naisten penkit olivat pääkäytävän vasemmalla puolen, miesten oikealla, sukupuolierotus oli hyvin tarkka. Omat erityiset penkkinsä oli papin ja lukkarin perheillä ja aatelittomilla kruunun virkamiehillä, aina arvoasteen mukaan. Mutta lähinnä alttaria olevat penkit, kaksi kummallakin puolella, olivat käytävän puolelta ovilla suljetut ja niiden edustaiset virsikirjareunukset olivat puetut punaisella veralla, — ne olivat aatelisperheiden penkit, joihin rahvas ei koskaan olisi mennyt, vaikka kuinka ahdasta olisi ollut kirkossa. Juuri tuota ensimmäistä noista punareunaisista penkeistä olivat Sabelstjernat yli puolen vuosisataa hallinneet, kunnes nyt Sassin perhe väitti itsellään olevan siihen parhaan oikeuden, — kahta perhettä taas ei tietysti yhteen sopinut. Ja sitä kohden Henrik Sass nytkin varmoin askelin käveli ja ryhtyi avaamaan naisten puolen ovea vaimolleen.
Hetki oli jännittävä. Leskirouva Sabelstjerna, joka niin monesti oli miesvainajansa saattamana astunut tuohon penkkiin kuin kotiinsa, ei voinut suvaita, että tuollainen häväistys juuri hänen läsnäollessaan tapahtui: puolijuoksua kiirehti hän edelle ja asettui uhkaavan näköisenä, vihasta läähättäen, penkin oven eteen, ennenkuin eversti ennätti sen avata. Samassa oli hänen poikansakin puolisoineen siinä hänen rinnallaan ja niin seisottiin tuokion aika ääneti yhdessä ryhmässä. Tulisina säkenehtivät katseet vastakkain, kasvonpiirteet olivat kiukusta jännittyneinä ja asennot osoittivat vihaisinta uhkaa. Kuolon hiljaisuus vallitsi koko kirkossa, rahvaskin oli huomannut jotakin merkillistä olevan tekeillä ja pysähtynyt sitä katsomaan; molempain perheiden nuoremmat jäsenet seisoivat sivummalla ja pidättivät pelästyneinä henkeään.
— Suvaitsetteko syrjäytyä, että pääsen penkkiini, virkkoi vihdoin aatelisrouva Sass koettaen tyynesti pyrkiä vanhan Sabelstjernan rouvan ohi penkin ovelle. Mutta tämä ei liikahtanut, sähisi vain vastaan:
— Penkki on meidän, se on vanhastaan Sabelstjernan suvun. Olkaa hyvä, tuo toinen penkki on joutilas.
— Se on muita, halvempia varten, meidän sukumme on paikkakunnan aatelissuvuista vanhin.
— Ulkolainen nousukassuku, — tässä kirkossa olemme me ensimmäisiä.
— Vastaleivottu knaappisuku, se voi olla ensimmäinen siellä, missä ei ole arvokkaampia…
Näihin asti rouvat olivat vaihtaneet sanoja verrattain hiljaisella äänellä miesten vielä seisoessa äänettöminä vastakkain. Mutta tuo keskustelu oli yhä tulistunut heidän kiihtyneet mielensä, ja nyt rouva Sass kääntyi jyrkästi miehensä puoleen, lausuen kovalla äänellä:
— Henrik, avaa tuo ovi!
Eversti Sass teki liikkeen lähemmäksi.
— Ylemmän aatelisarvoni ja sitä seuraavain oikeuksieni nimessä saatan minä perheeni tähän penkkiin.
Mutta pohteestaan punakkana ja vaahdossa suin hyppäsi Eerik
Henrikinpoika hänen eteensä.
— Minun ruumiini yli menet siihen penkkiin, muuten et.
Ääni oli jo käynyt kovemmaksi molemmilla puolin, yht'aikaa kirkuivat sekä miehet että naiset, kukin koettaen saada pistoksensa ylinnä kuulumaan. Eversti Henrik Sassissa kiehui jo vanha sotilasveri, hän huusi kuin lipullistaan komentaen:
— Syrjään, maamoukka, taikka opetan sinulle sotilastapoja. Minä en ole tottunut tottelemaan lanta-aatelisia, jotka eivät vielä koskaan ole miekkaansa paljastaneet.
— Minä voin paljastaa miekkanikin, jos sukuni arvo sitä vaatii. — Sabelstjerna tapaili miekkaansa toisella kädellä, mutta toisella hän tempasi voimakkain liikkein penkin oven auki ja huusi: — Sisään, naiset, Sabelstjernain paikalle.
Hänen puolisonsa ja äitinsä rupesivatkin jo voitonvarmoina nousemaan avattuun penkkiin. Mutta siinä oli Sassin rouvakin ääressä, ja epätoivon kiivaudessa tämä tyrkkäsi vaskireunaisella virsikirjallaan penkkiin astuvaa sisartaan kylkeen. Mutta hän sai samanlaisen sysäyksen takaisin, ja tuossa tuokiossa olivat rouvat ilmitappelussa virsikirjoin ja nyrkein, itkien ja huutaen tapellessaan.
Aatelisherrat olivat sillä välin täyttäneet uhkauksensa, paljastaneet miekkansa, ja seisoivat nyt siinä säihkyvät säilät vastakkain yhä viskellen synkkiä herjaussanoja toisilleen. Rahvas, jonka uteliaisuus oli muuttunut säikähdykseksi, oli noussut penkkien päälle seisomaan, lukkarilta, jonka jo olisi pitänyt aloittaa virsi, tyrehtyi ääni kurkkuun, ja kirkonvartija seisoi typertyneenä sauva kädessään, uskaltamatta mennä palauttamaan häiriintynyttä kirkkorauhaa. Silloin astui seurakunnan vanha, valkopäinen kirkkoherra, Henricus Sylvanus, sisään sakastista.
Hän pysähtyi kauhistuneena alttarin luo nähdessään, kuinka hänen temppeliään häväistiin, nosti kätensä pystyyn ja rupesi vapisevin äänin varoittamaan:
— Asettukaa, asettukaa, hurjistuneet ihmiset, tämä on pyhä paikka…
Mutta kukaan ei häntä kuullut. Aatelisherrat peräysivät miekkojaan mitellen yhä lähemmäs alttaria, pappia huomaamatta, ja tämä vaipui typertyneenä melkein heidän jalkoihinsa alttarin reunalle. Mutta herrat iskivät vihan vimmassa miekkoja vastakkain, säilät kimaltelivat ikkunasta heijastavassa päivänpaisteessa ja teräs kilahteli kimakasti… Vihdoin putosi ase romahdellen Sabelstjernan kädestä, Sassin harjaantunut miekka oli sattunut hänen kömpelömpään käteensä, ja verestävänä hän vetäytyi syrjään. Mutta Mälkilän isäntä pisti miekan tuppeensa, astui pää pystyssä, selkä suorana penkin ovelle, jossa rouvain kahakka jo oli päättynyt, survaisi vaimonsa sinne sisälle ja istahti itse vastapäiseen penkkiin miesten puolelle, yhä huohottaen tuon kiivaan ottelun jälkeen.
Mälkilän suku oli voittanut, anastanut ensimmäisen sijan kristillisessä penkkijärjestyksessä. Masentuneena ja kalpeana Sabelstjerna istui erään talonpoikaispenkin kynnyksellä, jossa hänen nyyhkivät naisensa voivotellen panivat ensimmäistä sidettä verta vuotavalle haavalle. Haavaa kirveli, mutta vielä kipeämmin kirveli se, että Sabelstjernan suku sittenkin oli menettänyt kunniasijansa…
Mutta vanha kirkkoherra nousi vaivalloisesti alttarin kaidepuuhun nojaten pystyyn, ja hänen värisevät huulensa tapailivat kauan sanoja, ennenkuin ääni lähti kulkemaan.
— Kirkkomme on häväisty, tässä huoneessa ei voida enää jumalanpalvelusta pitää, hän puhui vapisevin äänin. — Ulos, ulos kaikki kansa, tämä on saastutettu paikka!
Ja ensimmäisenä hän itse käveli ulos tyrmistyneen kansan häntä seuratessa. Viimeisinä tulivat aatelisperheet kirkosta, astuivat juhlallisina ja vakavina vaunujensa luo ja lähtivät toisiinsa katsomattakaan ajamaan kukin omalle taholleen. Kirkko suljettiin rautaisilla teljillä, ja suljettuna se sitten pysyikin kesäkauden, kunnes häväistyksen hälvettyä taas katsottiin voitavan siellä jumalanpalvelusta pitää. Ja aatelisherrat saivat ottelustaan maksaa pienet sakot kirkon rahastoon.
Mutta kun syksyllä taas kansa uudelleen kokoontui Perniön kirkkoon, silloin Mälkilän isäntä astui perheineen kenenkään kieltämättä ensimmäiseen punareunaiseen penkkiin ja Sabelstjernat tyytyivät kiltisti toiseen. Niin oli ratkaistu kristillinen arvojärjestys penkkisijoista.