KOTIIN.
Suomessa kuului ilonsanoma: — Maanpakolaiset saapuvat kotiin! — Lähes kaksi vuotta olivat he ajelehtineet maailmalla kodittomina ja juurettomina kuin puun lehdet irtireväistyinä omasta oksastaan, myrskyn ajeltavina, tulevaisuudestaan epävarmoina.
Hallimajalaiset odottivat omiaan, valmistivat vastaanottoa ja ikävöivät päivää ja hetkeä, jolloin maanpakolaiset saapuisivat. Kivistömäellä seisoi valmiina kansanopisto kauniina ja vakavana kuin sankarilaulu ja sen rinnalla maanpakolaisten koti somana kuin lemmenruno. Niitten harjalla liehui nyt sinivalkoisia lippuja. Hallimajalaiset olivat ylpeitä opistostansa, mutta se ei ollut yksin heidän. Se oli laajan maaseudun rakentama. Kaikki he olivat siihen tuoneet hirsiä osaltaan, keränneet rahaa ja lämpöisin mielin tulleet neuvotteluihin. Esa oli heitä pimeimpinä hetkinä pitänyt lämpiminä ja viitannut tulevaisuuteen, jolloin heidän opistonsa saisi kasteensa ja silloin samalla Mooseksensa. Näin oli Mooseksen nimi liittynyt kirvesten kalskeeseen opiston kohotessa, työn touhuun, kokousten humuun ja innostuksen tuleen, tuon salaisen ja kytevän, joka ei saanut henkensä uhalla liekkiin leimahtaa.
Nyt hymyili vapauden kuulakka kevät, täytti rinnat valoisan päivän toivolla. Unohdetut olivat pimeyden painajaiset. Kuin Vetehisen talviset vangit noustiin nyt lainehtivalle selälle.
Työväki oli saanut vapaapäivän ja kaikki riensivät junalle. Maalaisia oli asemalla suuri joukko odottamassa tulevaa johtajaansa. Raskaissa tamineissaan, rusokasvoin, jäykkinä ja totisina erottuivat he heikkorakenteisesta tehtaan väestöstä, joka liikkui ja aaltoili levottomana.
Soittokunta oli asettunut keskelle asemasiltaa ja sen ympärille joukko kukoistavia, nuoria tyttöjä, jotka nauravien kasvojensa tasalla kantoivat kukkavihkoja. Loistavin silmin he odottivat sitä paria, jonka rakkauden tarina kauniina satuna kulki suusta suuhun, sydämestä sydämeen ja ihanteellisena lemmen taivaana sai jokaisen nuoren mielen hehkumaan. Veronika oli heidän prinsessansa, Mooses sankarinsa.
Nyt syntyi hälinää. Juna voihki ja vihelsi kallioitten välissä. Soittokunta viritti tervehdyksen ja tytöt kohottivat kukkiaan. Rautahirviö porhalti asemalle puhkien ja rämisten. Tuolla, vaunun sillalla, he seisoivat, Veronika syli täynnä ruusuja ja Mooses paljain päin.
— Terve, terve, — kuului väkijoukon huuto. Se eteni ja kaikui kauempana "eläköön" huutona. Tytöt piirittivät tulijat kantaen kukkiaan iloisten kasvojen tasalla. Soitossa ja laulussa puhkesi yleinen ilo ilmoille, paisui riemuksi ja vapautti mieliä. Kaikki huusivat huumaantuneina: eläköön! Kelle? Tuolle nuorelle parilleko?
Mooses katsoi heitä silmästä silmään ja hänen sydämensä vavahti.
Miesten silmissä oli jotakin uutta ja outoa, kiihkoista, — ahnasta.
Innostuksen koski nosti hänet hartioilleen, kantoi Veronikan rinnalla.
Se oli hetken vaikutus ja Mooses unohti sen jälleen. Riemu huumasi hänetkin ja kantoi sylissään opiston ovelle, jossa juhlatulet, juhlarunot ja juhlaiset ateriat odottivat.
Vasta myöhään yöllä he olivat omassa kodissaan kahden.
— Mooses!
— No?
— Mitä pidät meidän kodistamme?
— He sanoivat minua tänään Tuhkimoksi, joka on voittanut prinsessan ja puolen valtakuntaa. Tämä on kuin satulinna.
— Oletko sinä onnellinen? — Veronikan ääni soi hellyyttä ja vakavuutta, kun hän laski kätensä miehensä olalle.
— Ellei tämä ole onnea, silloin en tiedä, mikä olisi. — He katsoivat toisiaan silmiin, niinkuin katsovat ne, joilla on avain toistensa sieluun.
— Olet tosiaan onnellinen. Ja se tulee siitä, että olet sadun sankari.
Mutta satu on seikkailua ja ihmeitten maailmaa.
— Etkö sinä ole onnellinen?
— Tunnen liian selvästi, että tämänpäiväinen riemu on vaahtona nousemista kuultavanvihreän myrskyaallon harjalle.
— Olet runollinen.
— Etkö sinä tunne samaa? Tiedätkö, minä en koskaan tahtoisi nousta aallon harjalle, vaan pysyä aallon pohjalla, vesien vellojana, aaltoa nostamassa.
— Sinä olet merkillinen tyttö, Veronika. Sinussa herää usein uutta ja suurta. Olet kaunis kuin aamurusko etkä itse tahdo tietää siitä, aina terve ja voimakas, etkä kuitenkaan ylly voimillasi tempomaan. Sinussa ei ole vähääkään aikasi hermostusta, ei edes uhmamielisyyttä. Kultaseni, sinussa on sitä voimaa, joka aaltoja nostattaa.
— Kun sinä sen sanot, uskon. Sinä rakastat minua sielullasi ja ymmärrät minun sieluani. Minä olisin eloton, kuollut, ellei sinua olisi ollut. Tunnen sen, sieluni tarvitsee sinua joka hetki, elää sinulle ja sinun kauttasi. Minä en tahdo onnea, en tavota sitä, siirrän sen yhä tuonnemmaksi, aina tuuma tuumalta etäämmäksi. Tahdon tehdä sen suuremmaksi, ylevämmäksi, kuinka sanoisin: jumalalliseksi. Ja sitten — — — niin, en minä sitä sittenkään tahtoisi anastaa, sillä sen takana häämöittää totuus ja ijäisyys ja niitä janoon, en onnea!
— Niin, armaani, tulkoot myrskyt ja työ. Sinä teet minut vahvaksi.
* * * * *
Seuraavana aamuna sanoi Veronika: — Nyt menemme Talvelaan. Ethän ole kunnolleen tuttukaan papan kanssa.
— Luuletko, että me tulemme hyvin toimeen keskenämme? Hän ehkä — — —.
— Voi, sinua, pistä nyt piiloon pelkosi.
— Ei se pelkoakaan ole.
— Mooses kulta, sinähän ihailet pappaa.
— Hän ja minä olemme niin erilaiset.
Marck oli vanhentunut, käynti oli raskasta, tukka kauttaaltaan harmaa, silmätkin samentuneet. Keskellä ensi illan riemua Veronika sen huomasi. Hän tiesi, että hän itse oli piirtänyt nuo syvät juovat isänsä otsaan ja sirottanut harmautta hänen mustaan tukkaansa, ja hellä, ihaileva sääli sai vedet hänen silmiinsä. — Kohtalo on armoton ja sokea, — myönsi hän itselleen, — ja ihminen elää itsellensä, oman sisäisen sointunsa mukaan. Hän tarvitsee työnsä jatkajaa. Pappa hyvä, kuinka sinä olet pettynyt, työsi jää — — — ties kenen varaan.
Ja minä valitsin sen ainoan, jonka voin valita.
— Nyt me tulemme ja olemme koko päivän täällä, — selitti hän eteisessä. — Emme lähde, vaikka ajaisitte. Ah, täällä hengitän kodin ilmaa, muu maailma saa hävitä.
— Moosekselle hän kuiskasi: — Tule katsomaan onko papan kirjoituspöydällä sininen nauha kynätelineessä!
Marck istui pöytänsä ääressä ja siirsi paperit syrjään. Veronika nojasi tuolin selustaan ja upotti sormensa harmaaseen tukkaan.
— Pappa, nyt vasta minulle on selvinnyt, että sinä olet hirveän tärkeä henkilö minulle. Kun olin kotona, kaipasin Moosesta. Nyt kun sain Mooseksen, kaipaan sinua.
— Kun kissanpoika kasvaa, niin se saa silmät.
Veronika ei malttanut olla paikoillaan. Hän hyräili ja kulki huoneesta huoneeseen, väänsi laatikot mullin mallin ja kyseli äidiltään taloudesta sellaisella innolla, että rouva Marck riipaistui irti arkipäiväisestä tasaisuudestaan ja yhdessä he nyt neuvottelivat kiivaasti, unohtaen miehet.
Marck ja Mooses puhelivat yleisistä asioista karttaen lähempiä välejä.
Kumpikin pelkäsi kompastuvansa.
— Kyllähän kapitalistin voitto on kansan voitto, — sanoi Marck.
— Epäilemättä, mutta sen rinnalla täytyy käydä kansan henkisen voiton.
— Mitä sinä sillä tarkoitat?
— Kaiken kansan pitää voida seurata maan lainlaadintaa ja ottaa osaa siihen. Kunnallinen itsehallinto yleisen äänioikeuden perusteella olisi erinomainen kasvattaja, — sanoi Mooses.
— Kun minä syvennyn omaan alaani, en joudu ajattelemaan muuta. — Marckin kasvoilta hävisi valoisa ilme, joka nuorten tullessa oli häntä elähyttänyt.
— Se juuri onkin suurta, voida kiintyä koko olennollaan omaansa, luoda uutta ja raivata tietä muillekin. Juuri sellaisten miesten varassa, kuin te olette, on Suomen tulevaisuus! — huudahti Mooses innostuneena. Marck hämmästyi ja katsoi pitkään nuorta miestä, joka yhä kasvoi hänen silmissään. Mooseksesta oli hävinnyt kaikki poikamaisuus. Ryhti oli suora ja voimakas, katseessa varmuutta ja älyä; vain silloin tällöin välähti lämmin, viehkeä silmänisku, joka antoi kasvoille niiden lumoavan ilmeen.
Marck nousi tuoliltaan ja hymyili. Hän oli jälleen voitettu.
— Teollisuus ei vielä hallitse meillä, vaan merkitsee vähän. — Hän katsoi vielä kerran vävyynsä ja sanoi ikäänkuin ohimennen: — Kuule, etkö ole ajatellut mahdollisuutta siirtyä tähän minun tehtaaseeni? — Marck katsoi nyt jännittyneesti Moosesta, jonka kasvoilla innostus vielä väreili.
— En, ei minusta ikinä tule liikemiestä. Minä ihailen teidän työtänne ja lasken riemulla, kuinka paljon hyötyä ja lisää onnea se tuottaa kansalle ja uusia mahdollisuuksia henkiseenkin kehittymiseen. Minä olen opettaja ja kasvattaja. — Mooses ei nähnyt pettymystä Marckin kasvoilla; hän liikkui nyt vapaasti ja luonnollisesti omassa ajatuspiirissään.
— Missä Eveliina ja Veronika lienevät, pitäisi saada jotakin suunavausta!
— No, vieläkö sinä olet yhtä kiivas sosialisti kuin ennenkin? — kysyi Marck pöydässä sellaisella huolettomuudella kuin soutaja, joka on vetänyt airot veneeseen eikä aijokaan niitä käyttää.
— Olen kyllä. Pikkupoikana luulin, että kuu oli tarttunut Kivistömäen männyn latvoihin, ja kiipesin tavottamaan. Nuorukaisena uskoin, että maailman kurjuus on rikkaitten syy. Nyt tiedän, että kansa voi luoda itselleen onnea, mutta ainoastaan sen verran, kuin se ansaitsee.
— Sinä tarkoitat, että ainoastaan siinä määrässä kuin kansa noudattaa totuutta ja rakkautta, voi se tulla onnelliseksi, — sanoi Veronika.
— Meneppäs sanomaan se työväentalolla, — sanoi Marck.
— Se on siellä sanottava, — sanoi Mooses.