RAUTATIEVAUNUSSA.
Hämärissä aamulla Veronika ajoi asemalle, osti lipun toiseen luokkaan ja haki itselleen paikan. Hän tuli liian aikaiseen ja odotteli toisia. Lähtöaika tuli yhä lähemmäksi eikä ketään kuulunut. Silloin hän äkkiä lensi punaiseksi.
— He ovat tietysti kolmannessa luokassa, — sanoi hän itselleen melkein ääneen, kokosi tavaransa ja kiirehti vaunujen läpi.
— Hei tänne, tänne! — huusi Hely vaunun nurkasta, jonne he olivat tungoksessa tilansa saaneet. — Tule pian, kun ei kukaan tahdo uskoa, että meitä on neljä. — Hely oli iloinen ja kukoistava ruskeassa turkissaan, veti kaikkein katseet itseensä ja heijasti oman olentonsa raittiutta ja kauneutta ympäristöönsä. Häntä katsellessa tuli hyvä olla ja teki mieli hymyillä. Pieninkin seikka hänen puvussaan ja matkatamineissaan sai värityksensä ja oman hauskan leimansa hänestä. Naiset ihailivat hänen lakkiaan ja kaulustaan ajatellen: juuri tuollaiset minäkin hankin. He eivät tahtoneet myöntää, että juuri sellainen oli Helyllä kaunista. Kellä tahansa muulla se olisi ollut pelkkää ruskeata nahkaa.
Veronikaa hyristytti. Hän veti päänsä hartiain väliin ja pujotti kätensä pehmeään puuhkaan.
— Voi pikkusta, kun on uninen! — sanoi Esa ja jäljitteli Veronikan hyristystä. Veronika naurahti ja oli tyytyväinen.
Ovia läiskittiin, käytävällä tungettiin ja likistettiin, kiisteltiin paikoista ja heitettiin tavaroita hyllyille.
— Katsokaa, kuinka Pitkä tekee itsensä kapeaksi kuin onkimato ja Manda itkeskelee nurkassa, — kuiskasi Esa Veronikalle.
— Tuntuu niin erikoisen hauskalta nyt mennä Hallimajaan. On kuin kotiseutu olisi laajennut, kun sinäkin olet mukana, Veronika, — sanoi Hely, kun juna läksi liikkeelle ja vaunussa oli rauhoituttu. Veronika hymyili.
— Kuules, mies, sinähän olet vaiti kuin kala. Rutistetaan, eiköhän ääni lähde, — sanoi Esa Moosekselle ja ravisti hartioista.
Mooses istui Veronikan vieressä uneksien ja unohtaen ympäristönsä.
Juna kulkea kolkutti, lämpö nousi vaunussa ja matkustajien piti heittää pois päällysvaatteensa.
Hely heitti kätensä Mooseksen polvelle.
— Heitetään arpaa kenen pitää aloittaa rynnäkkö Hallimajassa. Olkoon se, jonka käsi on yhdeksästoista päällimmäisenä.
Esa laski leveän kämmäkkänsä Helyn kädelle. Mooses veti oikeansa povestaan ja Veronika laski kätensä viimeiseksi. He sävähtivät punaisiksi kumpikin. Veronika seurasi vaan hämärästi käsien vetoa alimmaisesta ylimmäiseksi ja heräsi vasta kun huudettiin:
— Mooses!
— Mooses, pelasta nahkasi!
Hely hymyili tyytyväisenä Esalle.
— Oikein laskettu.
— Jaa, se oli hienosti tehty, — nauroi Esa niin, että valkeat hampaat loistivat.
— Ei hyväksytä, — sanoi Mooses.
— Vedetään pitkää tikkua sitte, — ehdotti Esa, otti neljä tulitikkua ja laitteli niitä selkänsä takana.
— Vedäppäs, mies!
Mooses veti ja sai pitkän tikun.
— Näytäppäs muut tikut, — sanoi Mooses.
— Eikö yksi pitkä riittänyt? Tässä on kolme lisää.
— Kolmas kerta toden takaa. Veronika saa tunnustaa, — sanoi Hely.
Liina sidottiin Veronikan silmille ja kukin sai koskettaa hänen kämmentään.
Hely ja Esa koskivat yht'aikaa.
— Liian monta. Yksi kerrallaan, — sanoi Veronika. — Mooses! — huudahti hän samassa, kun Mooses puristi omaansa koko käden. Veronika oli hämillään, sillä nyt hän oli ensi kerran maininnut häntä nimeltä.
Moosekseen se vaikutti kuin taikajuoma. Hän loi Veronikaan kiitollisen, loistavan katseen. Neljä nuorta ihmistä säteili onnea ja nuoruuden suloa. He elivät hetkessä, iloitsivat toinen toisistaan, unohtivat ikävän ympäristönsä, kuuman, kolisevan ja likaisen rautatievaunun.
— Me piiritämme vihollisen linnan heti, tutkimme sen varustukset ja sitten ensi sunnuntaina teemme rynnäkön ja otamme kaikki sotajoukot vangiksi ja panemme ne vannomaan uskollisuuden valan toiselle hallitukselle. Tämä on minun suunnitelmani, — puhui Esa.
— Hyväksytään! — huusivat toiset.
— Minä tuon vartiojoukoksi kaikki meikäläiset, — lupasi Hely katsoen
Veronikaan.
Veronika sävähti ja tunsi olevansa syrjäinen toisten innostuksessa, ei niin lähellä sitä suurta yhteistä asiaa ja omaa maaperää, kuin nuo toiset. He omistivat sen niin varmasti ja luonnollisesti kuin joku omistaa puun hedelmät, kun itse on sen istuttanut, sitä hoitanut ja sen juurella levännyt, haaveillut jo ennenkuin sen hedelmiä syönyt. Hän muisti, mitä Alma oli sanonut, ettei hän vielä tajunnut sitä soittoa, joka oli pohjasävelenä kodissa. Mutta ei, kyllä hän sitä jo tajusi ja vielä lisäksi hän kuunteli sitäkin säveltä, joka soi kalpeitten lasten silmissä.
— Veronika, — lausui Mooses hyväilemällä nimeä — ja Hely, te keräätte kaikki nuoret tytöt, kehräätte, kudotte, laulatte, soitatte ja opetatte viljelemään elämän kauneutta. —
— Sen me teemme! — huudahti Hely, ja Veronika punastui innosta.
— Kättä päälle! — Esa vaati tyttöjen kädet. — Mooses erottaa. Tästä ette nyt pääse yli ettekä ympäri.
— Ei ole tarviskaan. — Hely heitti somaa päätään ja hymyili.
— Se on tehtävä ja paljon muuta, — sanoi Veronika. Hänen äänensä oli vakava.
* * * * *
Juna vihelsi kimakasti. Nuoret nousivat kaikki, pitivät toisiaan käsistä, katsoivat silmiin hymyillen ja nyökäyttäen äänettömän sopimuksen.
— Hallimajan asema! — kuului huuto ulkoa.
— Minä kuulun nyt heihin! — päätti Veronika, ja se päätös teki hänet isänsä näköiseksi. Voiman leima säteili silmissä, väreili suupielissä ja heijastui koko olennosta.