X
Seuraavana päivänä oli talossa hiljaista, väki rukiinleikkuussa kaukana pelloilla, Olli pitäjällä, ja Saima oli koko päivän viettänyt yksin synkissä mietteissään suunnitellen elämäänsä. Hän kuuli maantieltä rattaiden ratinaa ja arvasi Ollin tulevan.
Hurravilli ravasi omin ehdoin, ja Olli istui kärryillä kyyristyneenä, laihtuneilla kasvoilla kiusaantunut ilme ja syvällä silmissä tuskaa.
Hevonen hirnahti ja ajaja nosti päätään nähden samassa puun alla kotiniityllä pari tukkipomoa ja Aapon — pulloja ja laseja.
Ollin kasvoille levisi tumma puna ja hän huitaisi Hurravilliä ohjilla, kiirehtäen miesten sivutse. Kotiin päästyään hän riisui itse hevosen ja meni väsynein askelin sisään.
Saima nousi portailta ja antoi tilaa kohteliaasti kuin oudolle miehelle, hymyili ivallisesti ja aikoi poistua.
— Saima! — sanoi Olli niin tuskallisella äänellä, että Saima hätkähti ja kääntyi häneen päin.
— Olin eilen liian — — äkkinäinen, sanoi hän vaikeasti valiten sanojaan. Voitko unohtaa sen?
— Voin unohtaa kaikki paitsi sen yhden ainoan asian, jota olen sinulta pyytänyt, sanoi Saima kiihkeästi.
Olli katsoi häneen.
— Tahdon sinut kokonaan ja täältä pois.
Olli kääntyi hitaasti ja meni sisään.
Saiman kasvoille levisi jälleen ivanhymy ja pää nousi ylpeänä ja kädet puristuivat nyrkiksi, kun hän astui pihan poikki tielle.
Aapo tuli vastaan lakki kallellaan, kädet taskuissa ja laulaen:
Voi kuinka iloinen olin minä silloin, kun tanssista tanssihin kuljin ma illoin. Mut' sitten tuli tuttu ja loppui koko juttu.
Saiman mieleen laulu heitti hetkeksi valoisan tunteen ja hän huusi
Aapolle:
— Laula vielä.
Juur' kaksikymmentä vuotta minä täytin ja aika veikeeltä veijarilta näytin, mut' suru minut otti, kun järki hyvä petti — — —
Luuletko, että voisimme yhdessä laittaa siihen kauniimman nuotin?
— Se on tietty, sanoi Aapo liian innokkaana.
— Minä säestäisin piaanolla.
— Vaikka millä! uhmaili Aapo ja seurasi Saimaa saliin.
— Laula vielä se ensimmäinen värssy, pyysi Saima, ja Aapo asettui lähelle Saimaa, laski kätensä hänen olalleen ja lauloi liian kovalla äänellä.
Olli astui samassa huoneeseen ja sanoi Saimalle puoliääneen:
— Etkö näe, missä tilassa Aapo on?
Saima kääntyi äkkiä Olliin, ja Aapo astui Ollin eteen huutaen:
— Olenko minä missään tilassa!
— Ole hiljaa ja mene pois! sanoi Olli hilliten suuttumustaan.
— Annahan Aapon olla! sanoi Saima ja astui veljeksien väliin.
— Etkö sinä, Aapo, häpeä laittaa itseäsi tuohon kuntoon ja tulla — —
Aapo asettui veljensä eteen, matki hänen ääntään ja sanoi:
— Etkö sinä häpeä sekaantua muiden asioihin?
Saima nauroi: — Oikein, Aapo. Me olemme kumpikin vapaita ihmisiä ja teemme, mitä tahdomme, lisäsi hän ja uhka leimahti katseessa. Lauletaan, Aapo.
Saima meni jälleen piaanolle, mutta Aapo jäi tuijottamaan veljeään poikamainen uhka katseessa, kädet ristissä rinnalla.
Olli katsoi yhä Saimaan ja pyysi: — Käske häntä menemään, minä pyydän.
— Minkä vuoksi? Minä en ymmärrä. Aapo on täällä ainoa ihminen, joka minusta välittää. Muut rakastavat enemmän säästöpankkiaan, vaivaisiaan, mäkiään, mäntyjään ja nautojaan!
— No, veli, kumman meistä pitää lähteä? kysyi Aapo yhä tuijottaen ja läheten Ollia.
Olli nousi hitaasti, siirsi varovasti tuolinsa syrjään ja tarttui nuorukaisen hartioihin. Aapo riipaisi itsensä irti. Ollin kasvoille nousi puna, hän tarttui uudestaan veljeensä ja työnsi ulos ovesta. Aapo kompastui portaihin, jäi hetkeksi virumaan, mutta nousi jälleen ja astui hoippuen pihan poikki vanhaan pirttiin.
— Tätäkö sinä tahdoit? kysyi Olli, katseessaan vihaa.
— Syytä itseäsi! huusi Saima. Sinulla oli vara valita, ehkei ole enää.
— Mitä sinä tarkotat?
— Sitä, mitä sanoin.
— Sinä sanot aina liian paljon.
— Ahaa, ehkä olen hidastellut tehdä sanojeni mukaan.
Kärsivällisyyttä, mies, kyllä sekin vielä tapahtuu.
— Puhut arvotuksia.
Saima kääntyi äkkiä raivostuneena.
— Etkö sinä näe, kuinka minussa joka jäsen vapisee, vereni kiehuu ja minulla on vain yksi ainoa toivo ja vaatimus!