I.
Kesäkuun alkupäivien tuulet ovat tuoneet kuivuutta mukanaan. Aurinko paahtaa täydeltä terältä, vaalea vihreys peittää maan, ja puut ovat saaneet kesäisen vaippansa. Kevään tenhovoima laajentaa kaupunkilaisten huonoon ilmaan tottuneet keuhkot ja herättää halun saada yhä enemmän heittäytyä kesän helmaan. Virkistävä tuuli leyhkii kolkoilla kaduillakin, joilta luonnon kauneus on tykkänään karkoitettu.
Iltasin sylvähtää kymmentuhansinen tehtaalaisväestö kaupungille, sen ahtaille pääkaduille, ainoaan puistokäytävään ja puistoon. Koko kaupunki on jalkeilla; mutta turhaan etsii noitten tuhansien ihmisten joukosta terveyttä uhkuvaa, reipasta nuorisoa. He ovat kaikki kalpeita, puoleksi kehittyneitä, kauttaaltaan harmaita, tukka tuhkanharmaa, iho samea, silmät sinisenharmaat, liikkeet kömpelöt ja saamattomat.
Loppumattomissa jonoissa tulvivat he kuin virtaava vesi, paljoudellaan vallaten katukäytävät, sysäten syrjään vastaantulijat ja suunnaten kulkunsa samaa päämäärää kohti.
Tyynenä se virta vaeltaa, hiljaa loristen kuin tasainen puro. Se on ainaisen, totisen työn ääressä taltutettua joukkoa, jolta ilo on unohtunut tai unelmiksi häipynyt ja koneitten kolinaan yhtynyt.
Kesäisin saattaa tuo virta laajeta ja laskea vetensä vapaammilla aloilla vellomaan; mutta talven tultua, kylmän yllyttyä, sulloutuu virta kapeaksi, syväksi juovaksi kulkemaan totuttua uraa. Pisarat etsivät turvaa toinen toisistaan, nauttivat yhdessä ilonsa, kestävät liittyneinä vastuksensa, tuntien toisinaan suurissa joukoissa sydämensä voimakkaana sykähtävän; mutta yksinäisyydessä yllättää pelko.
Se pelko ajaa heidät, armottomana ruoskana uhaten, poikasina ja tyttösinä koneitten ääreen saamaan samean ihon, kuihtuneen vartalon, kömpelöt liikkeet ja matalat ajatukset. Se pelko pakottaa heidät yhtymään mustaan virtaan silloinkin, kun halu pitää vapaammille väylille. Se pelko asuu heidän sydänverissään ja vie heidät määräämäänsä uraan.
Elämisen pakko on se pelko; mutta elämä on kova ja kylmä, ja se on mustan virran pinnalle jään luonut.
Oudolle, parempiosaiselle on sen jää kovaa. Se sulaa kuitenkin helposti lemmensäteillä sitä lämmitettäissä, avaa rakkauden katseille syvyytensä, näyttää aarteita, kalliita helmiä, jotka syntyvät vaan vesien alla, ahdingossa ja syvyyksissä.
* * * * *
Kesäkuun sunnuntaina vietti työväen urheiluseura juhlaansa puiston kentällä. Joukottain riensivät sinne vanhat ja nuoret; ei ainoastaan juhlan vuoksi, vaan näyttääkseen itseään ja kesäistä juhla-asuaan. Isät kulettivat lapsiaan vaunuissa, joitten komeus oli silmään pistävä vanhempien muuhun asuun nähden. Näivettyneet vaimot kulkivat vieressä ylpeillen ja riemuiten pienokaistensa herraskaisista ajoneuvoista. Olivathan ne todistuksena heidän rehellisistä ponnistuksistaan hankkia lapsilleen parempaa hoitoa kuin he aikoinaan itse olivat saaneet.
Eteenpäin kirjavassa jonossa suunnattiin kulku kenttää kohti. Nuorilla oli varaa käydä aituun sisään ja maksaa lippu, mutta perheelliset pysähtyivät ulkopuolelle kuuntelemaan soittoa ja saamaan osansa juhlan huipusta. Lapset kirkuivat riemusta kelliessään nurmella auringonpaisteessa. Olipa tämä sentään toista kuin likaisissa pihoissa ja kadulla mylleröiminen.
Aituun sisällä suoritettiin juhla-ohjelmaa, johon kuului muun muassa Paavo Hartikan mahdikas puhe. Siinä ei säästetty kapitalisteja enempää kuin tuota suurta työväestön laumaakaan, joka ei tajunnut aatteita eikä vapautta eikä kuulunut järjestyneihin tai työväestön kermaan, — johon puhuja nähtävästi itsensä luki.
Kentän arvokkaimpaan laitaan, missä juhlan sankaritkin liikkuivat,
Paavo Hartikka saattoi seuralaisensa Liinan ja Annin. Tytöt olivat
hienoissa kesäpuvuissa, mutta kummallakin oli harsoliina eikä hattua.
Tämä se oli Paavoakin aina äköittänyt ja hän oli sanonut:
— Kaikkien naisten pitäisi käydä hatussa; sitten kerrankin säätyerotus häviäisi. —
Mutta Anni oli tokaissut:
— Ei herruus hatussa ole! — ja Paavo oli kauniisti omistanut tytöt seuralaisikseen ilman hattua.
Liina, hento, vaalea tyttö, jonka siniset lapsensilmät ujosti tarkastivat ympäristöä, kätki punastuvat kasvonsa huiviin, huomatessaan Paavo Hartikan tulisen silmäyksen kiintyneen itseensä.
— Ei tuo sinun Paavosi olisi hullumpi mies, ellei liikanainen itserakkaus jo kauas hohtaisi, — sanoi Anni toverilleen Paavon mentyä puhettaan pitämään.
— Minun Paavoni! Mitä sinä höpiset? — jupisi Liina.
— No, ei ainakaan hän minua hännystele. Herraskainen ja hieno sen olla pitää, joka Paavolle kelpaa. —
— Aina sinä pistelet. —
— Ja sinä otat kaikesta nokkaasi. Jos minua joku kosiskelisi, niin… pöhö pihlaja, mitäs tästä? Ethän vaan vetistele? — huudahti Anni levottomana nähdessään Liinan kätkevän kasvonsa nenäliinaan.
— Enkö saisi hikeäkään naamaltani pyyhkiä? —
— Kas, tuolta Paavo jo tuleekin! — huudahti Anni, kun mies astui heitä kohti puheensa päätettyään. — Kyllä hänessä nyt on miestä; jospahan olisi, maalisuti kourassaan, puoleksikaan noin ylpeä. —
— No, miltä tuntuu? — kysyi Paavo tytöiltä. Hän oli roteva, nuori mies, ja hänen katseessaan asui vielä henkisesti kehittymättömän tuijottava ilme, huolimatta hänen mahtavasta puheestaan.
— Kiitoksia saarnasta, — sanoi Anni.
— En minä saarnaa, teroitan vaan ihmisille aatteita, vapautta, joka kaikille kuuluu, vapautta elää ja nauttia kuten itse kukin haluaa. —
— Niinkuin kapitalistitkin, — sanoi Anni naurahtaen.
— Te ette sitä asiaa ymmärrä! — tiuskasi Paavo tulistuen Annin pilkallisesta äänestä.
— Höm, suus' kiinni suutari, kun räätäli puhuu! — tokasi Anni.
Kentän poikki astui luiseva mies, jonka tulipunainen kravatti hohti auringonpaisteessa.
— Kassi Konttinenkin on täällä, — sanoi Paavo odottaen, että tuo merkkimies hänetkin huomaisi.
— Sekö runoniekka? — kysyi Anni.
— Lähdetään kävelylle näkötornille päin, — ehdotti Paavo. Annin läsnäolo ärsytti häntä, sillä silloin oli Liina aina saavuttamaton.
— Niin, eihän tässä voi särkiäkään paistaa, — sanoi Anni terävästi hyvin tietäen Paavon mielialan.
Liina, tuntien riitaisuutta ilmassa, siirtyi lähemmäksi Annia ja nykäsi häntä varottavasti käsivarresta.
— Ei särjet teidän koukkuunne pyri, — pisteli Paavo takaisin.
Runoilija seisoi portilla ahmien silmillään kirjavaa näkyä kentällä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sen sieluunsa nielaista. Hän liittyi seurueeseen.
Pian he olivat tornin huipulla, nojasivat kaidepuuhun ja ihailivat tuttuja näköaloja.
Liinan sinisissä silmissä kuvastui lapsellinen ilo. Mikä noitten silmien pohjasävy oli, sitä ei Paavo Hartikkakaan olisi kyennyt selittämään, vaikka hän ahkerasti oli tutkinut tuon hiljaisen tytön silmissä asuvaa tenhovoimaa. Nyt hän ei enää kysynytkään. Liina oli hyvä sellaisenaan. Muut ihmiset olivat kyllä typeriä, elleivät vapautta ja aatteita ymmärtäneet, vaan Liinan ei tarvinnut niihin puuttua.
— Rakkauden sokeutta! — oli Anni huoannut, kun näistä asioista oli puhe tullut.
Anni katseli veitikkamaisesti molempien miehien innostuneita viittailuja. Hänen leveillä poskillaan hohti terveydenpuna ja ohuet huulet puristuivat pilkalliseen hymyyn. Ehdottomasti olisi hymy ollut katkera, ellei pieni pystynenä ja pyöreät silmät olisi sen kärkeä katkaisseet.
— Katsokaa nyt tuota savupiippujen paljoutta! Kuinka monta uunia niiden juurella hehkuu, ja kuinka monet tuhannet niiden ääressä työtä tekee! Tunnen rintani paisuvan ylpeydestä saadessani laulaa heille kaikille! — huudahti runoilija viittaillen mahtavasti käsillään.
— Vähäänpä sinä, miekkonen, tyydyt. Ei, herrana täällä olla pitää! — sanoi Paavo riuskasti, seisten hajasäärin tornin lattialla.
— Ainakin yritätte olla herrana täällä tornissa. Otattehan nytkin suuremman tilan kuin me kolme yhdessä, — puhui Anni.
— Mies paikkansa pitää, huono tieltä tyrkätään. Herroiksi sitä elää pitää eikä olla kenenkään orja! Saatte vielä nähdä, kuinka suuretkin tehtaat keikahtavat, kun vaan työmiehissä on yksimielisyyttä! — Paavo sipaisi hatun päästään, heilutti sitä ilmassa ja löi kätensä tornin kaidepuuhun niin varmana kuin hänen hurjat toivomuksensa jo olisivat olleet toteutumaisillaan.
— Tule pois, Liina, täällä käy olo vaaralliseksi, sillä muutamat alkavat jo höpertyä, — sanoi Anni iskien silmänsä Paavoon.
— Mennään vaan, etteivät pienet tirakat tukehdu. Heistä ei ole näin yläilmoihin, — pisteli Paavo äkeissään.
— Pienet tirakat eivät tartukaan liian karkeisiin koukkuihin. Niitä ei vaivaa suuruudenhulluus, — tiuskasi Anni.
— Peijakas, kuinka olettekin ärtyisellä päällä. Eihän vaan jonkun koukku repele sappeanne. —
Liina ja runoilija seurasivat vaieten tätä kiistaa. Annilla oli taas pureva vastaus huulillaan, mutta Liina tarttui hänen käteensä.
— Mennään pois. Älä viitsi! — sanoi hän ystävälleen.
— Totta puhuen, koska teidän lakkonne alkaa? kysyi runoilija
Paavolta tiellä.
— Hitto sen tiesi, miehiä jänestää. —
Tienhaarassa seurue hajaantui.
— Seuraa sinä tuota kyrmyniskaista ahventa. Sen piikit eivät tunnu sinun pehmeässä nahassasi, — sanoi Paavo työntäen toverinsa Annia kohti.
— Että ahnas hauki saa niellä sileän salakan! — huusi Anni poistuessaan runoilijan kanssa.
Liina ja Paavo kulkivat hetken aikaa ääneti.
— Sait kai kirjeeni? kysyi Paavo.
— Sain. —
Kumpikaan ei katsonut toiseensa.
— Mitä siitä sitten niinkuin tuumit? — Paavo yritti lyömään leikiksi luoden tutkivan silmäyksen tyttöön; mutta Liina astui vakavana, katse maahan kiinnitettynä.
— En tiedä, — sanoi hän lopulta.
Paavo huomasi Liinan punastuvan. Samalla nousi veri hänenkin päähänsä ja sydän löi rajusti, mutta hän oli päättänyt saada varmuutta tänään ja kysyi rohkeasti:
— Liina, mennäänkö kuulutukseen? —
He istuivat penkille käytävän viereen ja Paavo yritti kietoa käsivartensa Liinan vyötäselle, mutta tyttö väisti.
— Ei nyt. Joku voisi nähdä! — huudahti hän hätäisesti ja hyppäsi polulle. Paavo ei uskaltanut pidättää häntä ja Liina astui reippaasti kotia kohti.
— Huomenna illalla tulen luoksesi ja silloin päätämme asian, — sanoi Paavo hyvästellessään.
* * * * *
Neljän viikon kuluttua olivat he naimisissa. Liinan asuintoverina oli ollut Anni. Hän muutti pois ja Paavo tuli sijaan. Siinä koko temppu, eikä se suuria mullistuksia tehnyt Liinan elämässä. Hän kävi säännöllisesti tehtaassa kuten ennenkin.
Niin kävi kuin Anni sanoi: ahnas hauki nieli sileän salakan.
* * * * *
Paavo puuhasi entistä kiihkeämmin maalarien työlakkoa. Runoilija liehtoi työväen äänenkannattajassa taistelu-intoa haluttomiin, joilla oli suuret perheet elätettävänään ja nälkä edessä niin pian kuin ansiot ehtyisivät. Paavo piti puheita aatteista ja vapaudesta, verenimijöistä ja työväen liittoutumisesta.
Kaupungissa rakennettiin kahta suurta taloa, joista riitti työtä koko kaupungin maalareille kesäkuukausiksi. Maalarit tahtoivat päästä päiväpalkoille, mutta rakennuttajat tarjosivat työtä urakalla. Asia muuttui kireäksi töitten kiireellisyyden vuoksi.
Eräänä iltana huomasivat lakkolaisten asettamat vahdit työmaalle saapuneen vierasta väkeä ja asettuneen puolivalmiisiin huoneisiin asumaan. Pahaa aavistaen he kysyivät yövahdilta, mitä miehiä nuo olivat.
— He, niitä Helsingin maalareita, — sanoi mies.
— Vai niitä! — Paavo hyppi vihasta ja koko miesjoukko sadatteli.
Pidettiin neuvottelu.
— Kaihan käsittävät, kun asian kuulevat. Työmiehiähän hekin ovat. —
— Elleivät ymmärrä muuten, niin kyllä tuo opettaa, — sanoi muuan mies, jolla oli nyrkit kuin moukarit.
— Rökitetään heitä! — huusivat useat.
— Ensin neuvotellaan, — sanoi Paavo.
— Niin, ensin neuvotellaan, — huusivat kaikki. Seuraavana aamuna menivät he helsinkiläisten työnjohtajan puheille. Näres tuli heitä vastaan hyvin arvaten asian. — Mitä asiaa? — kysyi hän, tiukasti katsoen miehiin, kädet housuntaskuissa.
— Kyllä teidän sakkinne on joutunut väärään paikkaan. Tämä on meidän työmaata. Kun sen nyt tiedätte, ette suinkaan aijo jäädä tänne! — sanoi Paavo, tuimana hänkin.
— Työ on nyt meidän eikä siihen tule kenenkään mitään! — tiuskasi
Näres kääntäen selkänsä miehiin ja poistui.
Siinä miehet seisoivat korvallistaan raapien.
— Se on tehtävä, — sanoi Paavo synkkänä.
— On, on! Kyllä ne vielä… senkin käet! — miehet murisivat kuin ärsytetyt karhut.
— Tänä iltana yhdeksältä. Hakekaa kaikki meidän miehet. Aseet mukaan, — kuiskasi Paavo lähemmille tovereille. Silmät kiiluvina ja nyrkkiä puiden taskuissaan, palasivat miehet kukin kotiinsa.
Koko vuoden ansio oli nyt luiskahtamaisillaan sivusuin ja se tiesi nälkää.
— Työnjohtajan konttori on alakerrassa ja sinne pääsee akkunasta. Me tulemme vähitellen: kaksi, kolme kerrallaan, ettei näyttäisi hyökkäykseltä, ja pujahdamme akkunasta sisään. Käytävissä ja huoneissa on pimeä, sillä akkunat ovat laudoilla tukitut, — selitti Paavo.
Illalla kiersivät miehet rakennusta, kulkien muina miehinä. Yövahdin siirryttyä kulmasta, pujahti Paavo parin toverinsa kera akkunasta kellarikerrokseen. Toiset seurasivat, ja kun kaikki olivat kerääntyneet konttorin ovelle, astui Paavo rivakasti huoneeseen.
Näres seisoi pöydän päässä, himmeä lamppu edessään. Hän ei näyttänyt hämmästyvän.
— Vielähän te nytkin täällä liikutte. Onhan vieraita kielletty tulemasta työmaalle. Sen toki tiedätte! —
— Sen tiedämme, vaan kuka täällä on luvatta? Te juuri olette tungettelijoita. Nyt puhutaan suoraan; luopukaa, taikka — —! — huusi Paavo.
— Taikka —! — huusi Näreskin astuen askelen lähemmäksi.
— Meitä on monta ja kyllä me vertoja vedämme helsinkiläisille käille! —
— Heittäkää uhkaukset. Katsokaa tätä! — sanoi Näres, kylmästi ojentaen revolverinsa miehiä kohti.
— Ei se auta! — huusi Paavo syösten Närestä kohti. Samassa revolveri laukesi ja Paavo peräytyi toveriensa luo pidellen käsivarttaan. Hampaitaan purren tuskassaan ja vihoissaan hän huusi: — Ellet, kirottu koira, heitä pois tuota revolveria, niin kyllä teidät…! —
Revolveri laukesi toisen ja kolmannen kerran yli miesten päitten, eikä kukaan uskaltanut lähestyä Närestä.
— Älkää luulko, että te urakkaa saatte. Sitä eivät mestarit anna teille tämän jälkeen millään ehdolla, vaikka minut tuhoaisittekin, — sanoi Näres nähdessään veisten miesten käsissä välkähtelevän.
Helsinkiläiset alkoivat tunkeutua puolihämärään konttoriin, laukaukset kuultuansa.
— Ulos täältä rauhanhäiritsijät! — huudettiin joka haaralta.
Nyt seurasi kamala käsikähmä; mutta miehet olivat selviä ja hillitsivät sen verran sisuaan, ettei ketään tapettu. Muutamat helsinkiläiset saivat kelpolailla selkäänsä, eikä kukaan heistä uskaltanut tämän jälkeen iltaisin liikkua syrjäkaduilla.
Seuraavana päivänä pidettiin poliisitutkinto, jossa ei kuitenkaan mitään tullut ilmi.
Mestarit kutsuivat kokoon oman kaupungin maalarit ja lupasivat heille työtä samoilla ehdoilla kuin helsinkiläisillekin, jos luopuisivat Paavo Hartikasta, sillä hänelle ei työtä annettaisi, ei koko kaupungissa.
Miehet katsoivat salavihkaa toisiinsa ja maahan. Hetkeen aikaan ei puhuttu.
— Myykää, pelastakaa nahkanne! — huusi Paavo ja syöksyi ulos huoneesta.
— Kyllähän tätä rähinää jo on ollut kylliksi, — sanoi muuan vanha mies. — En minä suinkaan esteitä pane. —
Asia pidettiin sovittuna ja Paavo uhrattiin.
Seuraavana aamuna, ennen Liinan työhön lähtöä, ilmoitti Paavo lähtevänsä Helsinkiin työnhakuun. Liina, joka ei ollut selvillä Paavon hommista, katsoi häneen suurin silmin.
— Myivät minut nahkansa pelastimiksi, ne saappaat, herrojen orjat! —
— Etköhän sinä sentään ole liian kiivas? Sellainen tuottaa häiriötä ja riitaa, — uskalsi Liina muistuttaa.
— Jospahan tulisikin oikein hemmetinmoinen sekasoppa! — huusi Paavo mättäen vaatteita matkakirstuun.
Liinalle oli yhdyselämä Paavon kanssa ollut suuri pettymys. Miten hän oli pettynyt ja mitä hän oli ennen naimistaan toivonut, sitä ei Liina olisi kyennyt selittämään. Hän vaan tunsi, ettei tämä nyt ollut oikeata avioelämää. Kuitenkin hän toivoi tulevaisuudessa muutoksen tapahtuvan, mietti itseksensä ja taivutteli luonnettansa Paavon mukaiseksi, sillä sitä tietä hän luuli saavuttavansa toivotun muutoksen.
Nyt, kun Paavo äkkiä katkaisi tämänkin mahdollisuuden, ilmoittaen lähtevänsä maailmalle epämääräiseksi ajaksi, sykäytti se niin pahasti sydäntä. Mutta samassa nousi toinen ajatus: — olenhan jälleen vapaa! — Eihän siinä mitään merkillistä ollut, aivan tavallinen tapahtuma; useinhan työmies jättää perheensä, saati lapsettoman vaimonsa, eikä palaa milloinkaan, sitoo uusia lemmenliittoja ja muodostaa perheen, eläen kaikessa rauhassa ja unhottaen vihityn vaimonsa siksi, kunnes sattuma tai oma etu tai pakko johtaa hänet oikean vaimonsa luokse. Tämä katsantokanta oli niin juurtunut Liinankin mieleen, että hän nyt tunsi vapautuvansa. Ja kun hän oli antanut viimeiset rahansa Paavolle eväiksi, pääsi helpotuksen huokaus; hän oli ikäänkuin ostanut itsensä vapaaksi tuosta miehestä.
* * * * *
Paavon mentyä jatkuivat entiset ystävyyden välit Liinan ja Annin kesken. Iltaisin he yhtyivät kaduilla ja puistossa tulvivain ihmisten virtaan. Leväten toistensa seurassa puistikon penkillä, he nytkin katselivat suihkulähteen säännöllistä pulppuamista, kun syvä miesääni herätti heidät epämääräisistä ajatuksista.
— Hyvää päivää! —
Kummankin katse kohtasi nuoren, hartevan miehen, jonka syvät, siniset silmät hymyillen katsoivat vuoroon kumpaankin tummien, tuuheitten kulmien alta.
— No, hyvää päivää. Akuhan se on. Kas, kun en tuota heti hoksannut! — huudahti Anni, levittäen ohuet huulensa hymyyn, toverin vaietessa tapansa mukaan. Kuitenkin osoitti Liinan silmien tummentunut välke ja lapsellisen suloinen ilme kasvoilla mieluisten tunteitten heräämistä.
— Mistä sinua nyt tuodaan? — uteli Anni.
— Täällähän minä nyt olen konepajalla. Onhan sitä tullut maailmaa vaellettua. —
— Taitaa sentään kotipaikka vetää puoleensa. —
— Siellä se on koti, missä leipäkin, — sanoi Aku hymyillen.
— Oletko perheellinen mies? — kysyi Anni.
— En maar, sentään, — tokaisi Aku hämillään.
— Mitä merkillistä sekään olisi noin pulskan miehen! —
— No, Anni, — varotti Liina.
— Höm. Kuinka kauan olet ollut täällä? —
— Pari viikkoa. —
— Emmekä ole ennen sattuneet tapaamaan! —
— Olen minä nähnyt, vaan en arvannut tulla lähemmäksi. — Akun katse sattui Liinaan samalla kun tämä kiinnitti häneen suuret, salaperäiset, hymyilevät silmänsä ja he punastuivat kumpikin.
— Mitä sinä pelkäsit? kysyi Anni.
— Te olette niin muuttuneet. —
— Niinhän sinustakin on tullut mies ja — — — Anni keskeytti lauseensa, sillä Aku ei näyttänyt kuuntelevan hänen sanojansa, katseli vaan Liinaa, joka käytävän ahtauden vuoksi astui heidän edellään.
Lapsuuden toverin näkeminen palautti Annin, niinkuin hänen ystävänsäkin, mieleen ne muistot, jotka selvinä kuvina sinne olivat painuneet; mutta Anni ei tiennyt, että Akun ja Liinan sydämissä asui rikkaampia ja rakkaampia kuvia, joihin ei hänellä mitään osaa ollut.
— Muistatkos niitä kansakoulun aikoja? — jatkoi Anni, — kun me asuimme Armonkalliolla ja olimme talosilla, me kolme aina yhdessä. Sinä, Aku, olit herra, muka, kävelit tikku hampaissa ja kädet housuntaskuissa. Liina oli rouva, muistatkos sinä, kun pitelit lepänoksaa pääsi päällä suojana, se oli muka päivänvarjo, ja puhuit jotakin sekamelskaa, ruotsia, näes. Ja minä, tietysti minä olin piika. — Anni nauroi herttaisesti.
— Se talosilla olo sai surkean lopun, — sanoi Aku muuttuen äkkiä synkän näköiseksi.
— Niin, sinähän löit kuoliaaksi Helmiskän porsaan, kun se tuli meidän koppiamme tonkimaan, eikä se muija antanut meille pahaakaan rauhaa sen jälkeen. Äitisikin muutti sitten pois. —
— Älä puhu, — kuiskasi Liina Annin korvaan, mutta Aku kuuli sen ja katsoen Liinaan hän sanoi:
— Ne ajat ovat elävänä kuvana minun mielessäni; varsinkin se junalta tulo. —
— Mikä se sitten oli? Siitä en minä tiedäkään, — sanoi Anni vilkasten Liinaan; mutta hän oli kuin suljettu kirja, katsoi vaan eteensä käytävälle.
Anni ei jatkanut keskustelua, sillä vaistomaisesti hän aavisti Akun mielialan. Akun isä oli ollut rajuluontoinen ja juovuspäissään tappanut miehen. Anni muisti vielä, miten katupojat huutelivat Akulle: — murhaajan poika! —
Seuraavina iltoina, kun nuoret tapasivat toisensa, olivat entisyyden ikävät muistot haihtuneet. He elivät nykyisyydessä syttyen uusiin, voimakkaisiin tunteisiin, jotka kohtalon voimalla määräsivät heidän vastaisen elämänsä juoksun.
Anni muuttui vähitellen iloisesta umpimieliseksi. Toisinaan hän tokaisi jonkun purevan sanan, jotta Liina hätkähtäen katsoi Akuun, jonka tulinen silmäys ajoi punan hänen poskillensa. Liina tunsi aina sen katseen suojassa suurta turvallisuutta ja samalla salaista yhteyttä lapsuuden toveriin.
Eräänä sunnuntaiaamuna koputettiin Liinan ovelle ja Aku astui sisään hymyillen hämillänsä.
— Etkö lähtisi kävelemään, Liina? —
— Onko Annikin tullut? — kysyi Liina ollen ikäänkuin Anniin kiinni kasvanut sen jälkeen kun Paavo hänet jätti. Akun kanssa kahdenkesken olo tuntui hänestä luonnottomalta; mutta Aku oli päättänyt olla rohkea.
— Ei ole, mennään kahden vaan, — sanoi hän varmasti. Se vaikutti. Liina sitoi huivin päähänsä, otti nisuleipää evääksi ja kahden he lähtivät sunnuntaikävelylle.
— Minne menemme? — kysyi Liina.
— Kauas. —
— Kuinka kauas? —
— Metsään. —
— Mennäänpä sinne mökille! — huudahti Liina äkillisen mieliteon valtaamana.
— Sinne minäkin tarkoitin. Olisin vaan tahtonut viedä sinut lähemmäksi, kunnes olisit arvannut. —
— Vieläkö se mummo mahtaa elää? —
— Hän olisi jo hyvin vanha. —
— Muistatko sinä niitä aikoja? — kysyi Liina uneksiva ilme kasvoillaan.
— Muistan kyllä. Kaikki minä muistan, varsinkin päivän, jolloin mökkiin muutettiin. Samana päivänä vietiin isäni raudoissaan asemalle. Hän laahusti raskaasti jalkojaan ja kahleet kalisivat ja Helmiskä huusi ilkeästi: — Seppä on takonut itselleen kovat ketjut. — Sinä sanoit Helmiskälle: — Eipäs, pahat ihmiset ne panivat Akun isän jalkoihin. — Minä tartuin sinun käteesi ja yhdessä me marssimme sitten Armonkalliolle. Kun pojat taas huutelivat: — murhaajan Aku! — otin minä nyrkin kokoisen kiven ja aijoin heittää irvistelijöihin; mutta sinä tartuit käsivarteeni ja vaarallinen kivi putosi sivullemme. Tämän sinä kyllä muistat! — puhui Aku hellästi silmäillen lapsuuden ystävää, kiitollisena siitä, että sai täyttä sydäntään tyhjentää silmin nähneelle ja sydämin tunteneelle toverilleen.
— Muistan kyllä, ja senkin, kun yhdessä äitisi kanssa juoksimme tätä polkua ja keräsimme käpyjä minun helmaani lehmiksi uuteen taloomme. Sinne ei pitänyt Annin päästä, sillä hänkin oli sanonut — muistatko? — Aku nyökäytti päätään ja Liina puhui iloisesti, vastoin tavallisuuttaan vapautuneena kainoudestaan ja harvasanaisuudestaan.
Aurinko välkehti lehtopolulla taittaen säteensä korkeitten honkien kellertäviin kylkiin. Metsän hiljainen humina säesti lapsuudenystävien muistoja, jotka unesta heränneinä kuiskivat kiviltä ja mäiltä.
— Katsos, tuon kivenkin minä muistan, — sanoi Liina. — Tässä me auringon paahteessa nukuimme odottaessamme äitiäni, joka ei koskaan tullut. —
— Muistanhan minä. Sinä nukuit itkien minun syliini. —
— Et sinä aavistanut, kuinka minä silloin kaipasin omaa äitiä. Minä häpesin, niin, se oli kauhea häpeä, ettei minulla ollut äitiä niinkuin toisilla lapsilla. Olisinhan minä isänkin mielelläni pitänyt, niinkuin Annilla oli, ja sitten olisin kovin juhlallisesti tahtonut sanoa: — äiti on kuollut. — Sinua minä usein kadehdin. Kun äitisi toi rievää ja antoi sinulle, olin oikein vihainen äidillesi. Kyllä hän aina antoi minullekin, mutta minä olisin tahtonut saada omalta äidiltäni. —
He olivat saapuneet varsinaiseen metsään, jossa lehtevät koivut ja lepottavat haavat huokasivat syvään, ikäänkuin Liinan kertomus olisi herättänyt niissä myötätuntoa. Nuoret kääntyivät katsomaan astumaansa tietä kaupungin puiston korkeitten honkien suojassa.
— Muistatko vielä, kuinka me täällä polulla rukoilimme, että Jumala lähettäisi äitini tänne Lepolan mummon mökille. Olihan mummo vakuuttanut, että Jumala kuulee. Tässähän me odotimme. —
— Tiedätkö, mitä minä rukoilin? Mahdottomuuksia. Minä rukoilin isäni vapaaksi pääsemistä ja sen teon olemattomaksi julistamista. Sitten odotin monet ajat isää kotiin, vaan kun ei häntä kuulunut, rupesin minä pelkäämään. Se jokin, se pahansuopa voima, joka oli isänikin vienyt, se vaani minua joka kiven ja kannon takana, puun juurilla ja pimeässä viidakossa. Tuskin uskalsin päivällä olla yksinäni. Toisinaan se ahdisti minua unissakin ja minä painiskelin sen kanssa ja huusin raivoisasti, kunnes heräsin omaan huutooni. Vielä nytkin tulee joskus tuo uni minua vaivaamaan. —
— Katsos, tuollahan mökki onkin! Voi, kuinka se on pieni ja matala.
Oliko se silloinkin noin pieni? Ei, Aku, olihan se paljon suurempi.
Nuo rikkinäiset ruudut ja rääsyt akkunassa sen noin rumaksi tekevät.
Mennään sisään. —
— Ei tänne pääse. Ovi on lukossa, — sanoi Aku ovea ryskyttäen.
— Katsotaan akkunasta. Minä tahtoisin nähdä pesän ja pöydän ja hyllyn ja sängyn, missä mummon kanssa nukuin. Tehän makasitte lattialla. Kuule, nosta minua hiukan, hiukan vaan! —
Kurjan, matalan mökin nähdessään unohtivat lapsuudenystävät koko maailman. Tämän yhteisen kodin seinuksella he olivat sisaruksia. Täällä he olivat isättömänä ja äidittömänä löytäneet turvan, piiloutuneet maailmaan pilkalta ja häpeältä, joka jo aikaisella iällä oli heihin ilkeät nuolensa ampunut ja opettanut kiihkeästi kaipaamaan sitä, mikä kaikille lapsille on siunatun, onnellisen elämän ehto, kodin rauhaa ja rakkautta. Vieläkin täytti sama kaipuu heidän sydämensä ja he vapisivat kiitollisuudesta seistessään tämän kurjan asumuksen luona, joka kerran oli heille edes hiukan kodintunnetta suonut ja vieläkin seisoi heidän pyhien lapsuusmuistojensa todistajana.
— Ei siellä ole muuria eikä sänkyä eikä pöytää eikä lattiaakaan! — huudahti Liina masentuneena. — Se on tyhjä, ihan tyhjä! Miksi he ovatkin sen paljaaksi raastaneet? Miksi emme tulleet tänne ennemmin? — Liina peitti kasvonsa ja itki hiljaa, niinkuin itkee vanhan ystävän kuolemaa.
Aku silitteli hänen päätään eikä hennonnut puhua. Siinä he aurinkoisella seinustalla seisoivat, kuten ennen lapsina talosilla ollessaan. Se hetki sitoi heidät muistojen kaihoisella rauhalla.
— Tässä on niin hyvä olla, — sanoi Aku, yhä pidellen Liinaa kädestä.
— On. —
Mutta todellisuus nousi varmasti kuin usva kosteasta maasta heidän rauhoitettuihin sydämiinsä; ja usvan haihtumista seurasi paahteinen keskipäivän aurinko. Se poltti hehkuvana tulena Akun tulisessa katseessa ja tunkeutui huumaavana lämpönä Liinan sydämeen.
Liina veti hiljaa kätensä pois Akun kädestä ja astui metsäpolulle, josta olivat tulleet.
— Joko mennään, — sanoi Aku seuraten varjona Liinan liikkeitä.
— Mennään; tämä on pyhä paikka. — Hän olisi tahtonut juosta ja huutaa apua, niin vaaralliselta ja lumoavalta täällä olo tuntui.
— Älä pelkää, — kuiskasi Aku. — Minä tiedän, mitä ajattelet, vaan sinä olet minulle pyhempi kuin sisar. — Raivoisa tuskan puuska puristi nyyhkytykset miehen rinnasta. — Minä tunnen nyt jo, ensi kertaa kahden ollessamme, kuinka kalliisti saan ostaa nämä tunnit! —
Liina seisoi vavisten hänen vieressään ja tunsi ruumiillista kipua Akun nyyhkytyksistä. Hän sai ponnistaa kaikki voimansa pidättääkseen kättänsä koskettamasta Akun kumaraista, paljastettua päätä.
— Älä luule, Liina, että olen pahoillani, vaikka näit minun itkevän. Minulla ei ole koskaan ollut näin hyvä kuin nyt. Me tulemme sen kautta lähemmäksi. —
— Älä puhu, — keskeytti Liina hätäisesti.
He astuivat hiljaa, varovin askelin kuin pyhässä temppelissä. Metsän hyminä oli kuin hartaitten huokaukset.
Entisyyden todellisuus haihdutti lumouksen, ja Aku alkoi kertoa menneisyydestä. Paluumatka mökiltä johdatti hänen mieleensä ne ajat, jolloin hän äitinsä kanssa sieltä lähti.
— Käsikärryillä vedimme tavaramme tätä tietä kaupunkiin. Minä pääsin kouluun. Ensimmäisen todistuksen saatuani kaipasin sinua. Olisin tahtonut näyttää sen sinulle, niin komea se oli, vaan en tiennyt missä silloin olit. —
— Muistin minäkin sinua. Toverit osoittivat minua sormellaan ja sanoivat: — toll' ei oo isää! — ja joku vielä lisäsi: — ja äiti hongottaa! — Minua hävetti, niin että ratkesin suureen poruun. Opettaja sattui paikalle ja sanoi: — Ei saa Liinaa kiusata. Hän on orpo. — Jos hän olisi sanonut minua kreivittäreksi, en olisi voinut olla ylpeämpi. Silloin muistin sinua: — ei Akukaan tainnut tietää, että olin orpo, — ajattelin. Annille kerroin heti, mitä opettaja oli sanonut. Me olimme silloin hyvät ystävät ja asuimme samalla suunnalla. Hän oli isänsä luona ja minä talonomistaja Latosella. Minulla oli kylläkin hyvä olla. Esimies kävi toisinaan katsomassa ja hänellä oli lempeät silmät. Usein kuitenkin itkin ja odotin äitiäni. Luulin suureen tyttöön saakka, että hän olisi nuori, kaunis nainen. Kun kadulla näin hyvännäköisen ihmisen, niiasin syvään ja sydämeni pamppaili: — voisihan tuokin olla äitini, — ajattelin.
— Etkö ole koskaan äidistäsi kuullut? —
— Olen, — sanoi Liina empien, mutta samassa hän katui umpimielisyyttään. — Kuulin hänen kuolleen mielipuolena maalla, saunan seinään kytkettynä.
— Loppusanat hävisivät kuiskaukseen, eikä kumpikaan puhunut hetkeen aikaan.
Metsän humina kuiskaili heille, miten mitätön on ihminen kohtalon kovissa käsissä. Heidän oma pienuutensa, suuren luonnon sylissä, pakotti heidät arasti ajattelemaan olemustansa.
— Liina, — sanoi Aku, katse yhä polkuun kiinnitettynä. — Minusta tuntuu kuin ei tämä ruohoinen polku astuessamme etenisi; me vaan survomme aina samaa paikkaa. Samanlaista on minusta elämämme. Me emme ole vieläkään irtaantuneet lapsuuden tunteista; ne ovat vaan toisessa muodossa mielessämme. — Hetken kuluttua hän äkkiä kysyi:
— Uskotko, että Jumala etsiskelee isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen? —
— Minä en uskalla ajatella sellaisia asioita, sillä jos hetkeksikään annan niille valtaa, kauhistun niitä ja minusta tuntuu kuin joku tarttuisi minuun. Ja se joku on aina paha voima, — puhui Liina salaisen ahdistuksen painostamana.
— En minäkään tahtoisi näitä ajatella, vaan minun täytyy. — Akun katse oli jännitetty ikäänkuin torjumaan näkymätöntä vihollista.
Liina katsoi häneen säikähtänein, suurin silmin.
— Toisinaan joudun ihan raivoon ajatellessani, että isäni teki sen ja jätti minulle kamalan muiston kalisevista raudoistansa. Vanhat koulutoverini, joita on täällä konepajassakin, muistavat vielä kaiken tuon. Heidän sivuuttavat katseensa saavat sappeni kuohumaan, kun vaan kiistaan joudutaan. Ja jos he uskaltaisivat viitata siihen, en tiedä, mitä tapahtuisi.
— Jumalan tähden, Aku, älä puhu noin! Sinä et saa miettiä sellaisia asioita. Ole iloinen, kuule, ajattele muita asioita, jotakin — — —! —
— Liina, — keskeytti Aku tarttuen hänen käteensä, — jos sinä olisit minun, unohtaisin isäni; mutta sinä et ole! Minä olen yksin, eikä kukaan minusta välitä! —
— Minä välitän! —
— Sinä välität; mutta sinulla on mies. Ja jos sinä uskallat välittää minusta, saat saman maineen kuin oli äidilläsi. Niin, sinäkin olet äitisi tytär, heikko ja taipuvainen, vailla rautaa. Miksi sinä menitkin tuon puskevan pässin vaimoksi? Voitko sinä selittää sitä? — Akun katse oli muuttunut uhkaavaksi. Liina väänteli käsiään ja purskahti itkemään. — Se on totta, voi äiti, äiti! — Liina istui kivelle ja nyyhki kauan aikaa.
— Heikkoja ei säälitä, ne viskataan lokaan! Kun ajattelen äitiäsi, vapisen sinun puolestasi, ja se saattaa minut raivoon. Jos näkisin jonkun miehen sinuun koskevan, niin — —! —
— Aku kulta, älä puhu noin, minä pelkään sinua. — He astuivat edelleen. — Jos kirjoittaisin Paavolle ja pyytäisin eroa. Silloin olisimme vuoden päästä — — Liina vaikeni ja katse leimahti kuin keväinen päivä pilven lomasta. Aku pysähtyi ihaillen hänen hentoa kauneuttaan.
— Tahtoisitko sinä? —
— Tahtoisin. —
— Tällä viikolla voimme jo saada tiedon. —
— Niin. —
Päätös toi rauhan kummallekin. Levollisesti jutellen he saapuivat Liinan asunnolle. Sovittuaan illallisesta yhtymätunnista kaivon luona, lähti Aku kotiinsa.
Päivä oli mennyt metsässä yhtenä humauksena. Kello oli jo kuusi
Liinan kotiin tullessa. Kiireesti hän söi ja mietti samalla mitä
Paavolle kirjoittaisi. — Akusta ei mitään sanota, ei, ei vaikka.
Ettei rakasta, niin ettei rakasta. Paras on kirjoittaa, kuten sanat
sattuvat.
Hyvä Paavo!
Kai hyvin hämmästyt pyyntöäni, jonka sinulle esitän. Koska näin erillään elämme, ajattelen, että meidän olisi parasta erota. Ethän sinä suinkaan tahdo estää minua pääsemästä vapaaksi, kun nyt olen tullut huomaamaan tehneeni väärin mennessäni sinun kanssasi naimisiin? Voithan sinä viipyä siellä vuoden eteenpäin. Minä kuulutan sanomalehdissä. Odotan vastaustasi hetimiten.
Liina.
Liina ei hetkeäkään ajatellut, että tällainen kirje vaikuttaisi ärsyttävästi Paavon tapaiseen mieheen. Kun kirje oli laatikossa, tunsi hän pistosta sydämessään. — Miten, jos hän olisi ollut Akun vaimo ja Aku tahtoisi eroa. Nyt tuli sääli Akua, ikäänkuin hän jo olisi ollut Akun vaimo.
Suihkun luona odottivat Anni ja Aku.
— Missä sinä, Liina, olet ollut tänään koko päivän? — kysyi Anni.
Liina vilkasi Akuun, vaan Aku ravisti päätään Annin takana.
— Enhän minä missään. Hiukan kävelyllä. — Liina piilotti hämillään kasvonsa huiviin.
Samassa Anni kääntyi Akuun päin epäilevästi tuijottain häneen. Aku osasi kuitenkin paremmin kuin Liina säilyttää salaisuuden. Anni rauhoittui Akun suorasta silmäyksestä. He alkoivat kävelynsä väkijoukossa, seuraten sen aaltoilua musiikin soidessa. Aku oli tavattoman hyvällä tuulella, laski leikkiä Annin kanssa, samalla kun hän salaperäisestä onnesta säihkyvin katsein seurasi Liinaa. Anni muuttui illan kuluessa synkäksi.
— Mikä sinua vaivaa? — kysyi Aku tavantakaa, ja Anni tiuskasi:
— Mitä sinä minusta välität! —
Äkkiä töytäsi juopunut mies joukosta heitä kohti, puhui rumia sanoja ja kaappasi Liinan syliinsä. He olivat vähällä kaatua miehen hoippuessa. Aku iski miestä nyrkillään, niin että hän, kädet leveällä, kaatui kiviseen katuun. Nostettuaan hänet kevyesti kuin höyhenen kauluksesta ylös, ravisteli Aku rauhan häiritsijää lyöden kerta toisensa perään häntä poskelle. Kansaa kerääntyi ympärille ja poliisia vihellettiin. Ennenkuin järjestyksen valvoja saapui, kuiskasi Anni Akun korvaan:
— Varo itseäsi! — Aku laski heti uhrinsa. Anni ei käsittänyt, miksi hänen sanansa niin äkkiä Akuun vaikuttivat. — Ehkä sentään Aku hänestä piti. — Nyt hän taas liverteli. Mutta Liinan portilla hänen lyhyt ilonsa sammui.
Unohtaen kaiken kysyi Aku:
— Kirjoititko? — sellaisella katseella silmäillen Liinaa, ettei Anni enää voinut olla epätietoinen. Liina nyökäytti vastaukseksi päätään, ja se nyökkäys selitti kaiken.
Liinasta erottua kysyi Anni:
— Mitä te kirjoittelette? —
— Emmehän me — —
— Pysy erossa Liinasta, hän on toisen muija! ärjäsi Anni nykäisten Akua hihasta. Aku kiskaisi itsensä irti, kääntyi pois ja jätti hänet yksin kotiinsa kulkemaan.
Anni puri hammastaan kiivaasti astuessaan. Huonetoveri oli jo nukkunut ja Anni riisuutui nopeasti tuntien väsymystä. Sydän oli kuitenkin liian täynnä; uni ei armahtanut tuskaista. Hän heittelehti kuumalla vuoteellaan jupisten: — Hyvä Jumala, ota pois tämä tuska, tee minut vaikka kerjäläiseksi, vaan anna sydämelleni lepoa! — Rintaa ahdisti; piti likistää hampaat yhteen ja nyrkit kokoon, ettei raju nyyhkytys herättäisi huonetoveria. Aamun valjetessa täytyi hänen alottaa päivätyö raskaalla päällä ja kuumeen ruumiissa polttaessa. Päivällä ei hän saanut tilojaan missään. Kun työ viimeinkin oli päättynyt, riensi hän, vaatteet muutettuaan, Liinan luo.
— Sinä olet unohtanut Paavon, et puhu hänestä koskaan. Jos minulla olisi mies ja lisäksi sellainen kuin Paavo, en ikinä suostuisi elämään erilläni hänestä, — puhui Anni ärtyisellä äänellä Liinan ommellessa koneella. Koneen kolina teki sanat kahta kovemmiksi ja Liina tunsi kylmiä väreitä ruumiissansa.
— Kai hän on ensin unohtanut minut, koska hän jätti. Vai pitäisikö minun juosta hänen jälessään?
— Muutamat näyttävät tykkänään unohtavan, mikä naineelle sopii, — jatkoi Anni polttavin katsein.
— Mitä sinä oikein tarkoitat? — kysyi Liina, pysäyttäen koneensa.
— Kyllähän sinä sen itsekin tiedät! — huudahti Anni ilkkuen.
— Epäiletkö sinä jotakin Akun ja minun välillä tapahtuneen? Älä pelkää. —
— Sinä olet aivan pikeentynyt häneen, näkeehän sen jo kaukaa. Ja miehet ne ovat kyllä valmiit, missä vaan saaliin tapaavat. Olethan sinä hieno ja hempeä, oikea miesten silmänruoka. Ethän sinä tahdo viekotella ja kuitenkin muikistelet suutasi ja paistat särkiä! —
— Ja teen toiset mustasukkaisiksi! — huudahti Liina kiihtyneenä.
— Mustasukkaiseksi! — huusi Anni hypäten ylös tuoliltaan. — Oho, kaikille lampaille kanssa tässä kannattaisi olla mustasukkainen. Sinä menit naimisiin kuin nauta tappolavalle, puoleksi peloissasi ja uteliaana. Nyt tuulahtaakin vihreän niityn tuoksu nenääsi ja sinä rimpuilet köydessäsi. Rimpuile sinä vaan! — Anni nauroi ja itki raivoissaan raakojen sanojensa kiihdyttämänä. Intohimo oli murtanut sen rajan, joka puolisivistynyttä suojaa raakuudelta.
Liinan polttava katse ja tavaton kalpeus todisti sanojen sattuneen.
— Koska minä olen lammas ja nauta, niin kuinka sinun sopii etsiä minun seuraani? sanoi hän kuivasti.
Anni taisteli itkuaan vastaan. Tuolin selkään nojaten hänen voimakas vartalonsa nytkähteli tuskan vallassa. Liinan suuttumus haihtui tätä katsellessa ja hän läheni ystäväänsä lohduttaakseen häntä. Samassa Anni hyppäsi ylös uhkaavana.
— Minä kirjoitan Paavolle, että hän kerrankin tulee kotiin hoitamaan muijaansa. —
— Koska ei muija osaa hoitaa itseään, vai miten? Etkö jo kylliksi ole haukkunut minua lampaaksi ja naudaksi. Kirjoita Paavolle, kirjoita! Mutta sen sinulle sanon: et sinä sillä Akua saa, et, et! — Liina oli suunniltaan. Annin uhkaus herätti hänessä rajun katkeruuden.
— Kas, kuinka oletkin varma. Ehkä sinä oletkin jo Akun rak — —
— Mene ulos minun huoneestani! — huusi Liina vihasta liekehtivin silmin.
— Menen, en ikinä tahdo olla sinun likaisen pelisi todistajana. Naimisiin osasit mennä, eikä sekään sinulle riittänyt, tarvitset vielä sivumiehiä! —
— Vaiti! — huusi Liina särkyneellä äänellä, lyöden Annia vasten suuta.
Anni, ollen voimakkaampi ja tanakka, tarttui toisella kädellään Liinan ranteisiin ja toisella hän repäsi alas hänen raskaan nutturansa ja löi tukasta kiinni pitäen kilpailijaansa kasvoihin.
— Paavo saa tietää, kyllä minä teidät! Tulkoonhan Aku — — —
Ovi lensi auki. Aku seisoi kuin kivettynyt Annin edessä otsasuonet sinisinä.
— Sinä, sinä…! — änkytti Aku. Hän oli tukehtumaisillaan, jaksoi tuskin pidättää kätensä koskettamasta naiseen.
— Kyllä, kyllä minä menen, — huohotti Anni kohottaen kätensä suojakseen ja perääntyen ovelle, jonne Akun katse seurasi häntä, kunnes ovi sulkeutui.
Liina itki rajusti painaen tulipunaiset kasvonsa vuoteensa vaatteisiin. Suuri, vaalea tukka aaltoili kuin auringonpaiste hänen hennon vartalonsa verhona.
Aku seisoi avuttomana keskellä lattiaa tajuamatta miten auttaisi Liinaa. Kiihkeän halun valtaamana saada koskettaa tuota vaaleata tukkaa, horjahti hän vastoin tahtoansa pari askelta itkevää kohti; mutta Liina hypähti ylös huudahtaen:
— Älä koske minuun! —
— En, enhän minä — — Pelkäätkö sinä? Katsos, menenhän minä jo, — puhui Aku kuin lapselle.
— Pelkään, olenhan minä toisen vaimo! — Heidän katseensa yhtyivät, mutta Aku näki vaan Annin herättämän tuskan ja häpeän rakastettunsa kasvoilla, riuhtasi itsensä irti lumouksesta, syöksyi ulos, juosten kadulle häpeissään kuin ruoskittu. Jos Aku olisi hetken viivähtänyt, olisi Liina heittäytynyt hänen syliinsä. Nyt hän seisoi kuin kivettynyt keskellä lattiaa, kuuli kuistinoven kolahduksen ja lapsen itkua toisesta huoneesta. Ajatukset seurasivat Akua, joka astui katua pitkin, hattu syvälle painettuna, hartiat luuhistuneina, ryhdittömänä.
— Vaikka koko maailma huutaisi, minä saan hänet kuitenkin, — kuiskasi Liina voitonilosta värähtäen kesken masentavaa tuskaansa; mutta samassa outo kauhu kuiskasi: — Näinköhän äitinikin tunsi? — Häpeän puna nousi uudestaan poskille ja kädet tarttuivat kiireisesti avonaiseen tukkaan. Hän palmikoitsi sen katsellen samalla Paavon kuvaa seinällä. Syvä huokaus puristautui rinnasta. Se oli voimattoman avunhuuto.
— Tämä oli edeltäpäin määrättyä, näin täytyi käydä — ajatteli hän. — Minkä hän Paavolle voi? Ellei hän hyvällä anna eroa, ei pakkokaan auta. Takaisin tuodaan vaikka poliisin voimalla. —
Väsyneenä oudosta mielenliikutuksesta, meni hän aikaiseen levolle. Ensi kerran ajatteli hän leppeästi äitiään tuntien kumminkin kammovaa ahdistusta verratessaan omaa mahdollista tulevaisuutta äitinsä kohtaloihin. — Ei niin, ei niin, — jupisi hän silloin ehdottomasti. — Ennen elän Paavonkin vaimona. Heikko olen kuitenkin, heikko! —
Etuhuoneessa joku kolisteli ja hetken kuluttua hapuiltiin hänen oveaan.
— Kuka siellä? —
— Minä, Paavo, avaa! —